Hyvä vai paha raha?

Petri Lehtipuu

Haastattelija soitti vastikään ja kyseli, millaisia esimerkkejä on olemassa siitä, että yritykset tai niiden johtajat pyrkivät parantamaan yhteiskunnallisia asioita, poistamaan köyhyyttä tai tekemään muuten hyvää. Mainitsin joitakin esimerkkejä, jotka ovat olleet esillä viime aikoina. Vaikutuksen teki minuun ainakin se, miten Cargotecin hallituksen puheenjohtaja Ilkka Herlin on jättänyt hyvän ympäristöjalanjäljen Elävä Itämeri –säätiön yhtenä perustajana ja vaikuttajana. Viime kevään Itämerikokouksen alla suuri joukko yrityksiä liittyi mukaan tukemaan Itämeren tilan parantamista. Muita esimerkkejä varten pyysin haastattelijaa tutustumaan Sari Kuvajan kirjaan Hyvä raha (Kirjapaja, 2010).

Olin kyllä hankkinut kyseisen kirjan, mutta sen lukeminen oli jäänyt hyvin pintapuoliseksi. Tällä viikolla kaivoin kirjan esiin ja ilahduin Sari Kuvajan tavasta pohtia yleisemminkin suhdetta rahaan.

Hyvä raha –kirjan pääkysymys on hyvän tekemisen ja antamisen motivaatio liiketoiminnan näkökulmasta. Aristoteleen ajoista alkaen kohtuullisuutta, hyvää elämää ja onnellisuutta on pidetty inhimillisen elämän perusteisiin kuuluvana, mutta nykyään talous on saanut itseisarvoisen aseman. Jos kaikki palvelee talouskasvua, milloin saavutetaan riittävä taso – vai päästäänkö sinne koskaan? Ahneuden ja kasvun vastapainoksi on syntynyt degrowth- ja downshifting –malleja, ja nähtäväksi jää, mikä on niiden vaikutus suurten ihmisjoukkojen käyttäytymiseen.

Sari Kuvaja miettii aiheellisesti, miten osakeyhtiölain määritelmä yhtiön tarkoituksesta voitontuottajana sopii pörssiyhtiöiden julkaistuihin toiminta-ajatuksiin. Niissä korostetaan yleviä asioita, esimerkiksi miten yhtiön tarkoituksena on parantaa asiakkaiden hyvinvointia, tuoda heille lisäarvoa tai edesauttaa tulevien sukupolvien elämää. Mutta millaisia konkreettisia tekoja lakisääteisten vaatimusten lisäksi yrityksillä on esittää toiminta-ajatustensa tueksi?

Yksityisten ihmisten kohdalla auttamis- ja lahjoitushalukkuus on Suomessa korkea. Helsingin yliopiston tutkijan Anne Birgitta Pessin tuoreen tutkimuksen mukaan lähes 40 % suomalaisista on mukana vapaaehtoistoiminnassa auttaakseen ja tehdäkseen jotakin hyvää. Osa enemmänkin lahjoittaa rahaa, toiset käyttävät aikaansa. Sari Kuvaja siteeraa kirjassaan useita tutkimuksia, joiden mukaan suomalaiset ovat halukkaita auttamaan, kun tarkoitus on hyvä. Hyvän tekeminen tuntuu hyvältä ja asiaankuuluvalta, kun hätä on kyseessä.

Global Leadership Summitissa marraskuussa 2010 puhunut TOMS Shoes Inc -yrityksen perustaja Blake Mycoskie kertoi, miten paljon enemmän hyvää antamiseen perustuva liiketoiminta on tuottanut kuin pelkkä lahjoittaminen. TOMSin yksinkertainen idea on se, että aina kun asiakas ostaa jalkineet, firma lahjoittaa yhden kenkäparin johonkin kehitysmaahan. Yrityksen perustamispääomalla olisi voitu lahjoittaa noin 40 000 paria kenkiä. Mutta kun bisnes on lähtenyt kasvamaan, niin kenkiä on syksyyn 2010 mennessä lahjoitettu jo 670 000 paria. Kenkien ostajat kokevat, että he voivat luontevalla tavalla tehdä hyvää niin, että joku varaton ihminen saa samanlaiset kengät kuin ostaja itse hankkii.

TOMSin idea kuulostaa luovalta ja tuo mieleeni esimerkin kuljetusyhtiö TNT:n toiminnasta. Suurten katastrofien aikana yhtiö antaa kuljetuslentokonekalustoaan avustusjärjestöjen tavarankuljetuksia varten käyttöön. Ihmiset käyttävät omaa ammattitaitoaan ja yritys omaa kalustoaan voidakseen tehdä konkreettista työtä hädässä olevien hyväksi. Luovia ideoita on siis jo käytössä, mutta kenties parhaat mallit ovat vielä keksimättä. Kuka tekee seuraavan avauksen?

Oliver Stone kaksi Wall Street –elokuvaa puhuvat rahan vallasta. Sanomana on ahneuden vahingollinen vaikutus. Mutta varsinkin ensimmäinen elokuva (1987) sai aikaan osittain päinvastaisen vaikutuksen. Häikäilemättömät, vain rahaa arvostavat päähenkilöt osoittautuivatkin nuorten ja nälkäisten pörssipelureiden ihailun kohteiksi. Uudessa elokuvassa (Wall Street – Money never sleeps) liikemies Gordon Gekko on vapautunut vankilasta ja varoittaa ylikuumenneita markkinoita uhkaavasta kriisistä. Kuitenkaan sanoma ei mene helposti perille: rahan vallasta on vaikea vapaaehtoisesti irrottautua.

Sari Kuvaja toteaa kirjassaan, että raha ja omistaminen tuntuvat hyvältä, vaikka elämäntapa ei perustuisi kuluttamiseen. Raha tuo turvallisuutta ja toimii arvostuksen osoituksena, kun tehdystä työstä saa korvauksen, mutta raha on parempi rengin kuin isännän asemassa. Omalta osaltani koetan ajatella rahaa erityisesti välineenä, joka helpottaa elämää muttei ole tärkeintä elämässä. Luonnollisesti tuntui paremmalta, että veroehdotuksessa ollut muutaman kympin jälkivero muuttui kotitalousvähennyksen jälkeen samansuuruiseksi palautukseksi.

Ehkä raha ei itsessään ole sen kummemmin hyvä tai paha. Meidän ihmisten käsissä se voi olla mitä tahansa.

Sukupolvien yhteinen saari

Ville Lähdesmäki

Kieli on valtaa ja väkevä kieli on väkivaltaa. Jokainen väitelause on kannanotto todellisuuden luonteesta, tai vielä enemmän se luo todellisuutta.

Itseäni on alkanut häiritä yhä enemmän sensaatiohakuiset yleistykset ja myyntiä lisäävät kärjistykset. Toki arvostan hyvää retoriikkaa, mutta silti siitäkin voi tulla pahan maneeri.

Otetaan vaikka esimerkiksi johtaminen. Rehellisesti, kuinka monet jatkuvat uudet ismit ja opit ottavat pannuun. Kaikki ovat johtamisen asiantuntijoita kertomassa, miten pitäisi johtaa yleisesti hyväksytyillä ja kaikille sopivilla tavoilla. Tähän surkeaan traditioon näyttäisi liittyneen myös Tampereen piispa Matti Repo itsenäisyyspäivän saarnassaan, valitettavasti.

Isossa kuvassa kyse kai on siitä, että tahdomme saavuttaa kaikenkattavan, teknisen kokonaisratkaisun ja mallin, jolla johtajan huolet olisi kerralla pyyhitty pois. Ei muuten tule onnistumaan.

Kielen avulla pyrimme määrittelemään, millainen on hyvä johtaja ja samalla luomme sen todellisuuden, jossa tämä johtaminen tapahtuu. Harva sen viikko joku kertoo meille, että esimerkiksi nyt se Y-sukupolvi tulee, näkee ja voittaa. Nehän kaikki ovat kansainvälisten parkettien partaveitsiä, multikielellisiä ihmeitä, sosiaalisia guruja. Sorry, eivät ole. Allekirjoittanut esimerkiksi on matkustellut harvakseltaan, puhuu vain äidinkielen lisäksi ontuvasti englantia ja ruotsia sekä ahdistuu sosiaalisissa tapahtumissa. Olen muuten 28-vuotias eli parasta y-sukupolvi-ikää.

Toisaalta olen tiedonjakamisen avoimuuden kannattaja (laitan mailit aina kaikille, joita asia koskee; en vain niille, jotka tekevät päätöksiä), olen monessa sosiaalisessa mediassa ja tämäkin blogi on kirjoitettu junassa iPadilla matkalla Jyväskylään. Olen muuten 28-vuotias ja parasta y-sukupolvi-ikää.

Miten siis minua tulisi johtaa? Varmuudella sanon, että Y-sukupolvioppaat voi polttaa jouluna saunan pesässä. Mites olisi vaikkapa suhteessa olemisen aidolla kohtaamisella, ilman auktoriteetin turvaa, läsnäolevasti, tasa-arvoisesti ja arvostavasti. Olen kuullut, että hieman iäkkäämmätkin tahtoisivat tätä.

Tämä on siis se silta, joka ylittää sukupolvien kuilun ja vie meidät sukupolvien yhteiselle saarelle. Tämä silta voidaan rakentaa hyvällä johtamisella. Sukupolvien yhteinen saari on mahdollinen.

Toiveena hyvä työ

Tuovi Haikala

Olen kuluneen kuukauden aikana ollut mukana keskusteluissa, joissa nousee esiin muuttuva odotus työnantajia ja työelämää kohtaan. En haluaisi puhua mistään tietystä sukupolvesta, sillä samanlaisia odotuksia on eri-ikäisillä - joustoa, mielekkyyttä, mahdollisuus tasapainoiseen elämään.

Erilaisia ovat ne tulkinnat, mitä kukin toiveillaan tarkoittaa. Joillekin jousto on sitä, että voi itse sanella miten ja kuinka työtä tekee, toisille sitä, että voidaan neuvotella vaihtoehdoista. Kuulemissani esimerkeissä on ehkä tavallisempaa, että nuoremmilla toiveet painottuvat omiin lähtökohtiin ja ymmärrystä koko työyhteisön toimivuuteen on vähemmän. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, että yhteisöllisyyden sanotaan olevan nouseva trendi. Eikö työyhteisö voi olla se meidän porukka, jonka hyvinvointia ja etua valvotaan yhdessä, ihan kuin joku muukin vertaisryhmä? Siitä huolimatta, että siinä on eri-ikäisiä, erilaisia ihmisiä, joita ei ole itse voinut valita?

Akavan Erityisalojen juuri julkaisussa jäsentutkimuksessa odotukset työelämälle ovat tuttuja: toivotaan mielekkyyttä, uuden oppimista, rentoa ilmapiiriä, joustavia työjärjestelyjä, hyviä työkavereita ja reilua esimiestä. Tutkimuksessa ovat mukana alle 30-vuotiaat, mutta hyviltä nuo ajatukset tuntuvat itsestäkin, vaikka vuosikymmeniä on jo enemmän. Mielenkiintoista olisi pysähtyä vähän tutkimaan, mitä nuo asiat tarkoittavat kussakin työyhteisössä ja kuinka saisimme aikaan yhteiset tulkinnat niistä.

Sen sijaan, että toistamme tyyliin ”hauki on kala” näitä hokemia, voisimme avata omissa työyhteisöissämme hieman keskustelua siitä, mitä meille yhteisesti tarkoittaa reilu esimies tai rento ilmapiiri. Samalla voisimme puhua siitä joustostakin. Missä ovat jouston rajat minulle ja muille, sallinko muille saman kuin itselleni vaikka se aiheuttaisi minulle joskus vähän epämukavuutta? Olenko valmis sekä antamaan että saamaan? Haluanko olla hyvä jäsen tässä porukassa ja tehdä työtä myös yhteisen tavoitteen eteen? Millä tavalla minun omat tavoitteeni voivat toteutua yhteisten tavoitteiden kautta ja niiden osana?

Työelämän ongelmista, jaksamisesta, vaatimuksista ja haasteista, on puhuttu ja kirjoitettu paljon. Jo mainitussa Akavan jäsentutkimuksessa nuorten kauhukuva on työelämä, jossa tuottavuus on viety huippuunsa työntekijöiden jaksamisen kustannuksella. Se on kauhukuva varmasti myös vanhemmille työntekijöille. Meillä ihmisillä, esimiehillä ja työntekijöillä, on valta muuttaa asioita. Se alkaa siitä, että keskitymme hyviin tavoitteisiin ja pidämme niistä kiinni tekemällä tekoja hyvään suuntaan – niin pieniä kuin suuriakin. Maailma muuttuu askel kerrallaan.

Haloo: olisi tarvetta dialogille!

Lari Junkkari

Ihan aluksi kerron jälleen kerran sen, että tykkään kovasti Suomesta ja suomalaisista. Ja heti perään tuon esille asian, jossa me suomalaiset emme ole kovin taitavia. Harjoitan siis kritiikkiä. Tuo asia on meidän keskustelukulttuurimme. Minun mielestäni me emme kykene kovinkaan laadukkaaseen dialogiin, väittelyyn, argumentointiin. Toki jotkut osaavat nuo taidot, mutta se ei ole yleistä.

Viimeisin esimerkki vajavaisesta keskustelukulttuurista on ollut tuo suuri kiehunta homoseksuaalisuudesta, kirkosta, uskonnosta, Raamatusta. Samanlainen leimaava, pinnallinen, tunnekuohuinen, asioita tuntematon ja aggressiivinen väittely muidenkin teemojen kohdalla on tavallista kaikkialla mediassa, nettikeskusteluissa, yleisönosastoissa ja suorissa kontakteissa. Se on monologista, tykittävää, kuuntelematonta. Siinä puhutaan toinen toisensa ohi.

Monologisen, asioita eteenpäinviemättömän puhumisen tuntomerkkinä on juuri tuo ohipuhuminen, kohtaamattomuus. Hyvin usein siihen liittyy halu voittaa toinen. Keskustelussa, joka nousee siihen osallistuvan tai osallistuvien halusta nujertaa toinen/toiset, ei voi olla voittajaa, siinä on vain häviäjiä. Keskustelu päättyy kaikkien osapuolien tappioon myös silloin, jos se juuttuu paikalleen, koukuttuu samojen asioiden jääräpäiseksi inttämiseksi. Tuossa omien mielipiteiden puuduttavan jankkaamisen koukussa sitten killutaan loppumattomiin.

Dialogisen keskustelun, laadukkaan vuoropuhelun, kuva on toisenlainen. Se pyrkii tuottamaan keskustelijoiden välille ikään kuin viisaustilan, josta kaikki vuoropuhelun osapuolet voivat ammentaa. Tuo tila on kunnioittava, kuunteleva, tarkentuva, etsivä ja sille on tyypillistä se, että korjaava arviointi kohdistuu myös omiin puheenvuoroihin, ei vain ”vastustajan” kannanilmaisuihin. Hyvässä dialogissa päämääränä on tuottaa kaikille osapuolille uutta ymmärrystä ja siten etsiä mahdollisuutta päästä eteenpäin, ikään kuin uudelle tasolle.

Hyvä vuoropuhelu ei tarkoita lepsua keskustelua, väärällä tavalla periksiantavaa. Erimielisyys voi olla vahvaakin eikä helppoon ja valheelliseen kompromissiin tai konseksukseen saakaan pyrkiä. Dialogin anti on siinä, että sen kautta voimme voittaa primitiivisten reaktioidemme aikaansaaman kuurouden ja aggressiivisuuden. Tuossa yllä kuvaamieni viisaustilojen synnyttämiseen kutsun itseni ja jokaisen. Suomen maabrändiin kannattaa lisätä suuri tavoite: kasvaa erinomaisen keskustelukulttuurin mallimaaksi.

Onnellinen esimies

Petri Lehtipuu

Kokeilin hakukoneessa erilaisia adjektiiveja esimies-sanan edessä. Tavallisimpia adjektiiveja kuten hyvää ja huonoa käytettäessä osumia oli hyvin paljon, kuten myös hakiessa sanapareja vaativa esimies ja jämäkkä esimies. Stressaantunut tuotti joitakin osumia, tasapainoinen esimies vain yhden. Mutta onnellisia esimiehiä sanaparihaulla ei löytynyt.

Esimies voi hakutulosten perusteella olla rohkea, viisas tai reilu, tehokas ja tasapuolinen, jopa täydellinen muttei tyytyväinen, onnellinen eikä iloinen. Kyse voi olla silkasta sattumasta, mutta jotakin kielenkäyttö ja sananvalinnat paljastavat.

Esimiestyö mielletään joskus työksi, joka ei edellytä erityistä ammattitaitoa. Onhan olemassa sanonta, jonka mukaan ne tekevät jotka osaavat, ja ne jotka eivät osaa, johtavat. Yhtä lailla tavanomainen ratkaisu on valita parhaat osaajat esimiehiksi. Uralla etenemiseen on kehitetty yksi polku ja se on yleneminen esimiesvastuuseen ja edelleen seuraaville portaille. Tämä malli on toki ajan mittaan muuttunut, ja monet yritykset rakentavat erityisiä asiantuntijaurapolkuja sekä palkkaavat johtajiksi ns. ammattijohtajia. Ammattijohtaja-termiin liittyy piiloviesti siitä, että henkilö ei ole organisaation toimialan asiantuntija. Ammattimaisuus korostaa sitä, ettei johtaja itse osallistu yksityiskohtaiseen tekemiseen vaan pikemminkin johtamiseen esimerkiksi muutostilanteessa.

Esimies on tyypillisesti kahden tai useamman tulen paahteessa toteuttaessaan organisaation perustehtävää ja kehittäessään toimintaa uusien tarpeiden mukaisesti. Niinpä on luonnollista, että hakukone tunnistaa useita osumia termeille osaava esimies ja taitava esimies. Päätökset on tehtävä, asiat on saatava tapahtumaan, ihmisistä on pidettävä huolta.

Yhden koulukunnan mukaan tyytyväisyys ja hyvä ilmapiiri ovat seurausta hyvin tehdystä työstä ja saavutetusta menestyksestä. Toinen koulukunta kääntää syy-seuraussuhteen toisin päin ja korostaa, että menestys syntyy parhaiten hyvässä työskentelyilmapiirissä. Mielestäni asiat kulkevat rinnakkain, mutta kestävä hyvä ilmapiiri on eri asia kuin saavutuksista aiheutuva, lyhytaikaisempi hyvä olo. Keskeistä sekä esimiehelle että hänen johtamalleen ryhmälle on kokea työn mielekkyys nyt ja pitkällä aikavälillä.

Johtajaa tai esimiestä kutsutaan harvoin onnelliseksi. Tyytyväisyyttä on oikeus kokea, jos työ on sujunut hyvin ja tuloksellisesti. Mutta jos esimies on liian iloinen, eikö hänessä olekin jotakin epäilyttävää, lepsua tai pinnallista. Tästä huolimatta työpaikoilla tarvitaan esimiehiä, jotka saavat ihmiset pitämään työstään, innostumaan tuotteiden ja palveluiden jatkuvasta kehittämisestä ja arvostamaan kollegoitaan ja asiakkaitaan. Jotta koko ryhmä jaksaa pitkäjänteisesti ja ilmapiiri on kestävästi positiivinen, esimiehen oma hyvinvointi nousee ratkaisevaan asemaan.

Aristoteleen mukaan onnellisuus on elämän päämäärä. Jos ihminen tavoittelee hyvyyttä, hyvät teot ovat seurausta tästä kamppailusta ja ne tekevät hänestä hyveellisen ja siten onnellisen. Muista varata arjen keskellä aikaa myös sen miettimiseen, mikä työssä on hyvää, mielekästä ja kestävää.

Eläköön monarkia

Eeva Pitkänen

Vihdoinkin Ruotsin kruunuprinsessa Victoria tulee Suomeen puolisonsa Danielin kanssa. Valtiovierailusta on monia hyötyjä. Yksi niistä on se, että vierailu herättää keskustelua monarkian ja tasavallan keskinäisestä paremmuudesta.

Monarkiassa on monia hyviä puolia. Victorian häiden aikaan huomasi, miten tärkeää ihmisille on saada ihailla ja katsoa ylöspäin jotain esikuvaa. Victoriaa katselee mielellään. Hän on kaunis ja hyväkäytöksinen, mutta vielä tärkeämpää on, että hänestä huokuu lähimmäisistä välittämisen taito. Hän vaikuttaa olevan heikompiosaisten puolella, hän työskentelee mm. nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Kansa tarvitsee johtajaa, ja Victoria on loistava tien näyttäjä.

Näin presidentin vaalien alla tulee miettineeksi, miten paljon helpommalla ja halvemmalla me suomalaiset pääsisimmekään, jos meilläkin olisi monarkia. Yhteiskunnassa raha alkaa kiertää, kun mainoskampanjat, lehti-ilmoittelut, paneelit, tv- ja radiokeskustelut, haastattelut, artikkelit ja mielipidemittaukset alkavat. Kohta lööpit kirkuvat, kuka on minkäkin verran johdolla tai tappiolla. Jo nyt puolueet käyttävät aikaa ja rahaa omien ehdokkaidensa etsimiseen, esilletuomiseen tai sivuun laittamiseen. Presidenttipeli vie energiaa monelta muulta tärkeältä hankkeelta.

Vaalipäivien suunnittelu on valtava prosessi. Ja itse vaalipäivänä 2/3 Suomea on liikekannalla. Liikkeellä on vaalivirkailijoita, tarkkailijoita, ääntenlaskijoita, vahtimestareita, toimittajia ja äänestäjiä. Ja sama uudestaan toisella kierroksella.

Suomalaiset joutuvat väkisin valitsemaan puolensa, ketä ehdokasta kannattavat. Ei siis voi olla olemassa koko kansan presidenttiä. Me käytämme aikaa ja rahaa siihen, että saadaan kansa jaettua kahtia. Puolet kansasta voi kehua presidenttiä ja pienempi puolisko keksiä valittamista hänen toiminnastaan.

Tähän ongelmaan on viime vuosikymmeninä löydetty ratkaisu. Presidentiltä on otettu valtaa pois. Kun vallankäytön näkökulmasta lähestymme monarkiaa, olisi järkevintä hyödyntää muutkin monarkian edut.

Suomella voisi olla vakituinen presidentti, koko kansan suosikki. Hän olisi henkilö, joka edustaisi suomalaisuutta parhaimmillaan. Hän olisi kaunis tai komea, tai kauniisti tai komeasti ikääntynyt. Hän rakastaisi luontoa, saunomista ja liikuntaa. Hän puhuisi suomalaisen ruuan ja työn puolesta, kannustaisi yrittäjiä ja huolehtisi heikoimpien eduista. Hän edustaisi Suomea ulkomailla ja olisi tunnettu hyvästä kielitaidostaan ja yleissivistyksestään. Todistaisi näin, että Pisa-tulokset ovat totta.

Vakituisen presidenttimme aiheuttamat kustannukset katettaisiin niillä rahoilla, jotka nyt menevät presidentinvaalien järjestämiseen, vaalitukiin ja eri ehdokkaiden kampanjoihin yhteisistä varoista. Eläköön monarkia! Ja tervetuloa Suomeen Victoria ja Daniel.

(Valtiovierailu Suomessa 1.-2.11.2010.)

Mitä chileläiset kaivosmiehet ajattelevat juuri nyt?

Heikki Pajunen

Nyt jo yli kuukauden maailma on saanut seurata sydän kurkussa, miten chileläisten kaivosmiesten pelastaminen louhoksen uumenista tapahtuu.

Tragediahan on inhimillisesti ajatellen valtava. Voi vain kuvitella kaivosmiesten mietteitä ja tuskaa silloin, kun etsinnät olivat vielä kesken. Etsintäporan ilmestyminen on varmasti ollut puolestaan tunnereaktiona valtava, onneksi iloiseen suuntaan. Omaiset kokevat varmasti elämänsä tuskaisimmat viikot juuri nyt. Heillä on vielä se haaste, että he eivät edes voi vaikuttaa tilanteeseen mitenkään. Lisäksi vielä on koko maailman tuska pelkästään asiaa miettiessä. Itselläni ainakin nousee pala kurkkuun lähes joka kerta jo pelkästään kaivosmiesten kohtalosta kertovista uutisista.

Mitä kertookaan ihmismielestä se, että löytymisen jälkeen ensimmäisenä kaivosmiehet kajauttivat tuleville pelastajilleen Chilen kansallislaulun. Toisenkinlaiset reaktiot olisivat mahdollisia. Ei olisi mahdotonta, että he olisivat syyttäneet kaivoksen omistajia liian vaarallisesta ympäristöstä. Mutta kriisitilanteessa ihminen kuitenkin osaa olla kiitollinen.

Yhdestä asiasta voisin lyödä vetoa. Mitä tapahtuu silloin, kun pelastusoperaatio toivottavasti onnistuu? Ensimmäiseksi tietysti läheiset saavat oman hetkensä rakkaittensa luona. Mutta media on paikalla ja välittömästi alkaa loputon kommenttien pyytäminen? Miltä alhaalla tuntui? Miten jaksoitte? Mistä saitte voimaa selvitä? Oliko teillä riitoja? Miten selvititte ne? Mitä ajattelitte? Miltä tuntui nähdä ensimmäisen kerran päivänvalo?

Mikäli operaatio sujuu aikataulun mukaan, uusimmat toiveet ovat päivittäneet pelastamisyrityksen tapahtuvaksi jo ennen 15.10. Alun perin arvio oli ”kotiin jouluksi”, joten paljon on edistytty. Niinpä tällä aikataululla kestää parhaimmillaan vain pari viikkoa kun on vastausten vuoro. Sen jälkeen joulua ennen on tehty ensimmäiset TV-haastattelut ja aikakausilehtihaastatteluja on ilmestynyt jo useita. Ensi syksyn kirjamarkkinnoilla on jo suomeksi käännetty versio ensimmäisestä kirjasta, missä kaivoksessa olleet kertovat mietteistään. Niihin käytetään mm. niitä päiväkirjamerkintöjä, missä tälläkin hetkellä joku kaivosmiehistä toteaa itselleen: Jos vain joskus saan nähdä rakkaan perheeni, en enää koskaan tiuski heille mistään.

Yhden vastauksen tiedän blogi-otsikon kysymykseen jo etukäteen. Kaikki selvinneet tulevat sanomaan: Selvisin kaivoksesta sillä voimalla, että ajattelin, että mitä tekisin kun näkisin ensimmäisen kerran rakkaani. Mitä heille sanoisin? Joku saattaa miettiä arkisempiakin asioita, on se sitten puutarhanhoitoa tai ensimmäinen kylmä olut moneen kuukauteen. Tai ehkä chileläiset nauttivat pikemminkin erinomaista punaviiniään. Mistä tahansa kukin haaveileekaan, varmaan on se, että näitä haaveita on. Tilanteessa jossa ihminen miettii pelastautumistaan, on varmaa se, että kaikki asiat mitä haluaa vielä elämässään tehdä tulee käytyä läpi. Kuva niistä asioista on voimakas ja ainoa todellinen voimanlähde siihen, että he jaksavat päivästä toiseen tehdä sen raskaan omaan osuutensa työstä, joka heidän on määrätietoisesti tehtävä pelastautuakseen. Vessojen hoito ja kivien kantelu ei ole kaikkien mielipuuhaa edes maanpäällä, kaivosmiehet ovat jatkaneet sitä jo kuukausia maan alla.

Kirkas visio on se voima, joka auttaa selviämään ihmistä kamalissa kriiseissä. Se antaa voimaa ja merkityksen sille kaikelle, mitä kaivosmiehet joutuvat kestämään. Voisiko sama voima auttaa meitä kaikkia arjen elämässä, jossa vastoinkäymiset ovat meille kaikille paljon paljon pienempiä?

Aika - Aikuisten Itkuvirsi Kellolle Alistettuna

Jari Ojasti

Syksy toi minulle hyvän opetuksen siitä, että aika on jotain sellaista, joka on aikuisten maailman juttuja. Etenkin, kun on ajasta pulaa eli kiire. Lasten maailmassa eletään tässä ja nyt, kiire on oikeastaan tuntematon käsite. Miten voisi olla kiire jonnekin, kun tässä ja nyt on ihan hyvä?

Olen lukemattomia kertoja opettanut pojalleni, mitä aika on ja miten paljon aikaa on käytettävissä aamulla, että vielä ehtii kouluun ennenkuin opetus alkaa. Kiire hiipii pienen lapsen sanavarastoon ja aikuisten maailma aikarajoineen kolkuttelee jo pienen koululaisen tajunnan ovella.

Meille aikuisille (kellon-)aika on jotain, joka keksittiin, jotta teollistuva yhteiskunta saatiin pysymään järjestyksessä. Aluksi tehtaan pillit vihelsivät työntekijät töihin, se riitti. Nykyisin aikataulutamme työhön liittyvät tapahtumat, lounastauot, omat ja perheenjäsenten harrastukset, jopa lepohetket. Kohta nauru ja tunnereaktiommekin pitää aikatauluttaa, kun ne muuten tyystin unohtuvat... Mikromanageeraus on hiipinyt myös itsen johtamisen reviirille.

Minä ennustan, että vastareaktio on tulossa tai jo käynnissä. Aivomme eivät tykkää nykyisenlaisesta täysin aikataulutetusta elämästä. Positiivisia merkkejä muutoksesta on jo näkyvissä, leppoistaminen on terminä otettu käyttöön ja yhä useampi työssäkäyvä nuori ja vanhempikin on liittynyt hektisyyden vastarintaliikkeeseen. En ihmettele.

Kohti elinvoimaisempaa Suomea

Markku Laitinen

Kesälomalla ihmiset yleensä hakevat elinvoimaansa vahvistusta – myös lukemalla. Omalla kesälomallani luin helteisissä tunnelmissa kollegani ja ystäväni Aarne Nurmion Elinvoimainen Suomi –raporttia.

Suomen elinvoiman lähteet –kehitysohjelma käynnistyi syksyllä 2009 ja siinä etsittiin laajalla yhteiskunnallisten päättäjien ja vaikuttajien joukolla ratkaisuja siihen, mistä Suomi voi ammentaa elinvoimansa tulevaisuudessa. Raportti julkistettiin Sitrassa maaliskuun lopussa.

Ohjelman avulla työstettiin toimenpiteiksi näkemyksiä siitä, miten maailmaa ravisteleva finanssi- ja talouskriisi, ilmastonmuutos, väestön ikääntyminen ja tieto- ja viestintätekniikan kehitys muuttavat Suomen toimintaympäristöä. Tavoitteena oli tunnistaa tärkeimmät tekijät, joiden avulla Suomi voi vahvistaa ja uudistaa elinvoimaisuuttaan, kilpailukykyään ja hyvinvointiaan.

Raportti lämmittää ajatuksillaan vielä syksyn koleudessakin. Monipuoliset puheenvuorot ja keskinäinen vuoropuhelu kuului raportissa, joka ravisutti allekirjoittaneen pohdintoja.

Valmentajana ja työnohjaajana huomaa olevansa raportin teemojen kanssa tekemisissä viikoittain. Työn ja ylipäätään elämän merkitys, tarkoitus ja mielekkyys ovat eri tavoin läsnä työyhteisöjen arjessa, kun etsimme viisaampia ratkaisuja tulevaisuuden suuntaan.

Sitran toteuttaman Suomen elinvoiman lähteet -kehitysohjelman puheenjohtaja Sari Baldauf peräänkuulutti uutta ajattelua

- Läpi vuosikymmenten Suomen vaurastumisen on taannut vienti- ja teollisuusvetoinen talous. Nyt globalisaatio on muuttanut teollisen tuotannon maantiedettä ja olemme siirtymässä tuotantolähtöisestä toiminnasta kohti ihmis- ja ratkaisukeskeistä palvelutaloutta. Tämä siirtymä edellyttää meiltä aivan uutta ajattelua.

Mitä kaikkea on tämä uusi ajattelu?

Allekirjoittanut miettii usein sitä, minkä Paul Krugmankin totesi Sitrassa pitämässään alustuksessa, että olemme rakentaneet maailmaan taloudellisen järjestelmän tai koneiston, jota emme hallitse ja jonka toimintaa emme riittävästi ymmärrä.

Maailma ja näyttää vuosi vuodelta yhä absurdimmalta ja isännäksi onkin tullut renki. Mammona hallitsee.

Aarne Nurmio kirjoittaa osuvasti puheenvuorossaan Sitran lopputilaisuudessa:

Olemme rakentaneet yhteiskunnastamme kasvuhakuisten koneistojen, vahvojen instituutioiden maailman. Alkuperäiset päämäärämme ovat paljolti toteutuneet tai muuten kadonneet. Mutta ajattelussamme olemme tottuneet ehdollistamaan kaiken hyvän toteutumisen jatkuvaan määrälliseen ja aineelliseen talouden kasvuun. Ja rakentamistamme instituutiosta on tullut meille yhä vahvempia identiteetin ja turvan lähteitä. Winston Churchill sanoi: ”Ensin me luomme yhteiskuntamme ja sen rakenteet, sitten ne luovat meidät."

Instituutiosta omine tavoitteineen ja rakenteineen on siten vähitellen tullut päämääriä itsessään. Rengistä on tullut isäntä. Siitä on tullut voimakas, hallitseva, kyltymätön; se tahtoo vielä enemmän ja vielä nopeammin. Se on tehnyt ihmisestä, sinusta ja minusta talouden tuotannontekijän, voimavaran, kuluttajan – koneistojensa vangin.

Tämä on se ajan henki, isännäksi päässyt renki, jonka suuren pillin mukaan täällä tanssittava on. Olemme antaneet kahlita itsemme näkökulmiin ja mekanismeihin, jotka nyt estävät uusien mahdollisuuksien tunnistamisen ja hyödyntämisen.

Vahvat instituutiokeskeiset identiteetit ja tuotanto- ja tuotelähtöiset näkökulmat rajoittavat kasvumahdollisuuksien näkemistä. Verkottuvassa palvelutaloudessa uutta kasvua luodaan usein yksittäistä toimijaa laajemmissa kokonaisuuksissa, jotka kehittyvät käyttäjä- ja ratkaisulähtöisesti.

Toivoisin, että Sitra -raportti olisi iltalukemisena kaikkien suomalaisten päättäjien yöpöydällä.

Elinvoimaisempaa syksyä kaikille!

Lisätietoa: http://www.elinvoimanlahteet.fi

Erään johtajan tarina

Ville Lähdesmäki

Tampereen ev.lut. seurakuntayhtymän nuorisotyön jokavuotinen taidonnäyte, 10-leiri, on onnellisesti ohitse tältä vuodelta. Yli kolmesataa tamperelaista kymmenenvuotiasta on jälleen turvallisesti kotona yhtä upeaa leirikokemusta rikkaampana. Kolmen teltta yön ja helteisen päivän jälkeen on aika jättää 10-leiri taakse.

10-leirejä on järjestetty Tampereella jo vuodesta 1986. Yli kolmensadan kymmenenvuotiaan suurleireinäkin jo vuodesta 1997. Voidaan siis hyvällä syyllä todeta, että osaamista ja kokemusta leirin järjestämisestä löytyy organisaatiosta paljon. Itselläni on ollut ilo olla mukana leirillä ensimmäistä kertaa vuonna 1992 leiriläisenä. Tämän jälkeen vuodesta 1997 vuoteen 2009 muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta joka kesä erinäisissä tehtävissä isosena, kanavanvetäjänä, alaleirinvetäjänä ja kyläpäällikkönä.

On aika pysähtyä hetkeksi ja katsoa kesän 2009 leiriä taaksepäin johtamisen näkökulmasta. On selvää, että liki neljänsadan ihmisen organisaation johtaminen on varsin haastava tehtävä kokeneellekin johtajalle. Tehtävää ei ainakaan helpota se, että suurin osa heistä on kymmenenvuotiaita sekä muita vapaaehtoisia palkattomia työtekijöitä kuten hieman alle 50 isosta.

Siksi leirin johtoon tarvitaan kokeneita leiriammattilaisia. Yksi heistä on Tampereen Messu-kylän seurakunnan johtava nuorisotyönohjaaja Mirva Mäkelä, joka on vuoden 2010 Löytöretki -leirin johtaja, virallisemmin leirin ohjelma- ja turvallisuusvastaava. Hänellä on mittava 10-leirihistoria, joka tukee häntä vaativassa tehtävässään.

- Alaleirinjohtajana olen ollut joskus 1990-luvun lopulla, olisiko ollut kesä 1997. Sitten 2000 kesästä lähtien sekä kyläpäällikön että kanavan vetäjän tehtävissä, paria välivuotta (2005 ja 2006) lukuun ottamatta. Kun syksyllä 2008 alettiin kysellä uutta johtajaa 10-leirille, niin annoin suostumukseni.

Monet kuvittelevat, että työntekijät ovat leirillä lähinnä lomalla. Tämä harhakäsitys ei voisi pitää vähempää paikkaansa. Päivät saattavat venyä lähes 20-tuntisiksi ja skarppina pitää olla lähes kokoajan. Toinen harhaluulo monesti on, että leirejä ei tarvitsisi suunnitella tai johtaa. Riittää kun mennään jonnekin, ollaan siellä ja tullaan pois. Siksi monilla saattaa olla yllätys, että 25-vuotiasta 10-leiriäkin täytyy suunnitella joka vuosi perusteellisesti paljon itse leiriä aiemmin.

- Leiriä aletaan suunnittelemaan suunnilleen edellisen vuoden lokakuussa, suunnittelutyöryhmään kuuluvat jaetaan kahteen työryhmään (ohjelma- sekä järjestelytyöryhmä). Ohjelma-työryhmä vastaa leirin ohjelman suunnittelusta ja osittain myös toteutuksesta. Järjestelytyöryhmä vastaa leirin käytännönjärjestelyistä ja huolehtii esimerkiksi siirtovessojen (”bajama-jojen”), puolijoukkuetelttojen ynnä muiden tavaroiden vuokraamisesta. Työryhmät kokoon-tuvat tarpeen mukaan pitkin talvea ja kevättä. Koko leirin työporukalla kokoonnumme neljästä kuuteen kertaan käydäksemme läpi leiriin liittyviä asioita. Toukokuussa (tai kesäkuussa) kesätyöntekijöiden ensimmäisenä työpäivänä tuleville alaleirinjohtajille pidetään info missä heille kerrotaan leirin käytännöistä. Isosille info pidetään viikkoa ennen leirin alkua. Näin tiedetään mahdollisimman tarkasti leirille tulevat isoset, Mäkelä summaa.

Tämä kaikki siis tehdään ennen varsinaista leiriä. Juhannuksen jälkeisellä leiriviikolla tahti vain tiivistyy.

- Itse leiriä rakennetaan kaksi päivää. Ensimmäisenä päivänä pystytetään noin 25 puolijoukkuetelttaan 10-vuotiaiden majoitteiksi sekä tuodaan Tampereen Kyttälässä sijaitsevasta nuorisotoimistosta kaikki tarvittavat toimisto- ja muut leiritarvikkeet leiripaikalle. Toisena rakennuspäivänä pystytämme 1500 hengen ison ohjelmateltan sekä pienen 100 hengen ohjelmateltan, jotka ovat lainassa Keuruulta Helluntaiherätyksen Isolta Kirjalta. Molemmat näistä teltoista toimii huonolla kelillä myös "evakuointitelttoina". Toisena rakennuspäivänä pidämme viimeisen palaverin leirin koko työntekijäporukalla telttojen pystytyksen jälkeen. Käymme läpi vielä leirin käytäntöjä. Toinen rakennuspäivä päättyy yhteiseen ehtoollisen viettoon illansuussa, Mäkelä kertoo.

Kolmen leiripäivän jälkeen leirin purkaminen vie vielä aikansa.

- Leirin purku tapahtuu leirin päätöspäivänä. Puolijoukkueteltat puretaan 10-vuotiaiden vielä ollessa paikalla, muut teltat heidän lähdettyään. Samana päivänä vielä leirillä olleilta työntekijöiltä ja vapaaehtoisilta kerätään kirjallinen palaute leiristä. Tämän palautteen pohjalta leiriä pyritään kehittämään seuraavaan vuoteen, mikäli kehitettävää on, Mäkelä toteaa naurahtaen.

Kysyttäessä millaista on johtaa isoa leiriä, jossa on liki 400 henkilöä, joista yli 300 on 10-vuotiaita ja monet työntekijät vapaaehtoisia, Mäkelä vaikuttaa hieman vaatimattomalta.

- Loppupeleissä leirin johtaminen on aika samanlaista leirin koosta riippuen. Toki näin isolla leirillä minulla ei ole juuri ohjelmallista vastuuta, koska mielestäni yhtä aamuhartautta ei voida pitää kovin suurena osana ohjelmavastuuta. Tehtävässä näen tärkeänä mahdollisuuden kuunnella ja jutella työkavereiden kanssa ja tukea heitä tehtävässään.

Mäkelä mielellään siirtää arvostusta työtovereilleen, mikä näkyy myös uskalluksena jakaa vastuuta heille.

- 10-vuotiaat ovat pääasiassa alaleirinjohtajien hyvässä ohjauksessa, joten heidän ohjaamisensa ei ole suoranaisesti minun tehtäväni. Vapaaehtoisten kohdalla tähän asti on ollut se onni, että heistä moni on tullut mukaan "rakkaudesta 10-leiriä kohtaa", joten he ovat motivoi-tuneita olemaan mukana. Tämä helpottaa heidän johtamistaan huomattavasti. Välillä toki nuorten isosten kanssa pitää muistuttaa siitä, että leirillä ollaan ensisijaisesti 10-vuotiaita varten, ei pitämässä omaa kivaa. Tänä vuonna näitä ongelmia ei onneksi juuri ollut.

Mäkelän mukaan työntekijöiden saaminen leirille, sillä leiri tarvitsee yli 20 palkattua työntekijää sekä laadukkaiden ohjelmien tuottaminen 10-vuotiaille, sillä mukava tekeminen ehkäisee koti-ikävää, ovat johtajan näkökulmasta leirin onnistumisen suurimmat haasteet. Toisaalta taas lasten iloiset ilmeet ja hymyt, onnistuneet ohjelmakokonaisuudet ja vanhemmilta tullut kiitos, palkitsevat parhaiten leirin johtajaa.

- Tuntuu yksinkertaisesti hyvältä, kun kuulee 300 10-vuotiaan nauravan ja näkee hymyt heidän kasvoillaan, Mäkelä jatkaa.

Johtajan ei kuitenkaan tarvitse olla yksin tehtävänsä kanssa. Mäkelä arvostaa työyhteisön hänelle antamaa tukea vilpittömästi.

- Tunnen saavani kaiken tarvitsemani tuen, leirillä rinnalla kuitenkin tiiviisti työskentelee leirin sihteeri, Irmeli Paalaste, joka on ollut leirillä vuosia. Häneltä saan tärkeimmän tuen siinä vaiheessa kun en tiedä mitä pitäisi tehdä. Toki johtamistani helpottaa paljon se, että olen ollut leirillä monissa tehtävistä ennen "johtajakauttani". Tunnen leirin organisaation ja käytännöt.

Lopuksi kysyttäessä Mäkelältä neuvoa johtajille yleisesti 10-leirin johtamiskokemuksien valossa, hän sanoo kannustavasti: ”Haasteisiin pitää tarttua rohkeasti. Uudet tehtävät motivoi-vat tekemään työnsä hyvin ja haastavat kohti uutta.”

Venäjä, Venäjä, Venäjä

Petri Lehtipuu

Loppukesän keskusteluihin on kuulunut pohdinta siitä, millainen suurvalta Venäjä on ja erityisesti, onko sen talous Hollannin vai Espanjan kokoinen. Jyrki Kataisen Venäjä-lausunto herätti ymmärrettävää huomiota Suomessa, jonkin verran myös itärajan tuolla puolen. Sitä ennen puolestaan ratkaistiin suomalaisten elintarvikkeiden valmistusprosessin hygieniapuutteita, joihin vienti Venäjälle tyssäsi.

Olen viimeksi käynyt Venäjällä Jeltsinin aikaan 1990-luvun puolivälissä, useastikin, mutta Neuvostoliitossa vain kerran Gorbatshovin kauden loppupuolella. Sittemmin olen seurannut Venäjän tilannetta lähinnä median kautta ja Venäjällä käyneiden kertomusten perusteella.

Miten Venäjää johdetaan ja miten sitä pitäisi johtaa? Venäjä luo erittäin vaativan johtamishaasteen jo pelkästään valtavan laajuutensa perusteella eivätkä sen historia ja rakenne monine kansallisuuksineen helpota lähtökohtia. Kiinnostavaksi ja ajankohtaiseksi kysymyksen tekee se, että seuraavat presidentinvaalit ovat edessä vuonna 2012 ja Vladimir Putin voi lain mukaan olla taas ehdolla.

Dmitri Medvedevin presidenttikaudella pääministerin rooli on ollut niin voimakas, että vaikuttaa siltä, että Putin ei todellisuudessa ole luopunut ylimmän vallan käytöstä. Putin on esiintynyt julkisuudessa mielellään erilaisten urheilullisuutta korostavien valokuvien kautta, kun taas Medvedev näyttäytyy enemmänkin asiajohtajana. Virallisesti johtajakaksikko on suurissa asioissa yksimielinen.

Pieni näkemysero on kuitenkin ollut Moskovan ja Pietarin välisen uuden tien rakentamisen yhteydessä. Paikallinen väestö ja ympäristöjärjestöt ovat vastustaneet tien linjausta Himkin vanhan tammimetsän läpi ja yllätyksellisesti Medvedev pysäytti tienrakennustyöt kiistan vuoksi. Tämän hän teki vastoin aikaisempaa Putinin päätöstä, jonka mukaan tie kulkisi kyseistä reittiä. Putin puolestaan edellyttää rakennustöiden jatkamista.

Venäjän historiaan ja kulttuuriin ei ole kuulunut johtamistapa, jossa julkisuudessa keskusteltaisiin eri vaihtoehdoista ennen päätöksentekoa. Vahvaa ja tarvittaessa voimakeinoja käyttävää johtajuutta on sen sijaan käytetty runsaasti. Huolimatta siitä, että Putin ja Medvedev ovat olleet suosittu johtokaksikko, Himkin tammimetsän tapaus on esimerkki siitä, kansalaiset voivat nousta vastaan valtiojohdon päätöksiä. Ja tällä kertaa heitä on ainakin ensi vaiheessa kuultu.

Millaista johtamista Venäjä ja venäläiset organisaatiot tarvitsevat 2010-luvulla? On erittäin kiinnostavaa seurata, millainen linja on 2012 presidentinvaalien jälkeen. Mutta juuri tällä hetkellä tärkeää on nähdä, miten johtajat toimivat meneillään olevissa päätöksentekotilanteissa ja minkä viestin he antavat henkilökohtaisista näkemyseroistaan. Huonoa kehitystä olisi paluu neuvostoaikaiseen tilanteeseen, jossa ihmiset eivät luottaneet mihinkään julkiseen tiedotukseen. Avoimuuden lisääntyminen parantaisi monin tavoin ilmapiiriä, myös naapurimaan ja kaupankäynnin kannalta.

Elämää maailman parhaassa maassa

Pentti Martiskainen

Kesken loppukesän köyhää uutistarjontaa iski Newsweek-lehti todellisen pommin tietoisuuteemme: Suomi on maailman paras maa! Se tuli yllätyksenä ja pyytämättä, aivan kuin vaalirahat poliitikoille. Emme ole vielä ehtineet toipua tästä tiedosta ja hämmästys on laajaa. Uutistarjonnassakin jopa Matti Nykänen, Arto Merisalo, Jarmo Korhonen ja muut kestoaiheet joutuivat sisäsivuille.

Selittely ja spekulointi ovat tietysti käynnissä kaikkialla, ei vähiten niissä kilpailijamaissa, jotka jäivät taaksemme. Ymmärrettävästi ainakin ruotsalaisia tulos harmittaa kovasti. Mutta mistä tämä vaikuttava menestys sitten oikein johtuu? Ja miten me tavalliset suomalaiset sen arjessamme huomaamme?

Koulutus oli tärkein syy hyvään sijoitukseen. Siinä olemme ykkösiä maailmassa. Sen olemme jo aiemminkin kuulleet eri tutkimusten tuloksissa. Meillä on siis ylivertaisen hyvä koulutusjärjestelmä. Tämä tosiasia avaa arvaamattomia mahdollisuuksia kunnille ja opetusviranomaisille. Tulevaisuudessa voi turvallisin mielin vähentää opettajia, lomauttaa heitä suruttomasti, suurentaa opetusryhmien kokoa, vähentää opetustunteja, sulkea kouluja ja toteuttaa muita kunnanisien suosikkitoimia säästöjen aikaansaamiseksi. Kyllähän maailman paras koulujärjestelmä tämän kestää. Samalla voidaan vähentää myös yliopistojen määrää ja niiden rahoitusta. Kyllähän järjestelmä ja tämän kestää. Ja jos ei kestä, meille riittänee joku vähän huonompikin sijoitus kansainvälisessä kilpailussa.

Elämänlaatu on toinen menestyksemme kulmakivistä. Siinä olemme maailman neljänneksi parhaita. Tasa-arvo, köyhyyden puuttuminen, yksityisen kulutuksen taso, fyysinen elinympäristö ja taloudellinen turvallisuus ovat niitä hienoja asioita, joista menestys koostuu. Kokemamme totuus ei vain aina tunnu yhtä juhlavalta. Kun arjessa näkyy puutteita tasa-arvossa muuallakin kuin kirkossa, köyhyyttä ilman romanialaisia kerjäläisiä ja työttömyyttä TE-toimistojen jonojen ulkopuolellakin, ei aina tunnu maailman parhaalta. Estääkö vertailukohtien puuttuminen meitä tekemästä oikeita arvioita tilanteestamme? Olisiko syytä suurempaa tyytyväisyyteen valittamisen sijasta?

Poliittinen ympäristö oli tutkimuksessa kolmas menestysalueemme, sijoitus viides. Vapaus, rauha ja poliittisen järjestelmän vakaus ovat ehdottaman tärkeitä koko yhteiskunnan peruspilareita ja luovat edellytyksiä menestykseen muillakin sektoreilla. Vakaa poliittinen järjestelmä antaa näköjään monille poliitikoille mahdollisuuden keskittyä vaalirahoituksen, sisäpiirietujen, hallituspaikkojen, poliittisten virkanimitysten, sukupuolineutraaliin avioliiton ja muiden erityisen tärkeiden asioiden puimiseen. Voisiko siis yksi maailman parhaista poliittisista järjestelmistä pitää sisällään myös maailman parhaita poliitikkoja. Toivoa sopii.

Talouden dynaamisuuden ja terveyden suhteen emme olleet ihan kärkisijoilla. Kuolemme liian nuorena ja taloutemme menestys on liian kapealla pohjalla. Molempiin asioihin yhteiskuntamme päättäjät yrittävät vaikuttaa. Toiseen vaikutetaan edistämällä julkisen terveydenhuoltojärjestelmän rapautumista, ja toiseen lisäämällä yritysten verorasitusta. Pienyritysten tappamiseen riittää kyllä jo olemassa oleva käsittämätön byrokratiakin. Lupaavalta vaikuttaa, siis Sveitsin ja Ruotsin näkökulmasta. Seuraava tutkimuskierros vienee palkintosijat uusjakoon.

Mutta nyt voimme nauttia täysin siemauksin elämästä maailma parhaassa maassa. Ehkä lämmin kesäkin tuli mukana tässä kaupassa. Lyhytkin vierailu jossain listan häntäpään maassa vakuuttaa jokaisen siitä, että asiat ovat meillä oikeasti maailman huippua.

Olkaamme siis iloisia ja tyytyväisiä. Perusteet sille ovat olemassa.

Suomi on ykkönen, Suomi on paras!

Lari Junkkari

Kylläpä kelpaa: lämmin, kunnon kesä ja Newsweekin listaus, jonka mukaan Suomi on paras maa maailmassa! Vai miten tuon kaiken kanssa on? Otsikoita saadaan ja puhetta riittää työpaikan taukotilassa. Koko totuus ei kuitenkaan ole noin yksioikoinen, vaan kaikkeen astuu hyvällä tavalla suhteellisuus.

Toki toivotan tervetulleeksi minkä tahansa kansainvälisen vertailun, jossa Suomi sijoittuu hyvin. Pidän itsekin maatamme varsin kelpoisena maana, turvallisena ja mielenkiintoisena niin maisemiltaan kuin kulttuuriltaan. Samalla toivotan tervetulleeksi myös sellaisen tilaston, jossa Suomi ei olekaan kärkikymmenikössä. Eräässä tuollaisessa voittajaksi tuli Ruotsi. Sijaluvut eivät sinällään ole tärkeitä, vaan se, toimiiko tuollainen listaus peilinä, ikään kuin yllykkeenä katsoa omaa maata, kansaa ja sen toimintatapoja rehellisesti ja kriittisesti.

Suomen brändiryhmä iloitsee, mutta yhtä oikeutettu kuin sen mielipide on, on myös jokaisen suomalaisen oma yksilöllinen, kokemuksellinen ja tunneperäinen suhtautuminen maahamme. Kaikki eivät ole nähneet Suomen ”armaita äidinkasvoja” yhtä aurinkoisina. Minä haluaisin tarkastella maamme kehittyneisyyttä ikään kuin keinusta käsin: samalla kun ihastelen ja kehun sitä, samalla hetkellä heilahtaa keinuni: tahdon miettiä myös sitä, mitä vielä olisi tehtävissä. Niin paljon on korjattavaa ja parannettavaa. Hyvinvointivaltion sisällä on liikaa pahoinvointia!

Tarvitaan siis suhteellisuudentajua. Hyvin suhteellisia ovat muun muassa väitteet, että suomalaiset ovat sulkeutuneita, että meillä on huono tai hyvä ilmasto, että suomalainen koulutus on maailman parasta, että olemme juoppo kansa tai että suomalaisten tuotteiden ja ruuan laatu on aivan erinomaista. Hyviä tai huonoja suhteessa mihin? Millä mittareilla mitattuna?

Olen siinä onnellisessa asemassa, että minulla on ollut tilaisuus asua Suomen lisäksi kolmessa muussa maassa. Se on opettanut suhteellisuutta. Se on tehnyt myös minusta hyvin suomalaismielisen, isänmaallisen. Ja kansainvälisen, kosmopoliittisen. Suomen rakastaminen mahtuu sydämessäni rinnakkain maailmankansalaisuuden kanssa. Jollakin tavalla uskon erään ajattelijan väitteen siitä, että ihminen viihtyy missä vain, jos hän on kotona itsessään, sovussa itsensä ja ympäristönsä kanssa.

Kysymys kaikille suomalaisille: jollet olisi syntynyt suomalaiseksi, minkä maan kansalaiseksi olisit halunnut syntyä? Silti suomalaisuus voi olla ykköstoiveesi. Minun vastaukseni on (-rummun pärrrrinäää-): RUOTSALAISEKSI!

Takaisin ruotuun?

Tuovi Haikala

Töihin palaaminen loman jälkeen synnyttää kahdenlaisia tunteita. Joillekin iloa ja innostusta siitä, että aktiivinen tekeminen taas käynnistyy, näkee jälleen kaikki mukavat työtoverit ja asiakkaat. Mielenkiintoisia hankkeita on odottamassa, uutta oppimista tiedossa, odotukset korkealla uudesta. Kiitollisuutta siitä, että on mieluisia tehtäviä, joiden pariin palata.

Jotkut palailevat vähän laimeammissa tunnelmissa – ilo ja innostus eivät sovi ihan kuvailemaan niitä tunteita, jossain tapauksissa ollaan lähempänä niiden vastakohtia.
Samaan aikaan pieni haikeus hiertää sydäntä. Kello ja kalenteri pitää ottaa käyttöön, mahdollisuudet tehdä asioita sen mukaan kuin sattuu huvittamaan ovat rajoitetut. Ilmassa alkaa olla syksyn tuntu, illat viilenevät ja pimenevät, vaatekaapista pitää alkaa jo etsiä vähän kaupunkiympäristöön soveliaampia vaatteita ja vähän tuota työpersoonaakin kutsua esiin. Ruveta taas olemaan asiallinen ja tehokas.
Vai pitääkö –entä jos jotenkin vain jatkaisimme siinä rennossa läsnäolon tilassa, jossa istuimme kesän aikana laiturin päässä tai kuka missäkin kivellä. Riippumatta siitä, mikä on ollut tähänastinen suhtautumisemme työhön ja työpaikkaamme. Säilyttäisimme pääasiallisena olemisen tilana sen aidon ihmisyytemme, jonka loman aikana toivottavasti tavoitimme. Sen, joka elää ja on, eikä koko ajan suorita ja saavuta. Jospa meidän ei tarvitsekaan alkaa esiintyä pätevinä asiantuntijoina, päällikköinä, johtajina vaan olisimme ihan vaan oma viehättävä itsemme. Tekisimme kyllä työtä yhtä asiantuntevasti ja ahkerasti kuin ennenkin, mutta jotenkin rennommin? Mitä siitä sitten seuraisi?

Olisiko tuloksena uskottavuuden menetys, auktoriteetin rappio tai muu katastrofi? Vai syntyisikö siitä tila, jossa olisimme luovempia, tehokkaampia? Saisimme asiat tehdyksi yhtä hyvin tai paremmin ja samalla työ tuottaisi meille iloa, uutta energiaa, kiinnostusta paneutua entistä syvemmälle. Toiset ihmiset vaikuttaisivat entistä mukavammilta, yhteistoiminta onnistuisi kun kaikki olisivat rentoja ja ristiriidatkin ratkeaisivat helpommin, kun niistä ei tarvitse tehdä arvovaltakysymyksiä.

Rentous meille rohkeutta kysyä, mikä merkitys työllämme on itsellemme ja muille, olemmeko yleensä oikeassa paikassa, jossa meidän itsemme toteutuu, lahjamme ja taipumuksemme ovat parhaassa mahdollisessa käytössä. Toisin sanoen, olemmeko löytäneet kutsumuksemme? Tai jos emme, mistä se löytyisi? Se työ, joka antaa meille sen tunteen, että loman jälkeen innostus kuplii ihon alla kun pääsee takaisin yhteiseen toimintaan.

Utopiaa ja unelmointia? Ehkäpä, mutta kaikki suuret uudistukset ovat alkaneet haaveilusta. Mistä sinä haaveilet?

Kuluttajan ihana kesäpäivä

Eeva Pitkänen
Ajatukset virtaavat kuin poutapilvet. Mukava istua tässä kivellä meren rannalla. Taidan potkaista kengät pois jalasta ja uittaa varpaitani meressä. On hyvä fiilis. Tässä voisi arvioida kulunutta kevättä, mitä sitä on saanut aikaiseksi.

Minun, kuluttajan, tarpeista ja painostuksesta lähtien saatiin läpi lakiehdotus, että kaupat ovat auki sunnuntaisin. Tähän kuluttajan tahtooni saivat sitten taipua myös elintarvikealan työntekijät, vaikka lakkoiluillaan yrittivät siihen vaikuttaa.

Kai he ymmärtävät minun kuluttajana haluavan tuoretta leipää ja leikkeitä heti aamusta ja myös sunnuntaisin. Ei minulla tosin nytkään ole tuoretta leipää mukanani, mutta kieltämättä lämmin patonki maistuisi tässä meren tuoksuja haistellessa, lokkien kirmaillessa ja sorsaperheen vieraillessa nuuskimassa varpaitani. Saisivat nekin reppanat jotain syötävää.

Lakosta tuli mieleeni bussilakot. Kansalaisena ja kuluttujana odotan saavani hyvää joukkoliikennepalvelua. Omalta osaltani olen yrittänyt vaikuttaa joukkoliikenteen kannattavuuteen käyttämällä aktiivisesti busseja ja metroa.

Tosin pieni ongelma kaihertaa mieltäni. Bussifirmoille on sitä kannattavampaa mitä vähemmän matkustajia on, sillä kaupunki ei sopimuskumppanina palkitse matkustajamäärien kasvamisesta. Nykyisellä sopimuksella olen bussifirmoille vain kuluerä, en maksava asiakas.

Kuljettajilla sentään on töitä. Toisin on naapurin rouvan kanssa. Hän menetti työpaikkansa, kun firma ei tuottanut tarpeeksi voittoa. Kyllä minä sijoittajana odotankin saavani sijoituksilleni korkoa. En tosin toivonut, että naapuri menettäisi työnsä. Sen minkä voitan sijoituksissa, joudun maksamaan työttömyyskorvausta veroina. Pitäisiköhän syksyllä siirtää rahat johonkin eettisesti sijoittavaan kohteeseen eikä pörssiyhtiöihin?

Samalla tavalla kuin työttömyys myös sairaspoissaolot rasittavat meidän kansalaisten yhteistä kassaa. Onneksi valtio ja kunnat tehostavat toimintaansa. Kyllä sitä äänestäjänä odottaa, että yhteistä rahaa ei laiteta hukkaan.

Periaate on hyvä, mutta tehostamistoiminnot tehdään useimmiten ihmistä epäkunnioittavalla tavalla. Suuri osa niistä, jotka eivät jää työttömäksi, uupuvat työssä, jäävät sairaslomalle ja niin pian kuin mahdollista eläkkeelle. Pieni kesäinen mieleni ei jaksa ymmärtää, miten tämä logiikka pelaa eläkeiän nostotavoitteen kanssa.

Lopuksi annan ratkaisuehdotukseni. Meillä tarvittaisiin ihmisministeri ajamaan inhimillisyyttä. Voisin tukea puoluetta, joka lähtisi ajamaan sellaista. Puutavarana pihalta löytyisi ylimääräinen motti halkoja, matkustuspuolelta voisin tarjota vaikka purjeveneajelun.
Moniin asioihin olen saanut vaikuttaa, ja aika moneen tietämättäni.

Niin tai näin, nostan varpaani vedestä ja menen grillaamaan makkaran ilman natrium glutamaattia, lihaliima Fibrimexia tai geenimuunneltuja juttuja. Käyn kaupassa edelleen arkipäivisin, kuljen bussilla, vaihdan sijoituskohteita ja toivon, että jonain päivänä Alkosta saisi perinteisellä tavalla valmistettua punaviiniä, ilman myrkkyä nimeltä sulfiitti tai kaikkia lisäaineita, joiden luettelemiseen etiketin tila ei riittää.

Kaikille kuluttajille toivotan hyvää kesää ja aikaa ajatella, mistä kaikesta me päätämmekään!

Maistiaisia maailmalta

Markus Pessi

Minulla oli loistava mahdollisuus viettää kolme kuukautta Atlantin tuolla puolen paikallista elämänmenoa ihmettelemässä. Oma maa on toki edelleen ”mansikka”, mutta joitain kulttuurin piirteitä voisimme ”mustikastakin” ainakin maistella.

Yksi keskeinen, minua miellyttävä seikka on kontaktin ottaminen. On toki totta, että ”How do you do?” tai pikainen ”Hi!” harvoin johtaa syväluotaavaan sielujen kohtaamiseen, mutta ainakin minulle katsekontaktia seuraava pikainen kommunikointi tuntui hyvältä. Tästä seuraavaa tasoakin sain olla todistamassa. Ei ollut yksi tai kaksikaan kertaa, kun tuiki tuntematon vastaantulija pysähtyi kehumaan vaimoni leninkiä tai käsilaukkua tai takkia tai... Itselleni vastaavanlaatuisia kehuja ei sadellut, joten voin olettaa näissä olleen myös todelliset laatukriteerit taustalla, eli palaute oli myös rehellistä. Kuinka vähän aikaa tuollainen palautetuokio vaatiikaan ja minkälainen vaikutus sillä kuitenkin on paitsi välittömästi niin myös pidemmällä aikajänteellä. Puhumme paljon palkitsemisesta, kannustamisesta ja motivoinnista. Miksi sitten näiden aitojen arjen positiivisten havaintojemme ääneen lausumista, eli positiivista palautteenantoa, tapahtuu niin harvoin! Positiivisen palautteen positiivisesta vaikutuksesta on tutkimusnäyttöäkin saatavilla yllin kyllin, ja kokemuksellistakin tietoa toivottavasti meillä kaikilla.

Toinen mieltäni pohdituttanut seikka on itseluottamus. Itseluottamuksella, tai sen kulisseilla, on toki useita puolia ja ilmenemisasuja. Tapasin myös melkoisen arrogantteja, äänekkäitä lajinsa edustajia. Oliko kyseessä todellinen itsevarmuus, epävarmuuden raivoisa peittely-yritys vai ehkä narsistinen persoonallisuushäiriö, en osaa sanoa. Öykkäröintiä en toki olisikaan tuliaisiksi tuomassa. Sen sijaan minua innosti huomata eräänlainen roolista tai asemasta riippumaton itsekunnioitus tai -arvostus. Voisi ajatella, että kadun kulmassa rahaa pyytelevä henkilö olisi ”maan matonen”-asenteella liikenteessä. Sen sijaan törmäsin varsin itsetuntoisiin lähimmäisiin, jotka tervehdittyämme saattelivat matkaan ”Have a nice day! God bless!”-kehotuksin, vaikken olisi rahaa antanutkaan. Tämä toki on hieman äärimmäinen esimerkki, mutta samanlaisen ilmiön olin havaitsevinani hyvinkin erilaisissa konteksteissa. Vallalla tuntui olevan ajatus, että jokainen ihminen on jossain hyvä. Varovainen hypoteesini on, että tällä voisi olla jotain tekemistä tuon vallitsevan positiivisen palautteenannon kulttuurin kanssa.

Tilapäinenkin maisemanvaihto tekee aika-ajoin hyvää. En tiedä, mahdoinko paljon muuttua matkallamme, mutta ainakin tuota positiivisuutta ja kohtaavuutta aion yrittää vaalia. Jos metsä vastaa, saattaa muutoksesta tulla pysyvämpikin.

Nauttikaa, se kannattaa!

Heikki Pajunen

Teetän toisinaan coaching-ryhmissä harjoituksen, jossa coachattaviani piirtävät fläppipaperille mielessään olevia asioita. Omituisen toukokuisen helleviikon aikana jokaiseen fläppiin on ilmestynyt valtava aurinko talvisten vakioaiheiden, kuten työn haasteita kuvaavien analyyttisten piirrosten, sijaan. Alkava kesä on ihmeellistä aikaa: elämästä halutaan nauttia täysin rinnoin.

Keväthuumasta huolimatta keskustelemme tuon tuostakin coachattavieni kanssa elämästä nauttimisen vaikeudesta. Suomalainen kesä kun on kaunis, mutta lyhyt, kuten sanotaan. Jokainen muistaa varmasti myös, että "Kel' onni on, se onnen kätkeköön." ja "Pidä kynttilä vakan alla.".

Omista onnistumista on oltava lupa nauttia. Käsi sydämelle, miten vastaat saamiisi kehuihin vaikkapa hyvästä työsuorituksesta? ”No eihän tuo nyt mikään ihmeellinen juttu ollut.” vai ”Kiitos, olen samaa mieltä. Satsasin tähän ja yritin keksiä uuden lähestymistavan. Tulos on kieltämättä onnistunut.”. Mielestäni nöyryys on kansanperinteessä vaalimisen arvoinen hyve, kunhan osaisimme yhdistää siihen myös tervettä ylpeyttä. Valmentajakollegallani Larilla on loistava tapa ottaa vastaan kehuja: ”Totta joka sana, kerro lisää!”. Saattaa kuulostaa leikkisältä, mutta on erinomaiseksi opiksi meille kaikille.

Positiivinen palaute lisää itsetuntoa ja antaa energiaa. Ennen kaikkea se antaa meille tietoa siitä, missä olemme onnistuneet. Ympäripyöreä positiivinen palaute, kuten ”Tosi hyvä!” ei kuitenkaan vielä paranna maailmaa, vaan asiassa pitää uppoutua syvemmälle. Mikä teki tosi hyvästä tosi hyvän?

Kun oivallamme, miksi oikeastaan onnistuimme, saamme välineitä myös onnistumisesta nauttimiseen. Onnistumisesta nauttiminen taas ohjaa huomiotamme siihen, miksi onnistuimme. Näin luomme onnistumisen kulttuuria. Energia lisääntyy ja uusissa haasteissa onnistuminen helpottuu, kun on voimaa ja uskoa uusiin onnistumisiin ja tuleviin yhteisiin ilon aiheisiin. Kun nautit onnistumisistasi, annat myös muille luvan samaan. Muistutan kuitenkin, että pelkällä itsekehulla ei pitkälle pötkitä, on osattava aidosti huomioida muidenkin onnistumiset ja osattava iloita myös niistä. Nöyryys yhdistettynä terveeseen ylpeyteen.

Onnistumisesta nauttiminen lisää omien vahvuuksiemme tuntemusta. Rohkeus käyttää vahvuuksia kasvaa. Lisäksi onnistumisista nauttiminen vahvistaa onnistumisen muistijälkeä. Muistijäljet ovat tärkeitä vastoinkäymisissäkin: ”There will always be sunshine after rain”. Niinpä keväisten lämpöaaltojen mukanaan tuomat hihkaisut ”Ihanaa kun on niin lämmintä!” saavat sydämeni hypähtämään ilosta.
Nauttikaa täysin rinnoin!

Don't worry, be Happy!

Jari Ojasti

Bobby McFerrinin kappaleen nimi saattelee meidät positiivisuudellaan johtamisen kannalta olennaisen näkökulman luokse. Positiivisuus ja myönteiset tunteet vaikuttavat tutkitusti ihmisen terveyteen, kertoo YLEn uutinen (YLEn uutiset ). Johtajana sinä voit luoda työyhteisössäsi sellaista ilmapiiriä, joka saa ihmiset voimaan hyvin, olemaan tuottavampia sekä bonuksena elämään pidempään.

Eikä siinä vielä kaikki. Myönteiset tunteet ja kokemukset vaikuttavat tutkimusten mukaan myös merkittävästi menestymiseen. Organisaatioissa myönteiset kokemukset yhdistyvät laajempiin tiedonkäsittelyn strategioihin, suurempaan näkökulmien vaihteluun organisaation jäsenten välillä ja organisaation kestävyyteen haasteiden kohtaamisessa. (Sutcliffe & Vogus, 2003, yhteenveto Krisse Lipponen, Sutcliffe & Vogus, 2003)

Organisaatiokulttuuriin kannattaa siis ottaa mukaan positiivisuus. Se on asenne, näkökulma. Minä ainakin haluaisin organisaation ja työntekijöitä, joilla on kyky nähdä enemmän näkökulmia ja ratkaisuja ongelmiin, kyky nähdä suuria kokonaisuuksia sekä kestää vastoinkäymisiä. Tämähän on menestyvän yrityksen ja menestyksekkään johtoryhmän resepti.

Kankkulan kaivo

Pentti Martiskainen

Sanonta ”Kankkulan kaivo” on meille kaikille hyvin tuttu. Se vilahtelee värikkäänä kielikuvana arkisessa puheessamme usein. Sen merkitys on varmasti hyvin tuttu kaikille meille. Urbaani sanakirja selittää ilmauksen seuraavasti: Pohjaton "kaivo," jonne hyvin usein heitetään yhteiskunnan varoja. Mutta olemmeko koskaan pysähtyneet miettimään, mistä tämä sanonta on saanut alkunsa? Onko jossain paikkakunta nimeltä Kankkula, vai olisiko kyseessä ollut vaikkapa Kankkulan tila, jolta pohjattomalta tuntunut kaivo oli tavattu. Tuskinpa monikaan meistä on Kankkulassa tullut käyneeksi. Vaikka siellä joku olisi käynytkin, tuskinpa sieltä tai muualtakaan pohjatonta kaivoa löytäisi. ”Kankkulan kaivo” on jäänyt puhtaaksi kielikuvaksi.

Nyt tilanne on kuitenkin muuttunut. Käsite on vahvasti konkretisoitumassa ja se on saanut myös maantieteellisen ulottuvuuden. Oikea ”Kankkulan kaivo” löytyy Välimeren koillisosasta alueelta, jonka tunnemme paremmin nimellä Kreikka. Löydetyn ”Kankkulan kaivon” (kreik. terástos pigádi) vetoisuuden määrittämiseksi on aloitettu EU:n virallinen koe. Alustavien arvioiden pohjalta kaivoon uskotaan uppoavan noin 135 miljardia euroa (135 000 000 000 euroa!), mutta tämä arvio saattaa osoittautua aivan liian varovaiseksi. Todellinen tilavuus saattaa olla jopa kymmenkertainen verrattuna tähän ensimmäiseen arvioon. Tähän asti suurimmat ”Kankkulan kaivon” tyyppiset esiintymät ovat olleet Yhdysvalloissa, jossa kaikki on tunnetusti suurta. Nyt Eurooppa on nousemassa eturiviin hankkeella, jonka voi hyvin nimetä maailman suurimmaksi yhteiskunnan varojen hukkaan heittämiseksi.

EU:n mallioppilaana Suomi on tietysti innolla mukana tässä hankkeessa. Ensimmäisten joukossa löimme pöytään oman tarjouksemme: 1,6 miljardia euroa (1 600 000 000 euroa!). On vain niin vaikea sanoa, onko se vähän vai paljon? Jos sen suhteuttaa vaikkapa terveydenhuollon menoihin, sillä kattaisi Helsingin kaupungin kaikki terveydenhuollon menot yhden vuoden ajan. Siis sekä perusterveydenhuolto että erikoissairaanhoito kaikkineen! Onko se sitten paljon? Ainakin Helsingin kaupunginisien ja sairastavien kaupunkilaisten mielestä se on tosi paljon.
Otetaan vielä toinen esimerkki: Summa riittäisi koko Lapin läänin asukkaiden terveydenhuollon menojen kattamiseen kolmen vuoden ajaksi. Ei ihme, että muutkin kuin lappalaiset ja perussuomalaiset ovat ihmeissään ja vihoissaan.

Onhan se tietysti jaloa, että kaveria autetaan. Tästähän meillä on kokemusta ja talvisodan henkeä on riittänyt moneen kohtaan. Mutta mitä sitten, kun autettava kaveri onkin jokseenkin epäluotettava roisto, joka on hurvitellut rahansa Välimeren lempeisiin tuuliin ja peitellyt tekonsa tilastoja vääristelemällä? Kovin tuntuu karvaalta, kuin kreikkalainen viini ikään.

Eikä tässä vielä kaikki sanoisi ostoskanavan lipevä kauppias. Muutkin maat Välimeren ympärillä ovat tulossa mukaan kilpaan ”Kankkulan kaivon” sijaintipaikasta. Olisiko seuraavana listalla espanjalainen versio (esp. inmenso pozo)?
Mutta mitä tähän sanoisikaan kreikkalainen taivaalle katsellessaan? Tietysti tähän tapaan: ”First came ash but then cash!”

Ash management

Petri Lehtipuu

Eyjafjallan tuhkapilvestä on kirjoitettu ja puhuttu kaikki mahdollinen, mutta muutama syyllisyysasia on vielä ratkaisematta: kenen syytä kaikki on ja miksei kukaan ollut valmistautunut etukäteen tällaiseen riskiin?

Vuoden 2004 tapaninpäivän tsunamin jälkeen on osattu olla herkempiä merenpohjan värähtelymittausten poikkeaville anturitiedoille ja riskianalyyseihin kuuluu varautuminen tsunamivaaraan. Mutta mikään lentoyhtiö ei ollut ottanut huomioon, että on olemassa jokin todennäköisyys sille, että merkittävä osa maailman ilmatilasta suljetaan.

Johtamiseen siirrettävä oppi - jota kutsun nimellä Ash management – on ajatus siitä, että yleensä asiat ovat suunniteltavissa, mutta jonakin päivänä sattuu jotakin sellaista, jota ei ole voitu ennakoida. Mikä on syynä tilanteeseen, joka on luonnonlakien mukainen, mutta jota ei käsitellä liiketalouden perusopinnoissa?

Organisaatio voi käyttää aikaa etsimällä syyllisiä, joita ei löydy, mutta joita tarvittaisiin muiden ihmisten olon helpottamiseksi. Äsh-äännähdykset ja turhautumasta aiheutuvat kirosanat eivät kuitenkaan ole Ash managementin ytimessä.

Hyvä Ash manager on varautunut mahdottomien asioiden tapahtumiseen. Koska niitä ei yleensä tapahdu, sen enempää lottovoittoja kuin lottohäviöitä, niille ei kannata antaa kohtuuttoman suurta merkitystä. Ei kannata jättää perustehtävää siksi, että Bill Gatesin säätiö saattaa olla päättänyt lahjoittaa ennakko-odotusten vastaisesti juuri sinulle suurimman vuosittaisen lahjoituksensa. Eikä ole mieltä jännittää päivästä toiseen pyrstötähden liikeratojen yllättäviä muutoksia ja pyrstötähden iskeytymistä kaupunkiimme.

Mutta yllätykset kuuluvat elämään ja siitä seuraa kaksi johtopäätöstä: on mietittävä etukäteen sitä, mitä tehdään, jos jotakin mahdotonta sattuisi ja kaikki menisi tuhkaksi. Toiseksi on mietittävä, mitä tehdään, jos asiat ovatkin omien päätösten ja toimenpiteiden varassa. Kokemuksen mukaan jälkimmäinen tilanne aiheuttaa enemmän ongelmia työpaikoilla. Siksi aivan tavallisten asioiden kuntoon laittamisella alkaa olla kiire ennen kuin naapuritulivuori Katla purkautuu - vie se sitten viikon tai sata vuotta.

Juhlan jälkeen

Lari Junkkari

Olen toisinaan sitkeä. Joistakin asioista jaksan puhua ja kirjoittaa uudestaan ja uudestaan, jos näen ne todella tärkeiksi. Marraskuussa kirjoitin adventista, valmistautumisen ajasta, ja siitä, miten joulun sanoman merkitys nähdään oikeastaan siinä, miten se vaikuttaa tammikuussa ja pitkin vuotta. Sama teema – juhlan jälkeinen aika – on mielessäni taas, pääsiäisen mentyä.

En pohdi näitä juhlia siksi, että haluaisin teksteissäni tarjota lukijoilleni jotain erityistä hengellistä antia, vaan siksi, että huomaan jatkuvasti suomalaisen kulttuurin ammentavan äärettömän paljon kirkkovuoden tarjoamasta aiheistosta. Syntymän ja kuoleman, hyvä ja pahan, oikean ja väärän, rakkauden ja anteeksiannon, kärsimyksen ja auttamisen, uskon ja toivon teemat ovat kaikille ihmisille ns. arkkiteemoja, perustavanlaatuisia kysymyksiä, joiden äärellä olemme aina. Siksi median eri välineet nostavat ne esiin suurten juhlien alla ja aikana; siis täydellä syyllä!

Mämmit ja munat on syöty, rairuoho ja requiem ovat taas takanapäin; on siis johtopäätösten aika. Mitä opittavaa meillä, uskovilla, agnostikoilla ja ateisteilla, on miehestä, joka epäonnistui ja tapettiin, mutta jonka vaikutus ihmiskunnan historiaan on suurempi kuin kenenkään tätä Tellusta tallanneen? Nasaretilaista voi arvioida lukemattomin eri tavoin. Joskus olen ajatellut, että hän oli hienolla tavalla juuri sellainen, jota toivoisin esimiesten ja johtajien olevan: yhtä aikaa joustava ja jämäkkä, kova ja kiva, lempeä ja luja.

Haluan nähdä sen, että työelämän organisaatioissamme on yhä enemmän niitä vastuunkantajia, kaikilla tasoilla, jotka kohtaavat oman työyhteisönsä ihmiset tähänastista herkemmällä ja oivaltavammalla tavalla. Välillä tarvitaan paimenen otetta, suojelemista, kantamista, välillä taas pyhää kiukkua tilanteissa, joista luisutaan vääryyteen. Johtaja, joka osaa pyytää anteeksi ja antaa anteeksi, on minun silmissäni komea johtaja! Esimies, joka osaa pitää pienten ja heikkojen ja muiden väheksymien puolta, on sankarini! Johtaja, joka haluaa kantaa johtamisen kipua, saa ihailuni!

Pääsiäisen jälkeisen ajan tärkein viesti on tämä: seuraa visiotasi, näkyäsi, kutsumustasi, sydämesi paloa! Jos se vie ristille, niin se vie, jos se vie uuteen alkuun, niin se vie. Tärkeintä on, että lähdet liikkeelle, sinua tarvitaan!

Coaching ja luovuus

Tuovi Haikala

Yritykset ovat pyristelemässä irti lamasta mutta varsinainen nousu ei ole vielä alkanut. Koska kaikilla työpaikoilla tuntuu olevan kiire ja melkoinen paine, ei ratkaisu voi olla enää tehojen lisäämisessä. Sen sijaan että tehdään enemmän, meidän on opittava tekemään toisin. Tarvitaan kykyä synnyttää uusia ideoita, katsoa asioita toisesta näkökulmasta. Tarvitaan luovuutta ja innovaatioita. Luovuus on kuitenkin luonteeltaan vaikeasti ennakoitavaa ja hallitsematonta. Se pakenee organisaatiokaavioita ja hierarkioita eikä noudata aikatauluja, deadlinet istuvat huonosti sen luonteeseen. Mistä sitä saa lisää?

Luovuus elää ihmisten välillä eikä vain poikkeusyksilöiden luovassa kyvyssä. Osa innovaatioiden johtamista on kyky luoda sellaiset työolosuhteet ja toimintakulttuuri, joissa jokainen voi osallistua organisaatiossa käytävään dialogiin ja jokaisella on mahdollista löytää itsestään myös luova puoli.

Mitä tällä on tekemistä coachingin kanssa? Itse asiassa hyvin paljon – hyödyntämällä coachingia ja sen periaatteita valmentavana johtamisena, voidaan saada hyviä tuloksia.

Coaching on perusluonteeltaan luovaa dialogia, prosessi jolla yritetään löytää uusia tapoja tarkastella asioita ja tilanteita. Coaching on mahdollisuus irrottautua hetkeksi päivittäisestä rutiinista, ottaa etäisyyttä ja etsiä toisenlaisia ratkaisuja. Se tukee coachattavan omaa sisäistä pohdintaa, ajattelua. Hyvillä kysymyksillä coach voi auttaa löytämään täysin uudenlaisia ratkaisuja.

Coaching ei ole vain kahden henkilön välistä. Monissa organisaatioissa on alettu menestyksellä käyttää ryhmäcoachingia keinona uudistumiseen. Tämä kaikki on yksi tie kehittää valmentavan johtamisen kulttuuria ja sitä kautta luoda uutta innostusta ja innovatiivisuutta organisaatioon.

Hyvä esimies pyrkii tiiminsä kanssa keskusteluihin, joissa voidaan ja halutaan luoda uutta. Ajatusten jakaminen voi tapahtua vain vapaaehtoisesti, käskemällä ei tulosta luovassa työssä synny. Luovan prosessin edellytys on vapaus. Vapaus on tärkeää myös siksi, että emme voi etukäteen tietää mistä suunnasta ratkaiseva idea tulee. Näin ollen on hyvä katsoa maailmaa avoimin silmin ja välttää jumittumasta vain omaan kapeaan erikoisalaan. Joskus parhaat ideat tulevat täysin odottamattomista suunnista.

Jotta innovatiivisuutta tukevaa dialogia voitaisiin käydä, yrityskulttuurissa on hyväksyttävä myös uuden syntymiseen liittyvä kitka. Jos organisaatioissa ei uskalleta kyseenalaistaa vanhoja toimintatapoja, anneta lupaa kysyä ns. tyhmiä kysymyksiä ja haetaan vain pelkkää tehokkuutta, on vaikea käydä sellaista dialogia, josta syntyisi ratkaisevalla tavalla uutta.

Rakentava erimielisyys on hyödyllisempää kuin hymistelevä yksimielisyys. Tämä edellyttää vahvaa keskinäistä luottamusta ja arvostusta, jotta kyseenalaistamista ei koeta keskinäisenä henkilöiden välisenä kilpailuna vaan ainoastaan erilaisten näkökulmien tuomisena keskusteluun. Luonnollisesti erilaisille näkökannoille tulee osata löytää myös yhteinen ratkaisu, jotta innovaatiot voivat syntyä eikä keskustelu jää pyörimään hedelmättömään jankutukseen.

Jotta uutta syntyisi, sille täytyy myös tehdä tilaa – on uskallettava luopua vanhasta ja hyväksyttävä tilapäinen epävarmuus. Hyvä coach voi toimia näissä tilanteissa kanssakulkijana, jonka kanssa voi ajatella ääneen. Uutta ei voi tuntea etukäteen mutta riski on otettava ja silloin hyvä tuki on tarpeen.

Profeetta Himanen

Tapio Aaltonen

Himasen kukoistusraportti jakaa kansan kahtia – jälleen uusi kahtiajako. Kriitikoiden ääni on jyrähtänyt. Jotkut taas ovat jo kannattaneet raporttia ja kulkevat nyt ei-intellektuellin leima pipossaan. Itse kävelin Akateemiseen hankkimaan kirjan kuultuani autoradiosta vartin verran kriitikon ivailua Himasen tilaustyöstä. Ajattelin ensin lukea kirjan ja ottaa vasta sitten kantaa.

Kirjan luettuani ilmoittaudun Himasen tekstin kannattajaksi. En välitä siitä, että Himanen erehtyy pitämään Suomea ikääntymiskysymysten edelläkävijämaana, vaikka kriitikon viiltävä kommentti kertookin Japanin olevan meitä edellä. Siitäkään en välitä, että Himanen tunnustaa kysyneensä ideoita lapsilta, jotka siis kuitenkin joutuvat tulevaisuuden kanssa tekemisiin pitempään kuin me vanhemmat. Enkä välitä siitäkään, että Himanen on naiivi ja esittää epärealistisia visioita.

Juuri siksi pidän Himasesta. Kyynikoita voidaan juhlia ahdistuneina ja niin ollen syvällisinä ajattelijoina. Mutta maailmaa he eivät ole uudistaneet. Kriitikoita tarvitaan, jotta visionäärit saisivat edes hitusen realismia puheisiinsa. Mutta visionäärit vievät maailmaa lopulta eteenpäin.

Himasessa on aineksia profeetaksi. Toisin kuin yleensä luullaan, profeetta ei ole ennustaja. Hän on pikemminkin näkijä, joka tunnistaa sekä vallitsevan tilanteen että edessä olevat mahdollisuudet. Hän puhuu ymmärrettävästi, on rohkea, unelmoi, visioi, panee persoonansa peliin, saa utopistin maineen ja luo tulevaisuudenuskon, joka lopulta ohjaa muutoksiin.

Muistettakoon sekin, että kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Himanen on luultavasti paljon isompi stara Piilaaksossa ja Bostonissa kuin Suomessa. Siis profeetta-ainesta näiltäkin osin. Ennen profeetat saatettiin karkottaa kotiseudultaan. Himanen pääsee vielä Suomeen, mikä minun mielestäni ei kuitenkaan ole raskauttava seikka ajatellen hänen profeetanuraansa.

Himanen puhuu arvoista, ihmisen arvokkuudesta, etiikasta, hyvästä elämästä. Tietenkin se on epärealistista. Mutta arvot ovat. Arvot ovat päämääriä, joiden arvo ei murene, vaikka niitä vastaan rikottaisiin. Aikoinaan puhe naisten ja miesten tasa-arvosta oli naiivia hömppää. Silti jotkut uskoivat siihen, ja muutamia läpimurtoja tapahtui. Nytkin tarvitaan arvoja ja unelmia, joita joku kutsuu halvaksi populaarifilosofiaksi. Minä kutsun niitä ainoaksi toivoksemme, sillä niin realisti olen. Jonkun pitää uskoa, uskaltaa ja panna itsensä peliin.

Kas, asia

Ville Lähdesmäki

Katsominen ja näkeminen. Muistuttavat toisiaan, mutta eivät ole sama asia. Sanotaan, että vaikka katsoisi, ei välttämättä näe. Jotkut taas näkevät vaikkeivät katsoisi. Kiehtovaa.

Mitä tämä tarkoittaa?

On sanottu, että nykyään ihmiset haluavat tulla katsotuiksi. Olemaan kohteita, objekteja, joita ihaillaan ja jopa palvotaan. Kuitenkin monet psyykkeen ja ihmisyyden asiantuntijat sanovat, että parempi olisi, jos tulisimme ennemminkin nähdyiksi, ihmisinä, subjekteina. Objekteina teemme itsestämme asioita, joita voimme tuunata tarpeen niin vaatiessa . Subjekteina taas olemme ihmisiä, jotka ovat sellaisia kuin ovat.

Mitä tämä tarkoittaa?

Pitäisi olla niin, että näemme ihmisen, mutta katsomme asioita. Ihminen on lähellä, asiat kauempana. Ihmisiä ollaan, asioita tehdään. Valitettavasti aina ei näin ole. Monesti ja aina liian usein, me katsomme toisissamme asioita, kun pitäisi nähdä ihminen. Itse asiassa yhteiskunta rakentuu katsomiselle, ei näkemiselle. Televisiota katsotaan, potilaan suuhun katsotaan, lasten perään katsotaan ja silmiin katsotaan.

Mitä tämä tarkoittaa?

Yksinkertaisesti kait sitä, että ihmiset voivat huonosti. Entä jos näkisimme enemmän? Näkisimme televisiossa kuvan maailmastamme, potilaassa kipuilevat ihmisen, lapsessa tulevaisuuden ihmeen ja silmissä syvyyttä, joka kertoo välittämisestä ja yhteydestä. Näkisimme työssämme kumppaneita emmekä katsoisi toisiamme kuin hyödykkeitä, joita ostetaan, myydään tai vaihdetaan.

Mitä tämä tarkoittaa?

Puhumme toisin, aidosti. Asiakas ei ole ”kas, asia”, vaan ihminen nääs, ”nääsihminen”. Näiden nääsihmisten kanssa näkisimme toisiamme ja tekisimme yhdessä. Emme katsoisi sitä, mitä toisesta voimme hyötyä, vaan näkisimme sen, mitä voimme yhdessä saavuttaa. Näkisimme sinne asti, minne ei voi vielä katsoa, joskus tuskin koskaan! Asioita katsomalla sitä ei välttämättä näe milloinkaan, mutta ihmisen näkemisellä se on jo tässä ja nyt.

Tätä se tarkoittaa.

Kiusaamisia

Eeva Pitkänen

Koulut ovat käyneet taisteluun koulukiusaamista vastaan Kiva-projektin avulla. Projektissa muutamat koulun opettajat koulutetaan käymään läpi Kiva-prosessi.

Kiva-opettajat saavat tiedon kiusaamistapauksista luokanvalvojalta. Kiusaaja haetaan sitten puhutteluun. Kiusaaja joutuu allekirjoittamaan lapun, jossa hän myöntää kiusaamisen ja lupaa olla kiusaamatta jatkossa. Käsittelyyn kuuluu, että kiusaaja ei saa puolustautua. Perusteluna on, että kiusaamista ei voi puolustella millään. Kiusaaminen ei ole sallittua missään olosuhteissa, piste.

Yksinkertaisuudessaan menetelmä kuulostaa loogiselta. Ikävä kyllä tilanteet eivät tosielämässä ole näin loogisia ja helposti tulkittavia.

Mitä jos kiusaaja olikin kiusattu? Esimerkiksi jos lapsi A ärsyttää tahallaan lapsi B:tä , B hermostuu ja alkaa nimitellä kaveria. A on huomannut, että hän saa äidiltään runsaasti huomiota kertoessaan tälle kiusaamisista. Niinpä A kertoo äidilleen ja opettajalleen B:n kiusanneen häntä. Kiva-projektin mukaan B:n pitää myöntää olevansa kiusaaja eikä hänen mielipidettään kysytä. B:n saa kertoa oman versionsa tapahtuneesta vasta, jos ilmoittaa A:n kiusanneen häntä.

Näin absurdin tilanteen ei pitäisi olla käytännössä mahdollista. Luokanvalvoja huolehtii, että kaikkia osapuolia kuullaan kiusaamissyytöksissä. Saattaa vain käydä niin, että luokanvalvoja syystä tai toisesta ei osaa, halua tai ehdi kuulla kaikkia tasapuolisesti. En uskoisi tällaista tapahtuvan, ellen itse olisi joutunut moista todistamaan.

Kiva-projektissa näytetään luotettavan prosessin yksinkertaisuuteen ja eri osapuolien kykyyn toimia oikein. Ala-asteikäiset lapset eivät vain välttämättä osaa erottaa, mikä on kiusaamista ja mikä ei. Aikuisten pitäisi osata, mutta ikävä kyllä kaikilla opettajilla ei ole aikaa, halua tai intoa syventyä lasten kiistoihin syvällisemmin.

Kiva-projekti kiinnittää huomion kiusaamiseen, ei kiusaamisen taustalla oleviin tekijöihin. Projekti yrittää poistaa oireen selvittämättä oireen alkuperää. Usein kiusaamisen takana on jokin lapsen täyttymätön tarve, oli lapsi sitten kiusaaja tai kiusattu. Kiusaamista tuskin saadaan loppumaan sillä, että syyllistetään jotkut kiusaajiksi.

Työelämässä tilanne on samankaltainen. Monissa tapauksissa on vaikea erottaa, kuka on kiusaaja ja kuka kiusattu. Ja vaikka muut tietäisivät, kiusaaja itse ei useinkaan tiedä tai tiedosta sitä.

Kiusaamista ei saada kitkettyä, jos todellisia ongelmia ei uskalletaan ottaa esiin. Taustalla olevat tekijät liittyvät työpaikoilla usein kätkettyihin valtarakenteisiin tai persoonallisuuden piirteisiin, joihin ei olla puututtu ajoissa.
Kiusaamiskeskustelun sijaan olisi hedelmällisempää keskittyä avoimen vuorovaikutuksen opettelemiseen, erilaisuuden tunnistamiseen sekä sen hyväksymiseen ja hyödyntämiseen. Se mihin keskityt, se lisääntyy.

Puhelinkeskustelu Hyvästä Johtamisesta

Heikki Pajunen

Sain viime viikolla puhelun Taloussanomista. Outi Kokko soitti ja kertoi, että haluaisi tehdä jutun Taloussanomien verkkosivuille siitä, onko hyvällä johtamisella vaikutettavissa siihen, että ihmiset jaksaisivat pidempään työelämässä. Nyt erinomainen juttu on julkaistu ja löytyy Talous-Sanomien sivuilta (http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2010/02/07/pomon-huono-kaytos-vie-voimasi/20101828/139)

Tässä pieni kuvaus osasta keskustelua:

Outi: Voiko hyvällä johtamisella vaikuttaa jaksamiseen?
Hessu: Totta kai voi. Masennussairaudet ovat yleisin syy työkyvyttömyyseläkkeisiin. Miksi ihminen masentuu? Syitä on varmasti monia, mutta yksi syy lienee se, että ihmisellä ei ole enää mitään mikä motivoi häntä. Esimiehellä on ainakin mahdollista toimia niin, että motivaatio kasvaa.

Outi: Miten se sitten tapahtuu?
Hessu: Yksi tärkeimmistä asioista on se, että johtajan on pohdittava työmme merkitystä. Mikä on eri projektien merkitys ja eri tavoitteiden merkitys. Mutta vielä tärkeämpää on se, miten työntekijät saadaan itse pohtimaan ja kertomaan oman työnsä merkityksestä myös muille. Yhtä tärkeää on saada kaikki miettimään omia unelmiaan ja tavoitteitaan työssä ja joskus elämässäkin.

Outi: Tuohan tarkoittaa myös sitä, että johtajan pitää käyttää aikaa tällaiseen keskusteluun?
Hessu: Toki niin tarkoittaakin. Jos haluaa olla hyvä johtaja, johtamiseen pitää satsata. Toisaalta, jos asiaa pitää tärkeänä, siihen kyllä löytää aikaa. Ihmiset käyvät lounaalla ja kahvilla. Silloin voi aina välillä esittää tämän tyyppisiä kysymyksiä: Millainen olisi meidän unelmiemme työpaikka? Mikä tekisi sinun työpäivästäsi huomenna vähän mukavamman kuin tästä päivästä? Mikä on tärkein asia, mitä työpaikallamme pitäisi muuttaa? Mikä on tärkein asia, mitä työpaikallamme tulisi säilyttää? Tärkeää on saada työntekijät itse miettimään sitä, miten heidän työnsä voisi kehittyä.

Outi: Tämähän tarkoittaa sitä, että johtajan pitää olla myös hyvä lukemaan erilaisia tilanteita? Miten eri tilanteissa ja eri ihmisten kanssa toimitaan? Miten osata kysyä juuri oikeita kysymyksiä juuri oikeilta ihmisiltä?
Hessu: Juuri niin. Hyvän johtajan tulee osata lukea peliä ja nähdä, milloin hänen tehtävänsä on suunnata työpaikan keskustelua työn hyviin puoliin. Yksi hyvien johtajien elementeistä on se, että he osaavat auttaa ihmisiä näkemään omia vahvuuksiaan. He suuntavat ajatuksen ennen kaikkea siihen, mitä ihmiset ovat osanneet. Ei siihen, mitä ihmiset eivät ole osanneet. Edelleen ajatukset pitää osata suunnata työn hyviin puoliin, eikä jatkuvasti siihen, mikä on huonosti. Lisäksi hyvä johtaja tarvitsee esimerkiksi taitoa nähdä, mitkä asiat sopivat kenenkin ihmisen kanssa keskusteltavaksi. Sitä taitoa oppii, jos haluaa. Hyvä johtaja osaa ja haluaa asettautua työntekijän asemaan ja miettii, miltä asiat näyttävät eri näkökulmista. Paras puoli tässä on se, että yleensä työntekijät haluavat niitä samoja asioita kuin johtaja itsekin olisi halunnut. Kun työntekijät ovat itse keksineet ideat, he ovat myös sitoutuneita kehittämiseen.

Outi: Monet ihmiset sanovat käyvänsä töissä vain siksi, että saavat palkkaa. Mitkä mahdollisuudet johtajalla on, jos alaiset eivät ole ollenkaan vastaanottavaisia, vaan lähinnä jurnutusmielellä?
Hessu: Tällainen työyhteisö on toki suurempi haaste, mutta ei mahdoton. Yhdessä työhyvinvointiprojektissa törmäsimme työntekijöihin, jotka olivat juuri sitä mieltä, että työssä ei voi olla mitään innostavaa. Projektin lopussa he tajusivat, että heille on erityisen tärkeää se, että he saavat tehdä työtään heille tärkeiden ihmisten kanssa. Heille oli tärkeää saada jutella ja jakaa asioita työpaikalla rutiininomaisen työn ohessa. Samoin he eivät olleet koskaan kertoneet toisilleen sitä, kuinka tärkeinä he pitivät työkavereitaan.

Outi: Onko tällaiselle johtamiselle mahdollisuuksia, vai ajattelevatko johtajat vain tulosta ja rahaa?
Hessu: Näitä asioita ei onneksi tarvitse asettaa toinen toistensa vastakohdiksi. Innostavalla johtamisella saadaan ihmiset tekemään paremmin töitä ja parempaa tulosta. Lisäksi esim. henkilökohtaisissa coaching-projekteissa törmään jatkuvasti siihen, että johtajat haluavat löytää näitä keinoja. He haluavat osata motivoida ihmisiä paremmin ja he haluavat ihmisille hyvää. Se ainakin antaa minulle itselleni uskoa siihen, että olemme ylittäneet sen kynnyksen, että näistä asioista ei enää välitettäisi.

Outi: Oletko siis sitä mieltä, että johtajat haluavat olla hyviä johtajia?
Hessu: Suurin osa kyllä. Toki voidaan kysyä, että ovatko tapaamani esimiehet jotenkin valikoitunut joukko? Varmasti osaksi niinkin. Olen kuitenkin tehnyt töitä monenlaisissa työyhteisöissä ja kaiken kaikkiaan ihmiset lähtökohtaisesti haluavat onnistua ja haluavat iloita myös muiden onnistumisista. Ei kukaan tule työpaikalle mielessään, että voi kun tänään olisi taas tosi surkea päivä. Kysymys johtajien halusta on kuitenkin oikeastaan koko ajatuksen ydin: hyvä johtaja todella haluaa olla hyvä johtaja. Sen halun jälkeen keinot kyllä löytyvät tavalla tai toisella.

Haastattelu oli kiva. Oli mukavaa kertoa omia käsityksiään hyvästä johtamisesta. Hetkeksi tuli olo, että kerroinko varmasti tärkeimmät asiat? Olisiko mukaan pitänyt saada vielä joitakin lisäasioita sytyttävästä johtamisesta? Samalla olin tyytyväinen siitä, että moni tärkeä asia tuli sanotuksi.

Hyvässä johtajuudessakin on se puoli, että on osattava nauttia kaikista onnistumisista, jotka itse on saanut aikaan johtajana. Samoin on osattava olla tyytyväinen siitä, mitä työntekijät ovat saaneet aikaan. Kun keskitämme huomion niihin osiin mitä osaamme, tulemme samalla automaattisesti miettineeksi sitä, missä olemme hyviä. Sen tiedon sisäistäminen antaa meille aina mahdollisuuden rakentaa tulevat onnistumisemme tukevalle pohjalle.

Johtaja, ole läsnä!

Jari Ojasti

Johtamisesta ja johtajuudesta puhutaan kuin yksisuuntaisesta kadusta. Vuoden-parin välein esiin pulpahtaa johtamisen ismejä. Ismit otetaan käyttöön ja vyörytetään läpi organisaation yhtä tehokkaasti kuin talvisodassa vyörytettiin juoksuhautoja. Viimeaikainen kirjoittelu kehityskeskustelukäytännöistä näyttää käytännön esimiehen soolona eikä tasavertaisena duettona. Entä jos olisit läsnäoleva johtaja?

Läsnäolevana johtajana saavut aamulla työnteon paikalle, huikkaat hyvän huomenen aulan vastaanottovirkailijalle ja vaihdat kuulumiset osastoassistentin kanssa. Ehdit myös kuunnella naapurihuoneessa istuvan Smithin perheen kuulumiset viikonlopulta. Aamun ensimmäisen vartin aikana jo kolme ihmistä on kokenut tulleensa kuulluiksi ja johtajansa olleen läsnä. Ei paha.

Kello yhdeksän palaverissa olet luonnollisesti läsnä ajoissa, esimerkkinä muille. Mattimyöhäselle annat tehtäväksi miettiä, mikä olisi se pieni askel, joka saisi hänet ensi kerralla tulemaan ajoissa paikalle. Aloitatte agendan läpikäymisen. Kuuntelet intensiivisesti muiden puheenvuoroja sekä havainnoit tapaamisen tunnelmaa ja kunkin eleitä ja ilmeitä. Muutamilla valmentavilla kysymyksillä autat kokouksen osallistujia oivaltamaan uusia näkökulmia keskusteltaviin aiheisiin.

Ennen lounasta käyt läpi päivän sähköposteja. Alaisesi keskeyttää sinut kysymyksellä tulevasta kehityskeskustelusta. Pyydät häntä odottamaan pari minuuttia sähköpostiviestisi viimeistelemiseksi. Viestin lähetettyäsi keskityt intensiivisesti hänen asiaan. Muistutat häntä viimevuotisesta hyvästä suorituksesta kehityskeskustelun ohjaajana, kehut ja rohkaiset. Rohkaistuneena alaisesi palaa työhönsä.

Lähdet lounaalle naapuriosaston vetäjän kanssa, tavoitteenasi on parantaa osastojen välistä yhteistyötä sekä tutustua häneen paremmin. Keskustelette lounaalla ristiriidasta, joka on syntynyt alaisesi ja toisen osaston työntekijän välillä. Päätätte, että sinä hoidat asian kutsumalla molemmat työntekijät yhteiseen kahvihetkeen, jossa keskustelette työtä häiritsevästä ilmiöstä. Lopputuloksena työntekijät toteavat kyseessä olleen väärinymmärryksen.

Lounaan jälkeen pidät toisen viikottaisista vastaanottoajoistasi, vain alaisillesi pyhitetystä keskusteluajasta. Tiimisi on jo oppinut, että tuolloi sinulla on aikaa heille ja heidän työlleen. Autat ratkomaan työn haasteellisia tilanteita. Tarvittaessa annat selkeitä ohjeita uusille tiimisi jäsenille ja opetat tiimiläisiäsi valmentamaan toisiaan.

Päivän päätteeksi keskityt pariin puheluun sekä seuraavan päivän suunnitteluun. Kotiinlähtiessäsi vaihdat muutaman ystävällisen sanan parin tiimiläisesi kanssa, joita et ole kuluneella viikolla jututtanut. Samalla kyselet heidän työkuormastaan sekä yleisestä fiiliksestä.

Kuulostaako edelläoleva vieraalta ja epärealistiselta? Entä jos todella olisit tällainen? Läsnäoleva johtaminen olisi intohimosi ja ammattisi, ei pakkopulla muun työn ohessa. Ihmiset ansaitsevat johtamispalvelunsa ja sinä ansaitset ajan johtamiseen.

Kehityskeskustelujen lupaava menneisyys

Pentti Martiskainen


Lehtien palstoilla on viime päivinä kirjoitettu paljon kehityskeskusteluista, niiden menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Aiheesta kirjoittaneet voitaneen jakaa ainakin kolmeen ryhmään: Puolustajat, vastustajat ja realistit. Itseni luokittelisin realistien ryhmään. Siihen olen ajautunut nähtyäni kehityskeskustelukäytäntöjä useissa kymmenissä organisaatioissa.

Ne panostukset, jotka viimeisten vuosikymmenten aikana on uhrattu kehityskeskustelujen edistämiseen, ovat epäilemättä huikeat. Periaatteena on usein ollut ”käärmettä pyssyyn” -toimintatapa. Mitä näillä panostuksilla on sitten saatu aikaan? Varmaankin vaihtelevia käytäntöjä ja vaihtelevia tuloksia.

Tiedän hyvin johdettuja ja menestyviä organisaatioita, joissa vuosittaisia kehityskeskusteluja ei käydä. Tiedän vielä useampia organisaatioita, joissa vuotuiset keskustelut ovat väkinäistä pakkopullaa, lähes kaikkien mielestä pelkkä maanvaiva. Tiedän kyllä muutamia organisaatioita, joissa tämä osa-alue hoidetaan hyvin ja jopa menestyksellisesti.


Mikä tässä sitten mättää?

Matalissa nykyorganisaatioissa vuotuisen kehityskeskustelukierroksen suorittaminen suuren alaisjoukon kanssa vie paljon esimiesten työaikaa. Jos konkreettiset hyödyt eivät tunnu olevan suhteessa käytettyyn aikaan, innostus väistämättä laskee. Alaisten puuttuva innostus tai suoranainen vastustus tekevät tilanteen vielä vähemmän innostavaksi. Jos organisaation kulttuuri ei tue avoimuutta ja kaksisuuntaista vuorovaikutusta, hyvät tulokset kehityskeskusteluista ovat tiukassa.

Työntekijöiden näkökulmasta määrämuotoiset ja ulkokohtaisesti toteutetut keskustelut sammuttavat innostuksen asiaan. Jos painotus on negatiivisen palautteen antamisessa vuoden ajalta sekä olemattomien palkankorotusten ja saavuttamattomien bonusten selittelyssä, hyödyt vaihtuvat haitoiksi. Esimiehelle annettavan palautteen mahdollisuuden puuttuminen tekee keskusteluista yksisuuntaisia. Jos näin käy, on pikkujoulujuhla monille ainoa mahdollisuus antaa palautetta pomolleen. Ei siis ihme, että keskivertotyöntekijä toivoo lyhyttä kehityskeskustelua ja nopeaa pääsyä takaisin oikeisiin töihin. Kaikki osapuolet siis huokaavat helpotuksesta, kun vuosittainen kierros on ohi.


So what?

Lopetetaanko siis koko revohka? Aikaa ainakin säästyisi huikeasti. Kuulen jo mielikuvitukseni korvilla voimakkaan hurraa-huudon kautta koko Suomen. Sen taustalta kuuluu kyllä pieni ääni, joka kehottaa miettimään vielä kerran. Jos sittenkin parannettaisiin vain käytäntöjä.
Mutta miten?

Realistina ja pragmaatikkona uskon jatkuvaan avoimeen vuorovaikutukseen johdon ja työntekijöiden välillä. Jos esimiesten johtamistyökalupakista löytyy neljä K-työkalua, homma hoituu niin kehityskeskusteluissa kuin niiden ulkopuolellakin. Nämä K-kalut ovat KIINNOSTUS, KANNUSTUS, KIITOS ja KORJAAVA PALAUTE. Niiden pitäisi olla meidän kaikkien käytössä viikoittain, kuukausittain, vuosittain. Eli siis aina!

Miksi odottaa vuosittaista kehityskeskustelua (tai pikkujoulua), kun voit puhua alaisesi tai esimiehesi kanssa nyt heti. Ja vaikka ihan kaikista asioista.


PM/22.1.

Kieltä en käy kieltäen

Ville Lähdesmäki

Eräänä päivänä kävellessäni töihin huomasin vaateliikkeen ikkunassa mainoksen. Siinä sanottiin, että ”pikkutakkeja isoille miehille”. Jostain oudosta syystä tämä mainos sai minut pohtimaan kielen vaikutusta mielikuviin, ajatteluun ja käsityksiin. Olematta kielitieteilijä minusta on hauskaa pohtia kielen eri puolia ja sitä, miten kieltä käytetään.

Minusta kieli kertoo ajattelutavoista. Esimerkiksi: mitä kertoo se, että englanninkielessä totuudella on määräinen artikkeli (the truth), kun taas valheella epämääräinen (a lie)? Johtuuko tämä siitä, että toisin kuin valheita totuuksia voi olla vain yksi ja määrätty? Jos näin on, mitä tarkoittaa se, että maailman valtakielellä maailma on yksitotuuksinen. Kieli asettaa meille näin ajattelun rajat. Nämä rajat taas ohjaavat mielikuviamme ja käsityksiämme.

Luin mielenkiinnolla Helsingin Sanomissa olleen Vieraskynän (HS 31.12.2009). Siinä Jakke Holvas väitti, että nykyään kaikki selitetään talouden termein. Talousmetafyysikon mukaan tällainen talouskäsitteisiin turvautuva ”on kuin ihminen, joka etsii hukkaamiaan avaimiaan katulampun valaisemalta alueelta, koska vain sieltä hän voi ne löytää”. Lisäksi ilmiöt saavat hänen mukaansa nimiä, jotka eivät kuvaa ilmiötä: kansalaisia kutsutaan asiakkaiksi, jotka ovat vapaita kuluttajia.

Ottamatta kantaa siihen, onko tutkija oikeassa vai väärässä - ehkäpä sekä-että, niin esimerkkimme kertoo siitä, kuinka kieli ohjaa ajatteluamme, mutta myös rajoittaa sitä. Tulisiko tästä ilmiöstä olla huolissaan. Mielestäni aina kun kieltä ja sen käyttöä pyritään kaventamaan, ohjaamaan tai supistamaan tulisi olla varuillaan: sanovathan monet filosofitkin, että totuus on kielen ominaisuus. Tarkemmin määriteltynä väitelauseen ominaisuus. Eli kun käytämme kieltä, niin määritämme omaa totuuttamme väitteiden ja käsitteiden avulla.

Onkin ollut ilahduttavaa huomata myös yritystä käsitteiden uudelleen tulkintaan ja laajentamiseen. Esimerkiksi ystäväni Antti Kylliäinen on viime aikoina – runsaasti myös mediassa – pyrkinyt avaamaan sitä, mitä armo riisuttuna hengellisestä viitekehyksestä voisi tarkoittaa työelämässä. Antti on oikealla asialla. Hän ei pyri hengellistämään työelämää (silloin hän olisi kait uskontometafyysikko?), vaan purkamaan käsitteen merkityksen osiin ja sanoittamaan sen ydin työelämän terminologialla. Tässä tapauksessa kielen tehtävänä on välittää vanha informaatio uudella kielellisellä tavalla.

Olisi toivottavaa, että kielenkäyttömme säilyisi elävänä. Erityisesti työhaasteiden keskellä. Olen kehitellyt itselleni muutamia harjoituksia, jolla treenaan tätä omassa työssäni: 1) Selitän asian itselleni kuten selittäisin sen 10-vuotiaalle lapselle, 2) Erottelen ydinkäsitteet ja pyrin selittämään asian itselleni ilman näiden käyttämistä sekä 3) pyrin välttämään sivistyssanoja, ammattisanastoa ja sanahelinää. Tiedän, etten ole onnistunut näissä kovin hyvin, mutta jatkan harjoituksia.

Ps. Hauska artikkeli, joka sivuaa teemaa: http://www.economist.com/opinion/displaystory.cfm?story_id=15213613