Takaisin ruotuun?

Tuovi Haikala

Töihin palaaminen loman jälkeen synnyttää kahdenlaisia tunteita. Joillekin iloa ja innostusta siitä, että aktiivinen tekeminen taas käynnistyy, näkee jälleen kaikki mukavat työtoverit ja asiakkaat. Mielenkiintoisia hankkeita on odottamassa, uutta oppimista tiedossa, odotukset korkealla uudesta. Kiitollisuutta siitä, että on mieluisia tehtäviä, joiden pariin palata.

Jotkut palailevat vähän laimeammissa tunnelmissa – ilo ja innostus eivät sovi ihan kuvailemaan niitä tunteita, jossain tapauksissa ollaan lähempänä niiden vastakohtia.
Samaan aikaan pieni haikeus hiertää sydäntä. Kello ja kalenteri pitää ottaa käyttöön, mahdollisuudet tehdä asioita sen mukaan kuin sattuu huvittamaan ovat rajoitetut. Ilmassa alkaa olla syksyn tuntu, illat viilenevät ja pimenevät, vaatekaapista pitää alkaa jo etsiä vähän kaupunkiympäristöön soveliaampia vaatteita ja vähän tuota työpersoonaakin kutsua esiin. Ruveta taas olemaan asiallinen ja tehokas.
Vai pitääkö –entä jos jotenkin vain jatkaisimme siinä rennossa läsnäolon tilassa, jossa istuimme kesän aikana laiturin päässä tai kuka missäkin kivellä. Riippumatta siitä, mikä on ollut tähänastinen suhtautumisemme työhön ja työpaikkaamme. Säilyttäisimme pääasiallisena olemisen tilana sen aidon ihmisyytemme, jonka loman aikana toivottavasti tavoitimme. Sen, joka elää ja on, eikä koko ajan suorita ja saavuta. Jospa meidän ei tarvitsekaan alkaa esiintyä pätevinä asiantuntijoina, päällikköinä, johtajina vaan olisimme ihan vaan oma viehättävä itsemme. Tekisimme kyllä työtä yhtä asiantuntevasti ja ahkerasti kuin ennenkin, mutta jotenkin rennommin? Mitä siitä sitten seuraisi?

Olisiko tuloksena uskottavuuden menetys, auktoriteetin rappio tai muu katastrofi? Vai syntyisikö siitä tila, jossa olisimme luovempia, tehokkaampia? Saisimme asiat tehdyksi yhtä hyvin tai paremmin ja samalla työ tuottaisi meille iloa, uutta energiaa, kiinnostusta paneutua entistä syvemmälle. Toiset ihmiset vaikuttaisivat entistä mukavammilta, yhteistoiminta onnistuisi kun kaikki olisivat rentoja ja ristiriidatkin ratkeaisivat helpommin, kun niistä ei tarvitse tehdä arvovaltakysymyksiä.

Rentous meille rohkeutta kysyä, mikä merkitys työllämme on itsellemme ja muille, olemmeko yleensä oikeassa paikassa, jossa meidän itsemme toteutuu, lahjamme ja taipumuksemme ovat parhaassa mahdollisessa käytössä. Toisin sanoen, olemmeko löytäneet kutsumuksemme? Tai jos emme, mistä se löytyisi? Se työ, joka antaa meille sen tunteen, että loman jälkeen innostus kuplii ihon alla kun pääsee takaisin yhteiseen toimintaan.

Utopiaa ja unelmointia? Ehkäpä, mutta kaikki suuret uudistukset ovat alkaneet haaveilusta. Mistä sinä haaveilet?