Tapio Aaltonen
Himasen kukoistusraportti jakaa kansan kahtia – jälleen uusi kahtiajako. Kriitikoiden ääni on jyrähtänyt. Jotkut taas ovat jo kannattaneet raporttia ja kulkevat nyt ei-intellektuellin leima pipossaan. Itse kävelin Akateemiseen hankkimaan kirjan kuultuani autoradiosta vartin verran kriitikon ivailua Himasen tilaustyöstä. Ajattelin ensin lukea kirjan ja ottaa vasta sitten kantaa.
Kirjan luettuani ilmoittaudun Himasen tekstin kannattajaksi. En välitä siitä, että Himanen erehtyy pitämään Suomea ikääntymiskysymysten edelläkävijämaana, vaikka kriitikon viiltävä kommentti kertookin Japanin olevan meitä edellä. Siitäkään en välitä, että Himanen tunnustaa kysyneensä ideoita lapsilta, jotka siis kuitenkin joutuvat tulevaisuuden kanssa tekemisiin pitempään kuin me vanhemmat. Enkä välitä siitäkään, että Himanen on naiivi ja esittää epärealistisia visioita.
Juuri siksi pidän Himasesta. Kyynikoita voidaan juhlia ahdistuneina ja niin ollen syvällisinä ajattelijoina. Mutta maailmaa he eivät ole uudistaneet. Kriitikoita tarvitaan, jotta visionäärit saisivat edes hitusen realismia puheisiinsa. Mutta visionäärit vievät maailmaa lopulta eteenpäin.
Himasessa on aineksia profeetaksi. Toisin kuin yleensä luullaan, profeetta ei ole ennustaja. Hän on pikemminkin näkijä, joka tunnistaa sekä vallitsevan tilanteen että edessä olevat mahdollisuudet. Hän puhuu ymmärrettävästi, on rohkea, unelmoi, visioi, panee persoonansa peliin, saa utopistin maineen ja luo tulevaisuudenuskon, joka lopulta ohjaa muutoksiin.
Muistettakoon sekin, että kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Himanen on luultavasti paljon isompi stara Piilaaksossa ja Bostonissa kuin Suomessa. Siis profeetta-ainesta näiltäkin osin. Ennen profeetat saatettiin karkottaa kotiseudultaan. Himanen pääsee vielä Suomeen, mikä minun mielestäni ei kuitenkaan ole raskauttava seikka ajatellen hänen profeetanuraansa.
Himanen puhuu arvoista, ihmisen arvokkuudesta, etiikasta, hyvästä elämästä. Tietenkin se on epärealistista. Mutta arvot ovat. Arvot ovat päämääriä, joiden arvo ei murene, vaikka niitä vastaan rikottaisiin. Aikoinaan puhe naisten ja miesten tasa-arvosta oli naiivia hömppää. Silti jotkut uskoivat siihen, ja muutamia läpimurtoja tapahtui. Nytkin tarvitaan arvoja ja unelmia, joita joku kutsuu halvaksi populaarifilosofiaksi. Minä kutsun niitä ainoaksi toivoksemme, sillä niin realisti olen. Jonkun pitää uskoa, uskaltaa ja panna itsensä peliin.
perjantai 19. maaliskuuta 2010
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti