Kiusaamisia

Eeva Pitkänen

Koulut ovat käyneet taisteluun koulukiusaamista vastaan Kiva-projektin avulla. Projektissa muutamat koulun opettajat koulutetaan käymään läpi Kiva-prosessi.

Kiva-opettajat saavat tiedon kiusaamistapauksista luokanvalvojalta. Kiusaaja haetaan sitten puhutteluun. Kiusaaja joutuu allekirjoittamaan lapun, jossa hän myöntää kiusaamisen ja lupaa olla kiusaamatta jatkossa. Käsittelyyn kuuluu, että kiusaaja ei saa puolustautua. Perusteluna on, että kiusaamista ei voi puolustella millään. Kiusaaminen ei ole sallittua missään olosuhteissa, piste.

Yksinkertaisuudessaan menetelmä kuulostaa loogiselta. Ikävä kyllä tilanteet eivät tosielämässä ole näin loogisia ja helposti tulkittavia.

Mitä jos kiusaaja olikin kiusattu? Esimerkiksi jos lapsi A ärsyttää tahallaan lapsi B:tä , B hermostuu ja alkaa nimitellä kaveria. A on huomannut, että hän saa äidiltään runsaasti huomiota kertoessaan tälle kiusaamisista. Niinpä A kertoo äidilleen ja opettajalleen B:n kiusanneen häntä. Kiva-projektin mukaan B:n pitää myöntää olevansa kiusaaja eikä hänen mielipidettään kysytä. B:n saa kertoa oman versionsa tapahtuneesta vasta, jos ilmoittaa A:n kiusanneen häntä.

Näin absurdin tilanteen ei pitäisi olla käytännössä mahdollista. Luokanvalvoja huolehtii, että kaikkia osapuolia kuullaan kiusaamissyytöksissä. Saattaa vain käydä niin, että luokanvalvoja syystä tai toisesta ei osaa, halua tai ehdi kuulla kaikkia tasapuolisesti. En uskoisi tällaista tapahtuvan, ellen itse olisi joutunut moista todistamaan.

Kiva-projektissa näytetään luotettavan prosessin yksinkertaisuuteen ja eri osapuolien kykyyn toimia oikein. Ala-asteikäiset lapset eivät vain välttämättä osaa erottaa, mikä on kiusaamista ja mikä ei. Aikuisten pitäisi osata, mutta ikävä kyllä kaikilla opettajilla ei ole aikaa, halua tai intoa syventyä lasten kiistoihin syvällisemmin.

Kiva-projekti kiinnittää huomion kiusaamiseen, ei kiusaamisen taustalla oleviin tekijöihin. Projekti yrittää poistaa oireen selvittämättä oireen alkuperää. Usein kiusaamisen takana on jokin lapsen täyttymätön tarve, oli lapsi sitten kiusaaja tai kiusattu. Kiusaamista tuskin saadaan loppumaan sillä, että syyllistetään jotkut kiusaajiksi.

Työelämässä tilanne on samankaltainen. Monissa tapauksissa on vaikea erottaa, kuka on kiusaaja ja kuka kiusattu. Ja vaikka muut tietäisivät, kiusaaja itse ei useinkaan tiedä tai tiedosta sitä.

Kiusaamista ei saada kitkettyä, jos todellisia ongelmia ei uskalletaan ottaa esiin. Taustalla olevat tekijät liittyvät työpaikoilla usein kätkettyihin valtarakenteisiin tai persoonallisuuden piirteisiin, joihin ei olla puututtu ajoissa.
Kiusaamiskeskustelun sijaan olisi hedelmällisempää keskittyä avoimen vuorovaikutuksen opettelemiseen, erilaisuuden tunnistamiseen sekä sen hyväksymiseen ja hyödyntämiseen. Se mihin keskityt, se lisääntyy.