Painavia uutisia ja kevyitä tulkintoja

Petri Lehtipuu

Loppuvuoden pääuutisten kevennykseksi ajattelin tulkita niiden taustoja vapaasti, hyödyntäen puujalkaisia aasinsiltoja, hevosmiesten tietotoimistoa sekä assosiaatioita työyhteisöjen kehittämiseen ja kuluvaan vuodenaikaan. 

”Epäilty valelääkäri tahkosi yli miljoonan tulot” (Kaleva.fi 14.11.)
Ennen kuin viranomaiset vihelsivät pelin poikki, epäilty valelääkäri Laiho ehti kääriä sievoisen summan rahaa. Tämä johtuu siitä, etteivät asiakkaat osanneet epäillä häntä. Monet potilaat jopa pitivät siitä, että lääkäri vaikutti avoimelta ja keskustelevalta. Suosittelemme lääkäriopintoihin lisättäväksi vuorovaikutustaitojen osuutta, jotta valelääkärit eivät vastedes pääse erottumaan niiden avulla positiivisesti ja siten pitkittämään kiinni jäämistään.

”Näin kuntauudistus etenee” (Kuntalehti.fi 18.11.)
Ensi vuoden alussa kunnille esitetään vaihtoehdot, joita kuntarakennetta pohtinut työryhmä on pohtinut. Arvelemme, ettei ole mitään perää siinä huhussa, että kaikki Suomen kunnat yhdistetään yhdeksi kunnaksi, jonka nimeksi tulee Helsinki. Tällöin syntyy käsite ”yhteiskunta”, jota hallitsee määräajoin valittava viranhaltija. Viranhaltijan nimike poromestari on kompromissi etelän ja pohjoisen edustajien ehdotusten välillä. Tietomme mukaan nimikettä ehdotti Korvatunturin edustaja.

”Velkakriisi luikerteli euroalueen ytimeen” (Helsingin Sanomat 25.11.)
Jouluna kaikkien pitäisi olla kuin veljet keskenään. Tänä vuonna sanontaa on hieman tarkennettu. Uusi määrittely kuuluu: ”jouluna euromaat ovat kuin veljenpojat keskenään”. Tällä ei tarkoiteta Tupua, Hupua ja Lupua. Kyse on sanonnasta ”velka on veli otettaessa, veljenpoika maksettaessa.”

”Karppaajat ällistelevät ympärillään sinkoilevia natsikortteja” (MTV3.fi 7.12.)
Godwinin lain mukaan nettikeskustelut laajentuessaan ajautuvat ennemmin tai myöhemmin umpikujaan, kun joku heittää peliin ns. natsikortin, eli käyttää epäasiallisesti Hitleriä tai natseja argumenttina. Varusteleka.fi on ottanut vinkistä vaarin ja myy pelikorttimuovista tehtyjä natsikortteja hintaan 0,90 e/kpl. Arvelemme, että joulunalusajan varastokuljetuksen yhteydessä on sattunut jokin ongelma, koska mitä ilmeisimmin lasti kyseisiä natsikortteja on sinkoillut karppajajoukkoon. Toivotamme samalla kohtuullisuutta ja ruokarauhaa joulupöytiin.

”Putin: iloitsen nuorten mielenosoituksista” (Iltasanomat.fi 15.12.)
Venäjän presidentti- ja pääministerikortteja (käyntikortteina) ahkerasti käyttävä Vladimir Putin on tyytyväinen. Hän on vakuuttunut siitä, että ”putinilaisen valtakoneiston” seurauksena nuoriso on ilahduttavasti aktivoitunut ilmaisemaan mielipiteensä.  Myös Suomessa muutaman organisaation johtajien tulisi vastaavasti iloita siitä, että ilmapiirimittauksissa ihmiset ovat aktivoituneet huomaamaan, että johtaminen on kuin musiikkia. Nimittäin näiden mielestä johtaminen on kuin harmonikasta. Toisia johtajia tarvitaan kovasti eikä heitä pidä passittaa laulukuoroon.

”Presidenttipelin mysteerit - näitä kukaan ei ole kysynyt” (Aamulehti.fi 17.12.)
Aamulehti pohtii, mistä ihmeestä media keksii presidenttiehdokkaille vielä järkevää kysyttävää ja tolkullisia tehtäviä likipitäen kokonaiseksi kuukaudeksi? Kaikki ehdokkaat ovat jo uutisvuotokierroksensa käyneet ja osoittaneet riittävää huumorintajua, mitä ymmärrykseni mukaan kansa erityisesti odottaa. Jos tulevaisuus olisi helposti ennustettavissa, mitään radikaaleja uusia teemoja ei tarvittaisi tulevissa vaalikeskusteluissa. On kuitenkin toivottavaa, että ehdokkailla on kykyä osoittaa johtajuutta sellaisten tilanteiden esiin tullessa, jotka ovat täysin yllättäviä.

”P-Korea suree kuollutta johtajaansa” (Yle.fi/tekstitv 19.12.)
Saman aamun haastattelussa Ministeri Erkki Tuomioja oli kuitenkin ehtinyt esittää, että ”kukaan ei jää kaipaamaan Kim Jong-iliä” (Yle.fi/tekstitv). Ristiriita on ratkaistavissa ainoastaan joululaulun ja urheilutiedon avulla ja hyvää mielikuvitusta käyttäen. Oletamme, että Tuomiojan mielessä on ollut monen hoilaama joululaulun säe ”En kaipaa kultaakaan.” Hän lienee ajatellut Kim Jong-ilin vuosina 1982 ja 1986 Asian Games –kisoissa voittamia pituushypyn kultamitaleita. Mutta kyseessä on eteläkorealainen elossa oleva urheilija eikä pohjoiskorealainen golf-diktaattori - joka löi jo elämänsä ensimmäisellä golfkierroksella 11 hole-in-onea. Jatkamme asian selvittelyä ja toivotamme Pohjois-Koreaan rauhan ja vapauden täyttämiä aikoja.

”Unelmatyöpaikalla on pullantuoksua” (tyopiste.ttl.fi 7.12.)
Kirjamessujen kävijät kirjasivat post-it-lapuille ajatuksiaan lokakuun lopun Kirjamessuilla. Monet ideat unelmatyöpaikasta olivat hyvin yksinkertaisia ja helposti toteutettavissa. ”Ei kannusteta eikä pakoteta liialliseen työntekoon”, ”Jossa voin oman persoonani kautta tehdä työtä – koko sydämellä”, ”Vapautta ja vastuuta”, ”Ei murjotusta, ei vähättelyä. Kuuntelua, kiitosta ja tasapuolisuutta”, ”Ihmiset tietävät, miksi ovat tänäänkin työpaikalle tulleet”.  Siinä hyviä eväitä alkavalle uudelle vuodelle!

Talousdebattia around the clock

Markku Laitinen

Olen yleensä hyväuninen. Eräänä marraskuun yönä kuitenkin heräsin eksoottiseen aikaan kello kolmen maissa. Valvoin pari tuntia pirteänä kuin peipponen. Nykyään aika ei yleensä käy pitkäksi mihinkään aikaan vuorokaudesta - aina riittää puuhaamista, on suorastaan valinnan vaikeutta. Valitsin tällä kertaa kuunnella yöradiota, YLE Puhetta. 


Ohjelman aihe oli ajalle tyypillinen: Euroopan velkakriisi. Aihe, josta kuulemme halutessamme tauotta päivittäin niin paljon, että kansalaisia on jo kuukausia pyörryttäneet erilaiset monenkirjavat kriisin ratkaisumallit.

Ohjelmassa oli mielenkiintoisia vieraita - tutkijaa, kansalaisjärjestöaktivistia ja talousproffaa. Puhuttiin porvarillisten arvojen unohtumisesta ja niiden inflaatiosta viime vuosina. Perinteisten porvarillisten arvojen tilalle on viimeisten reilun 20 vuoden aikana kehittynyt järjestelmä, jota kukaan ei hallitse ja joka palvoo kyltymätöntä mammonan epäjumalaa. Porvarilliset arvot – kuten kohtuullisuus, säästäväisyys ja markkinatalouden terveet lainalaisuudet – korvattiin kuplataloudella. Siitä kuulin jo lapsuudessani tarinassa "hullumies Huittisista" - syö enemmän kuin tienaa.

Yle Puheen tarjoama ohjelma ei ollut järin dialoginen eikä siksi tarkoitettukaan. Debatti oli tiukkaa. "Porvarillinen maailmankuva on voittajan strategia", sanoi yksi ohjelman keskustelijoista, professori Paul Lillrank.  Lillrankin Maailman parantaja -kirjoitus on avannut EVA:n uuden pamflettisarjan ja synnyttänyt värikästä keskustelua muun muassa Kauppalehden blogissa.

Maailman parantaja on lukukokemuksena mielenkiintoinen. Kirjoituksen esipuheen kirjoittaneen EVA:n johtajan Matti Apusen kirjoitukseen voi monelta osin yhtyä:

"Hyvin argumentoidun arvokeskustelun tarve on polttava. Julkisen debatin ylilyönnit ja aggressiiviset sävyt ovat korostuneet ja koventaneet asenteita. Lillrankin tekstissä on kaikki hyvän pamfletin ominaisuudet. Se on kärkevä, huolellisesti ajateltu ja tarjoaa konkreettisen ratkaisumallin. Lillrankin resepti parempaan tulevaisuuteen pitää sisällään asioita, joiden pitäisi olla ajattomia myyntimenestyksiä: terve järki, vastuu, elämänhallinta, yhteistyö."

Ikävä kyllä nuo ajattomat myyntimenestykset – terve järki, vastuu, elämänhallinta ja yhteistyö – tuntuvat olevan tällä hetkellä hakusessa. Edesmennyt dramaturgian opettajani, lahjakas Reko Lundan, kirjoitti näytelmän repliikin, jonka Keijo Komppa aikoinaan vahvasti tulkitsi Suomen kansallisteatterissa.  Repliikin sanat kuuluvat korvissani: ”Älä hermostuta markkinavoimia."

Arkki

Ville Lähdesmäki

Elämme vavisuttavia aikoja. Maailmalla tapahtuu isoja asioita, ja kotimaassammekin olemme seuranneet yhteiskuntamme mielen mallien uudelleen organisointia. Murrosaikoina ei oma viisaus riitä, joten on helpottavaa palata ikiaikaisten tarinoiden pariin ja etsiä sieltä viisautta.

Kaikille tutussa tarinassa Nooa, alkukielellä hepreaksi nimi tarkoittaa lepoa, sai ottaa vastaan mahdottoman tehtävän. Maailmaa uhkasi vedenpaisumus, mutta elämä piti säilyttää. Hänelle annettiin tehtäväksi rakentaa arkki, jonne hänen perheensä ja kaikki maailman eläinlajit tulisi koota turvaan. Ei ihan helppo juttu, otaksun. Nooaa, tuota viininviljelyn perustajana pidettyä yrittäjähenkistä kaveria, onkin kutsuttu uskon vertauskuvaksi.

Ketkä olisivat tänään Suomessa uskon vertauskuvia? Kuka voisi rakentaa arkin, jossa Suomi selviäisi tulevasta vedenpaisumuksesta. Kuka on meidän Nooa?

Väitän, että Suomen pelastus on Nooan kaltaisissa ihmisissä, jotka eivät pelkää ottaa vastaan mahdottomia haasteita, yrittää ja uskoa tulevaan. Onneksi kenenkään ei tarvitse olla Nooa yksin, vaan voimme yhdessä luoda Nooa-kulttuurin.

Millainen kohtalo sitten nooa-tyyppejä odottaisi? Muusikko Petri Lassila laulussaan Arkki tavoittaa mielestäni jotain oleellista Nooana olemisesta:

"Ne ei ota mukaan kelkkaan. Outo vain jotain väsää, mikä ei elätäkään."

Monesti heitä, jotka tekevät asioita vakaumuksensa mukaan ja toisin kuin muut pidetään outoina. Myös riskejä ottavalle rahaa ei tule kuin virkamiehelle, vaan elanto on kiven alla.

"Tekisi työnsä niin kuin muutkin, nukkuisi yönsä, hankkisi ammatin."

Olisi helppoa vain tehdä työnsä ja jättää isot kysymykset muiden harteille. Ei tarvitse ottaa kantaa tai laittaa itseään likoon.

"En oikein saa otetta mistään, tuleva tulva miettimään pistää."

Toisaalta yrittävä kohtaa hetkensä, jossa homma ei ole enää omissa käsissä. Maailma käy yli ymmärryksen.

"Olen täynnä hyvää tahtoa, niin pitkään kuin jaksan. Sen jälkeen sitten ei, jääkään mitään, ahdistuksissani teen parhaani."

Nooa-tyypit joutuvat laittamaan kaiken peliin. Täytyy vain toivoa parasta ja luottaa, että oma juttu kantaa. Tie ei ole helppo: saattaa menettää kaiken, ja silti on noustava uudestaan ja uudestaan.

Lopulta on uskottava ja luotettava, että omat siivet ja ideat kantavat. Tie ei ole helppo, mutta Suomen vuoksi se kannattaa kulkea. Yhdessä Nooan kanssa lopulta liitymme kuoroon:

"Mutta saattepa nähdä, vielä tämän maailman parannan. Saatte vielä nähdä, että tämän arkin rakennan. Saatan olla hullu ja ehkä huolimaton, mutta en ainakaan uskoton."

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille, erityisesti kaikille nooille!

Markkinavoimien typerä jumala

Tapio Aaltonen

Markkinavoiminen jumala on typerä. Se toimii reaktiivisesti, itseään vahingoittaen, markkinoita eli omaa reviiriään tuhoten.

Jos joku on joskus ajatellut, että markkinavoimat toimisivat rationaalisesti, viimeistään nyt hän on kääntänyt takkinsa. Ellei sitten itse ole typerys.

Seuraamme päivittäin jatkokertomusta siitä, miten EU:n pää- ja valtionvarainministerit tekevät ratkaiseviksi tarkoitettuja ratkaisuja, joiden ideana on rauhoittaa markkinoita. Seuraavana aamuna avaamme jännittyneinä mediamme. Mitähän markkinat tykkäsivät tästä?

Markkinat ovat oikutteleva pikkulapsi. Niiden reaktiot ovat ennakoimattomia. Osakkeita myydään hermostuneen pelon vallassa. Joku ostaa niitä ajatellen, että nyt on hyvä tilaisuus kääriä kunnon voitot. Korot nousevat ja kriisi syvenee.

Jos joku on joskus ajatellut, että markkinavoimat ovat jotain muuta kuin psykologiaa, niin nyt on korkea aika muuttaa käsitystään. Taloustiede ei ole eksaktia luonnontiedettä. Se on käyttäytymistiedettä.

Tasaisen rauhallisessa tilanteessa markkinoita kannattaa uskoa. Ne vahvistavat hyviä hankkeita ja hylkäävät huonoja. Kaikki tapahtuu hitaasti loivin kaartein.

Kriisivaiheessa markkinavoimat ovat kuin ennakoimaton paholainen. Ne torppaavat pitkän aikavälin suunnitelmat, hallitun kehityksen ja rationaalisen toiminnan.

Esiin nousee vanha koulukuntakysymys siitä, miten paljon yhteiskunnan tulee ohjata markkinoita. ”Markkinat toimivat aina oikein” on yksi vastaus, viime vuosina melko suosittu. ”Yhteiskunnan on otettava oma ohjaava roolinsa” on toinen vastaus.

Viisaus piillee näiden ääripäiden välissä. Aristoteleen hengessä: kohtuullisuus kunniaan.

On vaikeaa ottaa ja kantaa vastuuta

Lari Junkkari

Tuskinpa kukaan meistä jaksaa enää kovin paljon pohtia Euroopan talouskriisiä. Väsyttää. Ja kuitenkin, juuri nyt, kaiken väsymyksen keskellä on tehtävä se mikä on tehtävissä; huonoista vaihtoehdoista on valittava vähiten huonoja. On rohkeasti katsottava matkan päähän ja yritettävä nähdä niitä hetkiä, jolloin asiat ovat huomattavasti paremmin. Tuo matka on ilmeisesti kuljettava vaivalloisesti: kaksi askelta eteenpäin ja yksi askel taaksepäin, kaksi askelta eteenpäin…

Kun pikkuhiljaa eri maissa päästään oikeaan tekemiseen, on syytä myös lisätä sen analysoimista, mitä tässä oikein nyt tapahtuikaan. Melko selkeä kuva laiminlyönneistä ja virhearvioinneista on jo saatukin kokoon. Liian vähän on kuitenkin puhuttu niistä yksilöllisistä ja kollektiivisista psykologisista seikoista, jotka ovat olleet mukana menneissä ja nykyisissä ratkaisuissa. Jonkin verran sentään on raaputettu kulttuuristen erojen merkitystä erilaisissa talousajatteluissa.

On olemassa pari tekijää, jotka ovat samoja koko Euroopassa ja kaikkialla maailmassa; toisaalta halu elää kuvitelmissa ja illuusioissa ja toisaalta haluttomuus ottaa vastuuta tehdyistä päätöksistä. Halutaan yhtä, mutta ei haluta toista. Tässä astumme nyt siihen, missä tunnistamme näitä käyttäytymisen piirteitä yksilöissä, myös itsessämme, ja organisaatioissamme. Toivepuhetta on paljon, järkevää suunnitelmallisuutta ja siihen liittyvää vastuunkantoa vähemmän.

Joku minut hyvin tunteva sanoisi jo tässä vaiheessa: ”Mitä kummaa, Lari pohtimassa vastuunkantamista?” Kyllä, kyllä, niin juuri teen. Olen hyvin vastuullinen monissa asioissa ja välillä yllättävän vastuuton toisissa asioissa.

Juuri siksi olen yksi hyvistä asiantuntijoista tunnistamaan sen, milloin lennokas toiveajattelu ja laiska viitsimättömyys saavat aikaan epärealistisen, silmien ummistamiseen perustuvan harhamaailman. Olen myös tuntenut sen, miten kipeää on nähdä totuus omasta itsestä tuossa harhamaailmassa ja ryhtyä korjaustoimiin.

Olipa kyseessä valtio, pankki tai muu yritys, jokaisen johtajan, jokaisen kansalaisen ja työntekijän olisi syytä lukea uudestaan kreikkalaisen (sic!) Aisopoksen satu heinäsirkasta ja muurahaisesta. Kyllä on hyvä soitella auringonpaisteessa, mutta kylmän tullen on parempi, että on valmistauduttu järkevästi. Toisin sanoin sanoen; jokaisella sanalla, tekemisellä ja tekemättä jättämisellä on vaikutuksensa ja seurauksensa. Viisautta on pyrkiä jo etukäteen näkemään mahdollisimman monipuolisesti eri seurausvaihtoehdot.

Tämän sanominen ei suinkaan ole mitään jälkiviisautta, vaan ennakkoviisautta, jolla voidaan estää virhetoistot. 

Matka vai määränpää?

Jan Holst

Juoksen pimeässä metsässä. On koleaa, vettä vihmoo ja tuuli työntyy luihin asti. Maasta työntyvät mustat juuret kurottavat jalkoihini kaataakseen minut. Väistelen liukkaita mustia kiviä ja kasvojani uhkaavia oksia. Raajojani pakottaa ja keuhkoni kaipaavat kipeästi lisää ilmaa. Pakotan itseni tiheämpään askelrytmiin polun kaartaessa jälleen yhteen jyrkkään nousuun.

Mikä ihme saa minut sateeseen rääkkäämään itseäni? Onko maratonin juokseminen yhä uudestaan ja uudestaan minulle pakkomielle? Vai onko se minulle miehisyyden mitta? Juoksenko todistaakseni itselleni tai muille jotakin? Että olen yli nelikymppisenäkin vielä kuitenkin nuori ja voimissani?

Juoksenko ollakseni iskussa taas ensi kesän maratoneilla? Seuraavaan maratoniin on kuitenkin vielä kahdeksan kuukautta. Tiedän, että maratonille valmistautuminen on minulle vain tekosyy juosta sateisessa metsässä pimeänä marraskuun iltana.

Tunnen kuinka vauhtini kiihtyy lähestyessäni huippua. Nousen laelle ja syöksyn alamäkeen. Voitin taas yhden mäen ja samalla itseni. Askeleeni tuntuu jälleen kevyeltä ja tunnen adrenaliinin juovuttavan vaikutuksen. Nautin joka askeleesta ja hengen vedosta.

Nyt tiedän, en luule.

Juoksen, koska nautin siitä. Juoksen, koska saan siitä tyydytystä. Juoksen, koska se tekee minusta paremman ihmisen. Juoksen, koska se saa hapettuneen veren syöksymään aivoihini aiheuttaen mielihyvää ja poistaen stressiä. Juoksen, koska se tekee minusta onnellisen.

Juoksen, koska nautin juoksemista. Nautin siis matkasta maratonille. Nautin itse matkasta huomattavasti enemmän kuin itse maraton-suorituksesta. Matka on määränpäätä tärkeämpi.

Millainen rooli dialogilla on organisaatiossa?

Tapio Aaltonen

Entä jos organisaatio olisi olemassa käydäkseen dialogia? Reunaehtona olisi, että organisaation missio, olemassaolon tarkoitus, olisi tunnistettu. Sen jälkeen onnistuminen olisi kiinni dialogin tasosta.

Organisaatioiden toiminnan ytimessä on rationaalinen malli: varsin tarkoin kuvattu visio, mitattavat tavoitteet, täsmällisesti määritelty strategia, laatikoiden, viivojen ja nuolien avulla kuvattu organisaatio, numeeriset mittarit sekä tavoitteiden toteutumiseen sidottu palkitseminen. Kuka kuvittelee, ettei sadan vuoden takainen konemalli olisi yhä voimissaan?

Parhaissa organisaatioissa johtoryhmät keskustelevat ja ehkä väittelevätkin, kun käydään strategiakeskustelua. Hallitus dialogisoi vain harvoin. Jory suorittaa toimenpiteen, joka vastaa herätyskellon vetämistä (jotkut meistä muistavat ajan, jolloin kellojen vieteri piti kiristää). Kello pannaan raksuttamaan, kaikki muu on mekaanista seuraamusta – kunnes kello pitää vetää uudelleen.

Entä jos pitkin matkaa harjoitettaisiin dialogia? Organisaation jokainen jäsen olisi täysi-ikäinen ajattelija. Kyseenalaistaminen olisi hyve. Konsulttien sijaan palkattaisiin kysymyksen esittäjiksi muusikoita, kirjailijoita, torikauppiaita ja maahanmuuttajia.

Tiedän tiedän: tämä olisi ruotsalaista diskuteeraamista ja johtaisi kaaokseen.

Dialogin ytimessä on kyky hyväksyä epävarmuus ja kaaos, ymmärrys siitä, että uudet kysymykset voivat synnyttää ennakoimattomia vastauksia. Jos vastaus on etukäteen tiedossa, dialogi on parhaillaankin vain koreografiaa. Kyky heittäytyä tuntemattomaan, kysymisen ja kyseenalaistamisen taito, siinä piilee organisaatioiden ongelma ja samalla mahdollisuus.

Mitä lukisin?

Tuovi Haikala

Kävin kirjamessuilla pitkästä aikaa niin, että ehdin oikein rauhassa tutkia tarjontaa ja kuunnella esityksiä. Sehän siitä seurasi, että kotiin palatessa oli laukku täynnä uusia kirjoja, vaikka lähtiessäni olin ajatellut, että korkeintaan yhden voisin ostaa, jos se olisi todella mielenkiintoinen.

Kirjat ovat olleet minulle aina tärkeitä. Ne ovat avanneet ikkunoita sellaisiin todellisuuksiin, joihin muuten en pääse. Ne ovat aikakoneen lailla kuljettaneet minua nykypäivästä antiikkiin ja takaisin. Niiden avulla olen voinut oppia asioita, kokea erilaisia kohtaloita ja peilata ajatuksiani suurten ajattelijoiden työhön. Kirjat ovat musiikin ohella antaneet minulle keinoja käsitellä tunteitani. Ne ovat lohduttaneet, rohkaisseet, joskus ärsyttäneet. Jotkut olen jättänyt kesken, koska ne ovat ikävystyttäneet minua tai sitten en ole niitä ymmärtänyt.

Monet meistä lukevat paljon ammattikirjallisuutta. Uusia johtamisoppaita, työyhteisön kehittämiseen liittyviä teoksia, strategiakirjoja. Ne ovat tärkeä osa kehittymistämme ja siinä mielessä helppoja, että niiden viesti on helppo sijoittaa omaan työkontekstiin. Niiden lukeminen pitää meidät mukana laajemmassa keskustelussa. Voimme olla niiden kanssa samaa tai eri mieltä, hyödyntää oppeja tai ei. Ne kuitenkin puhuttelevat enimmäkseen meidän järkeämme.

Kaunokirjallisuuttakin on helppo lukea vain  pinnan tasolla, mutta yleensä siinä on useita kerroksia. Hyvä kirja paitsi haastaa järkemme, myös puhuttelee meidän tunteitamme. Hyvä tarina kiehtoo. Koska oppiminen on yhteydessä tunteisiin, tarinoiden osuus valmennuksissakin on lisääntynyt.

Idea käyttää klassikoita osana johtamiskoulutusta on jo vanha, mutta se on valitettavan vähän levinnyt.  Erityisesti ihmisten johtamiseen liittyvät asiat voisivat avautua kaunokirjallisuuden henkilöiden kautta huomattavasti paremmin kuin teoriapohjaisista teoksista. Kirjallisuus on kuvausta ihmisten välisistä suhteista, päähenkilöiden sisäisestä kasvusta, itsetuntemuksen kehittymisestä – asioista, jotka jokaiselle meistä ovat olennaisen tärkeitä kehityspolullamme.

Oletko itse koskaan miettinyt Shakespearea johtamiskonsulttina? Esimerkiksi Otello on loistava tarina siitä, miten vallanhimo ja juonittelu voivat saada aikaan traagisia seurauksia yhteisössä, kun hallitsija on epävarma.

Olisi mielenkiintoista nähdä, millaista keskustelua teemasta johtajuus syntyisi runojen ja aforismien pohjalta. Aloittaa voisi vaikka Dag Hammarskjöldin, entisen YK:n pääsihteerin, ajatuksesta: valtaa ansaitsee vain se, joka päivittäin hankkii oikeutuksen sen käyttöön.

Ylpeys omasta työstä

Satu Vainio

Joku aika sitten Tapio kirjoitti Novetoksen blogissa kokemuksistaan asiakkaana autokorjaamolla. Tapsan kirjoitus palautti mieleeni kollegani Sakari Suomalan kaverin tarinan tämän jäädessä eläkkeelle - eli hypätään hetkeksi asiakkaan roolista rasvamonttuun:

Arjen sankarimme oli jäämässä eläkkeelle pitkän linjan autopeltisepän töistä, erittäin hyväkuntoisena ja työt olisivat jotenkin vielä ihan maistuneetkin. Siinä törmätessä ja jutustellessa tuli keskustelussa eteen kysymys: monta kymmentä vuotta autoalalla työskennelleenä, oliko joku muuttunut vuosien varrella?  ”Jos joku on muuttunut, niin se, että nykykiireen myötä työstä on kyllä jäänyt pois ne hetket, kun ehti katsoa valmista autoa kahvikuppi kädessä ja tuntea ylpeyttä omasta työstä”, vastasi konkari.

Kiire nostetaan tänä päivänä omaksi voimakseen, ”Force majeurekseen”, jota vastaan moni kieltämättä on aika voimaton taistelemaan. Päivittäisten palaverien kuuluukin keskittyä enimmäkseen ajankohtaisiin asioihin, kehittämiseen ja eteenpäin menoon, minkä tahattomana sivuvaikutuksena on taipumus nähdä kaikki asiat vaillinaisina ja keskeneräisinä. Ei liene kuitenkaan ihan mahdotonta työelämän kurveissa ja käänteissä pysähtyä hetkeksi oman kahvikupin kanssa ja nauttia omasta tekemisestä tuloksineen? Työn tulos on tulos, vaikka se uudenveroiseksi korjatun kolarioven sijaan onkin vaikka tiimin auttaminen suoriutumaan tehtävistä, mistä se aiemmin ei suoriutunut. Varmaan näitä rennolla hyvällä tavalla ammattiylpeitä löytyy työyhteisöistämme ainaisen riittämättömyyden tunteen kanssa kamppailevien joukosta eikä kyseessä ole kadonnut kansanperinne.

Motorolassa tuskailtiin muutama vuosikymmen sitten projektien virheiden määrää ja päädyttiin lopputulokseen, että virheistä oppimisen lisäksi kannattaa tunnistaa asiat, jotka toimivat ja vahvistaa niitä. Syntyi Motorola-mallin nimellä kulkeva 4 kysymyksen sarja: ”Mikä on mennyt hyvin? Mikä ei ole mennyt hyvin? Mitä opimme? Mitä teemme eri tavalla seuraavat x kuukauden aikana?” Tämä hyvinkin yksinkertainen työkalu säännöllisesti projektipalavereiden yhteydessä käytettynä johti dramaattiseen laskuun virheiden määrässä. Kysymyssarja pysäyttää porukan hetkeksi ”helikopteriperspektiiviin” ja auttaa hahmottamaan pidempien aikavälien syy-seuraussuhteita keskittyen tekemiseen eikä esimerkiksi porukan välisiin sisäisiin suhteisiin, tykkäämisiin ja tykkäämättömyyksiin. Säännöllinen käyttö ei varmasti ainakaan vähennä porukan ammattiylpeyden tunnetta! Kaupan päälle tulee vastuun jakaminen ja aito yhdessä oppiminen sekä toiminnan kehittäminen ilman, että esimiehen erikseen pitää käynnistellä kehittämisprojektia, jalkauttaa ja suunnitella ne itse kuoliaaksi asti.

Ylpeys omasta työstä auttaa jaksamaan, keskittymään olennaiseen tekemiseen ja keksimään uutta sekä kuten Tapsan esimerkissä, antamaan asiakkaalle mutkatonta, osuvaa ja hyvää palvelua. Sen kulmakivenä on hyvin tehty työ, jonka on huomannut ainakin työn tekijä itse. 

Budjetoimaton ilo

Pirjo Ahonen

Istuimme kollegojeni kanssa työlounaalla viikonloppua odottaen, kun yllyimme kertomaan toisillemme ns. perjantaivitsejä. Porukassa ilmeni kaksi hervotonta humoristia, joiden jutuille me muut nauroimme vedet silmissä. Naurua riitti vielä poistuessamme ja päivä lounaan jälkeen oli kevyt. Siitä alkoi mukava viikonloppu.

Olin unohtanut tällaiset kohtaamiset. Elämän oli täyttänyt sellainen kiire, ettei ole ehtinyt muiden kanssa lounaalle. Oikeasti se ei pitänyt paikkaansa. Kyllä olisin ehtinyt. Mutta pikalounaat koneen ääressä olivat voittaneet tarjolla olevan ihmisten seuran ja ilon.

Mistä ilo tulee? En osaa sanoa. Alun kertomuksessa se ei ainakaan ollut ennalta suunniteltua. Olimme kenties kaikki samassa vireessä tai muuten vähän tolkku pois. Ilo on pienestä kiinni. Muutama tuttu alkoi kertoa vitsejä toisilleen, ja hyvä olo purkautui ulos nauruna. Vatsaan koski kun nauratti niin kamalasti. Tuntui kuin koko viikon stressi olisi purkautunut samalla.

Naurun ja ilon merkitys ihmiselle on suuri. Nauru laskee verenpainetta, stressihormonia, madaltaa pulssia ja laukaisee jännitystä. Iloinen ihminen kestää paremmin vastoinkäymisiä, on kekseliäämpi löytämään ratkaisuja ja tekee työnsä tehokkaammin. Bonuksena hän luo ympärilleen myös mukavaa ilmapiiriä.

Positiivinen psykologia on tutkinut ilon ja myönteisten tunteiden vaikutusta ihmisiin. Tutkimusten mukaan myönteiset tunteet muuttavat ihmisiä parempaan. Ihmiset ovat terveempiä, sosiaalisesti sitoutuneempia, tietorikkaampia ja kestävämpiä kuin kielteisten tunteiden omaavat ihmiset. En väitä, että pelkästään nauramalla tulee onnellisemmaksi, mutta jokin ohittamaton taika naurussa ja ilossa silti on.

Naurua ja iloa ei voi suoraan budjetoida yrityksen liiketoimintasuunnitelmaan. Se ei ole vakavasti otettavaa. Vai onko? Ovatko ilo ja tyytyväisyys itse asiassa yrityksen kannalta eräitä kaikkein vakavimmin otettavista asioista? Jos työpaikalla nauretaan käytävillä, mitä se viestii muille työntekijöille ja johdolle? Tai jos työpaikalta loppuu nauru, mistä se kertoo? Tulisiko siihen reagoida?

Pitäisikö huolestua, jos itse ei ole nauranut pitkään aikaan?

Lähikorjaamo

Tapio Aaltonen

Huolsin auton lähikorjaamossa. Vaimo oli tehnyt saman ja kehunut poikien ammattitaitoa ja mukavuutta. Näin vakuuttavan suosituksen jälkeen lähdin etsimään paikkaa. Piha oli kuoppainen ja sateen jäljiltä liejuinen. Erimerkkisiä ja -ikäisiä autoja seisoi aidan vieressä. Arvuuttelun jälkeen tunnistin oven, josta pääsi sisään halliin. Porukan ydinintohimo ei selvästikään ollut siivoaminen.

Hallin vieressä oli puolentoista metrin levyinen palvelutiski, jonka taakse lampsi hyväntuulinen nuorimies. Aika järjestyi jo parin päivän päähän. Määräaikaishuolto hoidettiin. Mittarivalon pikku häiriökin tuli kuntoon, vaikka edellisellä kerralla isossa korjaamossa yrityksistä huolimatta ei tullut. ”Joo, tässä merkissä ne piuhat on vähän erikoisessa paikassa”, kaveri totesi, kun kiittelin. Poikien osaaminen ja laitteet olivat kohdallaan.

Miksi minulle jäi hyvä fiilis? Miksi oli mukava lähteä ajamaan bändin treeneihin? Kaksi syytä. Autoni sai täsmälleen sen, minkä se tarvitsi, tuli huolletuksi. Ja minä sain sen, minkä tarvitsin, palveluhenkisen, informatiivisen ja kiireettömän kohtaamisen kahden asentajan kanssa.

En tiedä, mikä on poikien visio. Ehkä he haluavat jossain vaiheessa korjaamon, jolla on näyttävät tilat ydinkeskustan läheisyydessä, kiiltävät lattiat, valkoiset seinät, lasia ja kromia. Ehkä. Tai ehkä he jatkavat tällä tiellä, keskittyvät tekemään hommansa hyvin ja kohtaamaan asiakkaansa yksilöllisesti.

Tyylikkäillä ja supersiisteillä korjaamoilla on paikkansa, tietenkin. Pointtini on universaalimpi. Jos kaikki palvelut ovat standardoituja, steriloituja, skaalattuja, kuohittuja, normitettuja ja toistensa kaltaisia, niin jotain elämää suurempaa katoaa. Tarvitsemme yksilöllisiä ja räätälöityjä ratkaisuja kauppoihin, palveluihin, julkiselle sektorille, eläkekysymyksiin ja firmojen henkilöstökäytäntöihin.

Koska ihmiset ovat erilaisia.

Entä korjaamolasku? Se oli alle puolet siitä, mitä olin ennen maksanut. 

Itseohjautuva tiimi – luontevasti toteutuva jaettu johtajuus

Aku Toivonen

Johtajuus on viime kädessä ihmisten puolella olemista. Se ei ole abstrakti sankaritarina, vaan ihmisten kohtaamisen ja yhteisen hyvän ymmärtämisen prosessi. Itseohjautuvassa työryhmässä johtajuuden vastuuta ja kunniaa jaetaan mahdollisimman tarkoituksen- ja oikeudenmukaisesti. Määrittelen itseohjautuvuuden tilanteeksi, jossa työryhmän tai tiimin yläpuolella ei ole sisäisesti tai ulkoisesti nimettyä johtajaa tai esimiestä.

Itseohjautuva tiimi toimii parhaimmillaan jaetun johtajuuden ymmärryksen ja tiimin ulkopuolelta tulevan valmentajuuden voimin. Jaetulla johtajuudella pyritään sekä ihmisten hyvinvointiin että organisaation taloudelliseen menestykseen.

Itseohjautuva tiimi syntyy luottamuksesta ryhmän jäseniin ja heidän vilpittömään läsnäolohalukkuuteensa. Keskinäinen luottamus, arvostus, avoimuus ja kunnioitus ovat ensisijaisen tärkeitä. Ilmapiirin on tuettava sitä, että saadaan turvallisin mielin oman väen viisaus esiin.

Alkuvaiheessa jokainen tiimin jäsen keskittyy tehtävään, jonka perusteella hänet on tiimiin valittu. Olennaista on syventyä yhteiseen perustavoitteeseen antamalla siihen oma asiantuntijuutensa. Laittaessaan peliin sen mitä oikeasti osaa, luo myös kuvaa johtamisaluevahvuudestaan.

Toiminnan jatkuessa tilanteet alkavat vaatia johtajuutta ja erityistä vastuunkantoa. Kulloisenkin tilanteen parhaiten hallitseva ottaa johdon vastuun käsiinsä ja johtaa tiimiä eteenpäin. Tämä koskee sekä ihmisten johtamista että asioitten johtamista.

Kun johtamisen vastuu on vuorollaan kullakin tiimin jäsenistä vastuualueesta riippuen, muut saavat keskittyä omiin asiantuntijatehtäviinsä. Tämä edellyttää sitä, että vastuualueet on tunnistettu ja osaaminen valjastettu niin, että tarvittaessa on mahdollista antaa johtamisvastuu kullekin tiimin jäsenelle.

Parhaassa tilanteessa itseohjautuva tiimi näkee rivistönsä edessä aina kuhunkin tilanteeseen sopivan johtajan, joka astuu oman vastuualueensa kohdalla eteen ja vastuualueen vaihtuessa palaa takaisin riviin antaen tilaa uuden tilanteen vaatimalle johtajalle. Tiimin jäsen saa vastuuta kun on oman osaamisalueen aika, ja hän saa palata riviin kun on jonkun muun aika ottaa johtamisvastuu.

Itseohjautuva tiimi ei siis sisällä – eikä sen yläpuolella ole – yksittäistä nimettyä johtajaa tai esimiestä. Toiminnan kehittymisen kannalta on kuitenkin tärkeää, että tiimillä on ulkopuolinen valmentaja, jonka kanssa käydä keskustelua tulevaisuudesta, näkökulmista ja erilaisista työtavoista. Valmentaja ei ota toiminnan johtamisvastuuta, eikä hän ole tiimin jäsen, vaan hän valmentaa tiimiläisiä sekä yksilöinä että koko tiiminä.

Toimiva malli on myös se, että valmentaja toimii aluksi tiimin jäsenenä sen keskiössä, ja alkaa sen jälkeen voimaannuttaa tiimin jäseniä asteittain. Jäseniä tuetaan tunnistamaan omat vahvuutensa. Aluksi valmentaja on siis kanssatoimija, kollega, dialogin herättäjä ja vahvuuksien tunnistaja, ja lopulta hän irtaantuu tiimistä sen ulkopuolelle ryhmän tukijaksi. Tässä vaiheessa tiimi itsenäistyy ja toimii itseohjautuvasti. Valmentajasuhdetta kannattaa tämänkin jälkeen vielä jatkaa – valmentaja ei vaan ole enää tiimin sisäinen jäsen.

Olennaista on antaa tiimin moniäänisyyden kuulua tasapainoisesti. Avoimuus, keskinäinen arvostus ja toisen tukeminen on kaiken lähtökohta. Siirtymällä hierarkkisesta johtamisesta jaettuun johtajuuteen edesautetaan sitoutumista ja innovatiivisuutta organisaation toiminnassa.

Itseohjautuvuus ei ole itse tarkoitus, mutta joillekin työryhmille se voi olla ainut ja samalla jopa paras mahdollinen. Se on luontevasti toteutuvaa jaettua johtajuutta. Uskon, että tulevaisuudessa tullaan lisääntyvässä määrin hyödyntämään tiimin sisäisen vaihtuvan johtajuuden antia.

Murkakel – muutu jo maailma!

Jutta Saanila

Murkakel on perheemme oma kirosanan tapainen huuto, sopiva joka tilanteessa. Se tarkoittaa muurikaakelia. Opimme sanan kesälomareissulla tukholmalaisen pakettiauton kyljestä. Voihan murkakel, kun mä haluan muuttaa koko maailman! Olen tullut tietoiseksi hyvin voimakkaasta, mutta pitkään unholassa uinuneesta tarpeestani muuttaa maailman menoa. Ja nyt aloitan sinusta ja ehkä vähän itsestäni.

Olemme juuri käyneet tukholmalaisessa Junibackenissa, jossa venäläispariskunnat käyvät vuodesta toiseen kuuntelemassa elämyksellisessä satujunassa Astrid Lindgrenin satujen juonia – ilman lapsia! Eli kuvittelen heidän lukevan kirjailijan tuotantoa päivittäin suurennuslasi kourassa, jotta he osaisivat lukea kirjoja oikein äänenpainoin ja kokemuksen syvällä rintaäänellä tuleville lapsilleen. On aika harvinaista, että jaksan itse lukea lapsilleni jonkin sadun alusta loppuun. Juuri lukijana haluaisin oppia keskittymään ja että muutkin oppisivat tekemään niin. Luitko tähän asti keskittyneesti? Hengitä syvään ja jatka loppuun asti, tsemppiä!

Haluan että blogeja lukevat menisivät pintaa syvemmälle, kuten uskon venäläispariskuntien menneen. En toivo vähempää kuin, että blogi jonka kirjoitan tullakseni kuulluksi ja nähdyksi, hyvällä tavalla ymmärretyksi, saisi lukijan vielä pohdiskelemaan, viemään ajattelua syvemmälle sekä kehittämään yhdessä kanssani jotain uutta ja inspiroivaa.

Ville Lähdesmäen blogi (14.4.) oli esimerkiksi lähtölaukaus omalle haaveilulleni, että joskus bloggailukin voisi olla sellaista dialogia joka veisi eteenpäin toimintaan (diaethokseen) ja sitä kautta kokemusten jakamiseen tunnetasolla toisten kanssa (diapathokseen). Ja sitä kautta syntyisi syvällistä uutta ymmärrystä ja eettistä toimintaa. Jokainen kun kirjoittaessaan syventyy vain omaan aiheeseensa ja murto-osa (hutiloiden luetusta) ajatustuotannosta siirtyy mihinkään maailmaa oikeasti muuttavaan toimintaan. Joko nuo sivistyssanat karkoittivat sinut, vai oletko yhä mukana kunnioitettu Lukijani?

Ryhdyin aikoinani lukemaan kieliä ja laajentamaan kulttuuritietouttani juuri siksi, että halusin ihmisten ymmärtävän toinen toistaan – syvällisesti. Ennen uskoin, että tämä on ideaalitila, johon kaikki pyrkivät. Kunnes ymmärsin, että meitä on tässä suhteessa hyvin erilaisia ihmisiä. Joillekin on tärkeätä erottaa meidät heistä, jotta voisivat pitää yhtä ”meidän” kanssa. ”Heitä” ei tarvitse ymmärtää. Jamppa X saattaisi olla onnellinen mies, jos vain kaikki muut kuin omat lähimmät ihmiset painuisivat hornan kuuseen. Ei häntä tai hänen kaltaisiaan kiinnosta aloittaa dialogia, joka johtaa uuteen toimintaan ja tunnetason kohtaamiseen. On niitä, jotka haluavat dialogista vain itseään hyödyttävää tietoa, jotka osaavat kapean alueen perusteellisesti, mutta jakavat toisille omasta tietämyksestään peräti nihkeästi. Puhu heille dialogista ja kerro, miksi se kannattaa. On myös aika hankala saada mukaan entisen opettajani kaltainen yksilö, joka näki kyllä tarpeen syventyä asioihin ja kanssakäymiseen kunnolla, mutta onnistui aina luomaan hätäisillä tulkinnoillaan draaman tai jopa riidan. Tarvittiin vain jonkun koleaksi tulkittu katse ja vihainen takaisinmulkoilu alkoi. Lapsena vielä uskoin, että hän oli poikkeus.

Jos itse tällaisena rauhaa rakastavana dialogin, diaethoksen ja diapathoksen puolesta liputtavana haluan muuttaa maailmaa, ja nyt ensin saada SINUT lukemaan ja bloggaamaan suuremmin, syvemmin ja vaikuttavammin, niin miten voisin siinä onnistua, kerro! Voi murkakel, kirjoitathan kommentin?

Amerikan malliin

Eeva Pitkänen

En ole koskaan ollut suuri Amerikan ihailija. Viimekeväinen USA:n matkani avasi silmäni muutamien asioiden suhteen, jotka näyttivät toimivan siellä paremmin kuin meillä koti-Suomessa.

New York oli minulle aluksi vain kylmä kaupunki pitkine katuineen. Korttelit oli rakennettu täyteen niin korkeita taloja, että auringon olemassaolon tiesi vain teoriassa. Mitä ihailtavaa on Empire State Buildingissä, kun se ei edes näy kadulle?

Inhimillisyyttä ja lämpöä tähän betoniviidakkoon toivat ihmiset. Erityisesti asiakaspalvelu tuntui loppuun asti hiotulta. Asiakkaan oli mukava astua kauppaan, kun heti ovella tervehdittiin iloisesti ”Hi, what’s going on?”. Hetken kaupassa pyörittyäni aina joku tuli kysymään, kuinka voisi olla avuksi. Ja jos en apua tarvinnut, sain katsella rauhassa.

Silmiinpistävää oli, miten paljon työntekijöitä eri paikoissa oli. Kaupoissa oli useampia myyjiä, asemilla palvelutiskejä, siivoojia ja järjestyksenvalvojia. Kahviloissa ja ravintoloissa oli erikseen tarjoilijat ja astioiden keräilijät. Puistoissa ja kaduilla touhusi siivoojia, roskien keräilijöitä, kasvien laittajia. Tuli mieleeni, että mitähän heille maksetaan.

USA:n systeemi on monessa suhteessa hyvin erilainen kuin Suomen. Itselleni on vaikeaa esimerkiksi ymmärtää, miksi niin moni siellä vastustaa terveydenhuollon uudistusta. Jotain siellä kuitenkin täytyy tehdä paremmin kuin meillä Suomessa. Eikö olisi upeaa, jos Suomessakin olisi varaa palkata riittävästi ihmisiä töihin?

Kuvittele, jos olisi mahdollista, että virastoissa, kaupoissa, pankeissa, ravintoloissa ja tuhansissa työpaikoissa tapaisi energisiä, hyväntuulisia ihmisiä. Menisimme aamuisin töihin ja pystyisimme oikeasti tekemään ja kehittämään sitä perustehtävää, jota meidän on tarkoituskin tehdä. Tehtävää, joka antaa elämällemme mielekkyyttä.

Kiire ja stressi tarkoittaisivat ajoittaista inspiraatiota ja jännitettä, jota työ parhaimmillaan tarjoaa. Sen sijaan, että ne olisivat merkkejä alkavasta loppuun palamisesta.

Olemme rakentaneet hyvinvointivaltion turvaamaan vähäosaisia, muiden muassa työttömiä. Nyt tuntuu siltä, että ylläpidämme systeemiä, joka pahimmassa tapauksessa kääntyy avuntarvitsijoitaan vastaan. Hieman samaan tapaan kuin monissa organisaatiossa ja yrityksessä on erilaisia toiminnanohjausjärjestelmiä, jotka työllistävät paljonkin, mutta joiden merkitys varsinaisen perustehtävän tai tarkoituksen kannalta jää kyseenalaiseksi.

Tarvitsemme muutosta. Ja siihen tarvitaan pieniä askeleita. Kestäköön uuden hallituksen muodostaminen kuinka kauan tahansa, jos sieltä löytyisi edes suunta pienille askelille kohti yhteiskuntaa, jossa töitä kannattaisi tehdä ja jossa olisi mahdollista palkata riittävästi tekijöitä.

Kansakunnan loistava tulevaisuus

Markus Pessi

Nyt jo historiallinen megatapahtumaviikonloppu Euroviisuineen ja MM-kultineen vahvisti suuresti uskoani Suomen tulevaisuuteen.

Vaikka kultamitali on monin tavoin kansallinen odotusten täyttymys, silti vaikutuin ja liikutuin erityisesti perjantaina katsellessani Paradise Oskarin semifinaaliesitystä. Miksi tämä oli niin huikeaa? Minulle Axelin esitys oli valtava lisätodistus suomalaisen tunneilmaston lämpenemisestä – suoranaisesta häpeäkadosta.

Kuvitellaan nuori mies, jolla on hiukan musiikkikoulutusta takana, vain ihan vähän. Hänellä on vanha, nailonkielinen Landola-kitara, joka ei ole erityisen rock-uskottava soitin, mutta hän pitää siitä. Hän on asiasta innostunut ja säveltää ja sanoittaa laulun itselleen tärkeästä teemasta, eli avaa sisintään. Hän jopa nauhoittaa sen vanhempiensa kellarissa.

Tässä kohtaa tapahtumien kulku muuttuu dramaattisesti. Tämä nuori mies EI kantaesitä kappalettaan sydän kritiikin pelosta väristen tyttöystävälleen kuuden vuoden seurustelun jälkeen, mikä sitten jääkin hengentuotteen ainoaksi esitykseksi. VAAN hän laittaa sen Internetiin ja päätyy valtavalle lavalle, valojen välkkeeseen, satojen miljoonien katsojien eteen, mies ja kitara-otteella, suuri-egoista esittävien diivojen pyroteknisten spektaakkeleiden lomaan. Ja mitä hän tekee? Kompastuu mennessään lavalle, kaataa mikrofonin, aloittaa väärältä korkeudelta vain huomatakseen äänenmurroksen iskeneen - taas kerran? Ei, hän loistaa tyytyväisyyttä ja levollisuutta, flirttailee kameran kanssa luontevasti ja nauttii silminnähden hetkestä vailla epäonnistumisen ja häpeän pelkoa!

Katsojana tunnen, en kateutta tai halua arvostella, vaan liikutusta siitä, että saan todistaa tämän nuoren miehen suurta hetkeä ja huikeaa onnistumista, myötäiloita siitä ja huomata, minkä ajatus- ja tunnevyöryn se itsessäni aikaansaa. Valtava elämys!

Miten tämä liittyy kansakunnan tulevaisuus-pohdintoihini? Varsin usein työskennellessäni työyhteisöjen kanssa päädymme työstämään vuorovaikutuksen teemoja: viestit eivät tunnu menevän perille, tulee väärinkäsityksiä, konfliktejakin, ihmiset eivät osallistu, ilmapiiri on negatiivinen… Teemat näyttäisivät olevan samansuuntaisia myös eri kulttuureissa, mutta jotenkin tuntuu, että me täällä härmässä lähdemme tässä asiassa hieman takamatkalta. Ylpeyshän voi käydä lankeemuksen edellä, mutta olisiko käynyt niin, että varoessamme toistemme ylpistymistä olemme samalla minimoineet positiivisen, rakentavan vuorovaikutuksen, jota väistämättä tarvitaan terveen itsetunnon rakentamiseen. Heikko itsetunto näyttäytyy usein muita alaspainavana egoiluna, jonka taas voi tulkita ylpeydeksi. Ylpeyteen on luontevaa vastata haastavalla kritiikillä ja kehä on näin valmis. Jotenkin minusta tuntuu, että tämä kehä on katkeamassa yhä kiihtyvällä vauhdilla.

Kehitys ”joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan”-ajattelusta ylpeyden varomisen kautta nykytilaan on ollut huikea. Juuri tästä uudenlaisesta positiivisuudesta, jossa onnistumisen mahdollisuus voittaa epäonnistumisen pelon, olen näkevinäni todisteita näiden nuorukaisten edesottamuksissa. He pystyvät aidosti parhaimpaansa painetilanteessakin ja se riittää heille, ja monesti se riittää vielä huikeaan tulokseen ja kansalliseksi ylpeydenaiheeksi meille kaikille.

Toki tämä kehitys tuo haasteitakin – erot ikäpolvien ja yksilöiden välillä lisääntyvät. Nuorten kiekkoleijonien vaivoin pidätelty innokkuus ja ei-niin-nuorten kisakommentaattoreiden hymytön nöyryys–johtajuus-keskustelu ovat tästä hyvä esimerkki. Koulussa opettajat tuskailevat kurinpidon kanssa häpeärangaistusten menetettyä tehonsa – rehtorin puhuttelu onkin mielenkiintoinen mahdollisuus ajatusten vaihtoon. Y-sukupolven saapumista työelämään seurataan mielenkiinnolla ja sen vaikutuksia johtamiseen tutkitaan odottavaisina.

Arvostusta ja auktoriteettia ei enää anneta, se pitääkin ansaita. Innostaminen ja motivoiminen perustuvatkin ihmisten yksilöllisten arvojen ja motiivien huomioimiseen. Perinteinen titteliin, ikään, meriitteihin ja vastaaviin perustuva logiikka menettää tehoaan. Tilalle tulee rakentavassa vuorovaikutuksesta syntyvä luottamus ja kunnioitus. Tarvitaan läsnäoloa, kohtaamista, kykyä tunneilmaisuun, kuuntelemista ja kuulluksi tulemista.

Muutos on varmasti haaste, mutta myös mahdollisuus meille kaikille ikäluokasta riippumatta. Kukapa ei haluaisi tervettä, hyvää itsetuntoa. Kaikki merkit viittaavat siihen, että tulevaisuudessa on tarjolla enemmän mahdollisuuksia rakentavaan vuorovaikutukseen, jota tarvitaan itsetunnon rakentumiseen. Toiset meistä ovat pidemmällä kuin toiset, joten kärsivällisyyttä ja ymmärtämystä tarvitaan. Mutta nämä haasteethan ovat jälleen niitä vuorovaikutuksen kehittämismahdollisuuksia.

Edessä loistava, ihmislähtöisempi tulevaisuus!

Leijonat tuli takaa uudestaan ja uudestaan

Heikki Pajunen

Suomen jääkiekkojoukkue teki sunnuntaina historiaa. Toki tämä oli jo toinen kerta, mutta jotakin erityislaatuista tässä mestaruudessa oli. Suomi oli monessa ottelussa häviöllä, mutta sieltä se nousu kuitenkin tuli uudestaan ja uudestaan. Ja senpä takia tapahtui ensimmäistä kertaa se, että Suomi tiukassa ja tärkeässä ottelussa tuli takaa tappion jälkeen Ruotsia vastaan voittoon.

Miksi voitto tuli juuri nyt? Miksei taas käynyt niin kuin monesti aikaisemminkin? Venäjä-ottelun jälkeen ei matkaa tietenkään ollut enää kuin yksi ottelu, mutta sen pelin jälkeen Suomen voiton puolesta olisi voinut lyödä vaikka kuinka paljon. Ensinnäkin tietysti Suomen peli oli varmaan MM-kisahistorian paras peli Suomelta. Kaikki oli tasapainoista, jokainen pelaa täytti oman roolinsa ja ennen kaikkea: Jokainen pelaaja pelasi omilla vahvuuksillaan, keskittyi siihen, eikä lähtenyt sooloilemaan mitään muuta. Ja pisteenä i:n päälle pieni ihme: Mikael Granlundin huikea maali, jonka muistavat loppuelämänsä kaikki sen nähneet.

Tärkein takuu Suomen voitosta saatiin pelaajien kommenteista, joista huokui kaksi olennaista asiaa:

1. Kukaan pelaajista ei sanonut menevänsä finaaliin vain yrittämään parastaan. Vaikka toimittajat yrittivät tunkea ajatuksia "Eikö mitali olekin hieno saavutus?" pelaajien suuhun, kaikki näkemäni haastateltavat vastasivat yksitoikkoisen selvästi. Me olemme menossa voittamaan MM-finaalia, ja yksi ottelu on jäljellä. Tavoite oli selvä, sitä kohti mennään.
2. Pelaajat osasivat nauttia voitostaan Venäjää vastaan. Se kertoo hyvin siitä, että he tunsivat oman psyykkisen tilanteensa. Vaikka finaali olikin edessä, myös jokaisesta välitavoitteesta pitää osata nauttia oikean pituinen hetki. Raskaan pelin jälkeen ei ole oikea hetki miettiä finaalia, vaan nauttia kovan työn jälkeen hienosta voitosta. Ja nauttiminen ei tässä kohtaa tarkoita ryyppäämistä tai muuten asian lekkeriksi heittämistä, vaan tunteen kokemista: miltä tuntuu, kun on juuri pelannut Suomen kaikkien aikojen kovimman pelin. Ja sitten taas seuraavana aamuna käännetään katse kohti finaalia. Tämä asenne heijastui jokaisen pelaajan suusta Venäjä-ottelun jälkeen.

Vasta pelin jälkeen tuli esille yksi Leijonien loistava käytännön työkalu. Maailman kartta, mihin liimattiin Leijona-tarra kaikkien voitettujen maiden päälle, oli loistava esillä oleva esimerkki siitä, että näkyvissä oli samaan aikaan kaksi olennaista asiaa. Kaikki ottelut finaaliin saakka, eli visio oli kirkas jo heti aluksi. "Näissä kisoissa voitetaan myös finaali". Lisäksi kisojen edetessä jokainen pelaaja näki (ja muisti) koko ajan kaiken sen, mikä oli jo saavutettu. Konkreettisesti visuaalisena mallina!

Itse finaalihan oli leijonien taisteluhengen ruumillistuma. Ruotsin johtomaali ei muuttanut pelissä mitään, vaan vastustajaa haastettiin edelleen samalla tavalla. Granlundin loistelias (taas) haastaminen johti jäähyyn, jonka aikana Suomi tasoitti. Ja miten – sitten että joukkueen todellinen johtaja Mikko Koivu taistelee maassa maaten jalalla syötön, josta syntyi ottelun kääntänyt 1–1 maali.

Viimeinen erä oli vain näytöstä. Suomen johtaessa 3–1 tapahtui se, minkä olisi voinut tehdä jo monet kisat sitten: Suomi ei muuttanut pelissään mitään, vaan kävi päälle kuin herhiläiset, jatkaen samaa omaa loistavaa pelitapaansa.

Mestarit eivät ole niitä, joille ei koskaan tapahdu yhtään epäonnistumista. Näissäkin kisoissa Norja-ottelun ensimmäinen erä tuskin kuuluu Suomen parhaimpiin. Mestarit ovat niitä, jotka takaiskun tapahtuessa nousevat nopeimmin ylös ja jatkavat omilla vahvuuksillaan eteenpäin. Kuten Leijonat teki – uudestaan ja uudestaan.

6–1. Siitä kelpaa suomalaisten nauttia monet monet kerrat.

Meritähti vai hämähäkki, kumpi voittaa?

Jari Ojasti

Muutama päivä sitten tajuntaan iskeytyi uutinen Pakistanista. Al-Qaida terroristiverkoston johtaja ja nokkamies Osama bin Laden oli yhdysvaltalaislähteiden mukaan kuollut. Poliitikot ryntäsivät julistamaan maailman olevan nyt turvallisempi kun yksi terroristijohtaja on poissa ja Al-Qaida ilman johtajaa. Onkohan näin?

Ori Brafman käsittelee kirjassaan The Starfish and the spider verkostomaisia organisaatioita ja niiden kilpailuetua perinteisiin hierarkisiin organisaatioihin nähden. Kirja tutkii mm. sellaisten menestyneiden ilmiöiden, kuten Al-Qaida, Napster ja AA-kerho, rakenteita ja johtajuutta.

Miksi meritähti ja hämähäkki? Kirjoittajien mukaan meritähti (verkosto) on vaurioista toipuvaa lajia, yhden katkenneen jalan tilalle tulee kaksi uutta. Hämähäkki (pyramidiorganisaatio) taasen päättömänä on kuollut hämähäkki.

Voidaan siis odottaa että Al-Qaida palaa entistä aktiivisempana areenalle, valitettavasti. Toisista riippumattomasti toimivia pieniä terroristisoluja eri puolilla maailmaa yhdistää oikeastaan vain aate ja mahdollisesti yhteinen oppihistoria jossain terroristijärjestön koulutuskeskuksessa. Muuta yhteistä ei ole. Solut ovat itseorganisoituvia, voivat päättää itsenäisesti kohteistaan ja operoivat erinomaisen piilossa suurten valtioiden hierarkkisilta tiedustelupalveluilta ja armeijoilta.

Johtamisen tämä asettaa mielenkiintoiseen valoon. Onko suuryritysten ja hierarkkisten organisaatioiden aika ohi? Onko tulevaisuuden kilpailuetu solumainen rakenne, joka mukautuu muuttuviin tilanteisiin "automaattiohjauksella"? Ainakin johtamisen funktio muuttuu. Johtamisesta tulee aatteen (visio & strategia) kirkastamista ja vapauden antamista verkoston toimijoille. Luottamus on kovaa valuuttaa. Vastuunottajia kaivataan. Ja uskoa onnistumiseen.

Meillä suomalaisilla on pari omaakin menestystarinaa verkoston voimasta. Linux käyttöjärjestelmä ja MySQL tietokanta syntyivät yhden ihmisen intohimosta, mutta hyvin pian kehitystyö tapahtui vapaaehtoisten tekemän työn tuloksena. Miten näitä "organisaatioita" johdettiin vai johdettiinko? Mikä sai ihmiset tekemään vapaaehtoisesti satojatuhansia tunteja työtä yhdessä yhteisen tuotteen hyväksi? Ei liene sattumaa, että kaupalliset toimijat olivat helisemässä kun Linux ja MySQL aikanaan valtasivat markkinaosuuksia. Miten kilpailla ilmaista tuotetta vastaan...

Liike-elämässä on jo vuosia puhuttu verkostoista, strategisista liittoutumista, toimittaja- ja alihankintaketjujen hallinnasta, ketjuohjauksesta, ja kumppanuuksista. Yhteistä näille kaikille on kuitenkin hierarkia. Väitän, että kumppanuuksissakin on epätasapainoa, jompikumpi johtaa ja toinen peesaa. Rakenne on meille niin tärkeä, että verkostoakin me yritämme hallita vanhan ajatusmallin mukaan. Olisiko aika vaihtaa paradigmaa ja miettiä miten ja mitä uudella vuosituhannella johdetaan?

Väärin äänestetty

Pentti Martiskainen

Suomessa on nyt siirrytty uuteen poliittiseen aikakauteen. Siirtymisen luoma levottomuus näkyy meillä kaikkialla, mutta myös koko Euroopassa. Jopa Portugalissa on havahduttu noteeraamaan pieni pohjoinen valtio, joka Euroopan Unionin jäsenyydestä huolimatta tuntuu äänestävän ihan väärin. Sosiaalisessa mediassa järjestäydytään jo uuden tulevaisuuden varalta, ja rintamalinjoja syntyy moneen suuntaan. Kansainvälisyys ja impivaaralaisuus jakavat nyt kansaa, vaikka arjen ongelmien kannalta kummallakaan ei liene suurta merkitystä.

Nukkuvien puolue suurin
Ennen lähinnä jätettiin äänestämättä väärin. Nukkuvien puolue on pitänyt valtaa yli 32 prosentin äänettömällä osuudella. Nukkuvia on yritelty herätellä vaaliuurnille moni keinoin, mutta turhaan. Nyt saatiin sentään parin prosentin liikahdus, mutta sekin näytti menevän väärin tai ainakin väärälle puolueelle. Silti vankasti suurin puolue on edelleen nukkuvat.

Kuka äänesti väärin?
Perussuomalaisia kannatti 19,1 prosenttia äänestäneistä. Tämä joukko tuntuu ainakin sosiaalisessa mediassa kommentoineiden mielestä äänestäneen pahimmin väärin. Lievää väärin äänestämistä oli muidenkin puolueiden saamissa äänissä. Kokonaan väärin on äänestetty lähinnä keskustan ja vihreiden kannattajien mielestä. Ketä nämä väärin äänestäneet ihmiset sitten ovat, ja mitä he oikein ajavat takaa? Ainakaan työpaikkojen kahvikeskusteluissa ja Facebookissa heitä ei ole näkynyt, eikä kenenkään tuttavapiiriinkään heitä tunnu kuuluvan. Jostain puun takaa he tulivat, äänestivät väärin ja taas katosivat. Onko tässä sama ilmiö kuin Seitsemän päivää -lehden lukemisessa. Se on maan suurilevikkisin lehti, vaikka kukaan ei ole tunnustanut sitä lukevansa.

Mitä he tavoittelevat?
Väärin äänestäneiden motiiveja on spekuloitu runsaasti, mutta silti kuva on hämärä. Yleisimmin vedotaan protestiin vanhoja puolueita ja niiden ajamaa politiikkaa vastaan. Ainahan protestiääniä on ollut, mutta selittääkö tämä silti väärin äänestäneiden koko määrän. On mielenkiintoista, että vaalivoittajien poliittisista päämääristä on niin vähän todellista tietoa. Tuntuu kuin heidän ohjelmansa olisi kirjo muiden puolueiden kannattamia ja vastustamia asioita sulavassa sekamelskassa, josta vain maahanmuuttokriittisyys nostaa päätään.

Mitä nyt seuraa?
Vaalien jälkeen seuraa aina hämmennys, niin nytkin. Osa äänestäjistä uskoo, että valitut ehdokkaat oikeasti lähtisivät ajamaan lupaamiaan asioita. Kun aikaa kuluu, poliittinen realismi karsii lupauksista suurimman osan – puolueiden sisäinen kuri loput – ja palataan normitilanteeseen. Siinä poliittiset päättäjät tulevat ja menevät, puolueet voittavat ja häviävät, mutta sama meno jatkuu. Kansasta kaikki näyttää ihan samalta. Puhuvat päät ovat vain hiukan erinäköisiä. Näin väärin äänestämisen seuraukset ovat ainakin aiemmin olleet vähäisiä ja merkityksettömiä. Toistuuko sama kuvio nytkin?

Kuka hävisi?
Vaalien todellinen häviäjä lienee kuitenkin Aku Ankka. Tämä kestosuosikki on nyt pudonnut pois nimellä äänestettyjen kärkipaikalta. Hänet on nimittäin ohittanut Munamies! Selvästi väärin äänestetty.

Dialogos, diapathos ja diaethos

Ville Lähdesmäki

Oletko löytänyt itsesi tilanteesta, jossa huomaat, että hyvän tapaamisen anti ja ajatukset ovat haihtuneet taivaan tuulin kun arki koittaa? Oletko koskaan ymmärtänyt hyvin, mutta tekeminen ja kokeminen on ollut tahmeaa?

Yleensä tässä vaiheessa kutsutaan konsultti paikalle. Ennen lounasta dialogi on nostettu kruunuksi luomakunnan ylle; kun vain tartutte toistenne parhaisiin argumentteihin, niin syntyy spiraali, joka nostaa teidät uusiin taivaallisiin tantereisiin, luvataan.

Sitten samaa yritetään kotona ja puutarhassa, uskommehan, että rationaalisina argumentoijina ajatellut argumentit tappavat kaikki häiriötekijät.

Valitettava tosiasia on, että pelkkä dialogi, dialogos, ei riitä. Dialogos on vierasta kieltä ja tarkoittaa läpiajattelua, monipuolista järkeilyä yhdessä. Järkeen vetoaminen on se juttu, johon uskotaan. Kun olemme järkeviä, keskustelemme järkevästi ja sitten syntyy järkeviä tuloksia. Make sense.

Järjen kumppaniksi tarvitsemme jotain lisää, sillä ihminen ei ole järkevä. Ihminen on paljon enemmän. Ihminen on ajatteleva, tekevä ja tunteva kokonaisuus.

Dialogoksen lisäksi tarvitsemme diaethosta eli läpitekemistä, monenlaista toimintaa muiden kanssa. Ethos-sana tarkoittaa juuri tapaa tehdä. Tarvitsemme myös diapathosta eli läpituntemista, kaikenlaisia kokemuksia jaettuna toisillemme. Pathos on juuri tunnetta tarkoittava sana.

Vasta dialogos, diaethos ja diapathos yhdessä mahdollistavat tuloksellisen ja totuudellisen toiminnan. Kun ajattelu, tekeminen ja tunteminen saadaan mukaan kokonaisvaltaisesti, ihminen saadaan mukaan kokonaisena ja kokonaisesti.

Hyvä lopputulos vaatii toisten parhaisiin ajatuksiin, tekoihin ja kokemuksiin tarttumista ja niiden eteenpäin viemistä yhdessä toisten kanssa. Kun vielä osaamme yhdistää eri ihmisten parhaat ajatukset, teot ja kokemukset yhteiseksi järkeilyksi, toiminnaksi ja tuntemiseksi, niin hyvä tulee.

Vaalit Suomi Oy:n johtamisen näkökulmasta

Petri Lehtipuu

Huhtikuun eduskuntavaalien teemat pyörivät maahanmuuton, pakkoruotsin, valtionvelan, hyvinvoinnin, homokysymysten, energiaratkaisujen ja verotuksen ympärillä. Perussuomalaisten kannatuksen nousua kauhistellaan ja ihastellaan. Pääministerikandidaattien uskottavuutta mietitään.

Jos ajatellaan Suomea yhtenä maailmantalouden ja –politiikan yksikkönä, millaisia ratkaisuja pitkällä aikavälillä tulisi tehdä? Ainakin on selvää, ettei Suomea voi ajatella irrallaan muusta maailmasta olevana, erillisenä saarekkeena. Mutta kyllä meillä on aivan riittävästi itsenäisyyttä vaikuttaa omiin asioihimme lähes kaikilla elämän alueilla.

Olen koettanut hahmottaa keskeisiä pitkän aikavälin kysymyksiä, joihin tulevaisuudessa on otettava kantaa. Nämä vastaavat yritysten ja muiden organisaatioiden strategiaprosessien teemoja, joiden pohjalta johto tekee valintoja.

Ensimmäinen alue on miettiä, millä aloilla aiomme menestyä jatkossa. Mitä sellaista voimme tarjota, joka on kansainvälisesti kilpailukykyistä ja kiinnostavaa? Toiseksi on mietittävä, millä keinoilla ja millä osaamisella vaadittava tekeminen onnistuu: kuinka varmistamme sen, että koulut ja yliopistot ovat paikkoja, jossa ihmisillä on halu oppia hyviksi oppijoiksi ja jotka rohkaisevat etsimään ja luomaan uutta tietoa. Kolmanneksi yhteiskunnan ja eri toimijoiden on rakennettava mielekäs työnjako, jonka avulla tuotetaan yhteiset palvelut. Ja neljänneksi on päätettävä, miten hoidetaan ihmisten ja elinympäristön hyvinvointi ja turvallisuus.

Varsinainen erilaistava strategia voisi syntyä siitä, että asioita ratkaistaan moniammatillisina haasteina. Ei niin, että energia-asioista päättävät energiaekspertit ja opetuspolitiikasta kasvatustieteilijät. Vaan yhdistetään ammattilaisten perusosaamiseen muiden alojen näkökulmat, jolloin voidaan välttää yksipuoliset ja vääristyneet painotukset. Voisiko Suomi olla tunnettu maana, jossa ihmiset osallistuvat työpajoissa itseään koskevien asioiden valmisteluun sen sijaan, että niistä päätetään kabineteissa? Entä jos ihmisillä olisi mahdollisuus olla muodollisten kansanäänestysten ohella säännöllisessä dialogissa päättäjien kanssa?

Päättäjien tehtävänä on kantaa vastuu tehtävistä päätöksistä. Mutta parhaiden päätösten synnyttämiseksi on viisasta käydä keskustelua yhdistämällä eri alojen ammattilaisten osaaminen. Näin huipputiimitkin toimivat, kun ne oppivat hyödyntämään eri ihmisten vahvuuksia.

Ketä siis tulisi äänestää tulevissa vaaleissa, on kunkin oma asia. Mutta tarkkailkaa ehdokkaiden kykyä hakea eettisiä ja aikaa kestäviä ratkaisuja yksipuolisen oman asian ajamisen sijasta!

Vaalikevään Meillä ei ole varaa -keskustelu, osa X

Markku Laitinen

Vaalikevääseen sopii Meillä ei ole varaa -keskustelu. Se tuntuu nykyään sopivan kyllä kaikkiin vuodenaikoihin, mutta on näinä viikkoina taas erityisen kutsuva, jopa intohimoja herättävä.

Meillä ei ole varaa -keskustelu on paljon vilkkaampaa kuin nuoruudessani. Minut ja yleisesti aikalaiseni kasvatettiin tarkan markan politiikkaan. Muistan, kuinka mm. ala-asteen opettajani opasti koko luokalle viisaasti, miten kädet voi hyvin saada kuivaksi yhdellä Serla-käsipaperilla - ei tarvitse törsätä montaa paperia! Demonstraatio oli onnistunut - viesti meni perille. Ei ole varaa tuhlaukseen (eikä ole edelleenkään!) - pitää olla kulutuksessaan järkevä. Kohtuullisuus oli arvossa - hidas ja vakaa taloudellinen kasvu oli turvallista ja öljykriisistäkin selvittiin.

Elin nuoruuttani kultaisella 80-luvulla, jolloin pohjoismainen hyvinvointi oli todellisuutta. Suomen bruttokansantuote oli tuolloin merkittävästi alhaisempi kuin nykyään. Silti meillä tuntui kansantaloutena olevan varaa lähes kaikkeen. Rahaa riitti kirjastoihin, terveydenhuoltoon, koulutusjärjestelmään, varuskuntiin ja vanhusten asialliseen hoitoon. Ongelmia ja epäkohtia oli tuolloinkin, mutta Meillä ei ole varaa -keskustelu oli vähäisempää. Nuoruuteni ajan vaaliväittelyt tuntuivat enemmänkin olevan värikästä debattia erilaisista poliittisista linjauksista. Kaikkea sävytti myös Kekkosen ja Koiviston ajan poliittinen korrektius kaikkiin ilmansuuntiin.

Nyt elämme kovin toisenlaisessa maailmassa. Meillä ei ole enää varaa lastenpsykiatrian tarpeisiin, vanhusten asialliseen hoitoon, riittävään määrään koulukuraattoreita eikä yliopistojen tutkimukseen. Luetteloa voisi jatkaa. Serloja sitävastoin tuhlataan kouluissa varmaan liikaa - tämä on valistunut arvaukseni. Vai onko enää opettajia, jotka opettaisivat lapsia kohtuullisessa saniteettitilojen paperien käytössä?

Meillä ei ole varaa -keskustelu käy vilkkaana myös monissa suomalaisissa työyhteisöissä. Keskustelun aiheet ja sävy vaihtelevat paljon ja toki mukaan mahtuu myös paljon hyvää ja selkärankaista pohdintaa.

Itselle herää keskustelua seuraavana toisinaan kysymys siitä, että miten joissain työyhteisöissä on varaa huonoon työilmapiiriin, pelisääntöjen noudattamatta jättämiseen, suureen määrään sairauspoissaoloja, ainaiseen perehdyttämiseen ja työvoiman vaihtuuvuuteen kaikkine rekrytointikustannuksineen? Miten näihin asioihin on varaa, mutta ei ole varaa tarttua asioihin ja tehdä niille jotain? Miksi olemme tässä? Mitä meidän pitäisi tehdä?

Pitäisikö meidän pohtia uudelleen, mihin meillä on varaa ja mihin ei?

Hyvää vaalikevättä ja iloa keväisiin organisaatioihin!

Innostu omasta työhyvinvoinnistasi

Pirjo Ahonen

Motivaatio ja inspiraatio ovat mieluisia kokemuksia. Usein etsimme näitä lisää työhömme ulkoisista tekijöistä, mutta oletko itse innostunut ottamaan vastuuta omasta motivaatiostasi ja työhyvinvoinnistasi? Näetkö oman työsi merkityksellisyyden vai kaipaatko ehkä uutta näkökulmaa sen löytämiseksi?

Omien vahvuuksien tunteminen ei ole itsestäänselvyys. Ei myöskään taito, oivallus tai mahdollisuus hyödyntää omia vahvuuksiaan työssään. On voinut käydä niinkin, ettei nuorena tullut ajatelleeksi mitä oikeasti isona haluaisi. Tai sitten ei ole uskonut – tai uskaltanut uskoa – omiin unelmiinsa. Sitä on vain ajautunut johonkin, oppinut ammatin ja jämähtänyt.

Mielessä voi käydä kysymys ”Tätäkö tämä elämä onkin?” tai ”Haluanko tosiaan tehdä tätä lopun elämääni?” Kannustan muistamaan, että halutessaan ohjat voi usein ottaa omiin käsiinsä ja lähteä vaikka uusille urille. Oma (työ-)hyvinvointi on ennen kaikkea itsestä kiinni.

Uraansa ja elämäänsä itse aktiivisesti vaikuttaneista henkilöistä on monia esimerkkejä. Esimerkiksi Hilkka Olkinuora, joka toimi aiemmin Kauppalehden päätoimittajana, suuntasi sittemmin kohti nuoruuden haaveammattiaan. Nykyään hän on teologi.

Aina ei tarvitse tyystin jättää vanhaa ja aloittaa uutta. Työn merkityksellisyyden voi löytää myös ilman alanvaihdosta nykyisestä ammatistaan ja työpaikastaan. Itsensä voi yllättäen löytää juuri siitä missä nyt on: nykyisen työn merkityksellisyyden voi löytää uudesta näkökulmasta.

Työhyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että oma työ motivoi ja inspiroi. Jokainen hetki ei tietenkään voi olla huippuhetki, ja hyvä merkki on jo se, ettei mielessä pyöri joka aamu kysymys ”Miksi teen tätä?”

Mitä ajatuksia oma työhyvinvointisi sinussa herättää – oletko itse aidosti motivoitunut voimaan paremmin? Oletko pohtinut, millaiset vaikutusmahdollisuudet sinulla itselläsi on omaan työhyvinvointiisi?

Lisää tehoja, mutta inhimillisesti

Tuovi Haikala

Valmennusryhmät tai yksittäiset esimiehet sanovat usein, että valmentava johtaminen olisi kyllä hieno juttu, mutta kun arjessa ei vaan ehdi käymään mitään valmentavia keskusteluja ja on niin paljon nopeampaa tai tehokkaampaa ratkoa ongelmat itse tai antaa suoria ohjeita. Tämä sama ajatus on tuttu kansainvälisesti. Sitä mielenkiintoisempaa oli lukea coachien ammattilehden Choicen joulukuun 2010 numerosta artikkeli valmentavan johtamistyylin hyödyistä.

Lehti on tutkinut erilaisten johtamistapojen vaikutusta tuloksellisuuteen ja työntekijöiden sitoutumiseen. Tulokset puhuvat puolestaan. Mikäli esimies osaa käyttää coachaavaa tyyliä eli toimii valmentajaroolista käsin, alaisten tulokset olivat 27 % paremmat kuin perinteisellä tavalla johtaen. Ainakin tässä tutkimuksessa valmentavien esimiesten myyntitehtävissä olevat alaiset ylittivät tavoitteensa siinä kun perinteisesti johdetut jäivät siitä jälkeen.

Mistä se johtuu – olisiko osaselitys siinä, että valmentava esimies luo ihmisille enemmän uskoa omiin kykyihinsä ja siten vahvistaa heidän intoaan ja itseluottamustaan ratkaista erilaisia esiin tulevia ongelmia itse. Enemmän motivaatiota, enemmän positiivista energiaa, paremmat tulokset.
Saman tutkimuksen mukaan Bank of Irelandissa on todettu valmentavan tyylin parantavan myös asiakastyytyväisyyttä, johtuneeko sitten siitä, että valmentava tyyli lyö läpi myös palveluasenteisiin?

Toinen tutkimusnäkökulma oli sitoutuneisuus. Rekrytointi on aikaa vievää ja kallista puuhaa ja siksi hyvistä tekijöistä halutaan pitää kiinni. Artikkelin mukaan valmentavien esimiesten alaiset ovat paremmin sitoutuneita ja motivoituneita omasta työstään. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan yli puolet vastarekrytoiduista miettii työpaikan vaihtoa 12-18 kk sisään, mikäli esimies ei käytä valmentavaa otetta. Valmentavien esimiesten kohdalla vain neljäsosalla on muutos mielessä. Luvut eivät ehkä ole suoraan verrattavissa Suomen oloihin, mutta osoittavat trendiä.

Sitoutumisen puutteen haitat eivät jää vain vaihtuvuuteen. Huonosti sitoutuneet työntekijät voivat luoda omassa lähipiirissään ikävää ilmapiiriä, heidän asenteensa välittyy asiakassuhteisiin, projekteihin, yhteistyösuhteisiin ja rapauttaa sitä kautta tuloksia. Esimiehet voivat kuitenkin vaikuttaa asiaan paljon omalla asenteellaan. Valmentavat keskustelut voivat tuoda esiin sellaisia mahdollisuuksia, joita kumpikaan ei ole aiemmin nähnyt. Jo se, että esimies välittää tarpeeksi ottaakseen valmentavan asenteen voi herättää positiivista kehitystä.

Valmentavan tyylin käyttäminen siis kannattaa ihan todistetusti. Lisäksi henkilöt, joita on johdettu valmentavalla otteella kertoivat tutkijoille, että kokevat itsensä arvostetuiksi ja ovat tyytyväisempiä työhönsä. He kokevat saavansa uusia mahdollisuuksia ja tilaisuuksia kehittyä, mikä saa myös heidät itsensä yrittämään vähän enemmän.

Alun väitteeseen palataksemme – kannattaisiko kuitenkin miettiä sitä kiirettä vielä kertaalleen?

Paastonaika on aina!

Lari Junkkari

Laskiaissunnuntai ja –tiistai, tuhkakeskiviikko, paastonaika. Taas nuo vanhat perinteiset sanat ovat osuneet silmiimme tai korviimme jostain. Vieläkö noita arkaaisia jäänteitä on olemassa, kysynee joku. Eihän moderni ihminen paastoa, mitä nyt jonkun mehupaaston vetää joskus laihdutusmielessä.

Mielenkiintoista on kuitenkin nähdä, että paaston ajatus kiehtoo monia. Ihan vakavissaan useat ihmiset päättävät rajata tietyksi ajanjaksoksi pois joitakin asioita. Joku vähentää television katsomista, toinen päättää olla vailla joitakin nautintoaineita jne. Minua viehätti äsken julki tullut Jaakko Heinimäen ajatus, että ihminen voisi viettää paastonaikaa myös niin, että vähentää selvästi omaa p--kanpuhumistaan.

Paaston ideahan on siinä, että ihminen jättää pois jotakin tehdäkseen tilaa jollekin muulle, kuten meditaatiolle, rukoukselle, hyvän tekemiselle. Tylytyspuhe voi vaihtua kannustuspuheeksi. Kyse on perimmiltään itsekurista, vapaaehtoisesta itsekurista. Valmentaessani jotakin työyhteisöä, olen silloin tällöin miettinyt, mikähän olisi sellainen hyvä ”itseänsä niskasta ottamisen” juttu, johon tuon organisaation koko henkilöstön tulisi ryhtyä. Olisiko se tuo laajalle levittäytynyt työkaverien arvostuksen puute vai seksistiset ja rasistiset vitsit vai jatkuva negatiivisuuspuhe?Jokainen meistä löytää omasta elämästään asioita, joissa pitäisi tehdä parannusta.

Oikeastaan on kyse valinnoista. Koko elämähän on valintojen tekemistä. Me asetamme jotkut asiat etusijalle emmekä välitä toisista. Joidenkin asioiden suhteen on menossa ainainen paasto, toisia taas ahmimme ja kahmimme alati. Jos laajennamme Heinimäen ajatusta, niin me voisimme siirtyä jatkuvaan paastoon jonkun sellaisen asian kohdalla, jonka aika on jo mennä kokonaan, lopullisesti. Mikä olisi sinulle se asia, josta on nyt syytä luopua pysyvästi, se juttu joka ei rakenna, vaan tuhoaa? Mitä hyvää voisi tulla tilalle?

Maailma muuttuu – entä sinä?

Heikki Pajunen

Maailma on taas muuttunut. Arabimaailman tapahtumat ovat pyöräyttäneet maailman erilaiseksi. Lauantain Hesarissa puhuttiin siitä, miten politiikan asiantuntijat muuttavat käsityksiään lähes päivittäin. Asiat, jotka ovat olleet pari viikkoa sitten mahdottomia, ovat yhtäkkiä tapahtuneet.

Koko maailma odottaa jännittyneenä sitä, mihin suuntaan muutokset maailman johtavat. Syntyykö diktatuurien tilalle toisia tai syttyykö sisällissotia? Vai voisiko demokratia ja ihmisarvojen kunnioittaminen sittenkin saada pysyvämpää jalansijaa tyrannien hallitsemista maista?

Näinä hetkinä nousee monesti mieleen kysymys, oppiiko ja kehittyykö ihmiskunta vai ei? Itselleni vastaus on aina ollut selvä: Oppii ja kehittyy. 500 vuotta sitten orjuus oli selvä ja hyväksyttävä asia. Naisten ihmisarvo on noussut selvästi, vaikka edelleenkin varmasti pidämme muutosta liian hitaana. Monet muutokset ovat jääneet saavuttamatta, mutta millä aikakaudella haluaisit oikeasti elää mieluummin? Jos otetaan koko ihmiskunta huomioon, eikä vain mahdollista kuninkaan roolia?

Omiin tunteisiini nykymaailman tapahtumat ovat osuneet paljon ja syvästi. Muistan vieläkin elävästi, kuinka Berliinin muurin murtuminen sai aikaan samanlaisen energialatauksen itselleni. Maailma muuttuu, kun tarpeeksi moni jaksaa siihen uskoa.

On suorastaan hämmentävää, kuinka nopeasti muut arabimaat seurasivat Tunisian aloittamaa tietä. Sellaisiahan me ihmiset olemme. Kun joku on tarpeeksi vahva esimerkki, muut seuraavat perässä. Uskallamme ylittää niitä rajoja, joiden ylittämisen emme vielä eilen uskoneet olevan mahdollista. Maailman yllätyksellisyyttä kuvaa se, että viimeinen sytyke muutokselle oli hedelmäkauppiaan puuttuva myyntilupa.

Vaikka lähi-idän tapahtumat herättävät pelon tunteita Gaddafin vaahdotessa verilöylystä, samalla asiassa on se puoli, että ihmiset ovat uskaltaneet nousta vastustamaan omaa pelkoaan.

Minun on vaikea edes kuvitella, miltä oikeasti tuntuisi elää tuollaisissa olosuhteissa. Kaikkine oman yhteiskunnan haasteinemme olemme kuitenkin onnistuneet luomaan Suomen, jossa tuonkaltaiset tilanteet ovat kaukaista utopiaa. Silti samat peruskysymykset omien uskomustemme (tai pelkojemme) voittamisesta ovat läsnä myös arkisemmassa elämässämme:

• Mitä me pidämme mahdottomana tänään, mutta emme enää kahden viikon päästä?
• Mikä voisi omassa elämässäni olla se pieni sytyke, jonka jälkeen oman elämäni muutosta ei voisi enää pysäyttää?
• Mikä muutos on sellainen, jonka haluaisinkin etenevän niin paljon, että paluuta entiseen ei enää ole?
• Kenen rohkean ihmisen ajatuksia ja toimintaa minun olisi jo aika seurata jo nyt, vaikka se tuntuisikin vaikealta?
• Mitä hyvää maailmassa on tänäkin päivänä tapahtumassa, josta voisin oppia jotakin? Ja jota voisin omalla tavallani jatkaa ja viedä eteenpäin?

Jos jokainen meistä voisi saada ja ottaa tyrannien vastustajista pienen rohkeuden siemenen omaan elämäänsä, olemme jo silloin tehneet maailmastamme taas yhden askeleen verran paremman paikan elää.

”As if they were human beings”

Esa Pohjanheimo

Kokemukseni konsulttityössä on runsaan neljännesvuosisadan mittainen – lyhyt jakso maailmanhistoriassa, mutta minulle puolet elämästä. Jaksoon mahtuu monta uutta asiaa. Yksi niistä on kotikansainvälisyys: olen tehnyt työstäni hyvin pienen osan ulkomailla, mutta työn kansainvälinen luonne on silti kasvanut valtavasti.

Aloittelevana konsulttina tarvitsin englannin kieltä ehkä kerran talvessa. Nyt viidennes valmennuspäivistäni etenee englanniksi. Jos asiakasorganisaatiot ovatkin usein suomalaisia, niissä työskentelee ihmisiä maailman eri puolilta. Valmennuksissa eri aksenttien sävyttämä englanti on sanallisen kommunikoinnin väline. Jokainen tyylillään ja toimeen tullaan.

Kotikansainvälisyyden tärkein oppiaine ei ole ollut kieli tai vieraat kulttuurit, vaan tutustuminen omaan kulttuuriini. Miten muualta tulleet näkevät ja kokevat sen, mitä pidän itsestään selvänä? Mitä he kysyvät, kommentoiva ja ihmettelevät? Tässä esimerkkinä muutamia valmennuksissa esitettyjä kysymyksiä ja tarinoita:

• ”Miksi suomalaiset syövät eväitä omissa huoneessaan eivätkä lähde yhdessä lounaalle? Saksassa (kertojan kotimaa) projektiryhmän tutustuminen ja sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen tapahtui arkisissa yhteisissä tilanteissa. Täällä kaikki ovat omissa oloissaan. Miten saisin projektini ihmiset puhumaan keskenään?” (projektipäällikkö, asunut Suomessa pari vuotta)
• ”Muutin Suomeen tehtyäni töitä suomalaisten kanssa muualla. Suomalaiset eivät puhu paljon, mutta pistävät toimeksi.” (tiiminvetäjä, asunut Suomessa muutaman vuoden tehtyään töitä eri maissa)
• ”Kaikilla yksikössäni on korkeakoulututkinto ja he osaavat englantia. Yksi kuitenkin kieltäytyy puhumasta englantia. Palaverissa hän puhuu suomea ja sen myötä palaverin kieli vaihtuu suomeksi. Olen ollut täällä 3 kuukautta enkä ymmärrä sanaakaan. Miten minun pitäisi toimia?” (asiantuntija)
• ”Rivitalonaapurini ei juuri puhunut minulle kahteen vuoteen. Sitten sain tietää, että hän puhuu englannin lisäksi espanjaa (kertojan äidinkieli). Kysyin, miksei hän ole aikaisemmin kertonut osaavansa espanjaa. Hänen mielestään hänen espanjansa on niin huonoa, ettei hän kehtaa puhua sitä. Minä kuitenkin ymmärrän kaiken, mitä hän sanoo.”

Erilaisten tarinoiden ja kysymysten myötä olen miettinyt suomalaisten tapaa kommunikoida erityisesti vieraalla kielellä ja eri kulttuureista tulevien ihmisten kanssa. Kiteytän ajatukseni yksinkertaiseen lopputulokseen:

• On syytä arvostaa sekä omaa että muiden kulttuuria. On hyödytöntä inttää siitä, kenen pitää joustaa ja ”ymmärtää enemmän”. Kulttuurimme ei ole sen huonompi tai parempi kuin muidenkaan. Oma kulttuuri vain on joiltakin osin erilainen – niin kuin kaikki kulttuurit ovat.
• Olennaista on kommunikoida niin, että työt sujuvat ja eri osapuolet kokevat tulevansa ymmärretyiksi ja arvostetuiksi. On kohtuutonta ja elämää rajoittavaa vaatia itseltä erinomaista vieraan kielen taitoa avatakseen suunsa, kun vajavaisellakin kielitaidolla tulee toimeen. Samoin on kohtuutonta vaatia ulkomaalaiselta sujuvaa suomea ennen kuin hänet otetaan työhön ja työyhteisöön.

Parhaan oppini kulttuurien väliseen kommunikointiin sain Hong Kongissa, missä opiskelin taannoin pari viikkoa tutustuen aasialaiseen johtamiseen. Koulutus koostui luennoista yliopistolla ja yritysvierailuista sekä Hong Kongin alueella että Manner-Kiinan puolella.

Meillä eurooppalaisilla oli paljon kysymyksiä: Miten kiinalaiset? Miten kiinalaiselle sanotaan, että…? Ja niin edelleen. Useiden tämän tyyppisten kysymysten jälkeen eräs professori totesi: ”Treat them as if they were human beings.” Tällä opinkappaleella pääsee pitkälle niin ulkomaalaisten kuin suomalaistenkin kanssa. Pitkälti saman opin saa lauseesta, jonka esitti eräs etelä-karjalaisen, umpisuomalaisen työyhteisön jäsen: ”Mieti milt sius itestäs tuntuis.”

Virity

Eeva Pitkänen

Virittäytyminen on kehon ja mielen valmistautumista tehtävään. Virittyneessä tilassa ihminen pystyy spontaanisti hyödyntämään tietonsa ja taitonsa. Hän avaa osaamisensa ja tiedonarkkunsa ja ottaa sieltä käyttöön tarvitsemiaan työkaluja: taitoja, asenteita, sanoja, eleitä, ilmeitä.

Urheilijoiden lämmittely suoritukseensa on esimerkki virittäytymisestä. Urheilija virittää kehonsa tilaan, jossa lihasten toiminta on paras mahdollinen. Samaan aikaan alkaa hänen henkinen keskittymisensä. Mieli ja keho virittyvät voittoa janoavaan, itsevarmaan tilaan.

Muusikonkaan ei voisi kuvitella menevän yleisön eteen virittämättä ja virittäytymättä. Soittimen epävireys olisi kuulijoille ennen pitkään korvia raastavaa. Mutta melkein yhtä karseaa olisi, jos soittaja ei olisi henkisesti mukana suorituksessaan.

Itsensä virittäminen kuuluu meidän kaikkien arkeen. Lasten vanhemmat huomaavat, että ohjeet ja neuvot menevät paremmin perille, kun aiheeseen siirrytään pikkuhiljaa. Puolisoa voisi virittää ajatukseen yhteisestä kävelyretkestä toteamalla aluksi ”olisi ihana tehdä yhdessä jotain näin kauniina talvipäivänä”. Mieli lähtee tekemään työtä ajatuksen kanssa ja valmistautuu ottamaan vastaan ehdotuksia. Tai sitten toteamus aiheuttaa pakoreaktion. Virittelyn tapoja kannattaa vaihdella.

Virittäytyminen on tärkeä osa myös työpäiväämme. Valitin opiskeluohjaajalleni, että en millään viitsinyt ottaa illalla konetta eteeni ja kirjoittaa opiskeluuni liittyvää raporttia. Mielestäni tietokoneeni lähetti negatiivista säteilyä. ”Miten voisit virittää itsesi tehtävään”, hän kysyi. Oivalsin ainakin kaksi asiaa. Ensinnäkin voin vaikuttaa mielentilaani, ja toiseksi vastuu on minulla.

Virittymistä tarvitaan arkipäivän jokaisessa tilanteessa. Millä mielellä menen töihin? Miten olen valmistautunut palaveriin? Mistä asioista toivon, että puhumme? Miten saan kaikki osallistumaan keskusteluun? Miten viritän muut aiheeseen? Miten viritän itseni lähtemään ajoissa kotiin, menemään jumppaan? Miten viritän perheeni yhteiseen iltaruokaan, jonka eteen olen nähnyt vaivaa?

Taidolla virittää muita on ratkaiseva merkitys erityisesti esimies- ja johtamistyössä. Virittäytyminen auttaa esimerkiksi palavereissa, joissa on passiivisia osallistujia. On tarpeen miettiä etukäteen, mihin keskusteluun haluan virittää ryhmäni. Jos aion tunnin yksinpuheluna kaataa ryhmäni päälle informaatiota, ei ryhmää kannata etukäteen virittää keskustelemaan. Ryhmä viritetään keskusteluun, kun keskustelulle aiotaan antaa tilaa.

Virittäytyminen on kehon ja mielen valmistautumista työtehtävään. Virittyneessä tilassa käytämme spontaanisti tietomme ja taitomme työtehtävän hyväksi.

"Meidän itsemme on oltava se muutos, mitä maailmalta haluamme. Se vaatii meiltä rohkeutta ja jääräpäisyyttä."

Satu Vainio

En varmasti ole ainoa ihminen, jota yllä oleva Gandhin lainaus innostaa. Vaikka tämän päivän ihmisiä sanotaan pinnallisiksi, liikun selvästi ruusunpunaiset lasit silmillä - törmään jatkuvasti yrittäjiin ja johtajiin, jotka rohkeasti haluavat muuttaa maailmaa paremmaksi isoin ja pienin teoin.

Ehkä näiden aikojen työelämän kiireet vievät huomiomme kuitenkin pois tuosta jääräpäisyyden merkityksestä. En usko Gandhin ymmärtäneen jääräpäisyyttä härkäpäisenä omiin mielenmalleihin jämähtämisenä vaan sitkeytenä tehdä muutosta, eri tavoin toistaa asioita, joiden tulosta ei välittömästi ole nähtävissä. Kukaan ei ole niin kyyninen kuin pettynyt idealisti, joka on yrittänyt rohkeasti tehdä tärkeäksi näkemiään asioita ja saanut näpeilleen riittävän monta kertaa, valitettavasti.

Gandhin oma esimerkki valaisee kyllä hyvin nimenomaan tuota jääräpäisyyden merkitystä. Intian vapautuminen Englannin vallan alta kun ei nyt käynyt ihan parissa vuodessakaan. Silti itsenäisyys nähtiin niin arvokkaana asiana, että sen eteen kannatti kamppailla vuodesta toiseen ilman lopullisen päämäärän välitöntä saavuttamista. Päämäärä pysyi samana ja sitä vietiin eteenpäin monin eri keinoin, ei vain parilla näppärällä peliliikkeellä.

Muutossitkeyttä voi valottaa toisestakin näkökulmasta. Pari kuukautta sitten ystäväni heitti keskustelussa, että pääsääntöisesti ihminen yliarvioi mitä on mahdollista saavuttaa n. 3-4 vuoden tai lyhyemmällä aikajänteellä ja aliarvioi muutoksen määrän 10 vuoden aikaperspektiivillä. Lienee kaikille meille tuttua, että taas tuli ladattua päivän to do – listalle enemmän asioita, mitä oikeasti on mahdollista hoitaa tai että suunnittelimme ison organisaatiomuutosprosessin tulosten näkyvän täydessä mitassaan jo vuoden kuluttua? Tähän kun vielä yhdistää monelle työpaikalle niin tutun tulipalojen sammutus –työtavan, joka pistää ihmisen työelämässään keskittymään vain yleensä maksimissaan pariin seuraavaan viikkoon tai kuukauteen. Ei ihme, että moni vilpittömästi paremman organisaation puolesta taisteleva idealisti kovettuu kyynikoksi parin vuoden pyörityksen jälkeen.

Systeemiajattelun perusperiaatteita on se, että tekojen ja seurausten välillä on aina viive. Yksilötasolla tämä näkyy tutusti esim. siten, että terveiden elämäntapojen aloittaminen ei heti näy parempana olona tai esimiehenä vastuuta jakaessasi on viive ennen kuin johdettava saa homman rullaamaan.

Entä jos nostaisimmekin katsetta päivittäisessä työssämme pidemmälle? Vaatii tiukkaa harjoittelua arkisissa tohinoissa samaan aikaan pitää mielessä mihin ollaan menossa vaikka viiden vuoden aikajänteellä, mutta uskon sen antavan myös jaksamista ja uutta voimaa, kun asiat asettuvat uuteen perspektiiviin. Auttaa varmasti myös välillä pysähtyä miettimään ja hämmästelemään, mitä omassa tai organisaation elämässä on tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana - eikö muka juuri mikään ole muuttunut?! Todennäköisesti huima määrä asioita on toisin ja aika moni juttu paremminkin?

Jim Collins nostaa kirjoissaan esiin myös aikaisten voittojen esiin nostamisen tärkeyden. Kun systeemiajattelun mukaan isommat tulokset antavat vielä odottaa itseään, on äärimmäisen tärkeää pitää yllä uskoa ja energiaa, ruokkia sitkeyttä. Jos johtaja tekee tätä tsemppaamalla porukkaansa, niin hyvä. Todennäköisesti vielä paremman tuloksen saa nostamalla esiin pienet tulokset, muutokset vaikka yksilöiden toimintatavoissa, asiakkaalta tulleet palautteet ja muut pikkuherkut, jotka tekevät näkyväksi muutoksen vaikuttavuutta ja toimivat todistusaineistona sille, että eteenpäin ollaan menossa. Samalla sivutuotteena syntyy tunne, että ihmisten työ tunnustetaan eikä pomo ota kunniaa itse.

Omassa johtamisessani olen huomannut hyväksi ohjenuoraksi ottaa enintään 2-3 keskisuurta kokonaisuutta tai projektia tavoitteeksi puolivuosittain. Kesälomien jälkeen ja uuden vuoden juhlahumujen haihduttua on aina luonnollinen hetki valmistautua ”seuraavaan kauteen” miettimällä mihin pariin isompaan juttuun keskittyy ennen seuraavaa ”pelitaukoa”, jotta päästään viiden vuoden sisällä siihen isoon hehkuvaan visioon. Vaikka varmasti aina olisi muutakin kehitettävää, näin antaa rauhaa itselle ja johdettaville keskittyä olennaiseen eikä synny epätoivon tunnetta, kun kaikkea pitäisi kehittää yhtä aikaa.

Kymmenen vuoden päästä voimme katsoa tätä aikaa ylpeydellä ja ihmetellä miten paljon taas onkaan tapahtunut.