Suomen jääkiekkojoukkue teki sunnuntaina historiaa. Toki tämä oli jo toinen kerta, mutta jotakin erityislaatuista tässä mestaruudessa oli. Suomi oli monessa ottelussa häviöllä, mutta sieltä se nousu kuitenkin tuli uudestaan ja uudestaan. Ja senpä takia tapahtui ensimmäistä kertaa se, että Suomi tiukassa ja tärkeässä ottelussa tuli takaa tappion jälkeen Ruotsia vastaan voittoon.
Miksi voitto tuli juuri nyt? Miksei taas käynyt niin kuin monesti aikaisemminkin? Venäjä-ottelun jälkeen ei matkaa tietenkään ollut enää kuin yksi ottelu, mutta sen pelin jälkeen Suomen voiton puolesta olisi voinut lyödä vaikka kuinka paljon. Ensinnäkin tietysti Suomen peli oli varmaan MM-kisahistorian paras peli Suomelta. Kaikki oli tasapainoista, jokainen pelaa täytti oman roolinsa ja ennen kaikkea: Jokainen pelaaja pelasi omilla vahvuuksillaan, keskittyi siihen, eikä lähtenyt sooloilemaan mitään muuta. Ja pisteenä i:n päälle pieni ihme: Mikael Granlundin huikea maali, jonka muistavat loppuelämänsä kaikki sen nähneet.
Tärkein takuu Suomen voitosta saatiin pelaajien kommenteista, joista huokui kaksi olennaista asiaa:
- Kukaan pelaajista ei sanonut menevänsä finaaliin vain yrittämään parastaan. Vaikka toimittajat yrittivät tunkea ajatuksia "Eikö mitali olekin hieno saavutus?" pelaajien suuhun, kaikki näkemäni haastateltavat vastasivat yksitoikkoisen selvästi. Me olemme menossa voittamaan MM-finaalia, ja yksi ottelu on jäljellä. Tavoite oli selvä, sitä kohti mennään.
- Pelaajat osasivat nauttia voitostaan Venäjää vastaan. Se kertoo hyvin siitä, että he tunsivat oman psyykkisen tilanteensa. Vaikka finaali olikin edessä, myös jokaisesta välitavoitteesta pitää osata nauttia oikean pituinen hetki. Raskaan pelin jälkeen ei ole oikea hetki miettiä finaalia, vaan nauttia kovan työn jälkeen hienosta voitosta. Ja nauttiminen ei tässä kohtaa tarkoita ryyppäämistä tai muuten asian lekkeriksi heittämistä, vaan tunteen kokemista: miltä tuntuu, kun on juuri pelannut Suomen kaikkien aikojen kovimman pelin. Ja sitten taas seuraavana aamuna käännetään katse kohti finaalia. Tämä asenne heijastui jokaisen pelaajan suusta Venäjä-ottelun jälkeen.
Vasta pelin jälkeen tuli esille yksi Leijonien loistava käytännön työkalu. Maailman kartta, mihin liimattiin Leijona-tarra kaikkien voitettujen maiden päälle, oli loistava esillä oleva esimerkki siitä, että näkyvissä oli samaan aikaan kaksi olennaista asiaa. Kaikki ottelut finaaliin saakka, eli visio oli kirkas jo heti aluksi. "Näissä kisoissa voitetaan myös finaali". Lisäksi kisojen edetessä jokainen pelaaja näki (ja muisti) koko ajan kaiken sen, mikä oli jo saavutettu. Konkreettisesti visuaalisena mallina!
Itse finaalihan oli leijonien taisteluhengen ruumillistuma. Ruotsin johtomaali ei muuttanut pelissä mitään, vaan vastustajaa haastettiin edelleen samalla tavalla. Granlundin loistelias (taas) haastaminen johti jäähyyn, jonka aikana Suomi tasoitti. Ja miten – sitten että joukkueen todellinen johtaja Mikko Koivu taistelee maassa maaten jalalla syötön, josta syntyi ottelun kääntänyt 1–1 maali.
Viimeinen erä oli vain näytöstä. Suomen johtaessa 3–1 tapahtui se, minkä olisi voinut tehdä jo monet kisat sitten: Suomi ei muuttanut pelissään mitään, vaan kävi päälle kuin herhiläiset, jatkaen samaa omaa loistavaa pelitapaansa.
Mestarit eivät ole niitä, joille ei koskaan tapahdu yhtään epäonnistumista. Näissäkin kisoissa Norja-ottelun ensimmäinen erä tuskin kuuluu Suomen parhaimpiin. Mestarit ovat niitä, jotka takaiskun tapahtuessa nousevat nopeimmin ylös ja jatkavat omilla vahvuuksillaan eteenpäin. Kuten Leijonat teki – uudestaan ja uudestaan.
6–1. Siitä kelpaa suomalaisten nauttia monet monet kerrat.
1 kommentti:
Loistava, kiteytetty analyysi onnistumisen tekijöistä - kiitos.
Lähetä kommentti