Entä jos organisaatio olisi olemassa käydäkseen dialogia? Reunaehtona olisi, että organisaation missio, olemassaolon tarkoitus, olisi tunnistettu. Sen jälkeen onnistuminen olisi kiinni dialogin tasosta.
Organisaatioiden toiminnan ytimessä on rationaalinen malli: varsin tarkoin kuvattu visio, mitattavat tavoitteet, täsmällisesti määritelty strategia, laatikoiden, viivojen ja nuolien avulla kuvattu organisaatio, numeeriset mittarit sekä tavoitteiden toteutumiseen sidottu palkitseminen. Kuka kuvittelee, ettei sadan vuoden takainen konemalli olisi yhä voimissaan?
Parhaissa organisaatioissa johtoryhmät keskustelevat ja ehkä väittelevätkin, kun käydään strategiakeskustelua. Hallitus dialogisoi vain harvoin. Jory suorittaa toimenpiteen, joka vastaa herätyskellon vetämistä (jotkut meistä muistavat ajan, jolloin kellojen vieteri piti kiristää). Kello pannaan raksuttamaan, kaikki muu on mekaanista seuraamusta – kunnes kello pitää vetää uudelleen.
Entä jos pitkin matkaa harjoitettaisiin dialogia? Organisaation jokainen jäsen olisi täysi-ikäinen ajattelija. Kyseenalaistaminen olisi hyve. Konsulttien sijaan palkattaisiin kysymyksen esittäjiksi muusikoita, kirjailijoita, torikauppiaita ja maahanmuuttajia.
Tiedän tiedän: tämä olisi ruotsalaista diskuteeraamista ja johtaisi kaaokseen.
Dialogin ytimessä on kyky hyväksyä epävarmuus ja kaaos, ymmärrys siitä, että uudet kysymykset voivat synnyttää ennakoimattomia vastauksia. Jos vastaus on etukäteen tiedossa, dialogi on parhaillaankin vain koreografiaa. Kyky heittäytyä tuntemattomaan, kysymisen ja kyseenalaistamisen taito, siinä piilee organisaatioiden ongelma ja samalla mahdollisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti