"Meidän itsemme on oltava se muutos, mitä maailmalta haluamme. Se vaatii meiltä rohkeutta ja jääräpäisyyttä."

Satu Vainio

En varmasti ole ainoa ihminen, jota yllä oleva Gandhin lainaus innostaa. Vaikka tämän päivän ihmisiä sanotaan pinnallisiksi, liikun selvästi ruusunpunaiset lasit silmillä - törmään jatkuvasti yrittäjiin ja johtajiin, jotka rohkeasti haluavat muuttaa maailmaa paremmaksi isoin ja pienin teoin.

Ehkä näiden aikojen työelämän kiireet vievät huomiomme kuitenkin pois tuosta jääräpäisyyden merkityksestä. En usko Gandhin ymmärtäneen jääräpäisyyttä härkäpäisenä omiin mielenmalleihin jämähtämisenä vaan sitkeytenä tehdä muutosta, eri tavoin toistaa asioita, joiden tulosta ei välittömästi ole nähtävissä. Kukaan ei ole niin kyyninen kuin pettynyt idealisti, joka on yrittänyt rohkeasti tehdä tärkeäksi näkemiään asioita ja saanut näpeilleen riittävän monta kertaa, valitettavasti.

Gandhin oma esimerkki valaisee kyllä hyvin nimenomaan tuota jääräpäisyyden merkitystä. Intian vapautuminen Englannin vallan alta kun ei nyt käynyt ihan parissa vuodessakaan. Silti itsenäisyys nähtiin niin arvokkaana asiana, että sen eteen kannatti kamppailla vuodesta toiseen ilman lopullisen päämäärän välitöntä saavuttamista. Päämäärä pysyi samana ja sitä vietiin eteenpäin monin eri keinoin, ei vain parilla näppärällä peliliikkeellä.

Muutossitkeyttä voi valottaa toisestakin näkökulmasta. Pari kuukautta sitten ystäväni heitti keskustelussa, että pääsääntöisesti ihminen yliarvioi mitä on mahdollista saavuttaa n. 3-4 vuoden tai lyhyemmällä aikajänteellä ja aliarvioi muutoksen määrän 10 vuoden aikaperspektiivillä. Lienee kaikille meille tuttua, että taas tuli ladattua päivän to do – listalle enemmän asioita, mitä oikeasti on mahdollista hoitaa tai että suunnittelimme ison organisaatiomuutosprosessin tulosten näkyvän täydessä mitassaan jo vuoden kuluttua? Tähän kun vielä yhdistää monelle työpaikalle niin tutun tulipalojen sammutus –työtavan, joka pistää ihmisen työelämässään keskittymään vain yleensä maksimissaan pariin seuraavaan viikkoon tai kuukauteen. Ei ihme, että moni vilpittömästi paremman organisaation puolesta taisteleva idealisti kovettuu kyynikoksi parin vuoden pyörityksen jälkeen.

Systeemiajattelun perusperiaatteita on se, että tekojen ja seurausten välillä on aina viive. Yksilötasolla tämä näkyy tutusti esim. siten, että terveiden elämäntapojen aloittaminen ei heti näy parempana olona tai esimiehenä vastuuta jakaessasi on viive ennen kuin johdettava saa homman rullaamaan.

Entä jos nostaisimmekin katsetta päivittäisessä työssämme pidemmälle? Vaatii tiukkaa harjoittelua arkisissa tohinoissa samaan aikaan pitää mielessä mihin ollaan menossa vaikka viiden vuoden aikajänteellä, mutta uskon sen antavan myös jaksamista ja uutta voimaa, kun asiat asettuvat uuteen perspektiiviin. Auttaa varmasti myös välillä pysähtyä miettimään ja hämmästelemään, mitä omassa tai organisaation elämässä on tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana - eikö muka juuri mikään ole muuttunut?! Todennäköisesti huima määrä asioita on toisin ja aika moni juttu paremminkin?

Jim Collins nostaa kirjoissaan esiin myös aikaisten voittojen esiin nostamisen tärkeyden. Kun systeemiajattelun mukaan isommat tulokset antavat vielä odottaa itseään, on äärimmäisen tärkeää pitää yllä uskoa ja energiaa, ruokkia sitkeyttä. Jos johtaja tekee tätä tsemppaamalla porukkaansa, niin hyvä. Todennäköisesti vielä paremman tuloksen saa nostamalla esiin pienet tulokset, muutokset vaikka yksilöiden toimintatavoissa, asiakkaalta tulleet palautteet ja muut pikkuherkut, jotka tekevät näkyväksi muutoksen vaikuttavuutta ja toimivat todistusaineistona sille, että eteenpäin ollaan menossa. Samalla sivutuotteena syntyy tunne, että ihmisten työ tunnustetaan eikä pomo ota kunniaa itse.

Omassa johtamisessani olen huomannut hyväksi ohjenuoraksi ottaa enintään 2-3 keskisuurta kokonaisuutta tai projektia tavoitteeksi puolivuosittain. Kesälomien jälkeen ja uuden vuoden juhlahumujen haihduttua on aina luonnollinen hetki valmistautua ”seuraavaan kauteen” miettimällä mihin pariin isompaan juttuun keskittyy ennen seuraavaa ”pelitaukoa”, jotta päästään viiden vuoden sisällä siihen isoon hehkuvaan visioon. Vaikka varmasti aina olisi muutakin kehitettävää, näin antaa rauhaa itselle ja johdettaville keskittyä olennaiseen eikä synny epätoivon tunnetta, kun kaikkea pitäisi kehittää yhtä aikaa.

Kymmenen vuoden päästä voimme katsoa tätä aikaa ylpeydellä ja ihmetellä miten paljon taas onkaan tapahtunut.