Reppu ja reissumies ja Syros

Tapio Aaltonen

Se oli elämäni hienoimpia reissuja. Meitä oli 11 suomalaista opiskelemassa teemaa nimeltä Transformative coaching. Ohjaajamme olivat Syros-saaren lumoava luonto, ryhmämme heittäytyminen sekä Richard Bowell, jonka tunnen vuosien takaa.

Aurinkoa, keskusteluja katoksen alla edessämme sininen välimeri ja mereen syöksyvät Syroksen vuoret. Kävelyä rannalla ja rinteillä, timjamin tuoksua. Iltaisin kreikkalaisia herkkuja paikallisissa ravintoloissa, viiniä ja pöytäpuheita. Pakahduttavaa läsnäoloa ryhmän kanssa, suurin osa kollegoitani.

Tämä kaikki opetti minua yltäkylläisellä voimalla. Mutta varsinainen opetus tuli paluumatkalla.

Unohdin, siis hukkasin, reppuni kahteen kertaan. Repussa oli tietokoneeni, avaimeni, arjen tärkeimmät käyttöesineeni. Puhelin oli onneksi taskussa.

Aamu-unohdus kesti vain muutaman minuutin, kun piilotajuntani alkoi hälyttää: tuliko reppu takaboksiin? Taksin kurvaus takaisin, ja siellä reppu kyhjötti portin pielessä.

Sitten sama uudelleen kymmenen tuntia myöhemmin Kööpenhaminan lentoasemalla.

Tällä kertaa olin ilman reppua pitkälti toista tuntia edes tajuamatta koko asiaa. Luulin, että reppu oli viereisessä laukkukasassamme. Tilanne valkeni juuri ennen koneen lähtöä, ja suoritin paniikkipikajuoksun kentän infotiskille. Ei ollut tietoa.

Onneksi Martiskaisen Pentillä leikkasi juoksusuoritukseni aikana. Hän singahti aiempaan palaveripaikkaamme, jossa reppu loikoili yksikseen. Kentän turvasysteemi ei minun helpotuksekseni ollut toiminut.

Seuraavana aamuna kotona vajosin mietteisiini. Mitä repun tarina kertoo minusta? Alkavaa dementiaa? Hajamielisyyttä? Holtiton luonne? Minua ei helpottanut tieto, etten koskaan aiemmin ollut unohtanut reppuani. Monia muita asioita kyllä.

Sitten oivalsin sen. Minulla on tarve jättää reppuni.

Jatko-oivallus tuli heti perään. Minun on aika jättää reppuni.

Harvoin olen tajunnut mitään niin kirkkaasti. Se lauantaiaamun hetki 11.5.2013 klo 6.30 oli kokemus, joka kasvoi tajunnassani megamittaan. Maslow käyttäisi siitä nimeä Peak experience.

Olen nyt muutaman päivän ajan miettinyt reppuni viestiä. Eilen töihin lähtiessäni jätin repun kotiin kaikkine papereineen. Otin vaatimattoman olkakassin, johon panin tietokoneen ja vihon. Ajattelin sen symboloivan ajatustani repun jättämisestä.

Reppuuni on kertynyt tavaroita, tapoja, ajatuksia, uskomuksia, tarpeellisia ja tarpeettomia tekemisiä, muistoja, murehtimisia, märehtimisiä.  Niitä kuljetan mukanani. On aika jättää ne. Mitä se lopulta tarkoittaa, siihen olen löytänyt jo joitakin vastauksia, lisää varmasti tulee. Sen varmistaa reppuvihkoni, jonka ääressä aion viipyä joka aamu lyhyen tai pitemmän hetken.

Toivon palaavani Syrokselle. Seuraavan reissun teen ilman reppua kevein askelin.

Hidas ajattelu – todellista tehokkuutta

Pirjo Ahonen

Aurinko paljastaa ikkunoiden ankean harmauden ja nurkkien pölypallot. Iskee hinku ottaa rätti käteen. Siivotessani tulen samalla puunanneeksi osan niistä pölyistä, joita olen kerryttänyt talven aikana pääni vinttikomeroon. Tuntuu, että talven ja kaiken kiireen keskellä ei ole ehtinyt edes pysähtyä ajattelemaan sitä mitä on ajatellut. Olenko lopulta ajatellut yhtään mitään, ainakaan mitään tärkeää ja pysyvää.

Olin heittämässä lehtiä kirjahyllystä pois, kun käteeni osui vanha Lapsen maailma (6-7/2010). Haastateltavana oli tulevaisuudentutkimuksen professori Sirkka Heinonen. Artikkelissa Hitaus hyveeksi. Heinonen puhuu hidastamisen puolesta ja väittää, että työntekijöiden tulosvastuu on mennyt äärimmäisyyksiin. Sen paineissa ei nähdä, että luova innovointi vaatii aikaa. Ihmisellä on luontainen tarve hiljaisuudelle.

Muistin erään kohtaamisen asiakkaani kanssa. Hän kysyi, kuinka valmennukset ovat mielestäni muuttuneet niiden 15 vuoden aikana, joina olen työyhteisöjä valmentanut. Asiaa oikeastaan vielä miettiessäni kuulin itseni jo vastaavan: ihmisillä oli ennen enemmän aikaa. Tätä aikaa he käyttivät työnsä prosessointiin. Nykyään, kokemukseni mukaan, uuden tiedon omaksumiseen ei anneta tarpeeksi aikaa.

Onko ihminen sitten muuttunut viimeisen 15 vuoden aikana? Väitän, että ei ole. Eikä tule muuttumaankaan. Kykymme ottaa vastaan ja käsitellä uusia asioita on – ikävä todeta se näin julkisesti – rajallinen ja hidas.

Ympärillä oleva maailma puolestaan on muuttunut yhä rajattomammaksi ja nopeammaksi. Jääkö yksittäinen työntekijä jalkoihin? Jää, jos hänelle ei anneta aikaa asioiden omaksumiseen ja ymmärtämiseen. Työyhteisöjen vitsaus on, että hitautta ja hidasta ajattelua pidetään paheina – ja paheistahan pitää päästä eroon keinolla millä hyvänsä. Nopeus on sen sijaan nostettu hyveeksi ja tehokkuusajattelun tärkeimmäksi mittariksi.

Olemmeko tehokkuudessamme unohtaneet miten ihmisen psyyke, aivot ja oppiminen toimivat? Nopeissa käänteissä kiireellä tehdyt ratkaisut ovat harvoin onnistuneita ratkaisuja. Sanonta ”hiljaa hyvää tulee” ei ole muodikas. Väitän kuitenkin, että vanhassa kansanviisaudessa on syvä ymmärrys. Hitaalle ajattelulle annettu aika näkyy työyhteisöissä laadukkaampina ajatuksina. Tämä hyödyttää yrityksiä, sillä tuloksena on lopulta kauaskantoisempia ja kestävämpiä ratkaisuja.

Heinonen muistuttaa, että hitauteen ei yritysmaailmassa ole useinkaan mahdollisuutta täysin heittäytyä. Sitä voi kuitenkin elää rytmitettynä rinnakkain hektisen ja nopean tavan kanssa. Tällöin hitaus – ellei mitään muuta – toimii ainakin hyvänä puskurina työn kiireelle.

Alkavan kesäkauden kynnyksellä on helppo ajatella joutilaisuutta. Usein meitä romantisoiden muistutetaan: ”miten ihanaa onkaan istua kesämökin verannalla ja kuunnella luonnon hiljaisuutta ajattelematta mitään”. Romantisointia tai ei, tuota me tarvitsemme; aikaa ja hiljaisuutta.

On vaikea antaa itselle lupa joutilaisuuteen ja hitauteen, kun nurkan takana odottaa liuta tekemättömiä töitä ja vaativia asiakkaita. Heinonen painottaa, että oikea rytmi on kaiken koossa pitävä voima. Kun meillä tietyt raamit ja rytmi, on helpompi ennakoida ja ottaa breikki. Heinosen mielestä rytmitystä ovat vaikkapa säännölliset ruoka-ajat. Tee päivällä mitä teet, mutta kotona on ruoka kello viisi.

Ajatteleminen tekee hulluksi

Tuovi Haikala

Helsingin raitiovaunujen kylkiin on viime viikkoina ilmestynyt Dostojevskin näytelmän Kellariloukko mainos, joka väittää usealla kielellä, että ajatteleminen tekee hulluksi. Väite on sen verran reipas, että jäin sitä pohtimaan.

Cogito ergo sum, sanoo filosofi Descartes, jolle ajattelu oli ainut pätevä todiste omasta olemassaolosta. Tämä suuri kyseenalaistaja ei luottanut aistihavaintoihin, mutta hänkin tarvitsi yhden kiintopisteen ja se on ajatteleva mieli.

Meidän käsityksemme maailmasta muodostuu kokemuksiemme ja niiden ajattelun kautta. Tapoja ajatella on paljon: ongelmakeskeistä, ratkaisukeskeistä. Ajatukset voivat harhailla tai ne voivat kohdistua intensiivisesti yhteen kohteeseen. Osa ajatuksistamme on jo automatisoinut niin, että emme itsekään huomaa miten ajamme samoissa urissa. Joskus taas saamme oivalluksia, joiden avulla tuntuu aukeavan mahdollisuuksia vaikka mihin.

Ajatuksiinsa voi upota niin, ettei edes havainnoi ympäristöään, vaan kaikki tapahtuu vain omassa päässä. Sitä istuu vain kuin Rodinin ajattelija leuka käteen nojaten. Muisteleminen ja unelmointi ovat nekin joko menneisyyden tai tulevaisuuden ajattelemista.

Descartesin tavoin olemme oppineet kyseenalaistamaan havaintojamme. Vaikka väitämme, että ajattelumme perustuu faktoihin, ei niin aina ole. Ajatuksia ohjaavat erilaisista havainnoista tekemämme tulkinnat, ehkä mielikuvitus ja oletukset muiden tulkinnoista. Neurotieteen tai kognitiotieteen kannalta asiasta voi puhua paljon enemmän ja viisaammin, mutta tällä kertaa omat ajatukseni jäivät pyörimään coachingiin liittyvän reflektion ympärille.

Coaching on parhaimmillaan yhdessä ajattelua, jossa coachin kysymykset käynnistävät asiakkaan päässä erilaisia ajatuskulkuja, joiden tuloksena toivottavasti aukeaa uusia näkökulmia ja oivalluksia. Prosessi toimii coachattavan omien ajatuksien ohjaamana ja välillä se paljastaa asioita, joita itse ei ole koskaan tullut ajatelleeksi tietoisesti.

Edellytyksenä sille, että reflektio tuottaa hyödyllisiä tuloksia on kuitenkin rehellisyys ja totuudellisuus. On uskallettava katsoa omaa toimintaansa ilman ennakkokäsityksiä ja selityksiä. Omien puutteiden ja virheiden näkeminen paitsi auttaa kehittymään, myös tukee aidon ihmisyyden kasvua. Terve nöyryys ei ole nöyristelyä ja itsetunnon murentamista vaan kykyä nähdä oma erehtyvyytensä ja haavoittuvuutensa osana ihmisyyttä.

Nuo pohdinnat paljastavat meille itsellemme, mitä uskomuksia meillä on maailmasta ja muista ihmisistä. Ne koskettavat pelkojamme ja toiveitamme, jotka muokkaavat tulkintojamme ympäröivästä maailmasta. Ne muokkaavat ihmiskuvaamme, jonka valossa arvioimme omaa ja muiden toimintaa. Muotoutuessaan valmiiksi ajatuksiksi ne herättävät meissä tunteita, joiden pohjalta valitsemme toimintamme ja saamme energiamme.

Tällainen yhdessä ajattelu ei ole ihmiskunnan historiassa uutta. Ystävät, mentorit ja muut luotetut ihmiset ovat kautta vuosituhanten olleet peilinä pohdinnoille. He ovat auttaneet umpikujista, antaneet tukea kasvulle ja kehitykselle. Samaa juurta on myös sielunhoito ja rippi niin kuin sen ymmärrän. Ei mekaanisena erehdysten ja väärien tekojen luettelona vaan parhaimmillaan yhteisenä pohdintana ihmisen suhteesta toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Samaan listaan voi lisätä myös keskusteluun perustuvat terapiat.

Enpä tiedä siitä hulluksi tekemisestä. Dostojevskin kellarissa istujan ongelma on se, että hän pyöritteli ajatuksia yksinään. Se voikin tehdä hulluksi tai ainakin ahdistuneeksi. Omien ajatusten testaaminen luottamuksellisessa vuorovaikutuksessa on kuitenkin koeteltu keino kasvuun ja kehitykseen ja oman ajattelun laajentumiseen. Eikä siitä kyseenalaistamisestakaan haittaa ole.

Päivän 16 tärkeää minuuttia

Eeva Pitkänen

Sain ystävältäni hyvän opin: päivässä on 16 tärkeää minuuttia.

Ensimmäiset neljä tärkeää minuuttia ovat, kun heräät aamulla. Mitä ajattelet ensin, miten silmällä katsot vieressäsi nukkuvaa, millä mielin nouset ylös.

Seuraavat tärkeät neljä minuuttia ovat, kun tulet työpaikallesi. Kohtaat kollegasi, asiakkaasi, käyt käsiksi päivän tehtäviin. Mitä ajatuksia mielessäsi liikkuu, myönteisiä vai kielteisiä?

Neljä seuraavaa tärkeää minuuttia ovat, kun tulet kotiin. Kohtaat läheisesi, odottavatko harrastukset, kotityöt. Ajatuksesi ratkaisevat suhtautumisesi, ja se näkyy sinusta.

Päivän viimeiset neljä tärkeää minuuttia ovat, kun käyt nukkumaan. Ajatteletko mennyttä päivää kiitollisuudella vai kaihertaako mieltäsi tekemättömät työt, tulevat työt, päivän kohtaamiset.

Neljä kertaa neljä minuuttia, joihin voimme itse vaikutta. Neljä kertaa neljä minuuttia, jolloin päätämme, miten haluamme elämämme nähdä. Valinta on omamme.

Ajatuksemme muokkaavat meitä, olemme mitä ajattelemme.

Neurotiede pystyy osoittamaan, että negatiiviset tunnejäljet ovat paljon voimakkaampia kuin positiiviset. Aivomme haluavat meidän olevan varuillaan. Luontaisesti muistamme ikävät asiat helpommin ja voimakkaammin. Negatiivisuus on helppo tie, se tulee kuin itsestään.

Olemme kuitenkin todistetusti terveempiä ja elämme pitempään onnellisina, kun olemme mieleltämme myönteisinä. Positiivisuus on kuitenkin vaativa tie, joudumme tekemään töitä.

Ajatuksiinsa voi itse vaikuttaa. Positiivisuus saa aikaan positiivisuutta. Sitä kannattaa harjoittaa päivittäin – esimerkiksi neljä kertaa neljän minuutin jaksoissa.

Elämä on ihanaa

Markus Pessi

Syksyinen ilta-aurinko paistaa, Jacqueline du Pré:n tulkitsema Elgarin sellokonsertto pauhaa stereoista, suloinen kissa kehrää sylissä hetkittäin huomiota vaatien… Ei hassumpaa! Jos hakemalla hakee huonoja puolia, niin onhan minulla syysflunssa, tämän blogin piti valmistua jo aamulla, ja nälkäkin on alkanut jo kaihertaa. Muutakin keksisin, mutta enpä taida mennä sille tielle. Kaikenhan voi nähdä joko tilanteen, asian ominaisuutena tai ongelmana - feature versus issue.

Jokin aika sitten uudelle uralle siirtyneenä voin todeta, että muutos silloin tällöin tekee hyvää. Olen pyrkinyt tietoisesti hidastamaan ja tekemään asioita levosta käsin. Kuulostaa helpolta, mutta lähes yhdeksän kuukautta sitä olen harjoitellut ja vieläkin tahtoo tehokkuusvaade hiipiä mieleen harva se päivä. Tuloksiakin on tosin alkanut jo syntyä: olen paremmalla tuulella, ainakin noin keskimäärin. Liikunta, lepo ja ravinto ovat asettuneet varsin hyvään balanssiin suuremmin rypistämättä. Koen, että minun on helpompi olla aidosti läsnä vuorovaikutustilanteissa. Ajattelun laadun paranemisen tähän myös kernaasti lisäisin, mutta sitä on kovin vaikea mitata. Innostumista ja ideoita on ehken pulppuillut aiempaa enemmän. Fysikaalinen totuus - liike lähtee levosta - tuntuu todella toimivan, kun jaksaa kärsivällisesti ja armollisesti itseään kuunnella.

Välillä on aika optimoida, tehostaa ja tsempata; tähän saamme runsaasti kannustimia joka puolelta. Aina sen sijaan on hyvä aika panostaa itseen ja omaan hyvinvointiin, lähimmäisiämme ja ympäristöämme toki kunnioittaen. Tähän tarve lienee sisäsyntyinen. Inhimillinen kasvu on huikea ja haastava prosessi, jossa tarvitsemme vuorovaikutusta, inhimillisiä peilejä. Lopputulos on varmasti haasteen arvoinen, niin työ- kuin yksityiselämänkin kannalta.

Niin - ja parhaiten kai muutosta voisi toteuttaa pienin askelin, ihan siinä omassa arjessa. Kaiken, edes muutoksen, ei tarvitse olla suureellista ja dramaattista. Edetään pienin askelin – ihmiskulma edellä.