Hidas ajattelu – todellista tehokkuutta

Pirjo Ahonen

Aurinko paljastaa ikkunoiden ankean harmauden ja nurkkien pölypallot. Iskee hinku ottaa rätti käteen. Siivotessani tulen samalla puunanneeksi osan niistä pölyistä, joita olen kerryttänyt talven aikana pääni vinttikomeroon. Tuntuu, että talven ja kaiken kiireen keskellä ei ole ehtinyt edes pysähtyä ajattelemaan sitä mitä on ajatellut. Olenko lopulta ajatellut yhtään mitään, ainakaan mitään tärkeää ja pysyvää.

Olin heittämässä lehtiä kirjahyllystä pois, kun käteeni osui vanha Lapsen maailma (6-7/2010). Haastateltavana oli tulevaisuudentutkimuksen professori Sirkka Heinonen. Artikkelissa Hitaus hyveeksi. Heinonen puhuu hidastamisen puolesta ja väittää, että työntekijöiden tulosvastuu on mennyt äärimmäisyyksiin. Sen paineissa ei nähdä, että luova innovointi vaatii aikaa. Ihmisellä on luontainen tarve hiljaisuudelle.

Muistin erään kohtaamisen asiakkaani kanssa. Hän kysyi, kuinka valmennukset ovat mielestäni muuttuneet niiden 15 vuoden aikana, joina olen työyhteisöjä valmentanut. Asiaa oikeastaan vielä miettiessäni kuulin itseni jo vastaavan: ihmisillä oli ennen enemmän aikaa. Tätä aikaa he käyttivät työnsä prosessointiin. Nykyään, kokemukseni mukaan, uuden tiedon omaksumiseen ei anneta tarpeeksi aikaa.

Onko ihminen sitten muuttunut viimeisen 15 vuoden aikana? Väitän, että ei ole. Eikä tule muuttumaankaan. Kykymme ottaa vastaan ja käsitellä uusia asioita on – ikävä todeta se näin julkisesti – rajallinen ja hidas.

Ympärillä oleva maailma puolestaan on muuttunut yhä rajattomammaksi ja nopeammaksi. Jääkö yksittäinen työntekijä jalkoihin? Jää, jos hänelle ei anneta aikaa asioiden omaksumiseen ja ymmärtämiseen. Työyhteisöjen vitsaus on, että hitautta ja hidasta ajattelua pidetään paheina – ja paheistahan pitää päästä eroon keinolla millä hyvänsä. Nopeus on sen sijaan nostettu hyveeksi ja tehokkuusajattelun tärkeimmäksi mittariksi.

Olemmeko tehokkuudessamme unohtaneet miten ihmisen psyyke, aivot ja oppiminen toimivat? Nopeissa käänteissä kiireellä tehdyt ratkaisut ovat harvoin onnistuneita ratkaisuja. Sanonta ”hiljaa hyvää tulee” ei ole muodikas. Väitän kuitenkin, että vanhassa kansanviisaudessa on syvä ymmärrys. Hitaalle ajattelulle annettu aika näkyy työyhteisöissä laadukkaampina ajatuksina. Tämä hyödyttää yrityksiä, sillä tuloksena on lopulta kauaskantoisempia ja kestävämpiä ratkaisuja.

Heinonen muistuttaa, että hitauteen ei yritysmaailmassa ole useinkaan mahdollisuutta täysin heittäytyä. Sitä voi kuitenkin elää rytmitettynä rinnakkain hektisen ja nopean tavan kanssa. Tällöin hitaus – ellei mitään muuta – toimii ainakin hyvänä puskurina työn kiireelle.

Alkavan kesäkauden kynnyksellä on helppo ajatella joutilaisuutta. Usein meitä romantisoiden muistutetaan: ”miten ihanaa onkaan istua kesämökin verannalla ja kuunnella luonnon hiljaisuutta ajattelematta mitään”. Romantisointia tai ei, tuota me tarvitsemme; aikaa ja hiljaisuutta.

On vaikea antaa itselle lupa joutilaisuuteen ja hitauteen, kun nurkan takana odottaa liuta tekemättömiä töitä ja vaativia asiakkaita. Heinonen painottaa, että oikea rytmi on kaiken koossa pitävä voima. Kun meillä tietyt raamit ja rytmi, on helpompi ennakoida ja ottaa breikki. Heinosen mielestä rytmitystä ovat vaikkapa säännölliset ruoka-ajat. Tee päivällä mitä teet, mutta kotona on ruoka kello viisi.

Väsynyt mutta onnellinen

Lari Junkkari

Luin suurella mielenkiinnolla professori Kirsti Lonkan haastattelun uusimmasta Novetos Newsista. Hän puhuu oppimisesta, arkisten tilanteiden hyväksikäytöstä ymmärryksen lisääjänä sekä innostuksesta ja väsymyksestä. Jäin erityisesti pohtimaan hänen mainiota huomiotaan siitä, että väsymys ei ole huono asia, vaan hyvä osoitus siitä, että ihminen on pannut itseään likoon. ”Positiivinen väsymys yhdistyneenä kiinnostuneisuuteen viittaa pelkkää innostuneisuutta paremmin oppimiseen liittyvään passioon, haluun oppia uutta.”

On tärkeää, että puhumme väsymyksestä luonnollisena asiana, jota ei tarvitse hävetä ja peittää. Takavuosina nousi esille hyvin vahvasti huoli työuupumuksesta. Silloin oli havaittavissa, että asiasta oli jokaisella oma vahva mielipide, vaikka käsitteet menivätkin ihan sekaisin. Keskusteluissa sotkeutuivat työuupumus ja muu uupumus, työuupumus ja työväsymys. Ei osattu tai edelleenkään osata katsoa mistä oikeastaan on kysymys, kun joku puhuu uupumuksestaan. Normaali työväsymys nähdään aivan liian helposti työuupumuksena. Ne ovat olemukseltaan aivan eri asioita.

On juuri niin kuin professori Lonka toteaa: jos et ole väsynyt, oletko silloin oikeastaan tehnytkään mitään. Jopa flow-tila väsyttää. Sen vallitessa on pitkään se tunne, että minähän jaksan mitä tahansa, koska tämä noste on niin ihanaa, mutta lopulta tullaan siihen, että väsymys näyttäytyy. Hyvä niin. On surullista, jos ihminen kuvittelee, että hänen on oltava joku duracell-pupu, ihmejaksaja. On surullista jos katoaa ymmärrys kaiken jaksottaisuudesta, luoteesta ja vuoksesta, yöstä ja päivästä, arjesta ja juhlasta, työstä ja levosta, jaksamisesta ja väsymyksestä. Ei voi olla jaksamisen upeaa tunnetta, jollei ole kokemusta väsymyksestä.

Väsymys on oire, suloinen, tervetullut oire. Ihmiset pelkäävät turhaan erilaisia oireita itsessään. Jokainen oire, kuinka hankalalta se voi välillä tuntuakin, on mielekäs. Se on tärkeä viestintuoja, jota pitää kuunnella ja jonka kanssa tulee keskustella. ”Väsymys, mitä haluat kerto minulle?” ”Ärtymys, mikä on viestisi minulle; mikä on se syvempi tunne, jonka haluaisit paljastaa?” Me tiedämme, kuinka tärkeää itsensä tunteminen on, mutta silti me emme riittävästi pysähdy kysymään, mitä meille kuuluu, miten voimme, mitä haluamme ja mistä innostumme. Siksi onnellinen on se, joka osaa sanoa: ”Väsymys, näytä minulle tie!” Onnellisuus tulee siitä, että tuon pyynnön takana ovat mahdollisuudet oppia jotain hyvin tärkeää itsestään, työstään ja elämästään.