Pentti Martiskainen
Suomessa on nyt siirrytty uuteen poliittiseen aikakauteen. Siirtymisen luoma levottomuus näkyy meillä kaikkialla, mutta myös koko Euroopassa. Jopa Portugalissa on havahduttu noteeraamaan pieni pohjoinen valtio, joka Euroopan Unionin jäsenyydestä huolimatta tuntuu äänestävän ihan väärin. Sosiaalisessa mediassa järjestäydytään jo uuden tulevaisuuden varalta, ja rintamalinjoja syntyy moneen suuntaan. Kansainvälisyys ja impivaaralaisuus jakavat nyt kansaa, vaikka arjen ongelmien kannalta kummallakaan ei liene suurta merkitystä.
Nukkuvien puolue suurin
Ennen lähinnä jätettiin äänestämättä väärin. Nukkuvien puolue on pitänyt valtaa yli 32 prosentin äänettömällä osuudella. Nukkuvia on yritelty herätellä vaaliuurnille moni keinoin, mutta turhaan. Nyt saatiin sentään parin prosentin liikahdus, mutta sekin näytti menevän väärin tai ainakin väärälle puolueelle. Silti vankasti suurin puolue on edelleen nukkuvat.
Kuka äänesti väärin?
Perussuomalaisia kannatti 19,1 prosenttia äänestäneistä. Tämä joukko tuntuu ainakin sosiaalisessa mediassa kommentoineiden mielestä äänestäneen pahimmin väärin. Lievää väärin äänestämistä oli muidenkin puolueiden saamissa äänissä. Kokonaan väärin on äänestetty lähinnä keskustan ja vihreiden kannattajien mielestä. Ketä nämä väärin äänestäneet ihmiset sitten ovat, ja mitä he oikein ajavat takaa? Ainakaan työpaikkojen kahvikeskusteluissa ja Facebookissa heitä ei ole näkynyt, eikä kenenkään tuttavapiiriinkään heitä tunnu kuuluvan. Jostain puun takaa he tulivat, äänestivät väärin ja taas katosivat. Onko tässä sama ilmiö kuin Seitsemän päivää -lehden lukemisessa. Se on maan suurilevikkisin lehti, vaikka kukaan ei ole tunnustanut sitä lukevansa.
Mitä he tavoittelevat?
Väärin äänestäneiden motiiveja on spekuloitu runsaasti, mutta silti kuva on hämärä. Yleisimmin vedotaan protestiin vanhoja puolueita ja niiden ajamaa politiikkaa vastaan. Ainahan protestiääniä on ollut, mutta selittääkö tämä silti väärin äänestäneiden koko määrän. On mielenkiintoista, että vaalivoittajien poliittisista päämääristä on niin vähän todellista tietoa. Tuntuu kuin heidän ohjelmansa olisi kirjo muiden puolueiden kannattamia ja vastustamia asioita sulavassa sekamelskassa, josta vain maahanmuuttokriittisyys nostaa päätään.
Mitä nyt seuraa?
Vaalien jälkeen seuraa aina hämmennys, niin nytkin. Osa äänestäjistä uskoo, että valitut ehdokkaat oikeasti lähtisivät ajamaan lupaamiaan asioita. Kun aikaa kuluu, poliittinen realismi karsii lupauksista suurimman osan – puolueiden sisäinen kuri loput – ja palataan normitilanteeseen. Siinä poliittiset päättäjät tulevat ja menevät, puolueet voittavat ja häviävät, mutta sama meno jatkuu. Kansasta kaikki näyttää ihan samalta. Puhuvat päät ovat vain hiukan erinäköisiä. Näin väärin äänestämisen seuraukset ovat ainakin aiemmin olleet vähäisiä ja merkityksettömiä. Toistuuko sama kuvio nytkin?
Kuka hävisi?
Vaalien todellinen häviäjä lienee kuitenkin Aku Ankka. Tämä kestosuosikki on nyt pudonnut pois nimellä äänestettyjen kärkipaikalta. Hänet on nimittäin ohittanut Munamies! Selvästi väärin äänestetty.
torstai 21. huhtikuuta 2011
torstai 14. huhtikuuta 2011
Dialogos, diapathos ja diaethos
Ville Lähdesmäki
Oletko löytänyt itsesi tilanteesta, jossa huomaat, että hyvän tapaamisen anti ja ajatukset ovat haihtuneet taivaan tuulin kun arki koittaa? Oletko koskaan ymmärtänyt hyvin, mutta tekeminen ja kokeminen on ollut tahmeaa?
Yleensä tässä vaiheessa kutsutaan konsultti paikalle. Ennen lounasta dialogi on nostettu kruunuksi luomakunnan ylle; kun vain tartutte toistenne parhaisiin argumentteihin, niin syntyy spiraali, joka nostaa teidät uusiin taivaallisiin tantereisiin, luvataan.
Sitten samaa yritetään kotona ja puutarhassa, uskommehan, että rationaalisina argumentoijina ajatellut argumentit tappavat kaikki häiriötekijät.
Valitettava tosiasia on, että pelkkä dialogi, dialogos, ei riitä. Dialogos on vierasta kieltä ja tarkoittaa läpiajattelua, monipuolista järkeilyä yhdessä. Järkeen vetoaminen on se juttu, johon uskotaan. Kun olemme järkeviä, keskustelemme järkevästi ja sitten syntyy järkeviä tuloksia. Make sense.
Järjen kumppaniksi tarvitsemme jotain lisää, sillä ihminen ei ole järkevä. Ihminen on paljon enemmän. Ihminen on ajatteleva, tekevä ja tunteva kokonaisuus.
Dialogoksen lisäksi tarvitsemme diaethosta eli läpitekemistä, monenlaista toimintaa muiden kanssa. Ethos-sana tarkoittaa juuri tapaa tehdä. Tarvitsemme myös diapathosta eli läpituntemista, kaikenlaisia kokemuksia jaettuna toisillemme. Pathos on juuri tunnetta tarkoittava sana.
Vasta dialogos, diaethos ja diapathos yhdessä mahdollistavat tuloksellisen ja totuudellisen toiminnan. Kun ajattelu, tekeminen ja tunteminen saadaan mukaan kokonaisvaltaisesti, ihminen saadaan mukaan kokonaisena ja kokonaisesti.
Hyvä lopputulos vaatii toisten parhaisiin ajatuksiin, tekoihin ja kokemuksiin tarttumista ja niiden eteenpäin viemistä yhdessä toisten kanssa. Kun vielä osaamme yhdistää eri ihmisten parhaat ajatukset, teot ja kokemukset yhteiseksi järkeilyksi, toiminnaksi ja tuntemiseksi, niin hyvä tulee.
Oletko löytänyt itsesi tilanteesta, jossa huomaat, että hyvän tapaamisen anti ja ajatukset ovat haihtuneet taivaan tuulin kun arki koittaa? Oletko koskaan ymmärtänyt hyvin, mutta tekeminen ja kokeminen on ollut tahmeaa?
Yleensä tässä vaiheessa kutsutaan konsultti paikalle. Ennen lounasta dialogi on nostettu kruunuksi luomakunnan ylle; kun vain tartutte toistenne parhaisiin argumentteihin, niin syntyy spiraali, joka nostaa teidät uusiin taivaallisiin tantereisiin, luvataan.
Sitten samaa yritetään kotona ja puutarhassa, uskommehan, että rationaalisina argumentoijina ajatellut argumentit tappavat kaikki häiriötekijät.
Valitettava tosiasia on, että pelkkä dialogi, dialogos, ei riitä. Dialogos on vierasta kieltä ja tarkoittaa läpiajattelua, monipuolista järkeilyä yhdessä. Järkeen vetoaminen on se juttu, johon uskotaan. Kun olemme järkeviä, keskustelemme järkevästi ja sitten syntyy järkeviä tuloksia. Make sense.
Järjen kumppaniksi tarvitsemme jotain lisää, sillä ihminen ei ole järkevä. Ihminen on paljon enemmän. Ihminen on ajatteleva, tekevä ja tunteva kokonaisuus.
Dialogoksen lisäksi tarvitsemme diaethosta eli läpitekemistä, monenlaista toimintaa muiden kanssa. Ethos-sana tarkoittaa juuri tapaa tehdä. Tarvitsemme myös diapathosta eli läpituntemista, kaikenlaisia kokemuksia jaettuna toisillemme. Pathos on juuri tunnetta tarkoittava sana.
Vasta dialogos, diaethos ja diapathos yhdessä mahdollistavat tuloksellisen ja totuudellisen toiminnan. Kun ajattelu, tekeminen ja tunteminen saadaan mukaan kokonaisvaltaisesti, ihminen saadaan mukaan kokonaisena ja kokonaisesti.
Hyvä lopputulos vaatii toisten parhaisiin ajatuksiin, tekoihin ja kokemuksiin tarttumista ja niiden eteenpäin viemistä yhdessä toisten kanssa. Kun vielä osaamme yhdistää eri ihmisten parhaat ajatukset, teot ja kokemukset yhteiseksi järkeilyksi, toiminnaksi ja tuntemiseksi, niin hyvä tulee.
maanantai 11. huhtikuuta 2011
Vaalit Suomi Oy:n johtamisen näkökulmasta
Petri Lehtipuu
Huhtikuun eduskuntavaalien teemat pyörivät maahanmuuton, pakkoruotsin, valtionvelan, hyvinvoinnin, homokysymysten, energiaratkaisujen ja verotuksen ympärillä. Perussuomalaisten kannatuksen nousua kauhistellaan ja ihastellaan. Pääministerikandidaattien uskottavuutta mietitään.
Jos ajatellaan Suomea yhtenä maailmantalouden ja –politiikan yksikkönä, millaisia ratkaisuja pitkällä aikavälillä tulisi tehdä? Ainakin on selvää, ettei Suomea voi ajatella irrallaan muusta maailmasta olevana, erillisenä saarekkeena. Mutta kyllä meillä on aivan riittävästi itsenäisyyttä vaikuttaa omiin asioihimme lähes kaikilla elämän alueilla.
Olen koettanut hahmottaa keskeisiä pitkän aikavälin kysymyksiä, joihin tulevaisuudessa on otettava kantaa. Nämä vastaavat yritysten ja muiden organisaatioiden strategiaprosessien teemoja, joiden pohjalta johto tekee valintoja.
Ensimmäinen alue on miettiä, millä aloilla aiomme menestyä jatkossa. Mitä sellaista voimme tarjota, joka on kansainvälisesti kilpailukykyistä ja kiinnostavaa? Toiseksi on mietittävä, millä keinoilla ja millä osaamisella vaadittava tekeminen onnistuu: kuinka varmistamme sen, että koulut ja yliopistot ovat paikkoja, jossa ihmisillä on halu oppia hyviksi oppijoiksi ja jotka rohkaisevat etsimään ja luomaan uutta tietoa. Kolmanneksi yhteiskunnan ja eri toimijoiden on rakennettava mielekäs työnjako, jonka avulla tuotetaan yhteiset palvelut. Ja neljänneksi on päätettävä, miten hoidetaan ihmisten ja elinympäristön hyvinvointi ja turvallisuus.
Varsinainen erilaistava strategia voisi syntyä siitä, että asioita ratkaistaan moniammatillisina haasteina. Ei niin, että energia-asioista päättävät energiaekspertit ja opetuspolitiikasta kasvatustieteilijät. Vaan yhdistetään ammattilaisten perusosaamiseen muiden alojen näkökulmat, jolloin voidaan välttää yksipuoliset ja vääristyneet painotukset. Voisiko Suomi olla tunnettu maana, jossa ihmiset osallistuvat työpajoissa itseään koskevien asioiden valmisteluun sen sijaan, että niistä päätetään kabineteissa? Entä jos ihmisillä olisi mahdollisuus olla muodollisten kansanäänestysten ohella säännöllisessä dialogissa päättäjien kanssa?
Päättäjien tehtävänä on kantaa vastuu tehtävistä päätöksistä. Mutta parhaiden päätösten synnyttämiseksi on viisasta käydä keskustelua yhdistämällä eri alojen ammattilaisten osaaminen. Näin huipputiimitkin toimivat, kun ne oppivat hyödyntämään eri ihmisten vahvuuksia.
Ketä siis tulisi äänestää tulevissa vaaleissa, on kunkin oma asia. Mutta tarkkailkaa ehdokkaiden kykyä hakea eettisiä ja aikaa kestäviä ratkaisuja yksipuolisen oman asian ajamisen sijasta!
Huhtikuun eduskuntavaalien teemat pyörivät maahanmuuton, pakkoruotsin, valtionvelan, hyvinvoinnin, homokysymysten, energiaratkaisujen ja verotuksen ympärillä. Perussuomalaisten kannatuksen nousua kauhistellaan ja ihastellaan. Pääministerikandidaattien uskottavuutta mietitään.
Jos ajatellaan Suomea yhtenä maailmantalouden ja –politiikan yksikkönä, millaisia ratkaisuja pitkällä aikavälillä tulisi tehdä? Ainakin on selvää, ettei Suomea voi ajatella irrallaan muusta maailmasta olevana, erillisenä saarekkeena. Mutta kyllä meillä on aivan riittävästi itsenäisyyttä vaikuttaa omiin asioihimme lähes kaikilla elämän alueilla.
Olen koettanut hahmottaa keskeisiä pitkän aikavälin kysymyksiä, joihin tulevaisuudessa on otettava kantaa. Nämä vastaavat yritysten ja muiden organisaatioiden strategiaprosessien teemoja, joiden pohjalta johto tekee valintoja.
Ensimmäinen alue on miettiä, millä aloilla aiomme menestyä jatkossa. Mitä sellaista voimme tarjota, joka on kansainvälisesti kilpailukykyistä ja kiinnostavaa? Toiseksi on mietittävä, millä keinoilla ja millä osaamisella vaadittava tekeminen onnistuu: kuinka varmistamme sen, että koulut ja yliopistot ovat paikkoja, jossa ihmisillä on halu oppia hyviksi oppijoiksi ja jotka rohkaisevat etsimään ja luomaan uutta tietoa. Kolmanneksi yhteiskunnan ja eri toimijoiden on rakennettava mielekäs työnjako, jonka avulla tuotetaan yhteiset palvelut. Ja neljänneksi on päätettävä, miten hoidetaan ihmisten ja elinympäristön hyvinvointi ja turvallisuus.
Varsinainen erilaistava strategia voisi syntyä siitä, että asioita ratkaistaan moniammatillisina haasteina. Ei niin, että energia-asioista päättävät energiaekspertit ja opetuspolitiikasta kasvatustieteilijät. Vaan yhdistetään ammattilaisten perusosaamiseen muiden alojen näkökulmat, jolloin voidaan välttää yksipuoliset ja vääristyneet painotukset. Voisiko Suomi olla tunnettu maana, jossa ihmiset osallistuvat työpajoissa itseään koskevien asioiden valmisteluun sen sijaan, että niistä päätetään kabineteissa? Entä jos ihmisillä olisi mahdollisuus olla muodollisten kansanäänestysten ohella säännöllisessä dialogissa päättäjien kanssa?
Päättäjien tehtävänä on kantaa vastuu tehtävistä päätöksistä. Mutta parhaiden päätösten synnyttämiseksi on viisasta käydä keskustelua yhdistämällä eri alojen ammattilaisten osaaminen. Näin huipputiimitkin toimivat, kun ne oppivat hyödyntämään eri ihmisten vahvuuksia.
Ketä siis tulisi äänestää tulevissa vaaleissa, on kunkin oma asia. Mutta tarkkailkaa ehdokkaiden kykyä hakea eettisiä ja aikaa kestäviä ratkaisuja yksipuolisen oman asian ajamisen sijasta!
perjantai 1. huhtikuuta 2011
Vaalikevään Meillä ei ole varaa -keskustelu, osa X
Markku Laitinen
Vaalikevääseen sopii Meillä ei ole varaa -keskustelu. Se tuntuu nykyään sopivan kyllä kaikkiin vuodenaikoihin, mutta on näinä viikkoina taas erityisen kutsuva, jopa intohimoja herättävä.
Meillä ei ole varaa -keskustelu on paljon vilkkaampaa kuin nuoruudessani. Minut ja yleisesti aikalaiseni kasvatettiin tarkan markan politiikkaan. Muistan, kuinka mm. ala-asteen opettajani opasti koko luokalle viisaasti, miten kädet voi hyvin saada kuivaksi yhdellä Serla-käsipaperilla - ei tarvitse törsätä montaa paperia! Demonstraatio oli onnistunut - viesti meni perille. Ei ole varaa tuhlaukseen (eikä ole edelleenkään!) - pitää olla kulutuksessaan järkevä. Kohtuullisuus oli arvossa - hidas ja vakaa taloudellinen kasvu oli turvallista ja öljykriisistäkin selvittiin.
Elin nuoruuttani kultaisella 80-luvulla, jolloin pohjoismainen hyvinvointi oli todellisuutta. Suomen bruttokansantuote oli tuolloin merkittävästi alhaisempi kuin nykyään. Silti meillä tuntui kansantaloutena olevan varaa lähes kaikkeen. Rahaa riitti kirjastoihin, terveydenhuoltoon, koulutusjärjestelmään, varuskuntiin ja vanhusten asialliseen hoitoon. Ongelmia ja epäkohtia oli tuolloinkin, mutta Meillä ei ole varaa -keskustelu oli vähäisempää. Nuoruuteni ajan vaaliväittelyt tuntuivat enemmänkin olevan värikästä debattia erilaisista poliittisista linjauksista. Kaikkea sävytti myös Kekkosen ja Koiviston ajan poliittinen korrektius kaikkiin ilmansuuntiin.
Nyt elämme kovin toisenlaisessa maailmassa. Meillä ei ole enää varaa lastenpsykiatrian tarpeisiin, vanhusten asialliseen hoitoon, riittävään määrään koulukuraattoreita eikä yliopistojen tutkimukseen. Luetteloa voisi jatkaa. Serloja sitävastoin tuhlataan kouluissa varmaan liikaa - tämä on valistunut arvaukseni. Vai onko enää opettajia, jotka opettaisivat lapsia kohtuullisessa saniteettitilojen paperien käytössä?
Meillä ei ole varaa -keskustelu käy vilkkaana myös monissa suomalaisissa työyhteisöissä. Keskustelun aiheet ja sävy vaihtelevat paljon ja toki mukaan mahtuu myös paljon hyvää ja selkärankaista pohdintaa.
Itselle herää keskustelua seuraavana toisinaan kysymys siitä, että miten joissain työyhteisöissä on varaa huonoon työilmapiiriin, pelisääntöjen noudattamatta jättämiseen, suureen määrään sairauspoissaoloja, ainaiseen perehdyttämiseen ja työvoiman vaihtuuvuuteen kaikkine rekrytointikustannuksineen? Miten näihin asioihin on varaa, mutta ei ole varaa tarttua asioihin ja tehdä niille jotain? Miksi olemme tässä? Mitä meidän pitäisi tehdä?
Pitäisikö meidän pohtia uudelleen, mihin meillä on varaa ja mihin ei?
Hyvää vaalikevättä ja iloa keväisiin organisaatioihin!
Vaalikevääseen sopii Meillä ei ole varaa -keskustelu. Se tuntuu nykyään sopivan kyllä kaikkiin vuodenaikoihin, mutta on näinä viikkoina taas erityisen kutsuva, jopa intohimoja herättävä.
Meillä ei ole varaa -keskustelu on paljon vilkkaampaa kuin nuoruudessani. Minut ja yleisesti aikalaiseni kasvatettiin tarkan markan politiikkaan. Muistan, kuinka mm. ala-asteen opettajani opasti koko luokalle viisaasti, miten kädet voi hyvin saada kuivaksi yhdellä Serla-käsipaperilla - ei tarvitse törsätä montaa paperia! Demonstraatio oli onnistunut - viesti meni perille. Ei ole varaa tuhlaukseen (eikä ole edelleenkään!) - pitää olla kulutuksessaan järkevä. Kohtuullisuus oli arvossa - hidas ja vakaa taloudellinen kasvu oli turvallista ja öljykriisistäkin selvittiin.
Elin nuoruuttani kultaisella 80-luvulla, jolloin pohjoismainen hyvinvointi oli todellisuutta. Suomen bruttokansantuote oli tuolloin merkittävästi alhaisempi kuin nykyään. Silti meillä tuntui kansantaloutena olevan varaa lähes kaikkeen. Rahaa riitti kirjastoihin, terveydenhuoltoon, koulutusjärjestelmään, varuskuntiin ja vanhusten asialliseen hoitoon. Ongelmia ja epäkohtia oli tuolloinkin, mutta Meillä ei ole varaa -keskustelu oli vähäisempää. Nuoruuteni ajan vaaliväittelyt tuntuivat enemmänkin olevan värikästä debattia erilaisista poliittisista linjauksista. Kaikkea sävytti myös Kekkosen ja Koiviston ajan poliittinen korrektius kaikkiin ilmansuuntiin.
Nyt elämme kovin toisenlaisessa maailmassa. Meillä ei ole enää varaa lastenpsykiatrian tarpeisiin, vanhusten asialliseen hoitoon, riittävään määrään koulukuraattoreita eikä yliopistojen tutkimukseen. Luetteloa voisi jatkaa. Serloja sitävastoin tuhlataan kouluissa varmaan liikaa - tämä on valistunut arvaukseni. Vai onko enää opettajia, jotka opettaisivat lapsia kohtuullisessa saniteettitilojen paperien käytössä?
Meillä ei ole varaa -keskustelu käy vilkkaana myös monissa suomalaisissa työyhteisöissä. Keskustelun aiheet ja sävy vaihtelevat paljon ja toki mukaan mahtuu myös paljon hyvää ja selkärankaista pohdintaa.
Itselle herää keskustelua seuraavana toisinaan kysymys siitä, että miten joissain työyhteisöissä on varaa huonoon työilmapiiriin, pelisääntöjen noudattamatta jättämiseen, suureen määrään sairauspoissaoloja, ainaiseen perehdyttämiseen ja työvoiman vaihtuuvuuteen kaikkine rekrytointikustannuksineen? Miten näihin asioihin on varaa, mutta ei ole varaa tarttua asioihin ja tehdä niille jotain? Miksi olemme tässä? Mitä meidän pitäisi tehdä?
Pitäisikö meidän pohtia uudelleen, mihin meillä on varaa ja mihin ei?
Hyvää vaalikevättä ja iloa keväisiin organisaatioihin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
