To Boldly Go Where No Man Has Gone Before

Jani Muhonen

Lienemme lapsesta asti oppineet siihen, että on aina joku joka tietää. Joku joka tietää oikeat vastaukset, joka tietää mitä tehdä, minne mennä. Näinhän se oli kotona; vanhemmat kertoivat. Sitten tuli päiväkodin tädit/sedät, opettajat, rippikoulussa papit, armeijassa kapiaiset. Ja siirryttäessä työelämään, oli pomo se joka antoi käskyt.

Tämä malli on hirveän helppo. Joku aina tietää. Helppo, mutta valheellinen.

Pitkään toki pomon tehtävä on ollutkin kertoa alaisilleen kuinka hommat hoidetaan ja ei siihen ole työntekijällä ollut mahdollisuutta puuttua tai sitä kyseenalaistaa. Jos ei liukuhihnalla tai työmaalla tee niin kuin sanotaan, kokonaisuus kaatuu.

Ja eikö vain tämä päde yleisemminkin elämään ja yhteiskuntaan. Joku aina tietää. Tai joku ainakin aina luulee tietävänsä. Meillä on demokraattinen tasavalta, jossa ääni on annettu edustajallemme ja hallinnolliset elimet, eduskuntaa myöten kertoo kuinka asiat ovat. Auktoriteetit ovat oikeassa ja me tyydymme siihen.

Mutta minä en osta tätä mallia. Maailmassa on niin paljon asioita, joihin ei ole oikeaa, selkeää vastausta ja toisaalta elämme joka hetki uusia tilanteita, joissa pitää tehdä - pieniä ja suuria - valintoja; harvoinpa loppujen lopuksi on ketään kertomassa sitä yhtä oikeaa vaihtoehtoa.

Haen vertausta kapteeni James T. Kirkiltä: to boldly go where no man has gone before.

Jos edessä on tuntematonta, jos edessä on jotain mitä kukaan muu ei ole tehnyt, minne kukaan muu ei aiemmin ole mennyt - kuinka kukaan voisi tietää miten toimia?

Totta kai Kirkilläkin on johtamisperiaatteensa ja hyvä johtaja ottaa vastuun tiimistään sekä tekemisistään. Mutta hyvä tiimi edellyttää myös hyvät tiimiläiset. Sellaiset, jotka eivät mustavalkoisesti odota ratkaisujen tippuvan eteen, vaan sellaiset jotka ovat avoimesti vastaanottamassa tilanteita ja ymmärtämässä että yhteinen onnistuminen vaatii yhteisiä ponnisteluita. Ei vain mekaanista ennalta määritettyä työtä, vaan uutta ajattelua, uudenlaista luovaa ratkaisunkykyä ja ennen kaikkea tahtoa olla yhdessä tekemässä fiksuja päätöksiä.

Nykyinen verkottunut maailmamme ei täten niin kaukana olekaan USS Enterprisen tilanteista. Kuka johtaja on sellainen, joka näkee vuoden, kolmen tai kymmenen päähän? Kuka johtaja on viisaampi kuin tiiminsä yhteensä?

Ei ole valmiita vastauksia, ei ole yksiä ainoita oikeita ratkaisuja. On vain tahtoa mennä yhdessä eteenpäin, tai sitten ei ole.

Elämä on ihanaa

Markus Pessi

Syksyinen ilta-aurinko paistaa, Jacqueline du Pré:n tulkitsema Elgarin sellokonsertto pauhaa stereoista, suloinen kissa kehrää sylissä hetkittäin huomiota vaatien… Ei hassumpaa! Jos hakemalla hakee huonoja puolia, niin onhan minulla syysflunssa, tämän blogin piti valmistua jo aamulla, ja nälkäkin on alkanut jo kaihertaa. Muutakin keksisin, mutta enpä taida mennä sille tielle. Kaikenhan voi nähdä joko tilanteen, asian ominaisuutena tai ongelmana - feature versus issue.

Jokin aika sitten uudelle uralle siirtyneenä voin todeta, että muutos silloin tällöin tekee hyvää. Olen pyrkinyt tietoisesti hidastamaan ja tekemään asioita levosta käsin. Kuulostaa helpolta, mutta lähes yhdeksän kuukautta sitä olen harjoitellut ja vieläkin tahtoo tehokkuusvaade hiipiä mieleen harva se päivä. Tuloksiakin on tosin alkanut jo syntyä: olen paremmalla tuulella, ainakin noin keskimäärin. Liikunta, lepo ja ravinto ovat asettuneet varsin hyvään balanssiin suuremmin rypistämättä. Koen, että minun on helpompi olla aidosti läsnä vuorovaikutustilanteissa. Ajattelun laadun paranemisen tähän myös kernaasti lisäisin, mutta sitä on kovin vaikea mitata. Innostumista ja ideoita on ehken pulppuillut aiempaa enemmän. Fysikaalinen totuus - liike lähtee levosta - tuntuu todella toimivan, kun jaksaa kärsivällisesti ja armollisesti itseään kuunnella.

Välillä on aika optimoida, tehostaa ja tsempata; tähän saamme runsaasti kannustimia joka puolelta. Aina sen sijaan on hyvä aika panostaa itseen ja omaan hyvinvointiin, lähimmäisiämme ja ympäristöämme toki kunnioittaen. Tähän tarve lienee sisäsyntyinen. Inhimillinen kasvu on huikea ja haastava prosessi, jossa tarvitsemme vuorovaikutusta, inhimillisiä peilejä. Lopputulos on varmasti haasteen arvoinen, niin työ- kuin yksityiselämänkin kannalta.

Niin - ja parhaiten kai muutosta voisi toteuttaa pienin askelin, ihan siinä omassa arjessa. Kaiken, edes muutoksen, ei tarvitse olla suureellista ja dramaattista. Edetään pienin askelin – ihmiskulma edellä.