Lari Junkkari
Ystäväni lähetti minulle adventin ajan tervehdyksen; adventtiinhan me juuri olemme siirtyneet. Hän kertoi viestissään minun joskus -90-luvulla puhuneen innostuneesti adventin ja muun henkisen valmistautumisen merkityksestä. En muista tuota, mutta näin varmasti on ollut. Kuulun niihin ihmisiin, jotka haluavat viettää joulunalusajan ilman joulun ennakkoviettämistä, jotta joulu sitten olisi se juhla. Oikeastaan joulusta haluaisin puhua ja sitä pohtia vasta pitkin tammikuuta: miten joulun viestit vaikuttavat minun arkeeni?
No, kukin meistä tyylillään ja oman näkemyksensä mukaisesti! Jos pikkujoulut ja muut ennakoivat jouluvirityksen tuntuvat hyviltä, niin siitä vaan! Pohdintani kohdistuu tässä siihen, että onko meillä enää oikeaa, syvällisemmän henkisen valmistautumisen ja valmentautumisen mieltä missään asiassa? Tuntuu olevan niin jumalaton kiire, että tilanteisiin on heittäydyttävä improvisoiden ja intuitiolla. Toki tuokin on hyvä taito ja toimii joskus mainiosti. Silti vanhan kansan toteamus, että hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty, pitää paikkansa.
Melkoisen puhuttelevaa on se, että vanhan perinteen mukaan jouluun ja pääsiäiseen valmistaudutaan paastolla. Siis keventämällä: vähentämällä ruokaa, juomaa, pinnallista viihdettä, turhaa sälää mielestä; puhdistamalla kehoa ja sielua. Hyvin hapuilevasti siirrän tätä työorganisaatioidemme arkeen. Mitä se olisi, jos valmistelisimme isot ja tärkeät päätökset viisaammin, pohtivammin, vähemmällä hätäilyllä, joskus hitaamminkin? Koetellen enemmän motiivejamme, vaikuttimiamme, tarkoitusperiämme? Antaen talouden ja tehokkuuden näkökulmien lisäksi tilaa myös inhimillisyydelle, jopa rakkaudelle?
Kyllähän me työelämässä näin teemmekin: meillä on aivoriihtä ja brainstormingia ja johtoryhmän vetäytymistä korpihotellin strategiaväännätykseen ja muuta ennakointia, mutta silti on vielä tilaa monille isoille kysymyksille: mitä me nyt olemme tekemässä ja mitkä ovat sen seuraukset? Kuka minä olen ja keitä me olemme näiden päätösten ja ratkaisujen tekijöinä? Ystävät, kaiken hilpeyden keskellä me elämme myös vakavia aikoja! Tarvitaan keskittynyttä katsomista siihen, mihin mennään.
sunnuntai 29. marraskuuta 2009
torstai 19. marraskuuta 2009
Pelkkää puhetta vai eikö sittenkään
Tuovi Haikala
”Ne puhuu vaan eikä tee mitään” on syytös, jonka saattaa kuulla useinkin. Sinänsä ei kumma, kuluuhan joidenkin tutkimusten mukaan 80 % johdon ja esimiesten ajasta erilaisissa keskusteluissa. Eri asia on, välittyykö niissä keskusteluissa jotain ja syntyykö jotain uutta – oivalluksia, ideoita, uusia tapoja hahmottaa matkaa eteenpäin.
Johtuuko puhumisen vähättely perinteisestä uskostamme vaikenemisen suureen arvoon vai siitä, että koetaan, etteivät puhujat sitoudu sanoihinsa vaan käyttävät löysää kieltä, trendikkäitä ilmauksia ilman syvempää merkitystä vain tehdäkseen vaikutuksen tai ollakseen osa jotain ryhmää? Tekojen täytyy seurata sanoja, mutta se mitä sanomme ja miten sanomme ei ole samantekevää.
Puhumiseen ja kielenkäyttöön on syytä kiinnittää enemmän huomiota. Puhe tai kieli on vahva työkalu, jolla me rakennamme maailmaa. Puhumalla selvitämme asioita, luomme ymmärrystä, teemme sopimuksia. Jotkut kielelliset ilmaisut ovat sinänsä tekoja: hyväksyn, palkkaan, erotan, vahvistan, toisilla taas ilmaisemme ja vahvistamme keskinäisiä suhteita tai ilmaisemme arvostuksemme, ajatuksemme ja kantamme.
Kannanotto ihmisten välisten suhteiden laatuun on myös puhumattomuus – kahvipöytäkeskusteluissa ei välttämättä jaeta sen kummempaa tietoa, mutta arkipäiväinen rupattelu kertoo, että välit ovat kunnossa. Aika pahaksi on päässyt tilanne silloin kun puhevälit ovat katkenneet.
Sanojen valtava voima näkyy erityisen hyvin coachingissa – kysymysten muotoilulla huomio kiinnittyy eri asioihin. Voin kysyä coachattavalta, onko sinulla vaihtoehtoja tai mitä vaihtoehtoja sinulla on. Toinen näistä ohjaa ajatuksen siihen, että vaihtoehtoja joko on tai ei, toinen lähtee perusolettamuksesta, että aina niitä jotain on. Kumpi on innostavampi näkymä haasteellisessa tilanteessa ja saa ohjattavan aidosti miettimään?
On myös hyvä tiedostaa, miten jotkut kysymykset saavat meidät puolustuskannalle kun taas toiset luovat tunteen arvostuksesta. Ajatellaan vaikka tilannetta, että joku kysyy kollegalta miksi hän teki niin kuin teki – välitön reaktio tähän sinänsä neutraaliin kysymykseen on epäilys, että asiassa on jotain vikaa tai kyseenalaistettavaa. Jos taas kysymme, miten hän sen teki, on reaktiona tunne siitä, että on saanut aikaan jotain hyvää ja mielenkiintoista.
Hyvä on muistaa, että elämänkokemuksemme muokkaa tapaa miten ymmärrämme sanat. Yhteistyö, luottamus, ystävyys – kaikki positiivia ilmauksia, mutta jos pienessäkin ryhmässä yrittää määritellä sitä, mitä ne tarkkaan ottaen tarkoittavat, niin syntyy pitkiä tulkintoja. Nämä tulkinnat ohjaavat meidän odotuksiamme ja teot jotka poikkeavat niistä, aiheuttavat kaikenlaista hämminkiä. Siksi tärkeistä asioista pitää puhua riittävän pitkään ja syvään ainakin kerran, jotta yhteinen toiminta onnistuu. Saivartelu on sitten asia erikseen – kuka nyt mitäkin saivarteluksi nimittää.
”Ne puhuu vaan eikä tee mitään” on syytös, jonka saattaa kuulla useinkin. Sinänsä ei kumma, kuluuhan joidenkin tutkimusten mukaan 80 % johdon ja esimiesten ajasta erilaisissa keskusteluissa. Eri asia on, välittyykö niissä keskusteluissa jotain ja syntyykö jotain uutta – oivalluksia, ideoita, uusia tapoja hahmottaa matkaa eteenpäin.
Johtuuko puhumisen vähättely perinteisestä uskostamme vaikenemisen suureen arvoon vai siitä, että koetaan, etteivät puhujat sitoudu sanoihinsa vaan käyttävät löysää kieltä, trendikkäitä ilmauksia ilman syvempää merkitystä vain tehdäkseen vaikutuksen tai ollakseen osa jotain ryhmää? Tekojen täytyy seurata sanoja, mutta se mitä sanomme ja miten sanomme ei ole samantekevää.
Puhumiseen ja kielenkäyttöön on syytä kiinnittää enemmän huomiota. Puhe tai kieli on vahva työkalu, jolla me rakennamme maailmaa. Puhumalla selvitämme asioita, luomme ymmärrystä, teemme sopimuksia. Jotkut kielelliset ilmaisut ovat sinänsä tekoja: hyväksyn, palkkaan, erotan, vahvistan, toisilla taas ilmaisemme ja vahvistamme keskinäisiä suhteita tai ilmaisemme arvostuksemme, ajatuksemme ja kantamme.
Kannanotto ihmisten välisten suhteiden laatuun on myös puhumattomuus – kahvipöytäkeskusteluissa ei välttämättä jaeta sen kummempaa tietoa, mutta arkipäiväinen rupattelu kertoo, että välit ovat kunnossa. Aika pahaksi on päässyt tilanne silloin kun puhevälit ovat katkenneet.
Sanojen valtava voima näkyy erityisen hyvin coachingissa – kysymysten muotoilulla huomio kiinnittyy eri asioihin. Voin kysyä coachattavalta, onko sinulla vaihtoehtoja tai mitä vaihtoehtoja sinulla on. Toinen näistä ohjaa ajatuksen siihen, että vaihtoehtoja joko on tai ei, toinen lähtee perusolettamuksesta, että aina niitä jotain on. Kumpi on innostavampi näkymä haasteellisessa tilanteessa ja saa ohjattavan aidosti miettimään?
On myös hyvä tiedostaa, miten jotkut kysymykset saavat meidät puolustuskannalle kun taas toiset luovat tunteen arvostuksesta. Ajatellaan vaikka tilannetta, että joku kysyy kollegalta miksi hän teki niin kuin teki – välitön reaktio tähän sinänsä neutraaliin kysymykseen on epäilys, että asiassa on jotain vikaa tai kyseenalaistettavaa. Jos taas kysymme, miten hän sen teki, on reaktiona tunne siitä, että on saanut aikaan jotain hyvää ja mielenkiintoista.
Hyvä on muistaa, että elämänkokemuksemme muokkaa tapaa miten ymmärrämme sanat. Yhteistyö, luottamus, ystävyys – kaikki positiivia ilmauksia, mutta jos pienessäkin ryhmässä yrittää määritellä sitä, mitä ne tarkkaan ottaen tarkoittavat, niin syntyy pitkiä tulkintoja. Nämä tulkinnat ohjaavat meidän odotuksiamme ja teot jotka poikkeavat niistä, aiheuttavat kaikenlaista hämminkiä. Siksi tärkeistä asioista pitää puhua riittävän pitkään ja syvään ainakin kerran, jotta yhteinen toiminta onnistuu. Saivartelu on sitten asia erikseen – kuka nyt mitäkin saivarteluksi nimittää.
keskiviikko 18. marraskuuta 2009
Henkinen johtajuus - haastattelu McReads.com
Ville Lähdesmäki
Lukeminen kannattaa aina, joskus voi jopa päästä haastatteluun!
Katso haastattelu McReads.com sivulta tai suoraan alla olevista linkeistä
Osa I: http://mcreads.com/library/haastattelu-ville-lahdesmaki-part-1/
Osa II: http://mcreads.com/library/haastattelu-ville-lahdesmaki-part-2/
Lukeminen kannattaa aina, joskus voi jopa päästä haastatteluun!
Katso haastattelu McReads.com sivulta tai suoraan alla olevista linkeistä
Osa I: http://mcreads.com/library/haastattelu-ville-lahdesmaki-part-1/
Osa II: http://mcreads.com/library/haastattelu-ville-lahdesmaki-part-2/
maanantai 12. lokakuuta 2009
Anthony Robbins
Heikki Pajunen
Viikko sitten olin kouluttamassa itseäni Anthony Robbinsin seminaarissa Roomassa. Robbinsia monet pitävät maailman parhaimpana valmentajana. Ja hän onkin coachannut Bill Clintonia, Nelson Mandelaa, Andre Agassia ja monia maailman eri huippuja. Ja heitä ei varmaan ihan kaikki pääse valmentamaan…Toiset taas pitävät häntä lähinnä karismaattisena ja taitavana puhujana, ilman sen suurempaa sisältöä. Joka tapauksessa Robbins on valmentanut tuhansia (omien sanojensa mukaan n. 3,5 miljoonaa) ihmistä erilaisissa seminaareissa ja valmennuksissa. Roomassakin oli paikalla 6500 ihmistä.
Joka tapauksessa monet Robbinsin seminaareissa käyneet ovat todella innostuneita hänen seminaareistaan. Kertojien tuntemukset vaihtelevat suuresta innostuksesta lähes uskonnolliseen hurmioon. Niinpä päätin, että haluan myös itse nähdä miten tällaiset tapahtumat oikein järjestetään ja mikä niissä oikein tenhoaa. Ja kannatti käydä, tapahtuma oli hyvin opettavainen monessakin eri mielessä.
Kaiken kaikkiaan seminaari oli todella mielenkiintoisesti järjestetty. Musiikin, videoiden, valojen ja muun oheistoiminnan käyttö liippasi täydellisyyttä. Ne olivat todella hyvin yhteensopivia sekä viestin, että ihmisten tunnetilojen kanssa. Seminaarin intensiteetti oli lähes maaginen. Sunnuntaina oli ehkä voimakkain päivä. Päivä alkoi klo 9.00 ja Robbins piti ensimmäisen tauon klo 19.00. Eli hän oli lavalla 10 h putkeen ilman yhtäkään taukoa. Tunnin tauon jälkeen jatkettiin kahteen saakka yöllä. Energiaa riitti niin Robbinsilla kuin yleisölläkin. Suomalaiseen tyylin aika poikkeava tapa. Jokainen meistä on ollut erilaisissa seminaareissa, joissa tunnin istumisen jälkeen on täysin puuduksissa ja odottaa vain pääsyä tauolle. Roomassa näin ei käynyt. Ihmiset juhlivat, tanssivat, riehuivat ja huusivat päivät aamusta iltaan tyyliin, jota tapahtuu Suomessa lähinnä silloin jos lätkäjengi voittaa maailmanmestaruuden. Ja kuten kaikki tietävät, siis yhden kerran historiassa. Mutta miten se kaikki oikein saadaan aikaan?
Ensinnäkin on tietysti Robbinsin oma persoona. Hän on erittäin karismaattinen, energinen ja voimakastahtoinen. Mies suorastaan puhkuu taikaa, josta muiden on helppoa ajatella, että tuossapa on mies, joka tuo pelastuksen elämääni. Vertaus uskonnollisuuteen ei ole kaukaa haettu. Koko seminaari on rakennettu täysin samalla kaavalla kuin uskonnollisten herätysliikkeiden tapahtumat. Kaikessa puheessaan Robbins käyttää ns. Uskonnollisen puheen kaavaa. Ja ennen kaikkea kaikessa puheessa tuodaan koko ajan esille elämäntapauskonto joka pelastaa ja muuttaa elämäsi: Robbins, hänen neuvonsa ja seminaarinsa. Erilaisten jaksojen jälkeen, ihmiset hyppivät lavan reunaan päästäkseen vain koskettamaan Tonya. Ja hän itse oli täysillä mukana vahvistamassa kulttiasemaansa suodessaan pienen kättelyn kaikkein innokkaimmille. Hetki, jota kohtaan olin itse kaikkein kriittisin koko seminaarissa oli juuri tällaisen tanssikohdan jälkeen. Robbins oli juuri pitänyt todella innostavan puheen siitä, mikä ero on voittajilla ja luovuttajilla. (Voittajat tietävät että takaiskuja tulee, hakevat apua päästäkseen niistä yli eivätkä luovuta) Se oli päättynyt raivoisaan rock-konsertin omaiseen biletysvaiheeseen, jonka lopuksi Tony rupesi leikkimään vesisotaa yleisön ja yleisön joukossa vesipyssyineen mukana olleiden järjestäjien kanssa. Kun Tonyn vesipyssy ampui 20 vuotiaiden tyttöjen valkoiset teepaidat litimäriksi ja läpinäkyviksi, tunnelma alkoi kohota jo tosi kiihkeäksi. Sen jälkeen kaikki paikoilleen ja tärkeä kysymys: Oletko koskaan tehnyt (hyviä) päätöksiä, joista olet seuraavana päivänä lipsunut ja oletkin ruvennut miettimän oliko päätös oikea? 6000 ihmistä huutaa raivoisasti Yes!!! – Seuraavaksi Tony kertoo kuinka he ovat nyt päättäneet auttaa yleisöä siinä , että he voivat tehdä päätöksen nyt, eikä sitä tarvitse enää murehtia sen jälkeen. Yleisö odottaa innokkaana mitä tulee. Ja valkokankaalle alkaa tulla Tonyn seuraavien seminaarien sisältöjä, joista Tony kertoo kauniiden sanakäänteiden kera kuinka hyviä ne ovat. Hinnat 3995,-, 4995,- jne. Mutta nyt, jos tänään päätät, saat ne kaikki yhteensä 9995,-. Ja jos maksat ne luottokortilla juuri tänään, siitä vielä pari tonnia pois. Ja ihmiset ryntäävät yöllä puoli yksi maksamaan tuhansien eurojen seminaarit… no yksi seminaareista oli nimeltään myyntikoulutus, ja ainakin he osoittivat käytännössä että myynnin he osaavat…Mutta hehän vain auttoivat ihmisiä tekemään hyvän päätöksen, jota ei turhaan tarvitse perua enää huomenna…
Mutta Robbins on varmasti yksi maailman parhaista suurelle yleisölle puhujista ja esiintyjistä. En voinut kuin ihailla sitä taitoa, tarinoiden elävyyttä, näyttelijän lahjoja ja puheen vaikuttavuutta. Sen lisäksi Tonyn puheessa oli yksi elementti, joka puuttuu todella monelta. Hän oli erittäin uskottava siksi, että hän selvästi elää itse sitä, mitä opettaa. Oman itsensä muuttamisessa otetaan huomioon todella kaikki puolet monipuolisesti. Ehkä vaikuttavinta oli se, kuinka hyvin hän toi fyysisen olon muuttamisen mukaan oman toimintansa ja omien tunteiden kehittämiseen. Yksi perusviesti kuuluikin; jos on paha olo, muuta oma fyysinen tilasi jotenkin. Seminaarissa opeteltiin paljon ankkurointia, jossa sinänsä sisällöllisesti ei ollut mitään uutta. Sitähän esim. esiintyjien ja huippu-urheilijoiden kanssa tehdään jatkuvasti. Mutta se, miten erilaisiin tilanteisiin Tony käytti sitä, oli ihailtavaa.
Yksi parhaista hetkistä seminaarissa oli yksi coaching-tyyppinen tapaus koko seminaarin edessä. Siinäkin hän käytti ”Break the Pattern” tyyppisesti niin yllättäviä kysymyksiä, että nuori nainen, joka oli täynnä tuskaa, nauroi täyttä päätä ja lopulta tanssi lavalla kaiken kansan edessä riehakkaasti. Mutta miten hän sen teki? Kysymykset vaihtelivat täysin yllättävistä todella loogisiin. Paras oivallus naiselle syntyi siitä, että hän tajusi, että kaiken tuskan säilyttäminen oli ollut hänelle tosi merkitsevää: Se loi turvallisuutta, koska siihen hän oli tottunut. Se toi vaihtelua, koskaan ei tiennyt, missä tuntui tuskaa ja miten paljon. Se loi yhteyttä, kaikki ystävät olivat aina tukemassa, koska hänellä oli niin paha mieli. Se loi merkitystä, koska se kautta hän koki kuinka juuri hän oli poikkeuksellinen, koska kellään muulla ei ollut samaa tuskaa. Eli siis erittäin hyviä syitä siihen, että tuskasta ei kannata luopua. Ja Tony sai tämän Linnien näkemään siinä lavalla, että samoja merkityksellisiä asioita elämään kannattaa hakea positiivisemmalla itselleen kestävämmällä tavalla. Kuten vaikka tanssimalla 6500 ihmisen edessä J.
Tony myös käytti ihmisten joukkoenergiaa mielettömän taitavasti hyödyksi. Seminaarissa hierottiin, tanssittiin ja saatiin kaikki tuntemaan, että kannattaa olla mukana riehumassa, koska täällä on niin hauskaa. Ja oikeat kysymykset oikeaan aikaan. Jos tuhat ihmistä huutaa samaan aikaan ”Yes”, se kuulostaa kovalta. Ja saa tuntemaan, että koko sali huutaa. Ja seuraavalla kerralla huutaakin jo 1500…
Huolimatta kritiikistäni, arvosta Robbinsia paljon. Hän oli ensimmäinen tämänkaltainen puhuja, jonka alue ulottui maailman muuttamisesta terveelliseen ruokavalioon niin, että kaikki osa-alueet olivat kiinteästi toinen toisensa tukena. Oli aika mielenkiintoista kuinka sama henkilö puhui oman elämänsä taloudellisten tavoitteiden saavuttamisesta ja siitä, miten sinun tulee liikkua ja syödä. Joku voisi tietysti kyseenalaistaa sen, että milläköhän asiantuntemuksella voi olla kaiken erikoisasiantuntija. Mutta omasta mielestäni viesti toimi. Ja koska se oli hyvin yksinkertainen, se tuntui uskottavalta. ”Mieti mitä haluat, ja keskity siihen. Tee se täydestä sydämestäsi ja äläkä tyydy mihinkään ok tasoon oman elämäsi kanssa. Ja kun olet saavuttanut sen, mitä haluat, auta muita, opeta muita ja tee hyvää muille ja ole mukana muuttamassa maailmaa sellaiseksi missä jokainen voi elää unelmiensa elämää”.
Tätä samaa viestiä kerrotaan tietysti monissa filosofioissa ja kaikki maailman valmentajat yleensä vievät samaa viestiä eteenpäin. Mutta Roomassa Tony teki sen tavalla, jolla tuhannet ihmiset lähtivät tekemään sitä voimakkaamman tunnekokemuksen myötä, mitä he ehkä koskaan olivat kokeneet.
Ja siitä lähetän Tonylle sekä onnittelut, että kiitokset. Ja siinä veneessä haluan olla mukana soutamassa samaan suuntaan. Muuttamassa maailmaa paremmaksi paikaksi, jossa jokainen voi löytää oman syttymisensä peruskivet.
Viikko sitten olin kouluttamassa itseäni Anthony Robbinsin seminaarissa Roomassa. Robbinsia monet pitävät maailman parhaimpana valmentajana. Ja hän onkin coachannut Bill Clintonia, Nelson Mandelaa, Andre Agassia ja monia maailman eri huippuja. Ja heitä ei varmaan ihan kaikki pääse valmentamaan…Toiset taas pitävät häntä lähinnä karismaattisena ja taitavana puhujana, ilman sen suurempaa sisältöä. Joka tapauksessa Robbins on valmentanut tuhansia (omien sanojensa mukaan n. 3,5 miljoonaa) ihmistä erilaisissa seminaareissa ja valmennuksissa. Roomassakin oli paikalla 6500 ihmistä.
Joka tapauksessa monet Robbinsin seminaareissa käyneet ovat todella innostuneita hänen seminaareistaan. Kertojien tuntemukset vaihtelevat suuresta innostuksesta lähes uskonnolliseen hurmioon. Niinpä päätin, että haluan myös itse nähdä miten tällaiset tapahtumat oikein järjestetään ja mikä niissä oikein tenhoaa. Ja kannatti käydä, tapahtuma oli hyvin opettavainen monessakin eri mielessä.
Kaiken kaikkiaan seminaari oli todella mielenkiintoisesti järjestetty. Musiikin, videoiden, valojen ja muun oheistoiminnan käyttö liippasi täydellisyyttä. Ne olivat todella hyvin yhteensopivia sekä viestin, että ihmisten tunnetilojen kanssa. Seminaarin intensiteetti oli lähes maaginen. Sunnuntaina oli ehkä voimakkain päivä. Päivä alkoi klo 9.00 ja Robbins piti ensimmäisen tauon klo 19.00. Eli hän oli lavalla 10 h putkeen ilman yhtäkään taukoa. Tunnin tauon jälkeen jatkettiin kahteen saakka yöllä. Energiaa riitti niin Robbinsilla kuin yleisölläkin. Suomalaiseen tyylin aika poikkeava tapa. Jokainen meistä on ollut erilaisissa seminaareissa, joissa tunnin istumisen jälkeen on täysin puuduksissa ja odottaa vain pääsyä tauolle. Roomassa näin ei käynyt. Ihmiset juhlivat, tanssivat, riehuivat ja huusivat päivät aamusta iltaan tyyliin, jota tapahtuu Suomessa lähinnä silloin jos lätkäjengi voittaa maailmanmestaruuden. Ja kuten kaikki tietävät, siis yhden kerran historiassa. Mutta miten se kaikki oikein saadaan aikaan?
Ensinnäkin on tietysti Robbinsin oma persoona. Hän on erittäin karismaattinen, energinen ja voimakastahtoinen. Mies suorastaan puhkuu taikaa, josta muiden on helppoa ajatella, että tuossapa on mies, joka tuo pelastuksen elämääni. Vertaus uskonnollisuuteen ei ole kaukaa haettu. Koko seminaari on rakennettu täysin samalla kaavalla kuin uskonnollisten herätysliikkeiden tapahtumat. Kaikessa puheessaan Robbins käyttää ns. Uskonnollisen puheen kaavaa. Ja ennen kaikkea kaikessa puheessa tuodaan koko ajan esille elämäntapauskonto joka pelastaa ja muuttaa elämäsi: Robbins, hänen neuvonsa ja seminaarinsa. Erilaisten jaksojen jälkeen, ihmiset hyppivät lavan reunaan päästäkseen vain koskettamaan Tonya. Ja hän itse oli täysillä mukana vahvistamassa kulttiasemaansa suodessaan pienen kättelyn kaikkein innokkaimmille. Hetki, jota kohtaan olin itse kaikkein kriittisin koko seminaarissa oli juuri tällaisen tanssikohdan jälkeen. Robbins oli juuri pitänyt todella innostavan puheen siitä, mikä ero on voittajilla ja luovuttajilla. (Voittajat tietävät että takaiskuja tulee, hakevat apua päästäkseen niistä yli eivätkä luovuta) Se oli päättynyt raivoisaan rock-konsertin omaiseen biletysvaiheeseen, jonka lopuksi Tony rupesi leikkimään vesisotaa yleisön ja yleisön joukossa vesipyssyineen mukana olleiden järjestäjien kanssa. Kun Tonyn vesipyssy ampui 20 vuotiaiden tyttöjen valkoiset teepaidat litimäriksi ja läpinäkyviksi, tunnelma alkoi kohota jo tosi kiihkeäksi. Sen jälkeen kaikki paikoilleen ja tärkeä kysymys: Oletko koskaan tehnyt (hyviä) päätöksiä, joista olet seuraavana päivänä lipsunut ja oletkin ruvennut miettimän oliko päätös oikea? 6000 ihmistä huutaa raivoisasti Yes!!! – Seuraavaksi Tony kertoo kuinka he ovat nyt päättäneet auttaa yleisöä siinä , että he voivat tehdä päätöksen nyt, eikä sitä tarvitse enää murehtia sen jälkeen. Yleisö odottaa innokkaana mitä tulee. Ja valkokankaalle alkaa tulla Tonyn seuraavien seminaarien sisältöjä, joista Tony kertoo kauniiden sanakäänteiden kera kuinka hyviä ne ovat. Hinnat 3995,-, 4995,- jne. Mutta nyt, jos tänään päätät, saat ne kaikki yhteensä 9995,-. Ja jos maksat ne luottokortilla juuri tänään, siitä vielä pari tonnia pois. Ja ihmiset ryntäävät yöllä puoli yksi maksamaan tuhansien eurojen seminaarit… no yksi seminaareista oli nimeltään myyntikoulutus, ja ainakin he osoittivat käytännössä että myynnin he osaavat…Mutta hehän vain auttoivat ihmisiä tekemään hyvän päätöksen, jota ei turhaan tarvitse perua enää huomenna…
Mutta Robbins on varmasti yksi maailman parhaista suurelle yleisölle puhujista ja esiintyjistä. En voinut kuin ihailla sitä taitoa, tarinoiden elävyyttä, näyttelijän lahjoja ja puheen vaikuttavuutta. Sen lisäksi Tonyn puheessa oli yksi elementti, joka puuttuu todella monelta. Hän oli erittäin uskottava siksi, että hän selvästi elää itse sitä, mitä opettaa. Oman itsensä muuttamisessa otetaan huomioon todella kaikki puolet monipuolisesti. Ehkä vaikuttavinta oli se, kuinka hyvin hän toi fyysisen olon muuttamisen mukaan oman toimintansa ja omien tunteiden kehittämiseen. Yksi perusviesti kuuluikin; jos on paha olo, muuta oma fyysinen tilasi jotenkin. Seminaarissa opeteltiin paljon ankkurointia, jossa sinänsä sisällöllisesti ei ollut mitään uutta. Sitähän esim. esiintyjien ja huippu-urheilijoiden kanssa tehdään jatkuvasti. Mutta se, miten erilaisiin tilanteisiin Tony käytti sitä, oli ihailtavaa.
Yksi parhaista hetkistä seminaarissa oli yksi coaching-tyyppinen tapaus koko seminaarin edessä. Siinäkin hän käytti ”Break the Pattern” tyyppisesti niin yllättäviä kysymyksiä, että nuori nainen, joka oli täynnä tuskaa, nauroi täyttä päätä ja lopulta tanssi lavalla kaiken kansan edessä riehakkaasti. Mutta miten hän sen teki? Kysymykset vaihtelivat täysin yllättävistä todella loogisiin. Paras oivallus naiselle syntyi siitä, että hän tajusi, että kaiken tuskan säilyttäminen oli ollut hänelle tosi merkitsevää: Se loi turvallisuutta, koska siihen hän oli tottunut. Se toi vaihtelua, koskaan ei tiennyt, missä tuntui tuskaa ja miten paljon. Se loi yhteyttä, kaikki ystävät olivat aina tukemassa, koska hänellä oli niin paha mieli. Se loi merkitystä, koska se kautta hän koki kuinka juuri hän oli poikkeuksellinen, koska kellään muulla ei ollut samaa tuskaa. Eli siis erittäin hyviä syitä siihen, että tuskasta ei kannata luopua. Ja Tony sai tämän Linnien näkemään siinä lavalla, että samoja merkityksellisiä asioita elämään kannattaa hakea positiivisemmalla itselleen kestävämmällä tavalla. Kuten vaikka tanssimalla 6500 ihmisen edessä J.
Tony myös käytti ihmisten joukkoenergiaa mielettömän taitavasti hyödyksi. Seminaarissa hierottiin, tanssittiin ja saatiin kaikki tuntemaan, että kannattaa olla mukana riehumassa, koska täällä on niin hauskaa. Ja oikeat kysymykset oikeaan aikaan. Jos tuhat ihmistä huutaa samaan aikaan ”Yes”, se kuulostaa kovalta. Ja saa tuntemaan, että koko sali huutaa. Ja seuraavalla kerralla huutaakin jo 1500…
Huolimatta kritiikistäni, arvosta Robbinsia paljon. Hän oli ensimmäinen tämänkaltainen puhuja, jonka alue ulottui maailman muuttamisesta terveelliseen ruokavalioon niin, että kaikki osa-alueet olivat kiinteästi toinen toisensa tukena. Oli aika mielenkiintoista kuinka sama henkilö puhui oman elämänsä taloudellisten tavoitteiden saavuttamisesta ja siitä, miten sinun tulee liikkua ja syödä. Joku voisi tietysti kyseenalaistaa sen, että milläköhän asiantuntemuksella voi olla kaiken erikoisasiantuntija. Mutta omasta mielestäni viesti toimi. Ja koska se oli hyvin yksinkertainen, se tuntui uskottavalta. ”Mieti mitä haluat, ja keskity siihen. Tee se täydestä sydämestäsi ja äläkä tyydy mihinkään ok tasoon oman elämäsi kanssa. Ja kun olet saavuttanut sen, mitä haluat, auta muita, opeta muita ja tee hyvää muille ja ole mukana muuttamassa maailmaa sellaiseksi missä jokainen voi elää unelmiensa elämää”.
Tätä samaa viestiä kerrotaan tietysti monissa filosofioissa ja kaikki maailman valmentajat yleensä vievät samaa viestiä eteenpäin. Mutta Roomassa Tony teki sen tavalla, jolla tuhannet ihmiset lähtivät tekemään sitä voimakkaamman tunnekokemuksen myötä, mitä he ehkä koskaan olivat kokeneet.
Ja siitä lähetän Tonylle sekä onnittelut, että kiitokset. Ja siinä veneessä haluan olla mukana soutamassa samaan suuntaan. Muuttamassa maailmaa paremmaksi paikaksi, jossa jokainen voi löytää oman syttymisensä peruskivet.
perjantai 2. lokakuuta 2009
Elämä on ihanaa
Markus Pessi
Syksyinen ilta-aurinko paistaa, Jacqueline du Pré:n tulkitsema Elgarin sellokonsertto pauhaa stereoista, suloinen kissa kehrää sylissä hetkittäin huomiota vaatien… Ei hassumpaa! Jos hakemalla hakee huonoja puolia, niin onhan minulla syysflunssa, tämän blogin piti valmistua jo aamulla, ja nälkäkin on alkanut jo kaihertaa. Muutakin keksisin, mutta enpä taida mennä sille tielle. Kaikenhan voi nähdä joko tilanteen, asian ominaisuutena tai ongelmana - feature versus issue.
Jokin aika sitten uudelle uralle siirtyneenä voin todeta, että muutos silloin tällöin tekee hyvää. Olen pyrkinyt tietoisesti hidastamaan ja tekemään asioita levosta käsin. Kuulostaa helpolta, mutta lähes yhdeksän kuukautta sitä olen harjoitellut ja vieläkin tahtoo tehokkuusvaade hiipiä mieleen harva se päivä. Tuloksiakin on tosin alkanut jo syntyä: olen paremmalla tuulella, ainakin noin keskimäärin. Liikunta, lepo ja ravinto ovat asettuneet varsin hyvään balanssiin suuremmin rypistämättä. Koen, että minun on helpompi olla aidosti läsnä vuorovaikutustilanteissa. Ajattelun laadun paranemisen tähän myös kernaasti lisäisin, mutta sitä on kovin vaikea mitata. Innostumista ja ideoita on ehken pulppuillut aiempaa enemmän. Fysikaalinen totuus - liike lähtee levosta - tuntuu todella toimivan, kun jaksaa kärsivällisesti ja armollisesti itseään kuunnella.
Välillä on aika optimoida, tehostaa ja tsempata; tähän saamme runsaasti kannustimia joka puolelta. Aina sen sijaan on hyvä aika panostaa itseen ja omaan hyvinvointiin, lähimmäisiämme ja ympäristöämme toki kunnioittaen. Tähän tarve lienee sisäsyntyinen. Inhimillinen kasvu on huikea ja haastava prosessi, jossa tarvitsemme vuorovaikutusta, inhimillisiä peilejä. Lopputulos on varmasti haasteen arvoinen, niin työ- kuin yksityiselämänkin kannalta.
Niin - ja parhaiten kai muutosta voisi toteuttaa pienin askelin, ihan siinä omassa arjessa. Kaiken, edes muutoksen, ei tarvitse olla suureellista ja dramaattista. Edetään pienin askelin – ihmiskulma edellä.
Syksyinen ilta-aurinko paistaa, Jacqueline du Pré:n tulkitsema Elgarin sellokonsertto pauhaa stereoista, suloinen kissa kehrää sylissä hetkittäin huomiota vaatien… Ei hassumpaa! Jos hakemalla hakee huonoja puolia, niin onhan minulla syysflunssa, tämän blogin piti valmistua jo aamulla, ja nälkäkin on alkanut jo kaihertaa. Muutakin keksisin, mutta enpä taida mennä sille tielle. Kaikenhan voi nähdä joko tilanteen, asian ominaisuutena tai ongelmana - feature versus issue.
Jokin aika sitten uudelle uralle siirtyneenä voin todeta, että muutos silloin tällöin tekee hyvää. Olen pyrkinyt tietoisesti hidastamaan ja tekemään asioita levosta käsin. Kuulostaa helpolta, mutta lähes yhdeksän kuukautta sitä olen harjoitellut ja vieläkin tahtoo tehokkuusvaade hiipiä mieleen harva se päivä. Tuloksiakin on tosin alkanut jo syntyä: olen paremmalla tuulella, ainakin noin keskimäärin. Liikunta, lepo ja ravinto ovat asettuneet varsin hyvään balanssiin suuremmin rypistämättä. Koen, että minun on helpompi olla aidosti läsnä vuorovaikutustilanteissa. Ajattelun laadun paranemisen tähän myös kernaasti lisäisin, mutta sitä on kovin vaikea mitata. Innostumista ja ideoita on ehken pulppuillut aiempaa enemmän. Fysikaalinen totuus - liike lähtee levosta - tuntuu todella toimivan, kun jaksaa kärsivällisesti ja armollisesti itseään kuunnella.
Välillä on aika optimoida, tehostaa ja tsempata; tähän saamme runsaasti kannustimia joka puolelta. Aina sen sijaan on hyvä aika panostaa itseen ja omaan hyvinvointiin, lähimmäisiämme ja ympäristöämme toki kunnioittaen. Tähän tarve lienee sisäsyntyinen. Inhimillinen kasvu on huikea ja haastava prosessi, jossa tarvitsemme vuorovaikutusta, inhimillisiä peilejä. Lopputulos on varmasti haasteen arvoinen, niin työ- kuin yksityiselämänkin kannalta.
Niin - ja parhaiten kai muutosta voisi toteuttaa pienin askelin, ihan siinä omassa arjessa. Kaiken, edes muutoksen, ei tarvitse olla suureellista ja dramaattista. Edetään pienin askelin – ihmiskulma edellä.
tiistai 29. syyskuuta 2009
Valta, vastuu ja vapaus johtamisessa
Tuovi Haikala
Julkista keskustelua seuratessa nousee mieleen kysymys, mikä on johtoasemissa olevien syvin motivaatio. Onko kyseessä vain tarve olla näkyvässä asemassa vai aito pyrkimys käyttää aseman antamaa valtaa ja vapautta yhteisen edun rakentamiseksi – toisin sanoen, haluaanko olla johtajia vai johtaa. Mikä on itse kunkin suhde siihen valtaan mikä johtamistehtävään liittyy, mitä vapautta se minulle antaa ja mitä rajoittaa, haluanko kantaa tehtävään liittyvän vastuun? Tämä kysymys on tärkeä niin yhteiskunnan kuin yritysmaailman kannalta, koska johdon asenne näihin kysymyksiin määrittää ratkaisevalla tavalla koko toimintakulttuuria. Mitä isot edellä sitä pienet perässä, kuten ns. vanha kansa sanoo.
Vallasta ja vallankäytöstä puhuminen koetaan joskus hankalaksi, kun halutaan korostaa yhteisöjen tasavertaisuutta. Avoimen keskustelun puute ei kuitenkaan poista sitä, että valtaa käyttää aina joku: päätösvaltaa, arvovaltaa, vaikutusvaltaa. Tehtävästä, asiantuntijuudesta, verkostoista, persoonasta nousevaa valtaa. Yhteisössä käytettävä kieli kertoo paljon sen suhteesta vallankäyttöön – saako asioista puhua niiden omilla nimillä vai pitääkö pysyä ”virallisessa totuudessa”. Manipuloiva kielenkäyttö saa nopeasti innostuksen kuihtumaan. Kehittyminen on vaikeaa, jos kritiikkiä ei haluta kuulla. Esimerkkejä löytyy niin poliittisesta maailmasta kuin yrityksistä. Kirjallisuudessa joko Orwellin Vuonna 1984 uuskielineen tai Eläinten vallankumous ovat loistavia kuvauksia siitä. Innostusta ja sitoutumista tukeva, suora ja aito dialogi on mahdollista vain avoimessa ja luottamuksellisessa ilmapiirissä. Luottamus taas puolestaan syntyy vain aidon kohtaamisen kautta, johon eivät valtapelit istu.
Vastuullisuudesta puhutaan paljon. Viime aikojen puoluerahoitukseen liittyvät lehtijutut tosin saavat ihmettelemään, miten vastuuta kannetaan. Voi kysyä, onko vastuun kantamista näyttävästi luopua tai suunnitella luopuvansa jostain tehtävästä tai palautella rahoja siinä vaiheessa, kun on jostain kärähtänyt vai olisiko ollut aidompaa vastuullisuutta olla esim. ottamatta vastaan etuja ja tukia, joiden alkuperä on kyseenalainen? Todellista eettisyyttä on toimia oikein myös silloin kun kiinnijäämisen vaaraa ei ole.
Yksi näkökulma vastuullisuuteen on myös aktiivinen kehittäminen ja epäkohtiin puuttuminen. Se vaatii rohkeutta, sillä vallankäyttäjät eivät aina pidä kyseenalaistajista. Mutta eikö vastuun kantaminen siitä huolimatta ole yksi johtajuuden mitta?
Entä kolmikon viimeinen jäsen, vapaus. Vapautta on kahdenlaista, vapautta jostakin tai vapaus johonkin. Johtajan vapaus on vapautta tehdä valintoja, päättää suunnasta, siitä kenet haluaa mukaan päätösten valmisteluun, miten huomioi oman yhteisönsä. Samat asiat ovat myös hänen vastuutaan, päätöksiä ja valintoja pitää tehdä, näkemys pitää olla. Hyvä johtaja käyttää tätä vapautta harkiten, vastuunsa muistaen. Johtajan vapaus jostakin on kuitenkin toinen kysymys. Johtamisessa esimerkki ratkaisee, joten vapauksien ottamisessa on hyvä muistaa vanha periaate noblesse oblige, aateluus velvoittaa. Johtajan tehtävä on johtaa esimerkillään – mieluiten viisaasti.
Julkista keskustelua seuratessa nousee mieleen kysymys, mikä on johtoasemissa olevien syvin motivaatio. Onko kyseessä vain tarve olla näkyvässä asemassa vai aito pyrkimys käyttää aseman antamaa valtaa ja vapautta yhteisen edun rakentamiseksi – toisin sanoen, haluaanko olla johtajia vai johtaa. Mikä on itse kunkin suhde siihen valtaan mikä johtamistehtävään liittyy, mitä vapautta se minulle antaa ja mitä rajoittaa, haluanko kantaa tehtävään liittyvän vastuun? Tämä kysymys on tärkeä niin yhteiskunnan kuin yritysmaailman kannalta, koska johdon asenne näihin kysymyksiin määrittää ratkaisevalla tavalla koko toimintakulttuuria. Mitä isot edellä sitä pienet perässä, kuten ns. vanha kansa sanoo.
Vallasta ja vallankäytöstä puhuminen koetaan joskus hankalaksi, kun halutaan korostaa yhteisöjen tasavertaisuutta. Avoimen keskustelun puute ei kuitenkaan poista sitä, että valtaa käyttää aina joku: päätösvaltaa, arvovaltaa, vaikutusvaltaa. Tehtävästä, asiantuntijuudesta, verkostoista, persoonasta nousevaa valtaa. Yhteisössä käytettävä kieli kertoo paljon sen suhteesta vallankäyttöön – saako asioista puhua niiden omilla nimillä vai pitääkö pysyä ”virallisessa totuudessa”. Manipuloiva kielenkäyttö saa nopeasti innostuksen kuihtumaan. Kehittyminen on vaikeaa, jos kritiikkiä ei haluta kuulla. Esimerkkejä löytyy niin poliittisesta maailmasta kuin yrityksistä. Kirjallisuudessa joko Orwellin Vuonna 1984 uuskielineen tai Eläinten vallankumous ovat loistavia kuvauksia siitä. Innostusta ja sitoutumista tukeva, suora ja aito dialogi on mahdollista vain avoimessa ja luottamuksellisessa ilmapiirissä. Luottamus taas puolestaan syntyy vain aidon kohtaamisen kautta, johon eivät valtapelit istu.
Vastuullisuudesta puhutaan paljon. Viime aikojen puoluerahoitukseen liittyvät lehtijutut tosin saavat ihmettelemään, miten vastuuta kannetaan. Voi kysyä, onko vastuun kantamista näyttävästi luopua tai suunnitella luopuvansa jostain tehtävästä tai palautella rahoja siinä vaiheessa, kun on jostain kärähtänyt vai olisiko ollut aidompaa vastuullisuutta olla esim. ottamatta vastaan etuja ja tukia, joiden alkuperä on kyseenalainen? Todellista eettisyyttä on toimia oikein myös silloin kun kiinnijäämisen vaaraa ei ole.
Yksi näkökulma vastuullisuuteen on myös aktiivinen kehittäminen ja epäkohtiin puuttuminen. Se vaatii rohkeutta, sillä vallankäyttäjät eivät aina pidä kyseenalaistajista. Mutta eikö vastuun kantaminen siitä huolimatta ole yksi johtajuuden mitta?
Entä kolmikon viimeinen jäsen, vapaus. Vapautta on kahdenlaista, vapautta jostakin tai vapaus johonkin. Johtajan vapaus on vapautta tehdä valintoja, päättää suunnasta, siitä kenet haluaa mukaan päätösten valmisteluun, miten huomioi oman yhteisönsä. Samat asiat ovat myös hänen vastuutaan, päätöksiä ja valintoja pitää tehdä, näkemys pitää olla. Hyvä johtaja käyttää tätä vapautta harkiten, vastuunsa muistaen. Johtajan vapaus jostakin on kuitenkin toinen kysymys. Johtamisessa esimerkki ratkaisee, joten vapauksien ottamisessa on hyvä muistaa vanha periaate noblesse oblige, aateluus velvoittaa. Johtajan tehtävä on johtaa esimerkillään – mieluiten viisaasti.
perjantai 25. syyskuuta 2009
Työhyvinvointi neurologin ja filosofin silmin
Eeva Pitkänen
Henkilöstön jaksamisen tärkeyden puolestapuhujiin ovat näkyvämmin tulleet mukaan aivotutkijat ja filosofit. Tästä sain antoisaa ja tärkeää tietoa eilen päättyneillä Uudista ja uudistu – messuilla.
Tähän asti hyvinvoinnin ja jaksamisen puolestapuhujina ovat olleet pääasiassa psykologit, kasvatustieteilijät ja muut henkilöstöalan ammattilaiset. Vaikka heidänkään (siis meidänkään) puheita ei enää yksioikoisesti pidetä pehmoiluna, on kiinnostavaa nähdä, otetaanko asia vakavammin nyt, kun pystytään tieteellisesti ja kvantitatiivisesti todistamaan järjen ja tunteiden liiton tärkeys sekä mielen ylirasituksen vaarat.
Kysymys, kuuluvatko tunteet työpaikalle, menettää neurologin luennon jälkeen merkityksensä. Tiedon tallentamiseen meillä on säilömuisti hippokampus ja tunteet tallentuvat tunnemuisti amygdalaan. Käytännössä emme pysty valitsemaan kumpaa muistia käytämme, tunteet ja järki ovat päällä koko ajan. Tunteet siis sittenkin tulevat työpaikalle, halusimmepa tai emme. Järjen ja tunteiden on oltava tasapainossa, ja aivojen tasapainolla on suora yhteys työskentelykykyyn todistaa aivotutkimus.
Opin myös, että aivoja ei saa käyttää koko ajan täydellä teholla. Ne voivat ylikuumeta, niin kuin koneetkin, ja sitten pimahtaa. Ongelma yksilön näkökulmasta vain on, että emme itse huomaa, milloin aivomme käyvät ylikierroksilla. Aivot ryhtyvät pitämään ylikuumentunutta tilaa normaalina, ja muu elimistö sopeutuu siihen. Enää ei väsytä, ei ole nälkä, ja kohta mikään muukaan ei huvita. Neurologi todisti, että ylitöiden tekeminen on paitsi tyhmää, se myös tyhmentää ihmistä. Aivojen ylikäymistilassa kognitiivinen suoritustaso laskee.
Pitäisiköhän meidän hankkia työpaikoille aivojen sähkökäyrämittari, jotta lisätöitä tarjottaessa ei tarvitsisi vedota ylipursuavaan työkuormaan, vaan pystyisi suoraan näyttämään aivojensa ylikäymisasteen?
Tilaisuuden seuraavan filosofisen puheenvuoron mukaan tähän ei ole tarvetta. Meillä on lupa ja velvollisuus itse määrittää, mikä on riittävästi ja mitä jaksamme. Puheenvuoro oli muuten tilanteena herkullinen. Filosofi/teologi perusteli loogisesti yritysmaailman edustajille, että ihminen itsessään on tärkeä, että työ on ihmistä varten eikä ihminen työtä. Tämä on päässyt monelta unohtumaan.
Mistä johtuu, että meillä on jo antiikin ajoista ollut tietoa työhyvinvoinnista emmekä siltikään osaa toimia oikein? Ehkä vastauskin löytyy antiikin filosofiasta.
Platonin Valtio-dialogissa Sokrates pyrkii todistamaa, että oikeudenmukainen sielu on aina onnellisempi kuin epäoikeudenmukainen. Sielun ja valtion olemuksen teoriassa valtiossa on kolme yhteiskuntaluokkaa: johtajat, sotilaat ja tuottavan työn tekijät. Filosofijohtajien viisaita ohjeita tottelevat urheat sotilaat ja kohtuuteen tyytyvät ruumiillisen työn tekijät. Sokratesin mukaan ylhäältä johdettu, sopusuhtainen valtio on onnellisin.
Sokrates jatkaa, että vastaavasti sielussa on kolme osaa: järkisielu, intosielu ja halusielu. Hyvässä, onnellisessa sielussa hallitsee järki. Halut ovat kyltymättömiä, joten ihminen ei voi olla onnellinen, jos halusielu ohjaa.
Oikeudenmukaisuus on sitä, että jokainen kokonaisuuteen kuuluva tietää paikkansa ja tehtävänsä. Oikeudenmukaisuus luo sopusoinnin ja tekee kokonaisuudesta onnellisen.
Miten on, antavatko johtajat tänä päivänä viisaita ohjeita ja tyytyvätkö ruumiillisen työn tekijät kohtuuteen? Ohjaako minua ja sinua järkisielu vai olemmeko antaneet ylivallan halusielulle? Haluamme lisää palkkaa, enemmän palveluja, nopeampia yhteyksiä, parempaa palvelua 24/7, isomman asunnon, enemmän vaatteita, uusia laitteita, matkoja, autoja…
Me olemme se muutos mitä maailmalta haluamme, sanoi Gandhi. Tyydyn vähempään, otan vallan pois halusielultani. Oman toiminnan muuttaminen olisi helpompaa, jos johtajat toimisivat samoin. Viime päivien vaaliavustusselostuksia kuunnellessa on tullut mieleen, mikä sielu maamme päättäjiä ohjaa tai saammeko viisaita ohjeita, joita voimme noudattaa urheasti ja kohtuudella. Tai mikä sielu ohjaa vielä vaikutusvaltaisempia ihmisiä, esimerkiksi Berlusconia…
P.S. Kaikki asiavirheet tässä blogissa johtuvat kirjoittajan tulkinnasta ja kannan niistä täyden vastuun. En kuitenkaan lupaa tallentaa saamaani palautetta amygdalaani, en ehkä hippokampukseenkaan.
Henkilöstön jaksamisen tärkeyden puolestapuhujiin ovat näkyvämmin tulleet mukaan aivotutkijat ja filosofit. Tästä sain antoisaa ja tärkeää tietoa eilen päättyneillä Uudista ja uudistu – messuilla.
Tähän asti hyvinvoinnin ja jaksamisen puolestapuhujina ovat olleet pääasiassa psykologit, kasvatustieteilijät ja muut henkilöstöalan ammattilaiset. Vaikka heidänkään (siis meidänkään) puheita ei enää yksioikoisesti pidetä pehmoiluna, on kiinnostavaa nähdä, otetaanko asia vakavammin nyt, kun pystytään tieteellisesti ja kvantitatiivisesti todistamaan järjen ja tunteiden liiton tärkeys sekä mielen ylirasituksen vaarat.
Kysymys, kuuluvatko tunteet työpaikalle, menettää neurologin luennon jälkeen merkityksensä. Tiedon tallentamiseen meillä on säilömuisti hippokampus ja tunteet tallentuvat tunnemuisti amygdalaan. Käytännössä emme pysty valitsemaan kumpaa muistia käytämme, tunteet ja järki ovat päällä koko ajan. Tunteet siis sittenkin tulevat työpaikalle, halusimmepa tai emme. Järjen ja tunteiden on oltava tasapainossa, ja aivojen tasapainolla on suora yhteys työskentelykykyyn todistaa aivotutkimus.
Opin myös, että aivoja ei saa käyttää koko ajan täydellä teholla. Ne voivat ylikuumeta, niin kuin koneetkin, ja sitten pimahtaa. Ongelma yksilön näkökulmasta vain on, että emme itse huomaa, milloin aivomme käyvät ylikierroksilla. Aivot ryhtyvät pitämään ylikuumentunutta tilaa normaalina, ja muu elimistö sopeutuu siihen. Enää ei väsytä, ei ole nälkä, ja kohta mikään muukaan ei huvita. Neurologi todisti, että ylitöiden tekeminen on paitsi tyhmää, se myös tyhmentää ihmistä. Aivojen ylikäymistilassa kognitiivinen suoritustaso laskee.
Pitäisiköhän meidän hankkia työpaikoille aivojen sähkökäyrämittari, jotta lisätöitä tarjottaessa ei tarvitsisi vedota ylipursuavaan työkuormaan, vaan pystyisi suoraan näyttämään aivojensa ylikäymisasteen?
Tilaisuuden seuraavan filosofisen puheenvuoron mukaan tähän ei ole tarvetta. Meillä on lupa ja velvollisuus itse määrittää, mikä on riittävästi ja mitä jaksamme. Puheenvuoro oli muuten tilanteena herkullinen. Filosofi/teologi perusteli loogisesti yritysmaailman edustajille, että ihminen itsessään on tärkeä, että työ on ihmistä varten eikä ihminen työtä. Tämä on päässyt monelta unohtumaan.
Mistä johtuu, että meillä on jo antiikin ajoista ollut tietoa työhyvinvoinnista emmekä siltikään osaa toimia oikein? Ehkä vastauskin löytyy antiikin filosofiasta.
Platonin Valtio-dialogissa Sokrates pyrkii todistamaa, että oikeudenmukainen sielu on aina onnellisempi kuin epäoikeudenmukainen. Sielun ja valtion olemuksen teoriassa valtiossa on kolme yhteiskuntaluokkaa: johtajat, sotilaat ja tuottavan työn tekijät. Filosofijohtajien viisaita ohjeita tottelevat urheat sotilaat ja kohtuuteen tyytyvät ruumiillisen työn tekijät. Sokratesin mukaan ylhäältä johdettu, sopusuhtainen valtio on onnellisin.
Sokrates jatkaa, että vastaavasti sielussa on kolme osaa: järkisielu, intosielu ja halusielu. Hyvässä, onnellisessa sielussa hallitsee järki. Halut ovat kyltymättömiä, joten ihminen ei voi olla onnellinen, jos halusielu ohjaa.
Oikeudenmukaisuus on sitä, että jokainen kokonaisuuteen kuuluva tietää paikkansa ja tehtävänsä. Oikeudenmukaisuus luo sopusoinnin ja tekee kokonaisuudesta onnellisen.
Miten on, antavatko johtajat tänä päivänä viisaita ohjeita ja tyytyvätkö ruumiillisen työn tekijät kohtuuteen? Ohjaako minua ja sinua järkisielu vai olemmeko antaneet ylivallan halusielulle? Haluamme lisää palkkaa, enemmän palveluja, nopeampia yhteyksiä, parempaa palvelua 24/7, isomman asunnon, enemmän vaatteita, uusia laitteita, matkoja, autoja…
Me olemme se muutos mitä maailmalta haluamme, sanoi Gandhi. Tyydyn vähempään, otan vallan pois halusielultani. Oman toiminnan muuttaminen olisi helpompaa, jos johtajat toimisivat samoin. Viime päivien vaaliavustusselostuksia kuunnellessa on tullut mieleen, mikä sielu maamme päättäjiä ohjaa tai saammeko viisaita ohjeita, joita voimme noudattaa urheasti ja kohtuudella. Tai mikä sielu ohjaa vielä vaikutusvaltaisempia ihmisiä, esimerkiksi Berlusconia…
P.S. Kaikki asiavirheet tässä blogissa johtuvat kirjoittajan tulkinnasta ja kannan niistä täyden vastuun. En kuitenkaan lupaa tallentaa saamaani palautetta amygdalaani, en ehkä hippokampukseenkaan.
perjantai 18. syyskuuta 2009
Motivaation, innovaation ja tilan suhdekuvioita
Jari Ojasti
Monet ajattelevat, että palkitsemalla saa työntekijän tekemään työtä enemmän tai laadukkaammin tai nopeammin. Näin asia varmaan onkin yksinkertaisissa tehtävissä. Entä sitten vaativassa asiantuntijatyössä, jossa samaan lopputulokseen voi päästä monta eri reittiä tai kysymyksissä, joihin ei ole olemassa yksinkertaisia vastauksia?
Daniel Pinkin puheenvuoro aiheesta on hyvin valaiseva. Hän on tehnyt aiheesta tutkimusta sekä referoi puheenvuorossaan mm. MIT:n tutkimuksia, joissa on todettu, että perinteinen palkitseminen ei aina toimi tai tuottaa esim. vaativassa asiantuntijatyössä suorituskyvyn laskun. Niinkuin Dan sanoo, ”There is a mismatch between what science knows and what business does.”
Mistä tässä sitten on kysymys? Luovuutta ja uusien näkökulmien tarkastelua vaativaa tehtävää tekevä henkilö itse asiassa rajoittaa näkökulmiaan ja kekseliäisyyttään, kun tehtävässä onnistumiseen lisätään esim. rahallinen palkkio. Mielenkiintoinen väite. Ja vanha totuushan on, että innovaatioita ei synny pakottamalla.
Viimeiset vuodet myös Suomessa on paljon kirjoitettu ja keskusteltu innovaatiojohtamisesta. Meidän suomalaisten onneksi näissä puheenvuoroissa on muistettu tuoda esille myös työkulttuurin ja tilan merkitys innovaatioiden syntymiseen. Viihtyisissä, erilaisia työtapoja tukevissa tiloissa, ajatus lentää.
Työkulttuuri ja tila eivät yksin riitä vaan myös muut olosuhteet ja rakenteet tulisi miettiä työskentelytapaa tukeviksi, unohtamatta johtamisen rakenteita ja periaatteita. Jo hieman kulunut esimerkki Googlesta ja heidän 20% säännöstään osoittaa miten johtamisella voidaan luoda sellaista ilmapiiriä, joka tukee tuloksellisuutta ja uusien ideoiden syntyä ja tuotteistamista.
Mitä jos tänään tekisit asioita hieman toisin? Kehityskeskustelun voi aivan hyvin pitää kävelemällä työpaikan lähipuistossa, aivoriihen kahvipöydän ympärillä, raportoinnin ilman kalvosulkeisia tai vaikkapa tiimipalaverin täysin avoimessa tilassa ilman tuoleja, pöytiä ja muuta rekvisiittaa.
Idearikasta työpäivää!
Monet ajattelevat, että palkitsemalla saa työntekijän tekemään työtä enemmän tai laadukkaammin tai nopeammin. Näin asia varmaan onkin yksinkertaisissa tehtävissä. Entä sitten vaativassa asiantuntijatyössä, jossa samaan lopputulokseen voi päästä monta eri reittiä tai kysymyksissä, joihin ei ole olemassa yksinkertaisia vastauksia?
Daniel Pinkin puheenvuoro aiheesta on hyvin valaiseva. Hän on tehnyt aiheesta tutkimusta sekä referoi puheenvuorossaan mm. MIT:n tutkimuksia, joissa on todettu, että perinteinen palkitseminen ei aina toimi tai tuottaa esim. vaativassa asiantuntijatyössä suorituskyvyn laskun. Niinkuin Dan sanoo, ”There is a mismatch between what science knows and what business does.”
Mistä tässä sitten on kysymys? Luovuutta ja uusien näkökulmien tarkastelua vaativaa tehtävää tekevä henkilö itse asiassa rajoittaa näkökulmiaan ja kekseliäisyyttään, kun tehtävässä onnistumiseen lisätään esim. rahallinen palkkio. Mielenkiintoinen väite. Ja vanha totuushan on, että innovaatioita ei synny pakottamalla.
Viimeiset vuodet myös Suomessa on paljon kirjoitettu ja keskusteltu innovaatiojohtamisesta. Meidän suomalaisten onneksi näissä puheenvuoroissa on muistettu tuoda esille myös työkulttuurin ja tilan merkitys innovaatioiden syntymiseen. Viihtyisissä, erilaisia työtapoja tukevissa tiloissa, ajatus lentää.
Työkulttuuri ja tila eivät yksin riitä vaan myös muut olosuhteet ja rakenteet tulisi miettiä työskentelytapaa tukeviksi, unohtamatta johtamisen rakenteita ja periaatteita. Jo hieman kulunut esimerkki Googlesta ja heidän 20% säännöstään osoittaa miten johtamisella voidaan luoda sellaista ilmapiiriä, joka tukee tuloksellisuutta ja uusien ideoiden syntyä ja tuotteistamista.
Mitä jos tänään tekisit asioita hieman toisin? Kehityskeskustelun voi aivan hyvin pitää kävelemällä työpaikan lähipuistossa, aivoriihen kahvipöydän ympärillä, raportoinnin ilman kalvosulkeisia tai vaikkapa tiimipalaverin täysin avoimessa tilassa ilman tuoleja, pöytiä ja muuta rekvisiittaa.
Idearikasta työpäivää!
perjantai 11. syyskuuta 2009
Uskonvarainen maailmamme
Pentti Martiskainen
”Uskotko laman olevan ohi?” Kysymys, joka esitetään päivittäin analyytikoille, ekonomisteille ja talousasiantuntijoille. Heidän usein hyvin ympäripyöreiden vastaustensa pohjalta luomme omaa maailmankuvaamme ja haemme perusteita omalle uskollemme. Kun riittävän moni asiantuntija uskoo, usko luo luottamusta ja luottamus johtaa toimintaan ja oikeanlainen toiminta saa pörssit nousuun. Tämä nostanee meidät aikanaan ylös tästä taloudellisesta kurimuksesta.
Ilman uskoa ei ole luottamusta, ilman luottamusta ei ole toimintaa. Usko on siis liikkeelle paneva voima myös maailmantaloudessa. Usko uuteen ja parempaan johtaa myös yksilötasolla toimintaan ja eteenpäin kulkemiseen. Ilman uskoa homma hyytyy ja pysähdymme, ilman uskoa jäämme tuleen makaamaan.
Mitä usko sitten oikein on? Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy sanoo Raamattu. Me siis toivomme, että lama on ohi ja ojentaudumme toimimaan sen mukaisesti, mitä emme vielä näe luottaen että näin se menee. Tämä lienee totta myös pörsseissä ja taloudessa. Ilman uskoa pörssikurssit sukeltavat ja talous hyytyy.
Suomalainen ei usko ennen kuin näkee, toteaa vanha sanonta. Kun suomalainen sitten näkee, hän toteaa, ettei voi uskoa silmiään. Tällä uskon määrällä ei pörssejä saada nousuun. Meistä monet uskovat talouden nousevan vain ahkeralla työllä, kovalla yrittämisellä ja sisukkaalla ponnistelulla. Niitäkin varmaan tarvitaan, mutta ilman uskoa, toivoa ja luottamusta harva jaksaa ponnistella loputtomiin. Herkät markkinavoimatkin tuntuvat usein liikkuvan helpommin uskon tai epäuskon ajamina.
Miten siis käännämme talouden uudelle nousu-uralle? Oikea vastaus tähän ikuisuuskysymyksen voisi olla kultaakin kalliimpi. Ilman tätä lopullista vastausta voimme vain yhdessä ponnistella eteenpäin ja uskoa ja luottaa sen jonain päivänä tuottavan hyvän lopputuloksen.
Uskotko sinä?
”Uskotko laman olevan ohi?” Kysymys, joka esitetään päivittäin analyytikoille, ekonomisteille ja talousasiantuntijoille. Heidän usein hyvin ympäripyöreiden vastaustensa pohjalta luomme omaa maailmankuvaamme ja haemme perusteita omalle uskollemme. Kun riittävän moni asiantuntija uskoo, usko luo luottamusta ja luottamus johtaa toimintaan ja oikeanlainen toiminta saa pörssit nousuun. Tämä nostanee meidät aikanaan ylös tästä taloudellisesta kurimuksesta.
Ilman uskoa ei ole luottamusta, ilman luottamusta ei ole toimintaa. Usko on siis liikkeelle paneva voima myös maailmantaloudessa. Usko uuteen ja parempaan johtaa myös yksilötasolla toimintaan ja eteenpäin kulkemiseen. Ilman uskoa homma hyytyy ja pysähdymme, ilman uskoa jäämme tuleen makaamaan.
Mitä usko sitten oikein on? Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy sanoo Raamattu. Me siis toivomme, että lama on ohi ja ojentaudumme toimimaan sen mukaisesti, mitä emme vielä näe luottaen että näin se menee. Tämä lienee totta myös pörsseissä ja taloudessa. Ilman uskoa pörssikurssit sukeltavat ja talous hyytyy.
Suomalainen ei usko ennen kuin näkee, toteaa vanha sanonta. Kun suomalainen sitten näkee, hän toteaa, ettei voi uskoa silmiään. Tällä uskon määrällä ei pörssejä saada nousuun. Meistä monet uskovat talouden nousevan vain ahkeralla työllä, kovalla yrittämisellä ja sisukkaalla ponnistelulla. Niitäkin varmaan tarvitaan, mutta ilman uskoa, toivoa ja luottamusta harva jaksaa ponnistella loputtomiin. Herkät markkinavoimatkin tuntuvat usein liikkuvan helpommin uskon tai epäuskon ajamina.
Miten siis käännämme talouden uudelle nousu-uralle? Oikea vastaus tähän ikuisuuskysymyksen voisi olla kultaakin kalliimpi. Ilman tätä lopullista vastausta voimme vain yhdessä ponnistella eteenpäin ja uskoa ja luottaa sen jonain päivänä tuottavan hyvän lopputuloksen.
Uskotko sinä?
perjantai 4. syyskuuta 2009
Kaiken tulee olla suhteellista
Ville Lähdesmäki
Muistan erään keskustelun vuosien takaa elävästi. Tai siis muistan oikeastaan vain kenen kanssa sen kävin ja vain hieman siitä, mistä puhuimme. Itse asiassa puheesta muistan vain tämän:
- Kaikki on suhteellista, minä sanoin.
Keskustelukaverini katsoi minua hieman oudosti ja sanoi lopulta:
- Ei voi olla, se on täysi mahdottomuus.
- Miten niin? Minä kysyin.
- No, jos kaikki olisi suhteellista, niin myös lauseen ”kaikki on suhteellista” sana kaikki olisi myös suhteellinen. Tämä vesittäisin kaikki –sanan sisällön, jolloin sen absoluuttinen kaikenkattava ja sisäänsä sulkeva merkitys katoaisi. Tämä tarkoittaisi, että ei voitaisi sanoa kaiken olevan suhteellista koska tämä kaikenkattava ja sisäänsä sulkeva lause olisi mieletön; itsensä kanssa ristiriitainen ja itsensä kumoava, keskustelukumppanini todisti.
Ottamatta kantaa sen enempää kielifilosofisiin metalauseisiin tai loogisiin kuperkeikkoihin edellä esitetty keskustelu palasi mieleeni hiljattain. Olen nimittäin miettinyt kohtaamista, vuorovaikutusta ja dialogia osana johtamista, erityisesti Y-sukupolven johtamista ajatellen. Miten tulisi johtaa niin, että nuori työntekijä ja hieman iäkkäämpi esimies puhuisivat samaa kieltä ja tarkoittaisivat sanoilla samaa – eihän tällaisissa asioissa saisi olla suhteellisia merkityksiä? Vai saisiko?
Viestin välityksen kannaltahan on olennaista, että lähettäjä ja vastaanottaja ensinnäkin ymmärtävät toisiaan ja toiseksi jakavan saman merkitysmaailman. Muuten voi käydä kuten eräälle ystävälleni, joka oli yrittänyt tavoittaa ystäväänsä puhelimitse. Kun ei ollut tässä onnistunut, hän oli kirjoittanut tekstiviestin, jossa kirjoitti: ”Immanentti transendentti kommuunio substanssiisi ei aktualisoitunut, joten partisipoisitko diskurssia lihan kilvoitusta kontemploiden?” En tiedä saiko hän koskaan mitään järkevää vastausta. Dialogi jäi oletettavasti syntymättä!
Ystäväni ja kollegani Tapio Aaltosen mukaan kreikankielen sana dia tarkoittaa sitä, että jotakin tarkastellaan jonkun läpi tai jotain kautta. Puolestaan logos tarkoittaa järkeä. Siksi hänen mukaansa dialogissa luomme yhdessä ajattelemisen taitoa: ajattelemme läpinäkyvästi, vilpittömästi, ilman taka-ajatuksia ottaen huomioon keskustelukumppanin parhaat argumentit. Toisin sanoen dialogissa luomme yhdessä jotakin jostakin. Muodostamme jotain, mitä ei aikaisemmin ollut edes olemassa. Dialogissa luomme suhteen kahden välille.
Dialogi on siis jotakin muuta kuin käsitteeseen toisinaan sekoittuva keskustelu, väittely tai johdon monologi. Risto Säntin mukaan dialogissa sen sijaan keksitään ja paljastetaan valintojen luonne ja taustatekijät. Siihen sisältyy pyrkimys ymmärtää toisen ihmisen näkemystä hänen näkösuunnasta katsoen. Siksi se on tehokkaimpia vuorovaikutuksen ja uudistumisen keinoja. Dialogi on lähestymistapa, joka mahdollistaa yksilön ja organisaation merkittävän muutoksen. Siis, jos olen ymmärtänyt oikein, dialogilla on muutoksia aikaansaava luonto, mutta toisaalta sen edellytyksenä on muuttunut organisaatio.
Siksi P.M. Sengeä mukaillen onkin perusteltua kysyä, voiko hierarkkisissa organisaatiossa ylipäätään syntyä aitoa dialogia esimiesten ja alaisten välille. Hänen mukaansa se on mahdollista vain tietoisen pyrkimyksen avulla: dialogia on hänen mielestään haluttava enemmän kuin aseman tuomaa valtaa ja etuoikeuksia. Samalla rooleihin liittyvistä ennakko-olettamuksista on pystyttävä luopumaan. Siksi onkin ymmärrettävää, että hän nimesi ensimmäisten joukossa oppivan organisaation esimiehen juuri palvelijaksi. Palvelijan rooli on hänen mukaansa ennen kaikkea asenne, palveluasenne.
Dialogissa on siis kyse suhteesta kahden ihmisen, persoonan, välillä. Onnistuessaan sillä on valtava voima muuttaa asioita ja uudistaa ymmärrystämme. Se on allerginen vallanhalulle, itsensä korostamiselle ja oman ajattelun omahyväisyydelle. Juutalainen ajattelija Martin Buber on kirjoittanut juuri tästä – hienolta nimeltään dialogisesta personalismista. Hän, pääteoksessaan Ich und Du (Minä ja Sinä, 1927), teki perustavan eron kahdenlaisten suhteiden välille. Hänen mukaansa Minä-Sinä –suhteet ovat persoonallisia kun taas Minä-Se –suhteet ovat epäpersoonallisia. Kun Minä-Sinä –suhde pitää sisällään kahden molemminpuolisesti aktiivisen subjektin kohtaamisen, niin Minä-Se –suhteessa aktiivinen subjekti etsii ja tutkii passiivista objektia.
Teologi Alister McGrathin mukaan Buber puhuessaan subjektien ja objektien välisistä suhteista, hän tarkoittaa Minä-Se –suhteita. Esimerkiksi ihmisen ja kynän välinen suhde on tällainen. Siinä vain ihminen on aktiivinen ja kynä puolestaan vain passiivinen. Tässä suhteessa aktiivinen subjekti on suhteessa epäaktiiviseen objektiin, jolloin subjekti toimii Minänä, objektin ollessa Se.
Sen sijaan Minä-Sinä –suhde vie meidät Buberin filosofian ytimeen. Minä-Sinä –suhde on olemassa vain kahden aktiivisen subjektin, persoonan, välillä. Se on suhteena molemminpuoleinen ja vastavuoroinen. Tässä suhteessa minä tulee esille persoonana ja samalla tietoiseksi itsestään. Siksi ihmisten väliset persoonalliset suhteet ovat esimerkkejä Minä-Sinä –suhteen olennaisimmista piirteistä. Juuri tuo suhde itse, joka on ihmisiä yhteen liittävä murtumaton ja näkymätön side, on Buberin Minä-Sinä –suhteen ydin.
Kun Minä-Se –suhde on luonteeltaan epäsuora, joka välittyy objektin kautta ja sillä on tietty sisältö, niin Minä-Sinä –suhde on suora ja välitön ilman määrättyä sisältöä. Tämä objekti Se voidaan tunnistaa tiettyjen tuntomerkkien kuten pituuden, painon tai värin perusteella ja sitä voidaan kuvata fyysisesti. Sen sijaan Sinän me pystymme tuntemaan suoraan.
Samoin vaikka tiedämme monia asioita Siitä, niin Sinän me tunnemme itse ja Sinä tuntee meidät. Siksi, jos tiedämme jostain, voimme kertoa toisille nuo tiedot. Jos taas tunnemme jonkun, niin ei tällä tuntemisella ole varsinaista tiedollista sisältöä, sillä tuntemiseen sisältyvää tietoa on mahdotonta ilmaista sanoin. Siksi Buberin mielestä Minä-Sinä –suhde onkin siis molemminpuolinen, vastavuoroinen, symmetrinen ja sisällyksetön, jolloin kahden persoonan kohtaamisessa aina molemmat säilyttävät subjektiivisuutensa.
Siksi toisen persoonan on oltava aina kohtaamisessa subjekti, ei ikinä objekti. Tämä on se suhde, jossa dialogi elää ja voi hyvin – kahden tasa-arvoisen ihmisen kohtaamisessa, jossa tahdomme palvella emme tulla palvelluksi. Siksi suhde on kallisarvoisen tärkeä johtamisessa kuin elämässä yleensä – lisäksi se on kaiken dialogin perusta. Kahden persoonan välinen suhde itse on persoonallisen vuorovaikutuksen todellinen päämäärä. Siinä ei ole sisältöä, mutta se on silti olemassa.
Siksi kaiken ihmisten johtamisen tulee olla suhteellista; Minä-Sinä –suhteellista. Buberia lainatakseni tällaisella suhteella ”ei ole tiettyä sisältöä, vaan se on läsnäolo.”
Muistan erään keskustelun vuosien takaa elävästi. Tai siis muistan oikeastaan vain kenen kanssa sen kävin ja vain hieman siitä, mistä puhuimme. Itse asiassa puheesta muistan vain tämän:
- Kaikki on suhteellista, minä sanoin.
Keskustelukaverini katsoi minua hieman oudosti ja sanoi lopulta:
- Ei voi olla, se on täysi mahdottomuus.
- Miten niin? Minä kysyin.
- No, jos kaikki olisi suhteellista, niin myös lauseen ”kaikki on suhteellista” sana kaikki olisi myös suhteellinen. Tämä vesittäisin kaikki –sanan sisällön, jolloin sen absoluuttinen kaikenkattava ja sisäänsä sulkeva merkitys katoaisi. Tämä tarkoittaisi, että ei voitaisi sanoa kaiken olevan suhteellista koska tämä kaikenkattava ja sisäänsä sulkeva lause olisi mieletön; itsensä kanssa ristiriitainen ja itsensä kumoava, keskustelukumppanini todisti.
Ottamatta kantaa sen enempää kielifilosofisiin metalauseisiin tai loogisiin kuperkeikkoihin edellä esitetty keskustelu palasi mieleeni hiljattain. Olen nimittäin miettinyt kohtaamista, vuorovaikutusta ja dialogia osana johtamista, erityisesti Y-sukupolven johtamista ajatellen. Miten tulisi johtaa niin, että nuori työntekijä ja hieman iäkkäämpi esimies puhuisivat samaa kieltä ja tarkoittaisivat sanoilla samaa – eihän tällaisissa asioissa saisi olla suhteellisia merkityksiä? Vai saisiko?
Viestin välityksen kannaltahan on olennaista, että lähettäjä ja vastaanottaja ensinnäkin ymmärtävät toisiaan ja toiseksi jakavan saman merkitysmaailman. Muuten voi käydä kuten eräälle ystävälleni, joka oli yrittänyt tavoittaa ystäväänsä puhelimitse. Kun ei ollut tässä onnistunut, hän oli kirjoittanut tekstiviestin, jossa kirjoitti: ”Immanentti transendentti kommuunio substanssiisi ei aktualisoitunut, joten partisipoisitko diskurssia lihan kilvoitusta kontemploiden?” En tiedä saiko hän koskaan mitään järkevää vastausta. Dialogi jäi oletettavasti syntymättä!
Ystäväni ja kollegani Tapio Aaltosen mukaan kreikankielen sana dia tarkoittaa sitä, että jotakin tarkastellaan jonkun läpi tai jotain kautta. Puolestaan logos tarkoittaa järkeä. Siksi hänen mukaansa dialogissa luomme yhdessä ajattelemisen taitoa: ajattelemme läpinäkyvästi, vilpittömästi, ilman taka-ajatuksia ottaen huomioon keskustelukumppanin parhaat argumentit. Toisin sanoen dialogissa luomme yhdessä jotakin jostakin. Muodostamme jotain, mitä ei aikaisemmin ollut edes olemassa. Dialogissa luomme suhteen kahden välille.
Dialogi on siis jotakin muuta kuin käsitteeseen toisinaan sekoittuva keskustelu, väittely tai johdon monologi. Risto Säntin mukaan dialogissa sen sijaan keksitään ja paljastetaan valintojen luonne ja taustatekijät. Siihen sisältyy pyrkimys ymmärtää toisen ihmisen näkemystä hänen näkösuunnasta katsoen. Siksi se on tehokkaimpia vuorovaikutuksen ja uudistumisen keinoja. Dialogi on lähestymistapa, joka mahdollistaa yksilön ja organisaation merkittävän muutoksen. Siis, jos olen ymmärtänyt oikein, dialogilla on muutoksia aikaansaava luonto, mutta toisaalta sen edellytyksenä on muuttunut organisaatio.
Siksi P.M. Sengeä mukaillen onkin perusteltua kysyä, voiko hierarkkisissa organisaatiossa ylipäätään syntyä aitoa dialogia esimiesten ja alaisten välille. Hänen mukaansa se on mahdollista vain tietoisen pyrkimyksen avulla: dialogia on hänen mielestään haluttava enemmän kuin aseman tuomaa valtaa ja etuoikeuksia. Samalla rooleihin liittyvistä ennakko-olettamuksista on pystyttävä luopumaan. Siksi onkin ymmärrettävää, että hän nimesi ensimmäisten joukossa oppivan organisaation esimiehen juuri palvelijaksi. Palvelijan rooli on hänen mukaansa ennen kaikkea asenne, palveluasenne.
Dialogissa on siis kyse suhteesta kahden ihmisen, persoonan, välillä. Onnistuessaan sillä on valtava voima muuttaa asioita ja uudistaa ymmärrystämme. Se on allerginen vallanhalulle, itsensä korostamiselle ja oman ajattelun omahyväisyydelle. Juutalainen ajattelija Martin Buber on kirjoittanut juuri tästä – hienolta nimeltään dialogisesta personalismista. Hän, pääteoksessaan Ich und Du (Minä ja Sinä, 1927), teki perustavan eron kahdenlaisten suhteiden välille. Hänen mukaansa Minä-Sinä –suhteet ovat persoonallisia kun taas Minä-Se –suhteet ovat epäpersoonallisia. Kun Minä-Sinä –suhde pitää sisällään kahden molemminpuolisesti aktiivisen subjektin kohtaamisen, niin Minä-Se –suhteessa aktiivinen subjekti etsii ja tutkii passiivista objektia.
Teologi Alister McGrathin mukaan Buber puhuessaan subjektien ja objektien välisistä suhteista, hän tarkoittaa Minä-Se –suhteita. Esimerkiksi ihmisen ja kynän välinen suhde on tällainen. Siinä vain ihminen on aktiivinen ja kynä puolestaan vain passiivinen. Tässä suhteessa aktiivinen subjekti on suhteessa epäaktiiviseen objektiin, jolloin subjekti toimii Minänä, objektin ollessa Se.
Sen sijaan Minä-Sinä –suhde vie meidät Buberin filosofian ytimeen. Minä-Sinä –suhde on olemassa vain kahden aktiivisen subjektin, persoonan, välillä. Se on suhteena molemminpuoleinen ja vastavuoroinen. Tässä suhteessa minä tulee esille persoonana ja samalla tietoiseksi itsestään. Siksi ihmisten väliset persoonalliset suhteet ovat esimerkkejä Minä-Sinä –suhteen olennaisimmista piirteistä. Juuri tuo suhde itse, joka on ihmisiä yhteen liittävä murtumaton ja näkymätön side, on Buberin Minä-Sinä –suhteen ydin.
Kun Minä-Se –suhde on luonteeltaan epäsuora, joka välittyy objektin kautta ja sillä on tietty sisältö, niin Minä-Sinä –suhde on suora ja välitön ilman määrättyä sisältöä. Tämä objekti Se voidaan tunnistaa tiettyjen tuntomerkkien kuten pituuden, painon tai värin perusteella ja sitä voidaan kuvata fyysisesti. Sen sijaan Sinän me pystymme tuntemaan suoraan.
Samoin vaikka tiedämme monia asioita Siitä, niin Sinän me tunnemme itse ja Sinä tuntee meidät. Siksi, jos tiedämme jostain, voimme kertoa toisille nuo tiedot. Jos taas tunnemme jonkun, niin ei tällä tuntemisella ole varsinaista tiedollista sisältöä, sillä tuntemiseen sisältyvää tietoa on mahdotonta ilmaista sanoin. Siksi Buberin mielestä Minä-Sinä –suhde onkin siis molemminpuolinen, vastavuoroinen, symmetrinen ja sisällyksetön, jolloin kahden persoonan kohtaamisessa aina molemmat säilyttävät subjektiivisuutensa.
Siksi toisen persoonan on oltava aina kohtaamisessa subjekti, ei ikinä objekti. Tämä on se suhde, jossa dialogi elää ja voi hyvin – kahden tasa-arvoisen ihmisen kohtaamisessa, jossa tahdomme palvella emme tulla palvelluksi. Siksi suhde on kallisarvoisen tärkeä johtamisessa kuin elämässä yleensä – lisäksi se on kaiken dialogin perusta. Kahden persoonan välinen suhde itse on persoonallisen vuorovaikutuksen todellinen päämäärä. Siinä ei ole sisältöä, mutta se on silti olemassa.
Siksi kaiken ihmisten johtamisen tulee olla suhteellista; Minä-Sinä –suhteellista. Buberia lainatakseni tällaisella suhteella ”ei ole tiettyä sisältöä, vaan se on läsnäolo.”
torstai 25. kesäkuuta 2009
Luova luokka? Sinä ja minä!
Lari Junkkari
Bloginpitäjien ja kolumnistien mieliaihe tähän aikaan vuodesta on kuvailla niitä ajatuksia ja tunteita, jotka liittyvät työkauden vaihtumiseen lomakaudeksi. Mikäpä siinä, se koskettaa tavalla tai toisella jokaista. Ajan rytmisyys, asioiden vuorottelu on välttämätöntä: päivä- yö, työ-lepo, arki-juhla, arkinen-pyhä jne. Vanha myyttinen tarina maailman luomisesta korostaa Jumalankin levänneen kuuden luomispäivän jälkeen.
Luovan työn problematiikka kiinnostaa minua monella eri tavalla. Jo pelkkä käsite 'luova työ' saa aikaan pitkänkin pohdiskelun. Viime aikoina sillä näytetään tarkoitettavan ennenkaikkea taiteellista ja tieteellistä, suurta henkistä ponnistusta vaativaa työtä; puhutaan suorastaan luovasta luokasta, johon ihmisistä kuuluu suhteellisen pieni vähemmistö.
Purkaessani viime viikkoina isäni jäämistöä olen päässyt ihailemaan sitä luovuutta, jota hän - olematta mikään puuseppä - oli osoittanut itse rakentamissaan huonekaluissa. Näen hänet vieläkin lapsuuteen vievissä muistikuvissani otsa rypyssä pohtimassa parasta tapaa liittää puukappaleita yhteen. Käsityöläisyys onkin luontevaa liittää luovan työn käsitteeseen.
Haluan kuitenkin sitkeästi helliä minulle tärkeä ajatusta siitä, että jokainen ihminen on luova, jos hän haluaa nähdä itsensä niin ja jos hän haluaa toteuttaa luovuuttaan. Ihmiseksi syntyminen merkitsee luovaksi syntymistä! Ongelma vain taitaa olla siinä, että useimmat ihmiset eivät usko omaan luovuuteensa. Vai onko kysymys siitä, että totunnaisuudet, tyytyminen tavanomaisiin ratkaisuihin ja muiden miellyttämisent tarve kuristavat idulle nousevat uudet luovat ratkaisut.
Olen sitä mieltä, että ihmissuhteisiin liittyvissä asioissa tarvitaan mitä suurimmassa määrin luovuutta. Vanhemmuus, siis lasten kasvattaminen tai lastten kasvamisen tukeminen, on todella intuitiivista, monipuolisen suurta luovuutta edellyttävä tehtävä. Luovat ratkaisut ovat tarpeen myös parisuhteessa elämisessä, yhteisten asioiden hoitamisessa eli politiikassa sekä organisaatioiden johtamisessa ja esimiestyössä.
Jotkut sanovat, että parasta vuosilomassa on se kun saa jättää aivot narikkaan ja olla ajattelematta mitään, "saa vain olla". Meillä kaikilla on varmasti ymmärrystä noihin ilmaisuihin, mutta samalla haluan kuitenkin kääntää esiin lisänäkökulmia. Levon merkitys suorituspaineiden poistamisessa on kiistämättä suuri, mutta se ei mielestäni saisi merkitä luovan ajattelun kääntämistä off-asentoon. Lepo on rentouttaja ja juuri rentous on yksi suurimpia edellytyksiä uuden luomisprosessin alkamiselle. Hiljaisuus, kiireettömyys, näyttämispaineiden puuttuminen ja omasta olemisesta iloitseminen ovat eräitä oleellisia rakennusaineksia luovuudelle. Tarvitaan myös piilotajunnan heikkojen signaalien ja unien kuuntelemista, intuitiivisuutta ja hulluutta sekä vielä luonnon kuten kasvien, eläinten, veden ja maaperän tarkkailemista.
Siispä: luovaa kesäaikaa! Sato kypsyy aikanaan, itsestään!
Bloginpitäjien ja kolumnistien mieliaihe tähän aikaan vuodesta on kuvailla niitä ajatuksia ja tunteita, jotka liittyvät työkauden vaihtumiseen lomakaudeksi. Mikäpä siinä, se koskettaa tavalla tai toisella jokaista. Ajan rytmisyys, asioiden vuorottelu on välttämätöntä: päivä- yö, työ-lepo, arki-juhla, arkinen-pyhä jne. Vanha myyttinen tarina maailman luomisesta korostaa Jumalankin levänneen kuuden luomispäivän jälkeen.
Luovan työn problematiikka kiinnostaa minua monella eri tavalla. Jo pelkkä käsite 'luova työ' saa aikaan pitkänkin pohdiskelun. Viime aikoina sillä näytetään tarkoitettavan ennenkaikkea taiteellista ja tieteellistä, suurta henkistä ponnistusta vaativaa työtä; puhutaan suorastaan luovasta luokasta, johon ihmisistä kuuluu suhteellisen pieni vähemmistö.
Purkaessani viime viikkoina isäni jäämistöä olen päässyt ihailemaan sitä luovuutta, jota hän - olematta mikään puuseppä - oli osoittanut itse rakentamissaan huonekaluissa. Näen hänet vieläkin lapsuuteen vievissä muistikuvissani otsa rypyssä pohtimassa parasta tapaa liittää puukappaleita yhteen. Käsityöläisyys onkin luontevaa liittää luovan työn käsitteeseen.
Haluan kuitenkin sitkeästi helliä minulle tärkeä ajatusta siitä, että jokainen ihminen on luova, jos hän haluaa nähdä itsensä niin ja jos hän haluaa toteuttaa luovuuttaan. Ihmiseksi syntyminen merkitsee luovaksi syntymistä! Ongelma vain taitaa olla siinä, että useimmat ihmiset eivät usko omaan luovuuteensa. Vai onko kysymys siitä, että totunnaisuudet, tyytyminen tavanomaisiin ratkaisuihin ja muiden miellyttämisent tarve kuristavat idulle nousevat uudet luovat ratkaisut.
Olen sitä mieltä, että ihmissuhteisiin liittyvissä asioissa tarvitaan mitä suurimmassa määrin luovuutta. Vanhemmuus, siis lasten kasvattaminen tai lastten kasvamisen tukeminen, on todella intuitiivista, monipuolisen suurta luovuutta edellyttävä tehtävä. Luovat ratkaisut ovat tarpeen myös parisuhteessa elämisessä, yhteisten asioiden hoitamisessa eli politiikassa sekä organisaatioiden johtamisessa ja esimiestyössä.
Jotkut sanovat, että parasta vuosilomassa on se kun saa jättää aivot narikkaan ja olla ajattelematta mitään, "saa vain olla". Meillä kaikilla on varmasti ymmärrystä noihin ilmaisuihin, mutta samalla haluan kuitenkin kääntää esiin lisänäkökulmia. Levon merkitys suorituspaineiden poistamisessa on kiistämättä suuri, mutta se ei mielestäni saisi merkitä luovan ajattelun kääntämistä off-asentoon. Lepo on rentouttaja ja juuri rentous on yksi suurimpia edellytyksiä uuden luomisprosessin alkamiselle. Hiljaisuus, kiireettömyys, näyttämispaineiden puuttuminen ja omasta olemisesta iloitseminen ovat eräitä oleellisia rakennusaineksia luovuudelle. Tarvitaan myös piilotajunnan heikkojen signaalien ja unien kuuntelemista, intuitiivisuutta ja hulluutta sekä vielä luonnon kuten kasvien, eläinten, veden ja maaperän tarkkailemista.
Siispä: luovaa kesäaikaa! Sato kypsyy aikanaan, itsestään!
tiistai 19. toukokuuta 2009
Unelmat kehittämisen moottorina
Eeva Pitkänen
Organisaatioita ja työviihtyvyyttä on tutkittu valtavasti. Meillä on käytössä metri- tai paremminkin kilometrikaupalla tutkimuksia ja selvityksiä siitä, mikä vaikuttaa työntekijöiden jaksamiseen ja työssäviihtymiseen. Vaikka tiedämme niin paljon, niin miksi ihmeessä niin moni voi työpaikalla niin huonosti? Käytäntö ja tieto eivät kohtaa.
Paljon hyödynnetty Maslachin tutkimus osoittaa, että työntekijä uupuu töissä, jos hän ei koe riittävää yhteisöllisyyttä, saa palautetta työstään tai ei voi vaikuttaa työtään koskeviin päätöksiin. Tästä voi johtaa kehittämisehdotukset, joiden mukaan tavoitellaan yhteisöllisyyttä, kuullaan työtekijöitä päätöksenteossa, ja esimiehet valmennetaan antamaan enemmän palautetta. Tuloksena olisi todennäköisesti, että kokemukset työviihtyvyydestä eivät muuttuisi. Töitä olisi edelleen liikaa eikä yhteistyö sujuisi sen paremmin kuin ennenkään. Ja monella olisi edelleen kokemus siitä, että omilla mielipiteillä ei olisi vaikutusta päätöksentekoon, vaikka niitä kysyttiin.
Niin kauan kun organisaatiota yritetään muuttaa, monikaan asia ei muutu. Ihmiset muuttuvat. Yksilöt muuttuvat. Minä muutun. Organisaatio ei ole kukaan, eikä se siis muutu. Kun asia kolahtaa minuun yksilötasolla, koskettaa tunteitani, niin toimin toisin. Kun sisäinen täyttymätön tarpeeni tulee huomioonotetuksi, niin kykenen huomaamaan ja arvostamaan muidenkin täyttymättömiä tarpeita. Tästä alkaa tyytyväisyyden ja kehittämisen kierre.
Tämän kierteen alkaminen on hankalaa, koska se vaatii itseltä aktiivista osallistumista. Minun täytyy ensin ryhtyä tutkimaan omaa ajatusmaailmaani, omaa tyytyväisyyttäni ja omaa elämääni. Kun alan ymmärtää, kuka olen, mitä tahdon tehdä ja mitä en tahdo, alan myös toimia haluamaani suuntaan. Oman itsen arvostaminen, omien oikeuksien puolustaminen, rajojen asettaminen ja muiden kannustaminen näkyy. Tosin tämän harjoitteluun saattaa mennä vuosia – so not? Matkalle kannattaa lähteä, ja sanoa ’tahdon’ elämälleen ja unelmilleen.
Organisaation kehittäminen näin yksilökohtaisista lähtökohdista vaikuttaa mahdottomalta. Lue: pitkältä ja kalliilta. Mutta uskallan väittää, että jos työnantaja tarjoaa valmennusta, jossa ollaan aidosti kiinnostuneita työntekijästä ihmisenä, ei se jätä ketään kylmäksi. Ja mitä useampi osaa kytkeä tehtävänsä edes jollakin tavalla omaan unelmaansa, sitä enemmän organisaatiolla on käytettävissään motivoitunutta henkilökuntaa.
Organisaatioita ja työviihtyvyyttä on tutkittu valtavasti. Meillä on käytössä metri- tai paremminkin kilometrikaupalla tutkimuksia ja selvityksiä siitä, mikä vaikuttaa työntekijöiden jaksamiseen ja työssäviihtymiseen. Vaikka tiedämme niin paljon, niin miksi ihmeessä niin moni voi työpaikalla niin huonosti? Käytäntö ja tieto eivät kohtaa.
Paljon hyödynnetty Maslachin tutkimus osoittaa, että työntekijä uupuu töissä, jos hän ei koe riittävää yhteisöllisyyttä, saa palautetta työstään tai ei voi vaikuttaa työtään koskeviin päätöksiin. Tästä voi johtaa kehittämisehdotukset, joiden mukaan tavoitellaan yhteisöllisyyttä, kuullaan työtekijöitä päätöksenteossa, ja esimiehet valmennetaan antamaan enemmän palautetta. Tuloksena olisi todennäköisesti, että kokemukset työviihtyvyydestä eivät muuttuisi. Töitä olisi edelleen liikaa eikä yhteistyö sujuisi sen paremmin kuin ennenkään. Ja monella olisi edelleen kokemus siitä, että omilla mielipiteillä ei olisi vaikutusta päätöksentekoon, vaikka niitä kysyttiin.
Niin kauan kun organisaatiota yritetään muuttaa, monikaan asia ei muutu. Ihmiset muuttuvat. Yksilöt muuttuvat. Minä muutun. Organisaatio ei ole kukaan, eikä se siis muutu. Kun asia kolahtaa minuun yksilötasolla, koskettaa tunteitani, niin toimin toisin. Kun sisäinen täyttymätön tarpeeni tulee huomioonotetuksi, niin kykenen huomaamaan ja arvostamaan muidenkin täyttymättömiä tarpeita. Tästä alkaa tyytyväisyyden ja kehittämisen kierre.
Tämän kierteen alkaminen on hankalaa, koska se vaatii itseltä aktiivista osallistumista. Minun täytyy ensin ryhtyä tutkimaan omaa ajatusmaailmaani, omaa tyytyväisyyttäni ja omaa elämääni. Kun alan ymmärtää, kuka olen, mitä tahdon tehdä ja mitä en tahdo, alan myös toimia haluamaani suuntaan. Oman itsen arvostaminen, omien oikeuksien puolustaminen, rajojen asettaminen ja muiden kannustaminen näkyy. Tosin tämän harjoitteluun saattaa mennä vuosia – so not? Matkalle kannattaa lähteä, ja sanoa ’tahdon’ elämälleen ja unelmilleen.
Organisaation kehittäminen näin yksilökohtaisista lähtökohdista vaikuttaa mahdottomalta. Lue: pitkältä ja kalliilta. Mutta uskallan väittää, että jos työnantaja tarjoaa valmennusta, jossa ollaan aidosti kiinnostuneita työntekijästä ihmisenä, ei se jätä ketään kylmäksi. Ja mitä useampi osaa kytkeä tehtävänsä edes jollakin tavalla omaan unelmaansa, sitä enemmän organisaatiolla on käytettävissään motivoitunutta henkilökuntaa.
maanantai 11. toukokuuta 2009
Unelmaa etsimässä
Markus Pessi
Järjestämämme asiakastapahtuman innoittamana olemme kollegojen kanssa pohtineet unelmia ja niiden merkitystä – mielenkiintoinen ja monitahoinen teema.
Siitä olemme yhtä mieltä, että kaiken kiireen keskellä unelmointi helposti unohtuu. Vai liekö syynä järjen ylivalta tai peräti aikuistuminen? Vai onko tämä tulkittava näköalattomuudeksi, ehken masennuksen ensioireeksi? Haasteellinen taloustilanne madonlukuineen tuskin asiaa ainakaan parantaa.
Organisaatioissa unelmointi usein systematisoidaan. Laaditaan visioita, kehitetään luovia suunnitelmia osana strategiaprosessia, innovoidaan tuotekehityksessä… Rikotaanko tässä jotain unelmoinnin luonteesta? Luodaanko näin mitään todella uutta? Mihin prosessissa katoaa suloisesti todellisuudesta vieraantunut ”entäpä jos”-ajattelu?
Unelmointi on lähtökohtaisesti yksilölaji – ilman yksilön unelmia ei ole unelmia jaettaviksi toisten kanssa. Itse ainakin haluan elvyttää unelmointiosaamistani. `Erityisydin-osaamisalueeksi´ olen nimennyt pienet unelmat. Entäpä jos sen pienen ärsyttävän arkiasian tekisi toisin, tai jättäisi tekemättä? Tai entäpä jos tekisin enemmän niitä pieniä asioita, jotka tuottavat iloa? Pieni ehkä todella on kaunista.
Tavoitteena voisi olla ihmisen näköinen ja kokoinen, onnellisempi elämä. Tältä pohjalta voisi niitä suuria ammatillisiakin unelmia kehitellä.
Niin ja jos haluat mukaan unelmoimaan, ota yhteyttä. Prosessi jatkuu huipentuen Unelman päivänä 2.12.
Järjestämämme asiakastapahtuman innoittamana olemme kollegojen kanssa pohtineet unelmia ja niiden merkitystä – mielenkiintoinen ja monitahoinen teema.
Siitä olemme yhtä mieltä, että kaiken kiireen keskellä unelmointi helposti unohtuu. Vai liekö syynä järjen ylivalta tai peräti aikuistuminen? Vai onko tämä tulkittava näköalattomuudeksi, ehken masennuksen ensioireeksi? Haasteellinen taloustilanne madonlukuineen tuskin asiaa ainakaan parantaa.
Organisaatioissa unelmointi usein systematisoidaan. Laaditaan visioita, kehitetään luovia suunnitelmia osana strategiaprosessia, innovoidaan tuotekehityksessä… Rikotaanko tässä jotain unelmoinnin luonteesta? Luodaanko näin mitään todella uutta? Mihin prosessissa katoaa suloisesti todellisuudesta vieraantunut ”entäpä jos”-ajattelu?
Unelmointi on lähtökohtaisesti yksilölaji – ilman yksilön unelmia ei ole unelmia jaettaviksi toisten kanssa. Itse ainakin haluan elvyttää unelmointiosaamistani. `Erityisydin-osaamisalueeksi´ olen nimennyt pienet unelmat. Entäpä jos sen pienen ärsyttävän arkiasian tekisi toisin, tai jättäisi tekemättä? Tai entäpä jos tekisin enemmän niitä pieniä asioita, jotka tuottavat iloa? Pieni ehkä todella on kaunista.
Tavoitteena voisi olla ihmisen näköinen ja kokoinen, onnellisempi elämä. Tältä pohjalta voisi niitä suuria ammatillisiakin unelmia kehitellä.
Niin ja jos haluat mukaan unelmoimaan, ota yhteyttä. Prosessi jatkuu huipentuen Unelman päivänä 2.12.
torstai 30. huhtikuuta 2009
Toistensa kannustamisella tuloksiin
Heikki Pajunen
Nykypäivän maailmassa puhutaan paljon siitä, että maailma on nykyään niin individualistinen. Enää ei ole olemassa samanlaista yhteisöllisyyttä kuin ennen. Samassa yhteydessä puhutaan siitä, että yhteisöllisyys ja yksilöllisyys olisivat jotenkin vastakkaisia toisilleen. Kumpikin näistä ajatuksista herättää minusta myös vastakkaisia ajatuksia.
Kun kollegamme Vesa haastoi joulukuussa minut valmentamaan kaksi coachattavaani puolimaratonille toukokuussa, oli kummankin valitun valmennettavan (Esa ja Nicke) sanat suurin piirtein seuraavat: ”Okei, voin lähteä tähän, mutta mitään aikatavoitteita en sitten aseta itselleni.”
Projekti alkoi yhteisillä suunnitelmilla jo joulukuun puolella. Jokainen meistä teki oman Syttymisen kierteensä, jossa kävi läpi oman motivaationsa olennaisia asioita. Tätä yhteenvetoa olemme päivitelleet koko kevään ja arvioineet, mitkä asioista olemme jo saaneet toteutettua. Ja yllätys yllätys: lähes kaikki tehdyt päätökset ja tavoitteet ovat isossa kuvassa saavutettu.
Parasta koko projektissa on ollut se, että olemme kaikki olleet toinen toistemme tsemppaajia. Joka viikko lähetettävät harjoituspäiväkirjat ovat tietysti pitäneet asian koko ajan mielessä. Ja kun tietää, että muut ovat a) tehneet päiväkirjan b) tehneet myös ne harjoitukset siellä päiväkirjassa, se kummasti saa myös jokaisen itsensä skarppaamaan. Kun jokaisen on pitänyt huomata, kirjoittaa ja kertoa muillekin omista onnistumisistaan, se kummasti kannustaa myös muita onnistumaan. Ja on ollut tosi helppo olla iloinen toisten etenemisestä.
Hauskimpia tarinoita matkalla on se, kun Nicke pari viikkoa siten lauantaina laittoi aamulla viestin meille:
”Nyt se on sitten tehty. Eli lähdin aamulla lenkille kun tuli pikkasen lunta vielä, mutta noin 1h myöhemmin aurinko alkoi paistaa. Hyvä fiilis joten jatkoin juoksemista ja stoppasin 21,25km kohdalle ajalla 2.04. Pitihän se kokeilla että mille tuo puolimaraton tuntuu, vaikka hieman paikat kolottaa ja pistelee. Hyvin meni kuitenkin ja nyt on ihan upee fiilis. Halusin jakaa hyvää oloani kanssanne. Hyvää wiikonloppua! -Nicke”
Ja sitten Esa vastaa sunnuntaina: ”Moi, tiimikaverit. Niklaksen huippuvedon innoittamana minäkin vaihdoin päivän treenin puokkimaratoniin. Noin 21,5 km ja aikaa meni 2 h 22 min. Nyt hymyilyttää. Kiitos teille kannustuksesta. t. Esa”
Ja tämä siis miehiltä, jotka kyselivät joulukuussa, että mahtaakohan puolimaraton onnistua näin lyhyellä valmistautumisella. Nyt he sitten ex-tempore kokeilivat niitä ohimennen treenien ohessa.
Maanantaina olimme juoksemassa viimeisen tiukemman yhteisharjoituksen. Siinä venytellessä puheet kulki seuraavasti: Kun ensi vuonna juoksemme puolimaratonin, niin aika voisi sitten olla 2 h ja Cooperissa mennä 2800m. – Ja toinen; Minä kyllä juoksen 3000 m Cooperissa jo tänä kesänä…
Tällaista siis tapahtuu porukassa, joka uskaltaa, haluaa ja osaa kannustaa toinen toisiaan. Ja koska se ei ole keneltäkään pois, niin jokainen kehittyy samalla myös yksilönä itse.
Tämäkin tarina on jo nyt (pojathan ovat jo tavoitteensa saavuttaneet – ja kirkkaasti) osoittanut minulle, että asiat, joita pidämme alussa mahdottomina, ei myöhemmin välttämättä tunnu enää mitenkään ihmeellisiltä. Nyt voimme vain nautiskella tämän lopun kevyen virittäytymisajan. Ja mennä iloisina ja itsevarmoina kannustamaan toinen toisemme 9.5. tapahtuvaan H-hetkeen, Helsinki City Runiin, jossa puolimaraton siis juostaan.
Olin viime marraskuussa Lontoossa huippuvalmentaja Joseph McClendonin valmennuksessa. Lopuksi yksi hänen lauseensa muistuttamaan siitä, mitä meidän pitää muistaa, kun saavutamme uusia upeita asioita yksin ja yhdessä.
”Kun ihmeitä tapahtuu elämässäsi 10 metriä lähempänä sinua (sinä itse mukaan lukien), sinun on otettava vastuu niistä ihmeistä”.
Nykypäivän maailmassa puhutaan paljon siitä, että maailma on nykyään niin individualistinen. Enää ei ole olemassa samanlaista yhteisöllisyyttä kuin ennen. Samassa yhteydessä puhutaan siitä, että yhteisöllisyys ja yksilöllisyys olisivat jotenkin vastakkaisia toisilleen. Kumpikin näistä ajatuksista herättää minusta myös vastakkaisia ajatuksia.
Kun kollegamme Vesa haastoi joulukuussa minut valmentamaan kaksi coachattavaani puolimaratonille toukokuussa, oli kummankin valitun valmennettavan (Esa ja Nicke) sanat suurin piirtein seuraavat: ”Okei, voin lähteä tähän, mutta mitään aikatavoitteita en sitten aseta itselleni.”
Projekti alkoi yhteisillä suunnitelmilla jo joulukuun puolella. Jokainen meistä teki oman Syttymisen kierteensä, jossa kävi läpi oman motivaationsa olennaisia asioita. Tätä yhteenvetoa olemme päivitelleet koko kevään ja arvioineet, mitkä asioista olemme jo saaneet toteutettua. Ja yllätys yllätys: lähes kaikki tehdyt päätökset ja tavoitteet ovat isossa kuvassa saavutettu.
Parasta koko projektissa on ollut se, että olemme kaikki olleet toinen toistemme tsemppaajia. Joka viikko lähetettävät harjoituspäiväkirjat ovat tietysti pitäneet asian koko ajan mielessä. Ja kun tietää, että muut ovat a) tehneet päiväkirjan b) tehneet myös ne harjoitukset siellä päiväkirjassa, se kummasti saa myös jokaisen itsensä skarppaamaan. Kun jokaisen on pitänyt huomata, kirjoittaa ja kertoa muillekin omista onnistumisistaan, se kummasti kannustaa myös muita onnistumaan. Ja on ollut tosi helppo olla iloinen toisten etenemisestä.
Hauskimpia tarinoita matkalla on se, kun Nicke pari viikkoa siten lauantaina laittoi aamulla viestin meille:
”Nyt se on sitten tehty. Eli lähdin aamulla lenkille kun tuli pikkasen lunta vielä, mutta noin 1h myöhemmin aurinko alkoi paistaa. Hyvä fiilis joten jatkoin juoksemista ja stoppasin 21,25km kohdalle ajalla 2.04. Pitihän se kokeilla että mille tuo puolimaraton tuntuu, vaikka hieman paikat kolottaa ja pistelee. Hyvin meni kuitenkin ja nyt on ihan upee fiilis. Halusin jakaa hyvää oloani kanssanne. Hyvää wiikonloppua! -Nicke”
Ja sitten Esa vastaa sunnuntaina: ”Moi, tiimikaverit. Niklaksen huippuvedon innoittamana minäkin vaihdoin päivän treenin puokkimaratoniin. Noin 21,5 km ja aikaa meni 2 h 22 min. Nyt hymyilyttää. Kiitos teille kannustuksesta. t. Esa”
Ja tämä siis miehiltä, jotka kyselivät joulukuussa, että mahtaakohan puolimaraton onnistua näin lyhyellä valmistautumisella. Nyt he sitten ex-tempore kokeilivat niitä ohimennen treenien ohessa.
Maanantaina olimme juoksemassa viimeisen tiukemman yhteisharjoituksen. Siinä venytellessä puheet kulki seuraavasti: Kun ensi vuonna juoksemme puolimaratonin, niin aika voisi sitten olla 2 h ja Cooperissa mennä 2800m. – Ja toinen; Minä kyllä juoksen 3000 m Cooperissa jo tänä kesänä…
Tällaista siis tapahtuu porukassa, joka uskaltaa, haluaa ja osaa kannustaa toinen toisiaan. Ja koska se ei ole keneltäkään pois, niin jokainen kehittyy samalla myös yksilönä itse.
Tämäkin tarina on jo nyt (pojathan ovat jo tavoitteensa saavuttaneet – ja kirkkaasti) osoittanut minulle, että asiat, joita pidämme alussa mahdottomina, ei myöhemmin välttämättä tunnu enää mitenkään ihmeellisiltä. Nyt voimme vain nautiskella tämän lopun kevyen virittäytymisajan. Ja mennä iloisina ja itsevarmoina kannustamaan toinen toisemme 9.5. tapahtuvaan H-hetkeen, Helsinki City Runiin, jossa puolimaraton siis juostaan.
Olin viime marraskuussa Lontoossa huippuvalmentaja Joseph McClendonin valmennuksessa. Lopuksi yksi hänen lauseensa muistuttamaan siitä, mitä meidän pitää muistaa, kun saavutamme uusia upeita asioita yksin ja yhdessä.
”Kun ihmeitä tapahtuu elämässäsi 10 metriä lähempänä sinua (sinä itse mukaan lukien), sinun on otettava vastuu niistä ihmeistä”.
perjantai 24. huhtikuuta 2009
Susan Boyle:n tapaus
Pentti Martiskainen
Kuulut todennäköisesti niiden joukkoon, jotka ovat käyneet YouTube-palvelussa katsomassa videopätkän Susan Boyle:n lauluesityksestä. Tämä skotlantilainen täti-ihminen yllätti Britannian kykyohjelman kovapintaiset tuomarit ja paikalla olleen yleisön laulullaan totaalisti. Sen jälkeen viesti hänestä on levinnyt kulovalkean tavoin läpi koko maailman ja em. videopätkää on käyty katsomassa jo yli 100 miljoonaa (!) kertaa. Siis varmaan sinäkin. Jos kuulut vielä siihen pienenevään vähemmistöön, joka ei ole vielä Susania nähnyt, käy äkkiä katsomassa.
Mitä tämä kummallinen tapahtumaketju kertoo meillä meistä itsestämme ja ajasta, jossa elämme. Asiaa voi tulkita monella tavalla. Itse näen tämän hieman homssuisen tädin nopean suosion takana jonkinlaista yksinkertaisten perusarvojen, vaatimattomuuden, hyvyyden ja inhimillisyyden kaipuuta. Myös unelmat ja niiden totetumisen mahdollisuus saavat ihmiset kiinnostumaan. Tämä voi olla myös hyvyydyn voitto kyynisyydestä, kovuudesta, itsekkyydestä ja pinnallisuudesta, joita nämä tosiTV-kilpailut arrogantteine tuomareineen edustavat.
Opetus, jonka me kaikki yhdessä kykykilpailun tuomareiden kanssa saimme on se, ettei ulkonäkö ole kaikki se mitä ihminen on, eikä sen saisi antaa pettää meitä. Osa Susanin tapauksen vetovoimasta tulee hänen ulkonäkönsä luomasta odotuksesta ja sen ristiriidasta lauluäänen kanssa.
Voimme vetää johtopäätöksiä myös osaamisen suuntaan. Jos joku meistä osaa jotain, se on arvokasta, kunhan sen tuo esiin. Kaikilla ei vaan ole mahdollisuuksia osaamisensa esille tuomiseen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Neiti Boyle oli laulanut vuosikymmeniä Skotlannin takamailla, mutta yksi laulu oikeassa paikassa muutti koko hänen elämänsä. Toivottavasti hyvään suuntaan.
Onko Susan Boyle jo nyt muuttanut maailmaamme? Ehkä on, ainakin hän on hetkeksi vienyt meitä miettimään omaa suhtautumistamme asioihin. Jos keski-ikäiset suomalaismiehet kertovat keskustelupalstoilla katsoneensa videopätkää kyyneleet silmissä, johonkin on osunut ja uponnut. Toivottavasti hyvin seurauksin.
Yksi avoimista kysymyksistä, jonka tapaus jättää jälkeensä on, mitä olisikaan tapahtunut, jos Susan olisi ollut huono laulaja?
Kuulut todennäköisesti niiden joukkoon, jotka ovat käyneet YouTube-palvelussa katsomassa videopätkän Susan Boyle:n lauluesityksestä. Tämä skotlantilainen täti-ihminen yllätti Britannian kykyohjelman kovapintaiset tuomarit ja paikalla olleen yleisön laulullaan totaalisti. Sen jälkeen viesti hänestä on levinnyt kulovalkean tavoin läpi koko maailman ja em. videopätkää on käyty katsomassa jo yli 100 miljoonaa (!) kertaa. Siis varmaan sinäkin. Jos kuulut vielä siihen pienenevään vähemmistöön, joka ei ole vielä Susania nähnyt, käy äkkiä katsomassa.
Mitä tämä kummallinen tapahtumaketju kertoo meillä meistä itsestämme ja ajasta, jossa elämme. Asiaa voi tulkita monella tavalla. Itse näen tämän hieman homssuisen tädin nopean suosion takana jonkinlaista yksinkertaisten perusarvojen, vaatimattomuuden, hyvyyden ja inhimillisyyden kaipuuta. Myös unelmat ja niiden totetumisen mahdollisuus saavat ihmiset kiinnostumaan. Tämä voi olla myös hyvyydyn voitto kyynisyydestä, kovuudesta, itsekkyydestä ja pinnallisuudesta, joita nämä tosiTV-kilpailut arrogantteine tuomareineen edustavat.
Opetus, jonka me kaikki yhdessä kykykilpailun tuomareiden kanssa saimme on se, ettei ulkonäkö ole kaikki se mitä ihminen on, eikä sen saisi antaa pettää meitä. Osa Susanin tapauksen vetovoimasta tulee hänen ulkonäkönsä luomasta odotuksesta ja sen ristiriidasta lauluäänen kanssa.
Voimme vetää johtopäätöksiä myös osaamisen suuntaan. Jos joku meistä osaa jotain, se on arvokasta, kunhan sen tuo esiin. Kaikilla ei vaan ole mahdollisuuksia osaamisensa esille tuomiseen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Neiti Boyle oli laulanut vuosikymmeniä Skotlannin takamailla, mutta yksi laulu oikeassa paikassa muutti koko hänen elämänsä. Toivottavasti hyvään suuntaan.
Onko Susan Boyle jo nyt muuttanut maailmaamme? Ehkä on, ainakin hän on hetkeksi vienyt meitä miettimään omaa suhtautumistamme asioihin. Jos keski-ikäiset suomalaismiehet kertovat keskustelupalstoilla katsoneensa videopätkää kyyneleet silmissä, johonkin on osunut ja uponnut. Toivottavasti hyvin seurauksin.
Yksi avoimista kysymyksistä, jonka tapaus jättää jälkeensä on, mitä olisikaan tapahtunut, jos Susan olisi ollut huono laulaja?
perjantai 17. huhtikuuta 2009
PainoVoima on laki!
Ville Lähdesmäki
Mitä yhteistä on fysiikalla sekä hyvällä johtamisella ja johtajuudella? Voisiko fysiikan peruslakien tuntemuksesta olla apua hyvään johtamisajatteluun?
Fysiikassa painolla tarkoitetaan aineen massaa. Massa taas on perussuure, jolla kuvataan ainetta, jolla on määrä ja voiman vaikuttama hitaus.
Voima puolestaan on vuorovaikutuksen voimakkuutta kuvaava suure, jolla on suunta ja suuruus.
Fysiikan mukaan siis paino on aineen massaa, joka on voimaa, joka taas on vuorovaikutusta. Tämä tarkoittaa siis sitä, että paino, aineen massa, voima ja vuorovaikutus ovat toisiansa eli yksi ja sama asia. Paino on voimaa!
Kuitenkin näistä kaksi ensimmäistä vaikuttaisi olevan maallikolle hyvin konkreettisia asioita kun taas kaksi viimeksi mainittua vaikuttaisi olevan enemmänkin henkisiä ulottuvuuksia. Hämmennystä lisää vielä se, että perinteisesti filosofiassa hengellä on tarkoitettu aineen vastakohtaa. Hengellä viitataan silloin ajatteluun, (itse)tietoisuuteen, aktiivisuuteen ja luovuuteen. Useasti hengellä tarkoitetaan inhimillistä tietoisuutta tai ihmisen kulttuuria.
Johtamiskirjallisuudesta ja -ajattelusta on löydettävissä samanlainen jaottelu konkreettisten asioiden johtamisen ja henkisten ulottuvuuksien johtajuuden välillä. Johtamisajattelun ”painoa” edustaa transaktionaalinen johtaminen, joka pyrkii vaikuttamaan ihmisten toimintaan heitä palkitsemalla ja/tai rankaisemalla. Johtaminen perustuu valvontaan ja ulkoiseen motivointiin, ja se korostaa suunnittelua, organisointia ja kontrollointia. Johtaminen on välineellistä ja se kohdistuu konkreettisiin asioihin (management).
Puolestaan johtamisajattelun ”voimaa” kuvaa transformationaalinen johtajuus, joka pyrkii muuttamaan kaikkia prosessiin osallistuvia ihmisiä parempaan suuntaan. Johtajuus perustuu henkilökohtaiseen johtamistapaan ja sisäisen motivaation sytyttämiseen, ja se korostaa avoimuutta, unelmointia, osallistamista, innostamista ja kannustamista. Johtajuus on karismaattista ja se kohdistuu henkisiin ulottuvuuksiin, erityisesti ihmisiin (leadership).
Monesti nämä kaksi johtamisajatusta on nähty toistensa vastakohtina, vaikka ne enemmänkin ovat toisiansa eli yksi ja sama asia. Innovatiivisuus tarvitsee molempia, painavia asioita ja voimakasta henkisyyttä. Innovatiivisuus vaatii jopa hitautta, jotta ehditään katsoa, minne ollaan menossa. Toisaalta se vaatii suuntaa antavaa kulttuuria ja suurta luovuutta. Tarvitaan siis sekä painoa että voimaa; tai jopa painovoimaa ja sen lakia, joka vetää näitä toinen toistaan kohti.
Kun tavoitteena on motivoida ihmiset luopumaan oman edun tavoittelusta yhteisen päämäärän ja unelman vuoksi tai saada asiat hoidetuksi oikein ja ajallaan, niin helposti unohtuu, että ne ovat toisiansa eli yksi ja sama. Tällöin toinen nousee toisen yli pysyvästi. Tästä seuraa, että painon ja voiman yhteys katkeaa sekä lumous raukeaa. Ne kääntyvät toisiaan vastaan eivätkä enää ole toisiansa eli yksi ja sama. Jos et usko, niin ajattele: Ylipaino ei ole ylivoimaa! Ja ylivoimaa ei voida saavuttaa, jos on ylipainoa!
Mitä yhteistä on fysiikalla sekä hyvällä johtamisella ja johtajuudella? Voisiko fysiikan peruslakien tuntemuksesta olla apua hyvään johtamisajatteluun?
Fysiikassa painolla tarkoitetaan aineen massaa. Massa taas on perussuure, jolla kuvataan ainetta, jolla on määrä ja voiman vaikuttama hitaus.
Voima puolestaan on vuorovaikutuksen voimakkuutta kuvaava suure, jolla on suunta ja suuruus.
Fysiikan mukaan siis paino on aineen massaa, joka on voimaa, joka taas on vuorovaikutusta. Tämä tarkoittaa siis sitä, että paino, aineen massa, voima ja vuorovaikutus ovat toisiansa eli yksi ja sama asia. Paino on voimaa!
Kuitenkin näistä kaksi ensimmäistä vaikuttaisi olevan maallikolle hyvin konkreettisia asioita kun taas kaksi viimeksi mainittua vaikuttaisi olevan enemmänkin henkisiä ulottuvuuksia. Hämmennystä lisää vielä se, että perinteisesti filosofiassa hengellä on tarkoitettu aineen vastakohtaa. Hengellä viitataan silloin ajatteluun, (itse)tietoisuuteen, aktiivisuuteen ja luovuuteen. Useasti hengellä tarkoitetaan inhimillistä tietoisuutta tai ihmisen kulttuuria.
Johtamiskirjallisuudesta ja -ajattelusta on löydettävissä samanlainen jaottelu konkreettisten asioiden johtamisen ja henkisten ulottuvuuksien johtajuuden välillä. Johtamisajattelun ”painoa” edustaa transaktionaalinen johtaminen, joka pyrkii vaikuttamaan ihmisten toimintaan heitä palkitsemalla ja/tai rankaisemalla. Johtaminen perustuu valvontaan ja ulkoiseen motivointiin, ja se korostaa suunnittelua, organisointia ja kontrollointia. Johtaminen on välineellistä ja se kohdistuu konkreettisiin asioihin (management).
Puolestaan johtamisajattelun ”voimaa” kuvaa transformationaalinen johtajuus, joka pyrkii muuttamaan kaikkia prosessiin osallistuvia ihmisiä parempaan suuntaan. Johtajuus perustuu henkilökohtaiseen johtamistapaan ja sisäisen motivaation sytyttämiseen, ja se korostaa avoimuutta, unelmointia, osallistamista, innostamista ja kannustamista. Johtajuus on karismaattista ja se kohdistuu henkisiin ulottuvuuksiin, erityisesti ihmisiin (leadership).
Monesti nämä kaksi johtamisajatusta on nähty toistensa vastakohtina, vaikka ne enemmänkin ovat toisiansa eli yksi ja sama asia. Innovatiivisuus tarvitsee molempia, painavia asioita ja voimakasta henkisyyttä. Innovatiivisuus vaatii jopa hitautta, jotta ehditään katsoa, minne ollaan menossa. Toisaalta se vaatii suuntaa antavaa kulttuuria ja suurta luovuutta. Tarvitaan siis sekä painoa että voimaa; tai jopa painovoimaa ja sen lakia, joka vetää näitä toinen toistaan kohti.
Kun tavoitteena on motivoida ihmiset luopumaan oman edun tavoittelusta yhteisen päämäärän ja unelman vuoksi tai saada asiat hoidetuksi oikein ja ajallaan, niin helposti unohtuu, että ne ovat toisiansa eli yksi ja sama. Tällöin toinen nousee toisen yli pysyvästi. Tästä seuraa, että painon ja voiman yhteys katkeaa sekä lumous raukeaa. Ne kääntyvät toisiaan vastaan eivätkä enää ole toisiansa eli yksi ja sama. Jos et usko, niin ajattele: Ylipaino ei ole ylivoimaa! Ja ylivoimaa ei voida saavuttaa, jos on ylipainoa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
