Toistensa kannustamisella tuloksiin

Heikki Pajunen

Nykypäivän maailmassa puhutaan paljon siitä, että maailma on nykyään niin individualistinen. Enää ei ole olemassa samanlaista yhteisöllisyyttä kuin ennen. Samassa yhteydessä puhutaan siitä, että yhteisöllisyys ja yksilöllisyys olisivat jotenkin vastakkaisia toisilleen. Kumpikin näistä ajatuksista herättää minusta myös vastakkaisia ajatuksia.

Kun kollegamme Vesa haastoi joulukuussa minut valmentamaan kaksi coachattavaani puolimaratonille toukokuussa, oli kummankin valitun valmennettavan (Esa ja Nicke) sanat suurin piirtein seuraavat: ”Okei, voin lähteä tähän, mutta mitään aikatavoitteita en sitten aseta itselleni.”

Projekti alkoi yhteisillä suunnitelmilla jo joulukuun puolella. Jokainen meistä teki oman Syttymisen kierteensä, jossa kävi läpi oman motivaationsa olennaisia asioita. Tätä yhteenvetoa olemme päivitelleet koko kevään ja arvioineet, mitkä asioista olemme jo saaneet toteutettua. Ja yllätys yllätys: lähes kaikki tehdyt päätökset ja tavoitteet ovat isossa kuvassa saavutettu.

Parasta koko projektissa on ollut se, että olemme kaikki olleet toinen toistemme tsemppaajia. Joka viikko lähetettävät harjoituspäiväkirjat ovat tietysti pitäneet asian koko ajan mielessä. Ja kun tietää, että muut ovat a) tehneet päiväkirjan b) tehneet myös ne harjoitukset siellä päiväkirjassa, se kummasti saa myös jokaisen itsensä skarppaamaan. Kun jokaisen on pitänyt huomata, kirjoittaa ja kertoa muillekin omista onnistumisistaan, se kummasti kannustaa myös muita onnistumaan. Ja on ollut tosi helppo olla iloinen toisten etenemisestä.

Hauskimpia tarinoita matkalla on se, kun Nicke pari viikkoa siten lauantaina laittoi aamulla viestin meille:
”Nyt se on sitten tehty. Eli lähdin aamulla lenkille kun tuli pikkasen lunta vielä, mutta noin 1h myöhemmin aurinko alkoi paistaa. Hyvä fiilis joten jatkoin juoksemista ja stoppasin 21,25km kohdalle ajalla 2.04. Pitihän se kokeilla että mille tuo puolimaraton tuntuu, vaikka hieman paikat kolottaa ja pistelee. Hyvin meni kuitenkin ja nyt on ihan upee fiilis. Halusin jakaa hyvää oloani kanssanne. Hyvää wiikonloppua! -Nicke”

Ja sitten Esa vastaa sunnuntaina: ”Moi, tiimikaverit. Niklaksen huippuvedon innoittamana minäkin vaihdoin päivän treenin puokkimaratoniin. Noin 21,5 km ja aikaa meni 2 h 22 min. Nyt hymyilyttää. Kiitos teille kannustuksesta. t. Esa”

Ja tämä siis miehiltä, jotka kyselivät joulukuussa, että mahtaakohan puolimaraton onnistua näin lyhyellä valmistautumisella. Nyt he sitten ex-tempore kokeilivat niitä ohimennen treenien ohessa.

Maanantaina olimme juoksemassa viimeisen tiukemman yhteisharjoituksen. Siinä venytellessä puheet kulki seuraavasti: Kun ensi vuonna juoksemme puolimaratonin, niin aika voisi sitten olla 2 h ja Cooperissa mennä 2800m. – Ja toinen; Minä kyllä juoksen 3000 m Cooperissa jo tänä kesänä…

Tällaista siis tapahtuu porukassa, joka uskaltaa, haluaa ja osaa kannustaa toinen toisiaan. Ja koska se ei ole keneltäkään pois, niin jokainen kehittyy samalla myös yksilönä itse.

Tämäkin tarina on jo nyt (pojathan ovat jo tavoitteensa saavuttaneet – ja kirkkaasti) osoittanut minulle, että asiat, joita pidämme alussa mahdottomina, ei myöhemmin välttämättä tunnu enää mitenkään ihmeellisiltä. Nyt voimme vain nautiskella tämän lopun kevyen virittäytymisajan. Ja mennä iloisina ja itsevarmoina kannustamaan toinen toisemme 9.5. tapahtuvaan H-hetkeen, Helsinki City Runiin, jossa puolimaraton siis juostaan.

Olin viime marraskuussa Lontoossa huippuvalmentaja Joseph McClendonin valmennuksessa. Lopuksi yksi hänen lauseensa muistuttamaan siitä, mitä meidän pitää muistaa, kun saavutamme uusia upeita asioita yksin ja yhdessä.
”Kun ihmeitä tapahtuu elämässäsi 10 metriä lähempänä sinua (sinä itse mukaan lukien), sinun on otettava vastuu niistä ihmeistä”.