Hidas ajattelu – todellista tehokkuutta

Pirjo Ahonen

Aurinko paljastaa ikkunoiden ankean harmauden ja nurkkien pölypallot. Iskee hinku ottaa rätti käteen. Siivotessani tulen samalla puunanneeksi osan niistä pölyistä, joita olen kerryttänyt talven aikana pääni vinttikomeroon. Tuntuu, että talven ja kaiken kiireen keskellä ei ole ehtinyt edes pysähtyä ajattelemaan sitä mitä on ajatellut. Olenko lopulta ajatellut yhtään mitään, ainakaan mitään tärkeää ja pysyvää.

Olin heittämässä lehtiä kirjahyllystä pois, kun käteeni osui vanha Lapsen maailma (6-7/2010). Haastateltavana oli tulevaisuudentutkimuksen professori Sirkka Heinonen. Artikkelissa Hitaus hyveeksi. Heinonen puhuu hidastamisen puolesta ja väittää, että työntekijöiden tulosvastuu on mennyt äärimmäisyyksiin. Sen paineissa ei nähdä, että luova innovointi vaatii aikaa. Ihmisellä on luontainen tarve hiljaisuudelle.

Muistin erään kohtaamisen asiakkaani kanssa. Hän kysyi, kuinka valmennukset ovat mielestäni muuttuneet niiden 15 vuoden aikana, joina olen työyhteisöjä valmentanut. Asiaa oikeastaan vielä miettiessäni kuulin itseni jo vastaavan: ihmisillä oli ennen enemmän aikaa. Tätä aikaa he käyttivät työnsä prosessointiin. Nykyään, kokemukseni mukaan, uuden tiedon omaksumiseen ei anneta tarpeeksi aikaa.

Onko ihminen sitten muuttunut viimeisen 15 vuoden aikana? Väitän, että ei ole. Eikä tule muuttumaankaan. Kykymme ottaa vastaan ja käsitellä uusia asioita on – ikävä todeta se näin julkisesti – rajallinen ja hidas.

Ympärillä oleva maailma puolestaan on muuttunut yhä rajattomammaksi ja nopeammaksi. Jääkö yksittäinen työntekijä jalkoihin? Jää, jos hänelle ei anneta aikaa asioiden omaksumiseen ja ymmärtämiseen. Työyhteisöjen vitsaus on, että hitautta ja hidasta ajattelua pidetään paheina – ja paheistahan pitää päästä eroon keinolla millä hyvänsä. Nopeus on sen sijaan nostettu hyveeksi ja tehokkuusajattelun tärkeimmäksi mittariksi.

Olemmeko tehokkuudessamme unohtaneet miten ihmisen psyyke, aivot ja oppiminen toimivat? Nopeissa käänteissä kiireellä tehdyt ratkaisut ovat harvoin onnistuneita ratkaisuja. Sanonta ”hiljaa hyvää tulee” ei ole muodikas. Väitän kuitenkin, että vanhassa kansanviisaudessa on syvä ymmärrys. Hitaalle ajattelulle annettu aika näkyy työyhteisöissä laadukkaampina ajatuksina. Tämä hyödyttää yrityksiä, sillä tuloksena on lopulta kauaskantoisempia ja kestävämpiä ratkaisuja.

Heinonen muistuttaa, että hitauteen ei yritysmaailmassa ole useinkaan mahdollisuutta täysin heittäytyä. Sitä voi kuitenkin elää rytmitettynä rinnakkain hektisen ja nopean tavan kanssa. Tällöin hitaus – ellei mitään muuta – toimii ainakin hyvänä puskurina työn kiireelle.

Alkavan kesäkauden kynnyksellä on helppo ajatella joutilaisuutta. Usein meitä romantisoiden muistutetaan: ”miten ihanaa onkaan istua kesämökin verannalla ja kuunnella luonnon hiljaisuutta ajattelematta mitään”. Romantisointia tai ei, tuota me tarvitsemme; aikaa ja hiljaisuutta.

On vaikea antaa itselle lupa joutilaisuuteen ja hitauteen, kun nurkan takana odottaa liuta tekemättömiä töitä ja vaativia asiakkaita. Heinonen painottaa, että oikea rytmi on kaiken koossa pitävä voima. Kun meillä tietyt raamit ja rytmi, on helpompi ennakoida ja ottaa breikki. Heinosen mielestä rytmitystä ovat vaikkapa säännölliset ruoka-ajat. Tee päivällä mitä teet, mutta kotona on ruoka kello viisi.

Euroopan paras työelämä

Tapio Aaltonen

Tämän kevään aikana minulla on ainutlaatuinen tilaisuus miettiä suomalaisen työelämän arvoja. Novetos valittiin mukaan hallituksen kärkihankkeeseen Suomessa Euroopan paras työelämä vuonna 2020. Vastuullisina moottoreina ovat keskeiset työelämätahot, ministeriöitä, työmarkkinajärjestöjä, Tekes ja monia muita.

Meidän roolimme on käynnistää arvokeskustelu, tarkemmin sanoen yrittää tunnistaa tulevaisuuden työelämän arvoja.

Ollaksemme paras meidän on syytä miettiä arvopohjaamme. Millaisten arvojen varassa Suomi on selvinnyt ja menestynyt tähän saakka? Millaisilta arvomme näyttävät nyt? Mitkä arvot auttavat meitä olemaan paras, muiden esikuva?

Kyseessä siis eivät ole mitkään työelämän olympialaiset, joissa joku maa voittaa ja toinen häviää ja joissa jaetaan kultaa ja kunniaa. Olisi lopultakin melko mahdotonta sanoa, missä maassa työelämä olisi paras, ainakaan eksaktisti. Mutta kun löydetään oikeat indikaattorit, joita parannetaan ja joita sitten arvioidaan, niin vääntö työelämän reippaaksi parantamiseksi alkaa tuntua mielekkäältä.

Kysymyksiä risteilee mielessäni. Voiko työelämä ylipäänsä parantua? Tarvitseeko sen edes parantua? Työelämässä on paljon upeaa. Mutta haasteitakin riittää: stressiä, kiirettä, ei-arvostavaa johtamista, sähläämistä, tehottomuutta, nokittelua, ilottomuutta.

Itsestään työelämä ei muutu. Jonkun on se muutettava, oltava itse se muutos. Tehtävä on lopultakin meidän, jotka eri tavoin olemme mukana työelämässä tai jotka haluaisimme olla mukana.

Millaiset arvot auttaisivat meitä kohottautumaan nykyisen tasomme yläpuolelle? Sitä pohdimme arvopajoissa, verkostoissa, sosiaalisessa mediassa ja vapaamuotoisissa kokoontumisissa. Jos sinua kiinnostaa tulla mukaan johonkin pohdintaan, niin ota yhteyttä kollegaani Satu Vainioon.

Tällä viikolla ajattelin itsekseni tutkailla sellaista arvoa kuin työn ilo. Ajattelin nauttia työstäni, jopa niistä piirteistä, joista en erityisemmin pidä. Tänään olen iloinen siitä, että voin tehdä mielekästä työtä. Kaikki eivät voi, ainakaan tänään.

Oikein ja kohtuullista

Tuovi Haikala

Olin noin kuukausi sitten vetämässä työpajaa, jonka aiheena oli etsiä uusia yritysvastuun toimintatapoja. Konkreettinen tavoite oli löytää muotoja erään yrityksen ja kehitystyöjärjestön yhteistyölle shared value -ajattelun hengessä.

Shared value -ajattelussa fokus on yritysten ja yhteiskunnan yhteisen edun luomisessa keinoilla, jotka on integroitu yrityksen strategiaan ja prosesseihin.

Tällainen toiminta perustuu pitkäaikaiseen yhteistyöhön ja käytäntöihin, jotka vahvistavat yrityksen kilpailukykyä ja samalla edistävät yhteiskunnallista kehitystä. Kyse ei ole hyväntekeväisyydestä, vaan uusien toimintatapojen luomisesta esimerkiksi arvoketjuinnovaatioiden tai tuotteiden ja tuotekehityksen kautta.

Suomalaiset yritykset ovat jatkuvasti kehittäneet omaa vastuullisuustoimintaansa. Yritysvastuuverkosto Finnish Business and Society ry (FiBS) teki yhteistyössä TNS Gallupin kanssa asiasta kyselyn 2013 alkuvuodesta. Vastaajina oli lähes 200 Suomen suurimpiin kuuluvaa yritystä.

Hyvä uutinen on se, että 98 prosenttia vastaajista panostaa vastuullisuuteen ja 55 prosentille se on erittäin merkittävä asia. Johtoryhmäänkin vastuullisuuskysymykset ovat päässeet kiitettävästi. Se, missä toivoisi vielä muutosta, on vastuullisuustyön kannustin . Aika monelle kyse on imagosyistä, työnantajakuvasta ja maineen rakennuksesta. Nämä kolme tekijää ovat suurimmat vaikuttajat ja niiden perässä seuraa sitten lakien, säädösten ja määräysten noudattaminen.

Minkä pitäisi muuttua? Haluaisin elää maailmassa, jossa vastuullisuus on itseisarvo – lähtökohta, jota ei tarvitse erikseen korostaa. Maailmassa, jossa hyvä ja eettinen johtaminen, työhyvinvointi, oikeudenmukaisuus ja tasapuolinen kohtelu ovat sellaisia itsestään selvyyksiä, ettei niitä tarvitse erikseen korostaa. Tässäkin maailmassa tavoiteltaisiin taloudellista kannattavuutta ja elettäisiin muutenkin realiteetit tunnustaen. Ero nykyiseen olisi siinä, että toimintaa ja päätöksentekoa ohjaisi kohtuullisuus.

Kohtuullisuus ei ole keskinkertaisuutta, sitä ei pidä sekoittaa kohtalaiseen. Kohtalainen menestys on aivan eri asia kuin kohtuullinen menestys. Kohtuullisuus on oikeudenmukaisuutta, vastuullista toimintaa ja tasapuolista tuloksenjakoa. Se on resurssien järkevää käyttöä, sen tunnistamista mikä on riittävää.

Kohtuullisuus ja vastuullisuus ovat globaaleja käsitteitä. Niissä on kummassakin kysymys siitä, miten tiedostamme valintojemme vaikutukset muihin ihmisiin ja ympäristöömme. Miten annamme tilaa ja mahdollisuuksia myös muille. Ahneus ja oman ryhmän etujen yksipuolinen varjelu ei kuulu siihen.

Olen kuitenkin toiveikas. FIBSinkin kyselyn mukaan valtaosa yrityksistä uskoo vastuullisuuden merkityksen kasvavan tulevaisuudessa ja on valmis panostamaan siihen. Ei välttämättä nostamaan taloudellisia investointeja, mutta ehkä se ei ole tarpeenkaan, jos vastuullisuudesta tulee innovatiivista, strategiaan integroitua toimintaa.

Eniten kuitenkin uskoani tulevaisuuteen vahvisti kokemukseni alussa mainitsemastani työpajasta. Sen pääosin nuoret osallistujat olivat sitoutuneita ja innostuneita ja etsivät todellisia ratkaisuja. Luovia, uusia ideoita syntyi useita, joista valittiin kolme eteenpäin vietäviksi. Siitä syntyneellä tulevaisuudenuskolla ja energialla mennään taas pitkän matkaa eteenpäin.