Markus Pessi
Syksyinen ilta-aurinko paistaa, Jacqueline du Pré:n tulkitsema Elgarin sellokonsertto pauhaa stereoista, suloinen kissa kehrää sylissä hetkittäin huomiota vaatien… Ei hassumpaa! Jos hakemalla hakee huonoja puolia, niin onhan minulla syysflunssa, tämän blogin piti valmistua jo aamulla, ja nälkäkin on alkanut jo kaihertaa. Muutakin keksisin, mutta enpä taida mennä sille tielle. Kaikenhan voi nähdä joko tilanteen, asian ominaisuutena tai ongelmana - feature versus issue.
Jokin aika sitten uudelle uralle siirtyneenä voin todeta, että muutos silloin tällöin tekee hyvää. Olen pyrkinyt tietoisesti hidastamaan ja tekemään asioita levosta käsin. Kuulostaa helpolta, mutta lähes yhdeksän kuukautta sitä olen harjoitellut ja vieläkin tahtoo tehokkuusvaade hiipiä mieleen harva se päivä. Tuloksiakin on tosin alkanut jo syntyä: olen paremmalla tuulella, ainakin noin keskimäärin. Liikunta, lepo ja ravinto ovat asettuneet varsin hyvään balanssiin suuremmin rypistämättä. Koen, että minun on helpompi olla aidosti läsnä vuorovaikutustilanteissa. Ajattelun laadun paranemisen tähän myös kernaasti lisäisin, mutta sitä on kovin vaikea mitata. Innostumista ja ideoita on ehken pulppuillut aiempaa enemmän. Fysikaalinen totuus - liike lähtee levosta - tuntuu todella toimivan, kun jaksaa kärsivällisesti ja armollisesti itseään kuunnella.
Välillä on aika optimoida, tehostaa ja tsempata; tähän saamme runsaasti kannustimia joka puolelta. Aina sen sijaan on hyvä aika panostaa itseen ja omaan hyvinvointiin, lähimmäisiämme ja ympäristöämme toki kunnioittaen. Tähän tarve lienee sisäsyntyinen. Inhimillinen kasvu on huikea ja haastava prosessi, jossa tarvitsemme vuorovaikutusta, inhimillisiä peilejä. Lopputulos on varmasti haasteen arvoinen, niin työ- kuin yksityiselämänkin kannalta.
Niin - ja parhaiten kai muutosta voisi toteuttaa pienin askelin, ihan siinä omassa arjessa. Kaiken, edes muutoksen, ei tarvitse olla suureellista ja dramaattista. Edetään pienin askelin – ihmiskulma edellä.
perjantai 2. lokakuuta 2009
tiistai 29. syyskuuta 2009
Valta, vastuu ja vapaus johtamisessa
Tuovi Haikala
Julkista keskustelua seuratessa nousee mieleen kysymys, mikä on johtoasemissa olevien syvin motivaatio. Onko kyseessä vain tarve olla näkyvässä asemassa vai aito pyrkimys käyttää aseman antamaa valtaa ja vapautta yhteisen edun rakentamiseksi – toisin sanoen, haluaanko olla johtajia vai johtaa. Mikä on itse kunkin suhde siihen valtaan mikä johtamistehtävään liittyy, mitä vapautta se minulle antaa ja mitä rajoittaa, haluanko kantaa tehtävään liittyvän vastuun? Tämä kysymys on tärkeä niin yhteiskunnan kuin yritysmaailman kannalta, koska johdon asenne näihin kysymyksiin määrittää ratkaisevalla tavalla koko toimintakulttuuria. Mitä isot edellä sitä pienet perässä, kuten ns. vanha kansa sanoo.
Vallasta ja vallankäytöstä puhuminen koetaan joskus hankalaksi, kun halutaan korostaa yhteisöjen tasavertaisuutta. Avoimen keskustelun puute ei kuitenkaan poista sitä, että valtaa käyttää aina joku: päätösvaltaa, arvovaltaa, vaikutusvaltaa. Tehtävästä, asiantuntijuudesta, verkostoista, persoonasta nousevaa valtaa. Yhteisössä käytettävä kieli kertoo paljon sen suhteesta vallankäyttöön – saako asioista puhua niiden omilla nimillä vai pitääkö pysyä ”virallisessa totuudessa”. Manipuloiva kielenkäyttö saa nopeasti innostuksen kuihtumaan. Kehittyminen on vaikeaa, jos kritiikkiä ei haluta kuulla. Esimerkkejä löytyy niin poliittisesta maailmasta kuin yrityksistä. Kirjallisuudessa joko Orwellin Vuonna 1984 uuskielineen tai Eläinten vallankumous ovat loistavia kuvauksia siitä. Innostusta ja sitoutumista tukeva, suora ja aito dialogi on mahdollista vain avoimessa ja luottamuksellisessa ilmapiirissä. Luottamus taas puolestaan syntyy vain aidon kohtaamisen kautta, johon eivät valtapelit istu.
Vastuullisuudesta puhutaan paljon. Viime aikojen puoluerahoitukseen liittyvät lehtijutut tosin saavat ihmettelemään, miten vastuuta kannetaan. Voi kysyä, onko vastuun kantamista näyttävästi luopua tai suunnitella luopuvansa jostain tehtävästä tai palautella rahoja siinä vaiheessa, kun on jostain kärähtänyt vai olisiko ollut aidompaa vastuullisuutta olla esim. ottamatta vastaan etuja ja tukia, joiden alkuperä on kyseenalainen? Todellista eettisyyttä on toimia oikein myös silloin kun kiinnijäämisen vaaraa ei ole.
Yksi näkökulma vastuullisuuteen on myös aktiivinen kehittäminen ja epäkohtiin puuttuminen. Se vaatii rohkeutta, sillä vallankäyttäjät eivät aina pidä kyseenalaistajista. Mutta eikö vastuun kantaminen siitä huolimatta ole yksi johtajuuden mitta?
Entä kolmikon viimeinen jäsen, vapaus. Vapautta on kahdenlaista, vapautta jostakin tai vapaus johonkin. Johtajan vapaus on vapautta tehdä valintoja, päättää suunnasta, siitä kenet haluaa mukaan päätösten valmisteluun, miten huomioi oman yhteisönsä. Samat asiat ovat myös hänen vastuutaan, päätöksiä ja valintoja pitää tehdä, näkemys pitää olla. Hyvä johtaja käyttää tätä vapautta harkiten, vastuunsa muistaen. Johtajan vapaus jostakin on kuitenkin toinen kysymys. Johtamisessa esimerkki ratkaisee, joten vapauksien ottamisessa on hyvä muistaa vanha periaate noblesse oblige, aateluus velvoittaa. Johtajan tehtävä on johtaa esimerkillään – mieluiten viisaasti.

perjantai 25. syyskuuta 2009
Työhyvinvointi neurologin ja filosofin silmin
Eeva Pitkänen
Henkilöstön jaksamisen tärkeyden puolestapuhujiin ovat näkyvämmin tulleet mukaan aivotutkijat ja filosofit. Tästä sain antoisaa ja tärkeää tietoa eilen päättyneillä Uudista ja uudistu – messuilla.
Tähän asti hyvinvoinnin ja jaksamisen puolestapuhujina ovat olleet pääasiassa psykologit, kasvatustieteilijät ja muut henkilöstöalan ammattilaiset. Vaikka heidänkään (siis meidänkään) puheita ei enää yksioikoisesti pidetä pehmoiluna, on kiinnostavaa nähdä, otetaanko asia vakavammin nyt, kun pystytään tieteellisesti ja kvantitatiivisesti todistamaan järjen ja tunteiden liiton tärkeys sekä mielen ylirasituksen vaarat.
Kysymys, kuuluvatko tunteet työpaikalle, menettää neurologin luennon jälkeen merkityksensä. Tiedon tallentamiseen meillä on säilömuisti hippokampus ja tunteet tallentuvat tunnemuisti amygdalaan. Käytännössä emme pysty valitsemaan kumpaa muistia käytämme, tunteet ja järki ovat päällä koko ajan. Tunteet siis sittenkin tulevat työpaikalle, halusimmepa tai emme. Järjen ja tunteiden on oltava tasapainossa, ja aivojen tasapainolla on suora yhteys työskentelykykyyn todistaa aivotutkimus.
Opin myös, että aivoja ei saa käyttää koko ajan täydellä teholla. Ne voivat ylikuumeta, niin kuin koneetkin, ja sitten pimahtaa. Ongelma yksilön näkökulmasta vain on, että emme itse huomaa, milloin aivomme käyvät ylikierroksilla. Aivot ryhtyvät pitämään ylikuumentunutta tilaa normaalina, ja muu elimistö sopeutuu siihen. Enää ei väsytä, ei ole nälkä, ja kohta mikään muukaan ei huvita. Neurologi todisti, että ylitöiden tekeminen on paitsi tyhmää, se myös tyhmentää ihmistä. Aivojen ylikäymistilassa kognitiivinen suoritustaso laskee.
Pitäisiköhän meidän hankkia työpaikoille aivojen sähkökäyrämittari, jotta lisätöitä tarjottaessa ei tarvitsisi vedota ylipursuavaan työkuormaan, vaan pystyisi suoraan näyttämään aivojensa ylikäymisasteen?
Tilaisuuden seuraavan filosofisen puheenvuoron mukaan tähän ei ole tarvetta. Meillä on lupa ja velvollisuus itse määrittää, mikä on riittävästi ja mitä jaksamme. Puheenvuoro oli muuten tilanteena herkullinen. Filosofi/teologi perusteli loogisesti yritysmaailman edustajille, että ihminen itsessään on tärkeä, että työ on ihmistä varten eikä ihminen työtä. Tämä on päässyt monelta unohtumaan.
Mistä johtuu, että meillä on jo antiikin ajoista ollut tietoa työhyvinvoinnista emmekä siltikään osaa toimia oikein? Ehkä vastauskin löytyy antiikin filosofiasta.
Platonin Valtio-dialogissa Sokrates pyrkii todistamaa, että oikeudenmukainen sielu on aina onnellisempi kuin epäoikeudenmukainen. Sielun ja valtion olemuksen teoriassa valtiossa on kolme yhteiskuntaluokkaa: johtajat, sotilaat ja tuottavan työn tekijät. Filosofijohtajien viisaita ohjeita tottelevat urheat sotilaat ja kohtuuteen tyytyvät ruumiillisen työn tekijät. Sokratesin mukaan ylhäältä johdettu, sopusuhtainen valtio on onnellisin.
Sokrates jatkaa, että vastaavasti sielussa on kolme osaa: järkisielu, intosielu ja halusielu. Hyvässä, onnellisessa sielussa hallitsee järki. Halut ovat kyltymättömiä, joten ihminen ei voi olla onnellinen, jos halusielu ohjaa.
Oikeudenmukaisuus on sitä, että jokainen kokonaisuuteen kuuluva tietää paikkansa ja tehtävänsä. Oikeudenmukaisuus luo sopusoinnin ja tekee kokonaisuudesta onnellisen.
Miten on, antavatko johtajat tänä päivänä viisaita ohjeita ja tyytyvätkö ruumiillisen työn tekijät kohtuuteen? Ohjaako minua ja sinua järkisielu vai olemmeko antaneet ylivallan halusielulle? Haluamme lisää palkkaa, enemmän palveluja, nopeampia yhteyksiä, parempaa palvelua 24/7, isomman asunnon, enemmän vaatteita, uusia laitteita, matkoja, autoja…
Me olemme se muutos mitä maailmalta haluamme, sanoi Gandhi. Tyydyn vähempään, otan vallan pois halusielultani. Oman toiminnan muuttaminen olisi helpompaa, jos johtajat toimisivat samoin. Viime päivien vaaliavustusselostuksia kuunnellessa on tullut mieleen, mikä sielu maamme päättäjiä ohjaa tai saammeko viisaita ohjeita, joita voimme noudattaa urheasti ja kohtuudella. Tai mikä sielu ohjaa vielä vaikutusvaltaisempia ihmisiä, esimerkiksi Berlusconia…
P.S. Kaikki asiavirheet tässä blogissa johtuvat kirjoittajan tulkinnasta ja kannan niistä täyden vastuun. En kuitenkaan lupaa tallentaa saamaani palautetta amygdalaani, en ehkä hippokampukseenkaan.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)