Otsikko ei viittaa sen kummemmin matematiikkaan kuin urologiaan, vaan alueeseen, josta käytetään nimityksiä elämän hallinta tai elämänhallinta. Voiko elämää hallita, omaa elämäänsä? Tai edes omaa puhelintaan?
Eräälle insinöörille kävi taannoin sitten sellainen mielenkiintoinen tapahtuma, että kännykkä, joka oli jonkin aikaa osoittanut dementian oireita, päätti ruveta taskulampuksi! Kun painoi mitä tahansa näppäintä, niin se jäi jumiin ja näytti pelkkää valkoista valoa koko ruudun täydeltä.
Näppärä insinööri päätti korjata ongelman itse. Ensin hän päivitti netin kautta PC Suite -ohjelman uuden version sekä tallensi nimet ja kalenterin muistikortille. Sitten hän kytki kaapelin kännykästä tietokoneeseen ja rupesi päivittämään uutta ohjelmaversiota. Se ei oikein toiminut ja lopulta tuli tieto, että kännykässä on jo uusin versio. Jumiutumisongelma jatkui ja insinööri valitsi vaihtoehdon: poista ohjelma ja lataa se uudelleen. Näin tapahtui ja erinäisten vaiheiden jälkeen ruudulle tuli lopulta teksti: valmis.
Näppärä insinööri päätti korjata ongelman itse. Ensin hän päivitti netin kautta PC Suite -ohjelman uuden version sekä tallensi nimet ja kalenterin muistikortille. Sitten hän kytki kaapelin kännykästä tietokoneeseen ja rupesi päivittämään uutta ohjelmaversiota. Se ei oikein toiminut ja lopulta tuli tieto, että kännykässä on jo uusin versio. Jumiutumisongelma jatkui ja insinööri valitsi vaihtoehdon: poista ohjelma ja lataa se uudelleen. Näin tapahtui ja erinäisten vaiheiden jälkeen ruudulle tuli lopulta teksti: valmis.
Puhelin meni pimeäksi ja pysyi mustana eli taskulamppuongelma oli kyllä poistunut, mutta sitä ei enää saanut päälle. Lopulta siihen tuli ainoastaan teksti, jossa käskettiin viedä puhelin jälleenmyyjälle.
Koska kaikki tapahtui klo 23 jälkeen, puhelinta ei tietysti voinut viedä huoltoon. Mutta se ei ollut varsinainen ongelma vaan se, että kännykkä oli ainoa insinöörin ainoa herätyskello. Ja hänellä piti olla aikaisin seuraavana aamuna puhelinpalaveri. Ainoa mahdollisuus soittaa olisi siis herätä aikaisin ilman herätyskelloa ja mennä soittamaan jonnekin, jossa on toimiva puhelin. Tarina päättyi hyvin. Mies heräsi itsekseen ennen kuutta ja ehti soittamaan tärkeän puhelun.
Viime viikolla olin mukana kahdessa keskustelussa, jossa sivuttiin elämän hallinnan aihepiiriä: ensin koko yhteiskunnan tasolla ja sitten yksilön näkökulmasta.
Eettisen johtamisen valmennukseen osallistuva Mikko, viisas ja asioita rationaalisesti pohtiva mies, pohti erään tauon aikana, miten pienestä yhteiskunnan toiminnat ovat kiinni. Jos Etelä-Suomi olisi kovalla pakkasmyrskyllä kolme päivää ilman sähköä ja tietoliikenneyhteyksiä, käsillä olisi katastrofi. Suurimmassa osassa asunnoista ei ole varalämmitysmahdollisuuksia, lankapuhelimet ovat katoamassa kovaa vauhtia ja kännykkäverkkojen tukiasemien varavoima ei riitä monen päivän sähköttömyyteen toisin kuin sairaaloiden. Lento- ja meriliikenteen ohjaaminen olisi suurissa vaikeuksissa. Tiedotteita saataisiin parhaiten perille paristokäyttöisten radioiden tai autoradioiden välityksellä.
Olemmeko tulleet niin riippuvaiseksi sähköstä, netistä ja fossiilisista polttoaineista, että jos niitä ei ole saatavilla, yhteiskunta lamaantuu muutamassa päivässä toimintakyvyttömäksi. Omakotitaloissa, kesämökeillä ja muissa erillisissä rakennuksissa on sentään takkoja ja mahdollisuuksia selvitä puulämmityksellä. Mutta voiko ostaa tai myydä mitään, jos ei ole sähköistä kassajärjestelmää, luottokortin varmennemahdollisuksia ym.? Käteistähän pidetään suurena riesana kaupalle ja Otto-automaatteja kalliina kulueränä. Osaavatko myyjät kirjoittaa manuaalisesti kuitin, jossa arvonlisäverot ovat kohdallaan ja voiko suuri kauppaketju myydä tuotteita ilman, että myynti päivittää samalla varastojärjestelmää?
Luotamme niin suuresti yhteiskuntaan ja sen organisoituihin toimintoihin, että meillä ei juuri ole tarvetta ylläpitää henkilökohtaisia valmiuksia poikkeustilanteita varten. Kunnalliset palo- ja pelastuslaitokset, väestönsuojat ja monet viranomaistoimet vahvistavat mielikuvaa siitä, että asiat ovat hallinnassa. Lisäksi vapaaehtoisille järjestetään luonnossa selviytymisen kursseja ja hyvin monet liikkuvat mielellään vapaa-aikana luonnossa. Mutta osammeko me kaupungissa asuvat tiukan paikan tullen toimia luonnon ehdoilla? Ainakin ääriolosuhteissa, kuten tsunamin yhteydessä kävi ilmi, ihminen on hyvin avuton.
Eettisen johtamisen valmennukseen osallistuva Mikko, viisas ja asioita rationaalisesti pohtiva mies, pohti erään tauon aikana, miten pienestä yhteiskunnan toiminnat ovat kiinni. Jos Etelä-Suomi olisi kovalla pakkasmyrskyllä kolme päivää ilman sähköä ja tietoliikenneyhteyksiä, käsillä olisi katastrofi. Suurimmassa osassa asunnoista ei ole varalämmitysmahdollisuuksia, lankapuhelimet ovat katoamassa kovaa vauhtia ja kännykkäverkkojen tukiasemien varavoima ei riitä monen päivän sähköttömyyteen toisin kuin sairaaloiden. Lento- ja meriliikenteen ohjaaminen olisi suurissa vaikeuksissa. Tiedotteita saataisiin parhaiten perille paristokäyttöisten radioiden tai autoradioiden välityksellä.
Olemmeko tulleet niin riippuvaiseksi sähköstä, netistä ja fossiilisista polttoaineista, että jos niitä ei ole saatavilla, yhteiskunta lamaantuu muutamassa päivässä toimintakyvyttömäksi. Omakotitaloissa, kesämökeillä ja muissa erillisissä rakennuksissa on sentään takkoja ja mahdollisuuksia selvitä puulämmityksellä. Mutta voiko ostaa tai myydä mitään, jos ei ole sähköistä kassajärjestelmää, luottokortin varmennemahdollisuksia ym.? Käteistähän pidetään suurena riesana kaupalle ja Otto-automaatteja kalliina kulueränä. Osaavatko myyjät kirjoittaa manuaalisesti kuitin, jossa arvonlisäverot ovat kohdallaan ja voiko suuri kauppaketju myydä tuotteita ilman, että myynti päivittää samalla varastojärjestelmää?
Luotamme niin suuresti yhteiskuntaan ja sen organisoituihin toimintoihin, että meillä ei juuri ole tarvetta ylläpitää henkilökohtaisia valmiuksia poikkeustilanteita varten. Kunnalliset palo- ja pelastuslaitokset, väestönsuojat ja monet viranomaistoimet vahvistavat mielikuvaa siitä, että asiat ovat hallinnassa. Lisäksi vapaaehtoisille järjestetään luonnossa selviytymisen kursseja ja hyvin monet liikkuvat mielellään vapaa-aikana luonnossa. Mutta osammeko me kaupungissa asuvat tiukan paikan tullen toimia luonnon ehdoilla? Ainakin ääriolosuhteissa, kuten tsunamin yhteydessä kävi ilmi, ihminen on hyvin avuton.
Yksilötasolla kysymys omista voimavaroista on mielestäni vastaava. Erään viisauden mukaan pinnalliset ratkaisut kelpaavat niin kauan kuin itse on pinnalla. Menestys ja valta tuovat mukanaan käsityksen siitä, että elämä on perusolemukseltaan huoletonta ja helppoa ja perustuu omiin ansioihin. Vastaavasti köyhyys ja sairaus ovat jollakin tavalla niiden ihmisten oma syy, jotka kärsivät niistä. Entä sitten, kun yllättävä vakava sairaus iskee omalle kohdalle tai jokin henkinen tsunami vie pohjan pois kaikelta, minkä varaan on laskenut perustansa? Joskus niin pieni asia kuin kännykän tai tietokoneen katoaminen tai hajoaminen muodostaa hetkellisen henkilökohtaisen katastrofin: puuttuvat virtuaaliyhteydet tuntuvat silloin todellisemmilta kuin inhimilliset yhteydet. Läheisen ihmisen kuoleman yhteydessä puolestaan kännykkäongelmat tuntuvat täysin merkityksettömiltä.
Eri ihmisillä kipukynnys on erilainen. Joku kokee itsensä toimintakyvyttömäksi pienenkin vastoinkäymisen jälkeen, kun toinen vain sisuuntuu vaikeuksien keskellä. Miten tämä otetaan huomioon muuttuvissa työoloissa, joissa jokaisen panos on tärkeä. Mitä esimies voi tehdä ja mikä on jokaisen työyhteisön jäsenen oma vastuu?
1 kommentti:
Kaikki kohtaavat vastoinkäymisiä. Suhtautuminen vastoinkäymisiin vaihtelee ainakin peruselämänasenteen mukaan: hyväksynkö sen, että elämä ei aina helli minua ja näytä vain hyviä puoliaan. Samalla kun hyvinvointini kasvaa, väheneekö kykyni kestää epäonnea tai epäonnistumista?
Ajattelen jotenkin seuraavasti. Monet ihmiset käyttävät merkittävän osan ajastaan työhön. Elämän (tai elämää suuremman) kriisin keskellä elämää pystyssä pitävät arjen rutiinit ja itsestäänselvyydet eivät enää luo illuusiota elämän hallinnasta, eipä enää tunnu siltä että ”näinhän tämän piti mennäkin”. Olisi ihme jos tämä vaihe elämässä ei vaikuttaisi myös työkykyyn. Miten kriisissä olevaan ihmiseen pitäisi työyhteisössä suhtautua? Ensinnäkin mitä jos kriisi tulee muiden tietoon? On kai ensinnäkin noloa tai peräti häpeällistä tunnustaa, että on menettänyt tilanteen hallinnan ja ehkä lisäksi tietoinen siitä, että ei saa palautettua elämän hallintaa yhteisön toivomassa ajassa tai tavalla. Yhteisössä tilanne voi herättää muissa kaikkia mahdollisia tunteita: syyllisyyttä, vahingoniloa, myötätuntoa, pelkoa, ahdistusta, surua jne.
Toiseksi pitääkö ihmisen kriisi ottaa huomioon? Kuuluuko tunteiden jakaminen ja huomioonottaminen työpaikalle olleenkaan? Ne lienevät väistämättä osa työn arkea. Ehkä se miten kriisissä oleva henkilö itse suhtautuu asiaan, antaisi muille hyvän vinkin siitä miten henkilö haluaa asiaa käsitellä. Kovassa yksityiselämän kriisissä työpaikka saattaa olla se, joka jatkuu entisellään vaikka muut asiat ovat liikkeessä. Ehkä työpaikka on silloin mahdollisuus ylläpitää elämän jatkuvuutta ja mielekkyyttä. Muiden huomionosoituksetkaan eivät ole arvovapaita: ne kertovat jotain huomioijan omasta tilanteesta. Voisin kuvitella, että yksiä kriisissä olevia saattaa ”kriisiin osan ottaminen” lohduttaa ja toisia ahdistaa. Lisäksi sosiaalinen lahjakkuus ja empatiakyky vaihtelevat eri ihmisillä. Jos on kykyä, miksei voisi pyrkiä myötäelämään ja katsoa osaako viestiä ymmärrettävästi toiselle. Jos ei ole kykyä, toivoisi varmaan itsekin jos olisi kriisissä, että toinen ei pyrkisi keinotekoisesti auttamaan selviämisessä. Jokainen on kuitenkin töissä ensisijaisesti tekemässä töitä.
Mitä esimies voisi tehdä? Yksi työntekijä on kriisissä ja tavanomaisista tehtävistä suoriutuminen voi olla vaikeaa. Miten arvioida (osittainen) työkyvyn menettämisen riski? Miten järjestettäisiin sijaisuudet? Jos kriisi johtuu työstä (esim. työuupumus) voiko se kohdata useampia ihmisiä ja mitä voidaan tehdä että vastaavaa ei enää tapahtuisi? Entä muun työyhteisön suhtautuminen? Mitä jos tunnepitoinen suhtautuminen saa ylivallan yhteisöstä tai joistakin sen jäsenistä siinä määrin, että tiimin tai yhteisön työnteko vaikeutuu? Ymmärtääkseni esimies pystyy parhaimmin puuttumaan tilanteisiin nimenomaan työnjohdollisin ottein. Esimies voi esimerkiksi keskustella ja määritellä mahdollisesti tehtäviä uudelleen. Lienee työntekijällekin muuten vaikeaa tunnistaa, että tilapäisesti ei ole parhaimmassa iskussa. Esimiehen näkökulmasta kysymys voi olla myös päätöksenteosta ja vallankäyttämisestä.
On harmillista, että työelämä tuntee käytännössä vain yhden tilanteen, jossa ihmisiä ohjataan ammattiavun piiriin, ja sehän on liiallinen alkoholin käyttö. Olisipa mukavaa kun myös muita toimintakykyä lamaannuttavia tekijöitä osattaisiin nykyistä paremmin tunnistaa ja tunnustaa organisaatiossa. Sekin on päätös jos päätetään että ei huomata eikä reagoida.
Jonkinlaisena lopputulemana: vastuuta on kaikilla, mielestäni jokaisella lähinnä itsestään ja esimiehellä niistä työntekijöistä jotka työskentelevät hänen alaisuudessaan.
Lähetä kommentti