Leijonat tuli takaa uudestaan ja uudestaan

Heikki Pajunen

Suomen jääkiekkojoukkue teki sunnuntaina historiaa. Toki tämä oli jo toinen kerta, mutta jotakin erityislaatuista tässä mestaruudessa oli. Suomi oli monessa ottelussa häviöllä, mutta sieltä se nousu kuitenkin tuli uudestaan ja uudestaan. Ja senpä takia tapahtui ensimmäistä kertaa se, että Suomi tiukassa ja tärkeässä ottelussa tuli takaa tappion jälkeen Ruotsia vastaan voittoon.

Miksi voitto tuli juuri nyt? Miksei taas käynyt niin kuin monesti aikaisemminkin? Venäjä-ottelun jälkeen ei matkaa tietenkään ollut enää kuin yksi ottelu, mutta sen pelin jälkeen Suomen voiton puolesta olisi voinut lyödä vaikka kuinka paljon. Ensinnäkin tietysti Suomen peli oli varmaan MM-kisahistorian paras peli Suomelta. Kaikki oli tasapainoista, jokainen pelaa täytti oman roolinsa ja ennen kaikkea: Jokainen pelaaja pelasi omilla vahvuuksillaan, keskittyi siihen, eikä lähtenyt sooloilemaan mitään muuta. Ja pisteenä i:n päälle pieni ihme: Mikael Granlundin huikea maali, jonka muistavat loppuelämänsä kaikki sen nähneet.

Tärkein takuu Suomen voitosta saatiin pelaajien kommenteista, joista huokui kaksi olennaista asiaa:

1. Kukaan pelaajista ei sanonut menevänsä finaaliin vain yrittämään parastaan. Vaikka toimittajat yrittivät tunkea ajatuksia "Eikö mitali olekin hieno saavutus?" pelaajien suuhun, kaikki näkemäni haastateltavat vastasivat yksitoikkoisen selvästi. Me olemme menossa voittamaan MM-finaalia, ja yksi ottelu on jäljellä. Tavoite oli selvä, sitä kohti mennään.
2. Pelaajat osasivat nauttia voitostaan Venäjää vastaan. Se kertoo hyvin siitä, että he tunsivat oman psyykkisen tilanteensa. Vaikka finaali olikin edessä, myös jokaisesta välitavoitteesta pitää osata nauttia oikean pituinen hetki. Raskaan pelin jälkeen ei ole oikea hetki miettiä finaalia, vaan nauttia kovan työn jälkeen hienosta voitosta. Ja nauttiminen ei tässä kohtaa tarkoita ryyppäämistä tai muuten asian lekkeriksi heittämistä, vaan tunteen kokemista: miltä tuntuu, kun on juuri pelannut Suomen kaikkien aikojen kovimman pelin. Ja sitten taas seuraavana aamuna käännetään katse kohti finaalia. Tämä asenne heijastui jokaisen pelaajan suusta Venäjä-ottelun jälkeen.

Vasta pelin jälkeen tuli esille yksi Leijonien loistava käytännön työkalu. Maailman kartta, mihin liimattiin Leijona-tarra kaikkien voitettujen maiden päälle, oli loistava esillä oleva esimerkki siitä, että näkyvissä oli samaan aikaan kaksi olennaista asiaa. Kaikki ottelut finaaliin saakka, eli visio oli kirkas jo heti aluksi. "Näissä kisoissa voitetaan myös finaali". Lisäksi kisojen edetessä jokainen pelaaja näki (ja muisti) koko ajan kaiken sen, mikä oli jo saavutettu. Konkreettisesti visuaalisena mallina!

Itse finaalihan oli leijonien taisteluhengen ruumillistuma. Ruotsin johtomaali ei muuttanut pelissä mitään, vaan vastustajaa haastettiin edelleen samalla tavalla. Granlundin loistelias (taas) haastaminen johti jäähyyn, jonka aikana Suomi tasoitti. Ja miten – sitten että joukkueen todellinen johtaja Mikko Koivu taistelee maassa maaten jalalla syötön, josta syntyi ottelun kääntänyt 1–1 maali.

Viimeinen erä oli vain näytöstä. Suomen johtaessa 3–1 tapahtui se, minkä olisi voinut tehdä jo monet kisat sitten: Suomi ei muuttanut pelissään mitään, vaan kävi päälle kuin herhiläiset, jatkaen samaa omaa loistavaa pelitapaansa.

Mestarit eivät ole niitä, joille ei koskaan tapahdu yhtään epäonnistumista. Näissäkin kisoissa Norja-ottelun ensimmäinen erä tuskin kuuluu Suomen parhaimpiin. Mestarit ovat niitä, jotka takaiskun tapahtuessa nousevat nopeimmin ylös ja jatkavat omilla vahvuuksillaan eteenpäin. Kuten Leijonat teki – uudestaan ja uudestaan.

6–1. Siitä kelpaa suomalaisten nauttia monet monet kerrat.

Meritähti vai hämähäkki, kumpi voittaa?

Jari Ojasti

Muutama päivä sitten tajuntaan iskeytyi uutinen Pakistanista. Al-Qaida terroristiverkoston johtaja ja nokkamies Osama bin Laden oli yhdysvaltalaislähteiden mukaan kuollut. Poliitikot ryntäsivät julistamaan maailman olevan nyt turvallisempi kun yksi terroristijohtaja on poissa ja Al-Qaida ilman johtajaa. Onkohan näin?

Ori Brafman käsittelee kirjassaan The Starfish and the spider verkostomaisia organisaatioita ja niiden kilpailuetua perinteisiin hierarkisiin organisaatioihin nähden. Kirja tutkii mm. sellaisten menestyneiden ilmiöiden, kuten Al-Qaida, Napster ja AA-kerho, rakenteita ja johtajuutta.

Miksi meritähti ja hämähäkki? Kirjoittajien mukaan meritähti (verkosto) on vaurioista toipuvaa lajia, yhden katkenneen jalan tilalle tulee kaksi uutta. Hämähäkki (pyramidiorganisaatio) taasen päättömänä on kuollut hämähäkki.

Voidaan siis odottaa että Al-Qaida palaa entistä aktiivisempana areenalle, valitettavasti. Toisista riippumattomasti toimivia pieniä terroristisoluja eri puolilla maailmaa yhdistää oikeastaan vain aate ja mahdollisesti yhteinen oppihistoria jossain terroristijärjestön koulutuskeskuksessa. Muuta yhteistä ei ole. Solut ovat itseorganisoituvia, voivat päättää itsenäisesti kohteistaan ja operoivat erinomaisen piilossa suurten valtioiden hierarkkisilta tiedustelupalveluilta ja armeijoilta.

Johtamisen tämä asettaa mielenkiintoiseen valoon. Onko suuryritysten ja hierarkkisten organisaatioiden aika ohi? Onko tulevaisuuden kilpailuetu solumainen rakenne, joka mukautuu muuttuviin tilanteisiin "automaattiohjauksella"? Ainakin johtamisen funktio muuttuu. Johtamisesta tulee aatteen (visio & strategia) kirkastamista ja vapauden antamista verkoston toimijoille. Luottamus on kovaa valuuttaa. Vastuunottajia kaivataan. Ja uskoa onnistumiseen.

Meillä suomalaisilla on pari omaakin menestystarinaa verkoston voimasta. Linux käyttöjärjestelmä ja MySQL tietokanta syntyivät yhden ihmisen intohimosta, mutta hyvin pian kehitystyö tapahtui vapaaehtoisten tekemän työn tuloksena. Miten näitä "organisaatioita" johdettiin vai johdettiinko? Mikä sai ihmiset tekemään vapaaehtoisesti satojatuhansia tunteja työtä yhdessä yhteisen tuotteen hyväksi? Ei liene sattumaa, että kaupalliset toimijat olivat helisemässä kun Linux ja MySQL aikanaan valtasivat markkinaosuuksia. Miten kilpailla ilmaista tuotetta vastaan...

Liike-elämässä on jo vuosia puhuttu verkostoista, strategisista liittoutumista, toimittaja- ja alihankintaketjujen hallinnasta, ketjuohjauksesta, ja kumppanuuksista. Yhteistä näille kaikille on kuitenkin hierarkia. Väitän, että kumppanuuksissakin on epätasapainoa, jompikumpi johtaa ja toinen peesaa. Rakenne on meille niin tärkeä, että verkostoakin me yritämme hallita vanhan ajatusmallin mukaan. Olisiko aika vaihtaa paradigmaa ja miettiä miten ja mitä uudella vuosituhannella johdetaan?

Väärin äänestetty

Pentti Martiskainen

Suomessa on nyt siirrytty uuteen poliittiseen aikakauteen. Siirtymisen luoma levottomuus näkyy meillä kaikkialla, mutta myös koko Euroopassa. Jopa Portugalissa on havahduttu noteeraamaan pieni pohjoinen valtio, joka Euroopan Unionin jäsenyydestä huolimatta tuntuu äänestävän ihan väärin. Sosiaalisessa mediassa järjestäydytään jo uuden tulevaisuuden varalta, ja rintamalinjoja syntyy moneen suuntaan. Kansainvälisyys ja impivaaralaisuus jakavat nyt kansaa, vaikka arjen ongelmien kannalta kummallakaan ei liene suurta merkitystä.

Nukkuvien puolue suurin
Ennen lähinnä jätettiin äänestämättä väärin. Nukkuvien puolue on pitänyt valtaa yli 32 prosentin äänettömällä osuudella. Nukkuvia on yritelty herätellä vaaliuurnille moni keinoin, mutta turhaan. Nyt saatiin sentään parin prosentin liikahdus, mutta sekin näytti menevän väärin tai ainakin väärälle puolueelle. Silti vankasti suurin puolue on edelleen nukkuvat.

Kuka äänesti väärin?
Perussuomalaisia kannatti 19,1 prosenttia äänestäneistä. Tämä joukko tuntuu ainakin sosiaalisessa mediassa kommentoineiden mielestä äänestäneen pahimmin väärin. Lievää väärin äänestämistä oli muidenkin puolueiden saamissa äänissä. Kokonaan väärin on äänestetty lähinnä keskustan ja vihreiden kannattajien mielestä. Ketä nämä väärin äänestäneet ihmiset sitten ovat, ja mitä he oikein ajavat takaa? Ainakaan työpaikkojen kahvikeskusteluissa ja Facebookissa heitä ei ole näkynyt, eikä kenenkään tuttavapiiriinkään heitä tunnu kuuluvan. Jostain puun takaa he tulivat, äänestivät väärin ja taas katosivat. Onko tässä sama ilmiö kuin Seitsemän päivää -lehden lukemisessa. Se on maan suurilevikkisin lehti, vaikka kukaan ei ole tunnustanut sitä lukevansa.

Mitä he tavoittelevat?
Väärin äänestäneiden motiiveja on spekuloitu runsaasti, mutta silti kuva on hämärä. Yleisimmin vedotaan protestiin vanhoja puolueita ja niiden ajamaa politiikkaa vastaan. Ainahan protestiääniä on ollut, mutta selittääkö tämä silti väärin äänestäneiden koko määrän. On mielenkiintoista, että vaalivoittajien poliittisista päämääristä on niin vähän todellista tietoa. Tuntuu kuin heidän ohjelmansa olisi kirjo muiden puolueiden kannattamia ja vastustamia asioita sulavassa sekamelskassa, josta vain maahanmuuttokriittisyys nostaa päätään.

Mitä nyt seuraa?
Vaalien jälkeen seuraa aina hämmennys, niin nytkin. Osa äänestäjistä uskoo, että valitut ehdokkaat oikeasti lähtisivät ajamaan lupaamiaan asioita. Kun aikaa kuluu, poliittinen realismi karsii lupauksista suurimman osan – puolueiden sisäinen kuri loput – ja palataan normitilanteeseen. Siinä poliittiset päättäjät tulevat ja menevät, puolueet voittavat ja häviävät, mutta sama meno jatkuu. Kansasta kaikki näyttää ihan samalta. Puhuvat päät ovat vain hiukan erinäköisiä. Näin väärin äänestämisen seuraukset ovat ainakin aiemmin olleet vähäisiä ja merkityksettömiä. Toistuuko sama kuvio nytkin?

Kuka hävisi?
Vaalien todellinen häviäjä lienee kuitenkin Aku Ankka. Tämä kestosuosikki on nyt pudonnut pois nimellä äänestettyjen kärkipaikalta. Hänet on nimittäin ohittanut Munamies! Selvästi väärin äänestetty.