Jari Ojasti
Monet ajattelevat, että palkitsemalla saa työntekijän tekemään työtä enemmän tai laadukkaammin tai nopeammin. Näin asia varmaan onkin yksinkertaisissa tehtävissä. Entä sitten vaativassa asiantuntijatyössä, jossa samaan lopputulokseen voi päästä monta eri reittiä tai kysymyksissä, joihin ei ole olemassa yksinkertaisia vastauksia?
Daniel Pinkin puheenvuoro aiheesta on hyvin valaiseva. Hän on tehnyt aiheesta tutkimusta sekä referoi puheenvuorossaan mm. MIT:n tutkimuksia, joissa on todettu, että perinteinen palkitseminen ei aina toimi tai tuottaa esim. vaativassa asiantuntijatyössä suorituskyvyn laskun. Niinkuin Dan sanoo, ”There is a mismatch between what science knows and what business does.”
Mistä tässä sitten on kysymys? Luovuutta ja uusien näkökulmien tarkastelua vaativaa tehtävää tekevä henkilö itse asiassa rajoittaa näkökulmiaan ja kekseliäisyyttään, kun tehtävässä onnistumiseen lisätään esim. rahallinen palkkio. Mielenkiintoinen väite. Ja vanha totuushan on, että innovaatioita ei synny pakottamalla.
Viimeiset vuodet myös Suomessa on paljon kirjoitettu ja keskusteltu innovaatiojohtamisesta. Meidän suomalaisten onneksi näissä puheenvuoroissa on muistettu tuoda esille myös työkulttuurin ja tilan merkitys innovaatioiden syntymiseen. Viihtyisissä, erilaisia työtapoja tukevissa tiloissa, ajatus lentää.
Työkulttuuri ja tila eivät yksin riitä vaan myös muut olosuhteet ja rakenteet tulisi miettiä työskentelytapaa tukeviksi, unohtamatta johtamisen rakenteita ja periaatteita. Jo hieman kulunut esimerkki Googlesta ja heidän 20% säännöstään osoittaa miten johtamisella voidaan luoda sellaista ilmapiiriä, joka tukee tuloksellisuutta ja uusien ideoiden syntyä ja tuotteistamista.
Mitä jos tänään tekisit asioita hieman toisin? Kehityskeskustelun voi aivan hyvin pitää kävelemällä työpaikan lähipuistossa, aivoriihen kahvipöydän ympärillä, raportoinnin ilman kalvosulkeisia tai vaikkapa tiimipalaverin täysin avoimessa tilassa ilman tuoleja, pöytiä ja muuta rekvisiittaa.
Idearikasta työpäivää!
perjantai 18. syyskuuta 2009
perjantai 11. syyskuuta 2009
Uskonvarainen maailmamme
Pentti Martiskainen
”Uskotko laman olevan ohi?” Kysymys, joka esitetään päivittäin analyytikoille, ekonomisteille ja talousasiantuntijoille. Heidän usein hyvin ympäripyöreiden vastaustensa pohjalta luomme omaa maailmankuvaamme ja haemme perusteita omalle uskollemme. Kun riittävän moni asiantuntija uskoo, usko luo luottamusta ja luottamus johtaa toimintaan ja oikeanlainen toiminta saa pörssit nousuun. Tämä nostanee meidät aikanaan ylös tästä taloudellisesta kurimuksesta.
Ilman uskoa ei ole luottamusta, ilman luottamusta ei ole toimintaa. Usko on siis liikkeelle paneva voima myös maailmantaloudessa. Usko uuteen ja parempaan johtaa myös yksilötasolla toimintaan ja eteenpäin kulkemiseen. Ilman uskoa homma hyytyy ja pysähdymme, ilman uskoa jäämme tuleen makaamaan.
Mitä usko sitten oikein on? Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy sanoo Raamattu. Me siis toivomme, että lama on ohi ja ojentaudumme toimimaan sen mukaisesti, mitä emme vielä näe luottaen että näin se menee. Tämä lienee totta myös pörsseissä ja taloudessa. Ilman uskoa pörssikurssit sukeltavat ja talous hyytyy.
Suomalainen ei usko ennen kuin näkee, toteaa vanha sanonta. Kun suomalainen sitten näkee, hän toteaa, ettei voi uskoa silmiään. Tällä uskon määrällä ei pörssejä saada nousuun. Meistä monet uskovat talouden nousevan vain ahkeralla työllä, kovalla yrittämisellä ja sisukkaalla ponnistelulla. Niitäkin varmaan tarvitaan, mutta ilman uskoa, toivoa ja luottamusta harva jaksaa ponnistella loputtomiin. Herkät markkinavoimatkin tuntuvat usein liikkuvan helpommin uskon tai epäuskon ajamina.
Miten siis käännämme talouden uudelle nousu-uralle? Oikea vastaus tähän ikuisuuskysymyksen voisi olla kultaakin kalliimpi. Ilman tätä lopullista vastausta voimme vain yhdessä ponnistella eteenpäin ja uskoa ja luottaa sen jonain päivänä tuottavan hyvän lopputuloksen.
Uskotko sinä?
”Uskotko laman olevan ohi?” Kysymys, joka esitetään päivittäin analyytikoille, ekonomisteille ja talousasiantuntijoille. Heidän usein hyvin ympäripyöreiden vastaustensa pohjalta luomme omaa maailmankuvaamme ja haemme perusteita omalle uskollemme. Kun riittävän moni asiantuntija uskoo, usko luo luottamusta ja luottamus johtaa toimintaan ja oikeanlainen toiminta saa pörssit nousuun. Tämä nostanee meidät aikanaan ylös tästä taloudellisesta kurimuksesta.
Ilman uskoa ei ole luottamusta, ilman luottamusta ei ole toimintaa. Usko on siis liikkeelle paneva voima myös maailmantaloudessa. Usko uuteen ja parempaan johtaa myös yksilötasolla toimintaan ja eteenpäin kulkemiseen. Ilman uskoa homma hyytyy ja pysähdymme, ilman uskoa jäämme tuleen makaamaan.
Mitä usko sitten oikein on? Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy sanoo Raamattu. Me siis toivomme, että lama on ohi ja ojentaudumme toimimaan sen mukaisesti, mitä emme vielä näe luottaen että näin se menee. Tämä lienee totta myös pörsseissä ja taloudessa. Ilman uskoa pörssikurssit sukeltavat ja talous hyytyy.
Suomalainen ei usko ennen kuin näkee, toteaa vanha sanonta. Kun suomalainen sitten näkee, hän toteaa, ettei voi uskoa silmiään. Tällä uskon määrällä ei pörssejä saada nousuun. Meistä monet uskovat talouden nousevan vain ahkeralla työllä, kovalla yrittämisellä ja sisukkaalla ponnistelulla. Niitäkin varmaan tarvitaan, mutta ilman uskoa, toivoa ja luottamusta harva jaksaa ponnistella loputtomiin. Herkät markkinavoimatkin tuntuvat usein liikkuvan helpommin uskon tai epäuskon ajamina.
Miten siis käännämme talouden uudelle nousu-uralle? Oikea vastaus tähän ikuisuuskysymyksen voisi olla kultaakin kalliimpi. Ilman tätä lopullista vastausta voimme vain yhdessä ponnistella eteenpäin ja uskoa ja luottaa sen jonain päivänä tuottavan hyvän lopputuloksen.
Uskotko sinä?
perjantai 4. syyskuuta 2009
Kaiken tulee olla suhteellista
Ville Lähdesmäki
Muistan erään keskustelun vuosien takaa elävästi. Tai siis muistan oikeastaan vain kenen kanssa sen kävin ja vain hieman siitä, mistä puhuimme. Itse asiassa puheesta muistan vain tämän:
- Kaikki on suhteellista, minä sanoin.
Keskustelukaverini katsoi minua hieman oudosti ja sanoi lopulta:
- Ei voi olla, se on täysi mahdottomuus.
- Miten niin? Minä kysyin.
- No, jos kaikki olisi suhteellista, niin myös lauseen ”kaikki on suhteellista” sana kaikki olisi myös suhteellinen. Tämä vesittäisin kaikki –sanan sisällön, jolloin sen absoluuttinen kaikenkattava ja sisäänsä sulkeva merkitys katoaisi. Tämä tarkoittaisi, että ei voitaisi sanoa kaiken olevan suhteellista koska tämä kaikenkattava ja sisäänsä sulkeva lause olisi mieletön; itsensä kanssa ristiriitainen ja itsensä kumoava, keskustelukumppanini todisti.
Ottamatta kantaa sen enempää kielifilosofisiin metalauseisiin tai loogisiin kuperkeikkoihin edellä esitetty keskustelu palasi mieleeni hiljattain. Olen nimittäin miettinyt kohtaamista, vuorovaikutusta ja dialogia osana johtamista, erityisesti Y-sukupolven johtamista ajatellen. Miten tulisi johtaa niin, että nuori työntekijä ja hieman iäkkäämpi esimies puhuisivat samaa kieltä ja tarkoittaisivat sanoilla samaa – eihän tällaisissa asioissa saisi olla suhteellisia merkityksiä? Vai saisiko?
Viestin välityksen kannaltahan on olennaista, että lähettäjä ja vastaanottaja ensinnäkin ymmärtävät toisiaan ja toiseksi jakavan saman merkitysmaailman. Muuten voi käydä kuten eräälle ystävälleni, joka oli yrittänyt tavoittaa ystäväänsä puhelimitse. Kun ei ollut tässä onnistunut, hän oli kirjoittanut tekstiviestin, jossa kirjoitti: ”Immanentti transendentti kommuunio substanssiisi ei aktualisoitunut, joten partisipoisitko diskurssia lihan kilvoitusta kontemploiden?” En tiedä saiko hän koskaan mitään järkevää vastausta. Dialogi jäi oletettavasti syntymättä!
Ystäväni ja kollegani Tapio Aaltosen mukaan kreikankielen sana dia tarkoittaa sitä, että jotakin tarkastellaan jonkun läpi tai jotain kautta. Puolestaan logos tarkoittaa järkeä. Siksi hänen mukaansa dialogissa luomme yhdessä ajattelemisen taitoa: ajattelemme läpinäkyvästi, vilpittömästi, ilman taka-ajatuksia ottaen huomioon keskustelukumppanin parhaat argumentit. Toisin sanoen dialogissa luomme yhdessä jotakin jostakin. Muodostamme jotain, mitä ei aikaisemmin ollut edes olemassa. Dialogissa luomme suhteen kahden välille.
Dialogi on siis jotakin muuta kuin käsitteeseen toisinaan sekoittuva keskustelu, väittely tai johdon monologi. Risto Säntin mukaan dialogissa sen sijaan keksitään ja paljastetaan valintojen luonne ja taustatekijät. Siihen sisältyy pyrkimys ymmärtää toisen ihmisen näkemystä hänen näkösuunnasta katsoen. Siksi se on tehokkaimpia vuorovaikutuksen ja uudistumisen keinoja. Dialogi on lähestymistapa, joka mahdollistaa yksilön ja organisaation merkittävän muutoksen. Siis, jos olen ymmärtänyt oikein, dialogilla on muutoksia aikaansaava luonto, mutta toisaalta sen edellytyksenä on muuttunut organisaatio.
Siksi P.M. Sengeä mukaillen onkin perusteltua kysyä, voiko hierarkkisissa organisaatiossa ylipäätään syntyä aitoa dialogia esimiesten ja alaisten välille. Hänen mukaansa se on mahdollista vain tietoisen pyrkimyksen avulla: dialogia on hänen mielestään haluttava enemmän kuin aseman tuomaa valtaa ja etuoikeuksia. Samalla rooleihin liittyvistä ennakko-olettamuksista on pystyttävä luopumaan. Siksi onkin ymmärrettävää, että hän nimesi ensimmäisten joukossa oppivan organisaation esimiehen juuri palvelijaksi. Palvelijan rooli on hänen mukaansa ennen kaikkea asenne, palveluasenne.
Dialogissa on siis kyse suhteesta kahden ihmisen, persoonan, välillä. Onnistuessaan sillä on valtava voima muuttaa asioita ja uudistaa ymmärrystämme. Se on allerginen vallanhalulle, itsensä korostamiselle ja oman ajattelun omahyväisyydelle. Juutalainen ajattelija Martin Buber on kirjoittanut juuri tästä – hienolta nimeltään dialogisesta personalismista. Hän, pääteoksessaan Ich und Du (Minä ja Sinä, 1927), teki perustavan eron kahdenlaisten suhteiden välille. Hänen mukaansa Minä-Sinä –suhteet ovat persoonallisia kun taas Minä-Se –suhteet ovat epäpersoonallisia. Kun Minä-Sinä –suhde pitää sisällään kahden molemminpuolisesti aktiivisen subjektin kohtaamisen, niin Minä-Se –suhteessa aktiivinen subjekti etsii ja tutkii passiivista objektia.
Teologi Alister McGrathin mukaan Buber puhuessaan subjektien ja objektien välisistä suhteista, hän tarkoittaa Minä-Se –suhteita. Esimerkiksi ihmisen ja kynän välinen suhde on tällainen. Siinä vain ihminen on aktiivinen ja kynä puolestaan vain passiivinen. Tässä suhteessa aktiivinen subjekti on suhteessa epäaktiiviseen objektiin, jolloin subjekti toimii Minänä, objektin ollessa Se.
Sen sijaan Minä-Sinä –suhde vie meidät Buberin filosofian ytimeen. Minä-Sinä –suhde on olemassa vain kahden aktiivisen subjektin, persoonan, välillä. Se on suhteena molemminpuoleinen ja vastavuoroinen. Tässä suhteessa minä tulee esille persoonana ja samalla tietoiseksi itsestään. Siksi ihmisten väliset persoonalliset suhteet ovat esimerkkejä Minä-Sinä –suhteen olennaisimmista piirteistä. Juuri tuo suhde itse, joka on ihmisiä yhteen liittävä murtumaton ja näkymätön side, on Buberin Minä-Sinä –suhteen ydin.
Kun Minä-Se –suhde on luonteeltaan epäsuora, joka välittyy objektin kautta ja sillä on tietty sisältö, niin Minä-Sinä –suhde on suora ja välitön ilman määrättyä sisältöä. Tämä objekti Se voidaan tunnistaa tiettyjen tuntomerkkien kuten pituuden, painon tai värin perusteella ja sitä voidaan kuvata fyysisesti. Sen sijaan Sinän me pystymme tuntemaan suoraan.
Samoin vaikka tiedämme monia asioita Siitä, niin Sinän me tunnemme itse ja Sinä tuntee meidät. Siksi, jos tiedämme jostain, voimme kertoa toisille nuo tiedot. Jos taas tunnemme jonkun, niin ei tällä tuntemisella ole varsinaista tiedollista sisältöä, sillä tuntemiseen sisältyvää tietoa on mahdotonta ilmaista sanoin. Siksi Buberin mielestä Minä-Sinä –suhde onkin siis molemminpuolinen, vastavuoroinen, symmetrinen ja sisällyksetön, jolloin kahden persoonan kohtaamisessa aina molemmat säilyttävät subjektiivisuutensa.
Siksi toisen persoonan on oltava aina kohtaamisessa subjekti, ei ikinä objekti. Tämä on se suhde, jossa dialogi elää ja voi hyvin – kahden tasa-arvoisen ihmisen kohtaamisessa, jossa tahdomme palvella emme tulla palvelluksi. Siksi suhde on kallisarvoisen tärkeä johtamisessa kuin elämässä yleensä – lisäksi se on kaiken dialogin perusta. Kahden persoonan välinen suhde itse on persoonallisen vuorovaikutuksen todellinen päämäärä. Siinä ei ole sisältöä, mutta se on silti olemassa.
Siksi kaiken ihmisten johtamisen tulee olla suhteellista; Minä-Sinä –suhteellista. Buberia lainatakseni tällaisella suhteella ”ei ole tiettyä sisältöä, vaan se on läsnäolo.”
Muistan erään keskustelun vuosien takaa elävästi. Tai siis muistan oikeastaan vain kenen kanssa sen kävin ja vain hieman siitä, mistä puhuimme. Itse asiassa puheesta muistan vain tämän:
- Kaikki on suhteellista, minä sanoin.
Keskustelukaverini katsoi minua hieman oudosti ja sanoi lopulta:
- Ei voi olla, se on täysi mahdottomuus.
- Miten niin? Minä kysyin.
- No, jos kaikki olisi suhteellista, niin myös lauseen ”kaikki on suhteellista” sana kaikki olisi myös suhteellinen. Tämä vesittäisin kaikki –sanan sisällön, jolloin sen absoluuttinen kaikenkattava ja sisäänsä sulkeva merkitys katoaisi. Tämä tarkoittaisi, että ei voitaisi sanoa kaiken olevan suhteellista koska tämä kaikenkattava ja sisäänsä sulkeva lause olisi mieletön; itsensä kanssa ristiriitainen ja itsensä kumoava, keskustelukumppanini todisti.
Ottamatta kantaa sen enempää kielifilosofisiin metalauseisiin tai loogisiin kuperkeikkoihin edellä esitetty keskustelu palasi mieleeni hiljattain. Olen nimittäin miettinyt kohtaamista, vuorovaikutusta ja dialogia osana johtamista, erityisesti Y-sukupolven johtamista ajatellen. Miten tulisi johtaa niin, että nuori työntekijä ja hieman iäkkäämpi esimies puhuisivat samaa kieltä ja tarkoittaisivat sanoilla samaa – eihän tällaisissa asioissa saisi olla suhteellisia merkityksiä? Vai saisiko?
Viestin välityksen kannaltahan on olennaista, että lähettäjä ja vastaanottaja ensinnäkin ymmärtävät toisiaan ja toiseksi jakavan saman merkitysmaailman. Muuten voi käydä kuten eräälle ystävälleni, joka oli yrittänyt tavoittaa ystäväänsä puhelimitse. Kun ei ollut tässä onnistunut, hän oli kirjoittanut tekstiviestin, jossa kirjoitti: ”Immanentti transendentti kommuunio substanssiisi ei aktualisoitunut, joten partisipoisitko diskurssia lihan kilvoitusta kontemploiden?” En tiedä saiko hän koskaan mitään järkevää vastausta. Dialogi jäi oletettavasti syntymättä!
Ystäväni ja kollegani Tapio Aaltosen mukaan kreikankielen sana dia tarkoittaa sitä, että jotakin tarkastellaan jonkun läpi tai jotain kautta. Puolestaan logos tarkoittaa järkeä. Siksi hänen mukaansa dialogissa luomme yhdessä ajattelemisen taitoa: ajattelemme läpinäkyvästi, vilpittömästi, ilman taka-ajatuksia ottaen huomioon keskustelukumppanin parhaat argumentit. Toisin sanoen dialogissa luomme yhdessä jotakin jostakin. Muodostamme jotain, mitä ei aikaisemmin ollut edes olemassa. Dialogissa luomme suhteen kahden välille.
Dialogi on siis jotakin muuta kuin käsitteeseen toisinaan sekoittuva keskustelu, väittely tai johdon monologi. Risto Säntin mukaan dialogissa sen sijaan keksitään ja paljastetaan valintojen luonne ja taustatekijät. Siihen sisältyy pyrkimys ymmärtää toisen ihmisen näkemystä hänen näkösuunnasta katsoen. Siksi se on tehokkaimpia vuorovaikutuksen ja uudistumisen keinoja. Dialogi on lähestymistapa, joka mahdollistaa yksilön ja organisaation merkittävän muutoksen. Siis, jos olen ymmärtänyt oikein, dialogilla on muutoksia aikaansaava luonto, mutta toisaalta sen edellytyksenä on muuttunut organisaatio.
Siksi P.M. Sengeä mukaillen onkin perusteltua kysyä, voiko hierarkkisissa organisaatiossa ylipäätään syntyä aitoa dialogia esimiesten ja alaisten välille. Hänen mukaansa se on mahdollista vain tietoisen pyrkimyksen avulla: dialogia on hänen mielestään haluttava enemmän kuin aseman tuomaa valtaa ja etuoikeuksia. Samalla rooleihin liittyvistä ennakko-olettamuksista on pystyttävä luopumaan. Siksi onkin ymmärrettävää, että hän nimesi ensimmäisten joukossa oppivan organisaation esimiehen juuri palvelijaksi. Palvelijan rooli on hänen mukaansa ennen kaikkea asenne, palveluasenne.
Dialogissa on siis kyse suhteesta kahden ihmisen, persoonan, välillä. Onnistuessaan sillä on valtava voima muuttaa asioita ja uudistaa ymmärrystämme. Se on allerginen vallanhalulle, itsensä korostamiselle ja oman ajattelun omahyväisyydelle. Juutalainen ajattelija Martin Buber on kirjoittanut juuri tästä – hienolta nimeltään dialogisesta personalismista. Hän, pääteoksessaan Ich und Du (Minä ja Sinä, 1927), teki perustavan eron kahdenlaisten suhteiden välille. Hänen mukaansa Minä-Sinä –suhteet ovat persoonallisia kun taas Minä-Se –suhteet ovat epäpersoonallisia. Kun Minä-Sinä –suhde pitää sisällään kahden molemminpuolisesti aktiivisen subjektin kohtaamisen, niin Minä-Se –suhteessa aktiivinen subjekti etsii ja tutkii passiivista objektia.
Teologi Alister McGrathin mukaan Buber puhuessaan subjektien ja objektien välisistä suhteista, hän tarkoittaa Minä-Se –suhteita. Esimerkiksi ihmisen ja kynän välinen suhde on tällainen. Siinä vain ihminen on aktiivinen ja kynä puolestaan vain passiivinen. Tässä suhteessa aktiivinen subjekti on suhteessa epäaktiiviseen objektiin, jolloin subjekti toimii Minänä, objektin ollessa Se.
Sen sijaan Minä-Sinä –suhde vie meidät Buberin filosofian ytimeen. Minä-Sinä –suhde on olemassa vain kahden aktiivisen subjektin, persoonan, välillä. Se on suhteena molemminpuoleinen ja vastavuoroinen. Tässä suhteessa minä tulee esille persoonana ja samalla tietoiseksi itsestään. Siksi ihmisten väliset persoonalliset suhteet ovat esimerkkejä Minä-Sinä –suhteen olennaisimmista piirteistä. Juuri tuo suhde itse, joka on ihmisiä yhteen liittävä murtumaton ja näkymätön side, on Buberin Minä-Sinä –suhteen ydin.
Kun Minä-Se –suhde on luonteeltaan epäsuora, joka välittyy objektin kautta ja sillä on tietty sisältö, niin Minä-Sinä –suhde on suora ja välitön ilman määrättyä sisältöä. Tämä objekti Se voidaan tunnistaa tiettyjen tuntomerkkien kuten pituuden, painon tai värin perusteella ja sitä voidaan kuvata fyysisesti. Sen sijaan Sinän me pystymme tuntemaan suoraan.
Samoin vaikka tiedämme monia asioita Siitä, niin Sinän me tunnemme itse ja Sinä tuntee meidät. Siksi, jos tiedämme jostain, voimme kertoa toisille nuo tiedot. Jos taas tunnemme jonkun, niin ei tällä tuntemisella ole varsinaista tiedollista sisältöä, sillä tuntemiseen sisältyvää tietoa on mahdotonta ilmaista sanoin. Siksi Buberin mielestä Minä-Sinä –suhde onkin siis molemminpuolinen, vastavuoroinen, symmetrinen ja sisällyksetön, jolloin kahden persoonan kohtaamisessa aina molemmat säilyttävät subjektiivisuutensa.
Siksi toisen persoonan on oltava aina kohtaamisessa subjekti, ei ikinä objekti. Tämä on se suhde, jossa dialogi elää ja voi hyvin – kahden tasa-arvoisen ihmisen kohtaamisessa, jossa tahdomme palvella emme tulla palvelluksi. Siksi suhde on kallisarvoisen tärkeä johtamisessa kuin elämässä yleensä – lisäksi se on kaiken dialogin perusta. Kahden persoonan välinen suhde itse on persoonallisen vuorovaikutuksen todellinen päämäärä. Siinä ei ole sisältöä, mutta se on silti olemassa.
Siksi kaiken ihmisten johtamisen tulee olla suhteellista; Minä-Sinä –suhteellista. Buberia lainatakseni tällaisella suhteella ”ei ole tiettyä sisältöä, vaan se on läsnäolo.”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
