torstai 19. marraskuuta 2009

Pelkkää puhetta vai eikö sittenkään

Tuovi Haikala

”Ne puhuu vaan eikä tee mitään” on syytös, jonka saattaa kuulla useinkin. Sinänsä ei kumma, kuluuhan joidenkin tutkimusten mukaan 80 % johdon ja esimiesten ajasta erilaisissa keskusteluissa. Eri asia on, välittyykö niissä keskusteluissa jotain ja syntyykö jotain uutta – oivalluksia, ideoita, uusia tapoja hahmottaa matkaa eteenpäin.

Johtuuko puhumisen vähättely perinteisestä uskostamme vaikenemisen suureen arvoon vai siitä, että koetaan, etteivät puhujat sitoudu sanoihinsa vaan käyttävät löysää kieltä, trendikkäitä ilmauksia ilman syvempää merkitystä vain tehdäkseen vaikutuksen tai ollakseen osa jotain ryhmää? Tekojen täytyy seurata sanoja, mutta se mitä sanomme ja miten sanomme ei ole samantekevää.

Puhumiseen ja kielenkäyttöön on syytä kiinnittää enemmän huomiota. Puhe tai kieli on vahva työkalu, jolla me rakennamme maailmaa. Puhumalla selvitämme asioita, luomme ymmärrystä, teemme sopimuksia. Jotkut kielelliset ilmaisut ovat sinänsä tekoja: hyväksyn, palkkaan, erotan, vahvistan, toisilla taas ilmaisemme ja vahvistamme keskinäisiä suhteita tai ilmaisemme arvostuksemme, ajatuksemme ja kantamme.

Kannanotto ihmisten välisten suhteiden laatuun on myös puhumattomuus – kahvipöytäkeskusteluissa ei välttämättä jaeta sen kummempaa tietoa, mutta arkipäiväinen rupattelu kertoo, että välit ovat kunnossa. Aika pahaksi on päässyt tilanne silloin kun puhevälit ovat katkenneet.

Sanojen valtava voima näkyy erityisen hyvin coachingissa – kysymysten muotoilulla huomio kiinnittyy eri asioihin. Voin kysyä coachattavalta, onko sinulla vaihtoehtoja tai mitä vaihtoehtoja sinulla on. Toinen näistä ohjaa ajatuksen siihen, että vaihtoehtoja joko on tai ei, toinen lähtee perusolettamuksesta, että aina niitä jotain on. Kumpi on innostavampi näkymä haasteellisessa tilanteessa ja saa ohjattavan aidosti miettimään?

On myös hyvä tiedostaa, miten jotkut kysymykset saavat meidät puolustuskannalle kun taas toiset luovat tunteen arvostuksesta. Ajatellaan vaikka tilannetta, että joku kysyy kollegalta miksi hän teki niin kuin teki – välitön reaktio tähän sinänsä neutraaliin kysymykseen on epäilys, että asiassa on jotain vikaa tai kyseenalaistettavaa. Jos taas kysymme, miten hän sen teki, on reaktiona tunne siitä, että on saanut aikaan jotain hyvää ja mielenkiintoista.

Hyvä on muistaa, että elämänkokemuksemme muokkaa tapaa miten ymmärrämme sanat. Yhteistyö, luottamus, ystävyys – kaikki positiivia ilmauksia, mutta jos pienessäkin ryhmässä yrittää määritellä sitä, mitä ne tarkkaan ottaen tarkoittavat, niin syntyy pitkiä tulkintoja. Nämä tulkinnat ohjaavat meidän odotuksiamme ja teot jotka poikkeavat niistä, aiheuttavat kaikenlaista hämminkiä. Siksi tärkeistä asioista pitää puhua riittävän pitkään ja syvään ainakin kerran, jotta yhteinen toiminta onnistuu. Saivartelu on sitten asia erikseen – kuka nyt mitäkin saivarteluksi nimittää.

1 kommentti:

Jari O kirjoitti...

Miten arvokkaaseen asiaan olet tarttunutkin, Tuovi.

Puhumisen ja sanojen merkitys on todella valtavan suuri nykyisesssä viestinnässä, vaikka kehon kielellä ym. on iso merkitys jonka tänä sähköpostin aikakautena tahtoo unohtaa.

Puhumiseen liittyen ehkä se iso ja merkityksellinen asia on kuuntelu. Olemmeko oikeasti läsnä niissä keskustelutilanteissa, missä toisemme kohtaamme. Eli kohtaammeko ollenkaan? Onko kontaktia, jos neuvottelupöydän ympärillä istuu kymmenen sähköposteihinsa ja tekstiviesteihinsä uppoutunutta "läsnäolijaa"?