Eräs maailman parhaista kiertävistä bändeistä, Metallica, keikkaili Suomessa 4.6.2012. Kiertueen teemana oli soittaa koko Black-albumi lävitse, lopusta alkuun. Black-albumi on 1991 julkaistu levy, joka teki Metallicasta ison ja tunnetun bändin metallikentän ulkopuolella. Albumi sisältää klassikot kuten Enter Sandman ja Nothing else matters. Monien mielestä kyseessä on yksi parhaista rock-levyistä maailmassa. Miksi?
Metallica on aina ollut erittäin hyvä esiintyjä ja aiemmat levytkin ovat olleet hyviä. Mikä siis sai aikaan Blackin suurmenestyksen?
Metallican vahvuus ei ole ollut se, että he soittaisivat erityisen hyvin – tai oikein – keikoillaan. Erityisesti rumpali Lars Ulrichia ei juurikaan arvosteta hyvänä rumpalina. Monien mielestä hänen soittonsa huononee vuosi vuodelta. Tämä oli kuultavissa omin korvin myös 4.6. Helsingissä. Siis soittotaito ei ole se juttu. No, mikä sitten on?
Metallican itsensä mielestä hyvä laulu, ja sitä kautta hyvä levy, perustuu riffiin ja energiaan. Riffi on yleensä muutaman tahdin mittainen toistuva sävelkulku, josta laulu tunnetaan ja joka muistetaan – ja joka opetellaan soittamaan ensiksi leirinuotioilla. Riffiä sitten jatkokehitetään Metallicassa yhteistyönä koko bändin voimin. Metallicalle riffien jälkeen melodiat ovat tärkeitä, vasta tämän jälkeen seuraavat sanat. Sanat tehdään sopimaan melodiaan eikä päinvastoin.
Mutta hyvä riffi, energia tai melodia ei riitä selitykseksi Black-albumin menestykselle, sillä Metallica on tunnettu näistä aikaisemmiltakin levyiltään. Mitä siis Blackilla tehtiin toisin?
Ehkä tärkeintä oli se, että he tajusivat tarvitsevansa apua. Tuottaja Bob Rockista tuli heille kuin bändin viides jäsen. Hän oli uusi pomo. Rumpali Lars ja laulaja-kitaristi James Hetfield olivat aikaisemmin olleet studiossa puikoissa, mikä kuului rumpujen ja kitara ylivaltana levyillä. Bassoa ei juuri kuulunut, mikä Jason Newstedia, basistia, harmitti. Bob toi uutta laajaa näkemystä, haastoi soittajia rikkomaan rajojaan ja hän yhdessä Larsin kanssa esimerkiksi ohjasi Kirk Hammettin kitarasooloja. Lisäksi Bob oli tajunnut, että sovituksiin ei voinut vaikuttaa soittajien kautta suoraan vaan vaikuttamalla laulujen tempoihin. Näin hän sai soittajat huomaamaan muutostarpeet: hitaammat tempot antavat ihan erilailla sijaa ja tilaa luovuudelle ja vivahteille. Samalla Lars uskoi ja näki levyn kokonaisuutena paljon ennen muita – Jamesille levy olikin pitkään vain ”kasa hyviä lauluja”. Lisäksi Black-albumilla koko bändi soitti studiossa yhtä aikaa, eivät yksitellen, kuten aiemmin. Näin pyrittiin saamaan live-energiaa studio-albumiin.
Mitä Metallica opettaa meille siitä, miten hommat toimivat paremmin? Ensinnäkin kyse on ihmisistä. Ehkä HR-ammattilaisten kannattaisi kuunnella enemmän Lars kuin Dave Ulrichia! Lars, joka ei soittajana ole kummoinenkaan maailman luokan bändiin, on ihmisenä bändin sielu. Hän varmasti tietää heikkoutensa, mutta juuri sen tähden hänen roolinsa on tärkeä. Se pakottaa Metallican kehittämään vahvuutensa muualle kuin ilmeiseen. Epätäydelliset ihmiset yhdessä tekevät yhden maailman parhaista bändeistä! Kuten Lars itse on sanonut: ”Tärkeintä on se, että bändi on olemassa”. Black-albumi on korostuneesti inhimillinen levy. Pala palalta koottu, kokoon itketty ja naurettu. Ehkä siksi se sisältää niin paljon klassikoita, joihin meidän ihan tavallisten kuulijoiden on helppo samaistua.
Toiseksi kyse on johtamisesta. Bob näki rumpujen ja kitaroiden taakse, mitä luonnostaan rumpalin ja kitaristin on vaikea nähdä. Black-albumi vaikutti näin ihmisiin myös ihmisinä, ei vain muusikoina. Lisäksi Bob tiesi, miten soittajia tuli kohdata: ei mennä sorkkimaan kaikista herkintä, vaan avata mahdollisuus nähdä uusia mahdollisuuksia. Tempojen hidastaminen on juuri tätä. Kun hidastamme vauhtia, näemme ehkä olennaisesti toisin, luovemmin ja yksityiskohtaisemmin. Bob tiesi tämän ja sai soittajat kasvamaan soittimiaan laajempaan ymmärrykseen.
Kolmanneksi, ehkä tärkeimpänä, on onnekas sattuma. Planeetat olivat oikeissa asennoissa kuten Lars itsekin on todennut. 1990-luvun alussa oli monesta syystä tilausta Black-albumin kaltaiselle levylle, Metallica sattui tekemään sen. And Justice for all… -albumin jälkeen bändi tahtoi tehdä yksinkertaisempaa ja suorempaa musiikkia. Ehkä he haistoivat sen murroksen, jossa (yli)pitkät kitarasoolot ja progemaiset rytmitykset olivat väistymässä suoran, kohtikäyvät ja viihteellisen musiikin tieltä? Kyse oli siitä, mitä toisen klassisen musiikin bändin nimi kertoo, ja joka on johtamisoppinakin korkeasti arvostettu: KISS – keep it simple, stupid!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti