Itseohjautuva tiimi – luontevasti toteutuva jaettu johtajuus

Aku Toivonen

Johtajuus on viime kädessä ihmisten puolella olemista. Se ei ole abstrakti sankaritarina, vaan ihmisten kohtaamisen ja yhteisen hyvän ymmärtämisen prosessi. Itseohjautuvassa työryhmässä johtajuuden vastuuta ja kunniaa jaetaan mahdollisimman tarkoituksen- ja oikeudenmukaisesti. Määrittelen itseohjautuvuuden tilanteeksi, jossa työryhmän tai tiimin yläpuolella ei ole sisäisesti tai ulkoisesti nimettyä johtajaa tai esimiestä.

Itseohjautuva tiimi toimii parhaimmillaan jaetun johtajuuden ymmärryksen ja tiimin ulkopuolelta tulevan valmentajuuden voimin. Jaetulla johtajuudella pyritään sekä ihmisten hyvinvointiin että organisaation taloudelliseen menestykseen.

Itseohjautuva tiimi syntyy luottamuksesta ryhmän jäseniin ja heidän vilpittömään läsnäolohalukkuuteensa. Keskinäinen luottamus, arvostus, avoimuus ja kunnioitus ovat ensisijaisen tärkeitä. Ilmapiirin on tuettava sitä, että saadaan turvallisin mielin oman väen viisaus esiin.

Alkuvaiheessa jokainen tiimin jäsen keskittyy tehtävään, jonka perusteella hänet on tiimiin valittu. Olennaista on syventyä yhteiseen perustavoitteeseen antamalla siihen oma asiantuntijuutensa. Laittaessaan peliin sen mitä oikeasti osaa, luo myös kuvaa johtamisaluevahvuudestaan.

Toiminnan jatkuessa tilanteet alkavat vaatia johtajuutta ja erityistä vastuunkantoa. Kulloisenkin tilanteen parhaiten hallitseva ottaa johdon vastuun käsiinsä ja johtaa tiimiä eteenpäin. Tämä koskee sekä ihmisten johtamista että asioitten johtamista.

Kun johtamisen vastuu on vuorollaan kullakin tiimin jäsenistä vastuualueesta riippuen, muut saavat keskittyä omiin asiantuntijatehtäviinsä. Tämä edellyttää sitä, että vastuualueet on tunnistettu ja osaaminen valjastettu niin, että tarvittaessa on mahdollista antaa johtamisvastuu kullekin tiimin jäsenelle.

Parhaassa tilanteessa itseohjautuva tiimi näkee rivistönsä edessä aina kuhunkin tilanteeseen sopivan johtajan, joka astuu oman vastuualueensa kohdalla eteen ja vastuualueen vaihtuessa palaa takaisin riviin antaen tilaa uuden tilanteen vaatimalle johtajalle. Tiimin jäsen saa vastuuta kun on oman osaamisalueen aika, ja hän saa palata riviin kun on jonkun muun aika ottaa johtamisvastuu.

Itseohjautuva tiimi ei siis sisällä – eikä sen yläpuolella ole – yksittäistä nimettyä johtajaa tai esimiestä. Toiminnan kehittymisen kannalta on kuitenkin tärkeää, että tiimillä on ulkopuolinen valmentaja, jonka kanssa käydä keskustelua tulevaisuudesta, näkökulmista ja erilaisista työtavoista. Valmentaja ei ota toiminnan johtamisvastuuta, eikä hän ole tiimin jäsen, vaan hän valmentaa tiimiläisiä sekä yksilöinä että koko tiiminä.

Toimiva malli on myös se, että valmentaja toimii aluksi tiimin jäsenenä sen keskiössä, ja alkaa sen jälkeen voimaannuttaa tiimin jäseniä asteittain. Jäseniä tuetaan tunnistamaan omat vahvuutensa. Aluksi valmentaja on siis kanssatoimija, kollega, dialogin herättäjä ja vahvuuksien tunnistaja, ja lopulta hän irtaantuu tiimistä sen ulkopuolelle ryhmän tukijaksi. Tässä vaiheessa tiimi itsenäistyy ja toimii itseohjautuvasti. Valmentajasuhdetta kannattaa tämänkin jälkeen vielä jatkaa – valmentaja ei vaan ole enää tiimin sisäinen jäsen.

Olennaista on antaa tiimin moniäänisyyden kuulua tasapainoisesti. Avoimuus, keskinäinen arvostus ja toisen tukeminen on kaiken lähtökohta. Siirtymällä hierarkkisesta johtamisesta jaettuun johtajuuteen edesautetaan sitoutumista ja innovatiivisuutta organisaation toiminnassa.

Itseohjautuvuus ei ole itse tarkoitus, mutta joillekin työryhmille se voi olla ainut ja samalla jopa paras mahdollinen. Se on luontevasti toteutuvaa jaettua johtajuutta. Uskon, että tulevaisuudessa tullaan lisääntyvässä määrin hyödyntämään tiimin sisäisen vaihtuvan johtajuuden antia.

Murkakel – muutu jo maailma!

Jutta Saanila

Murkakel on perheemme oma kirosanan tapainen huuto, sopiva joka tilanteessa. Se tarkoittaa muurikaakelia. Opimme sanan kesälomareissulla tukholmalaisen pakettiauton kyljestä. Voihan murkakel, kun mä haluan muuttaa koko maailman! Olen tullut tietoiseksi hyvin voimakkaasta, mutta pitkään unholassa uinuneesta tarpeestani muuttaa maailman menoa. Ja nyt aloitan sinusta ja ehkä vähän itsestäni.

Olemme juuri käyneet tukholmalaisessa Junibackenissa, jossa venäläispariskunnat käyvät vuodesta toiseen kuuntelemassa elämyksellisessä satujunassa Astrid Lindgrenin satujen juonia – ilman lapsia! Eli kuvittelen heidän lukevan kirjailijan tuotantoa päivittäin suurennuslasi kourassa, jotta he osaisivat lukea kirjoja oikein äänenpainoin ja kokemuksen syvällä rintaäänellä tuleville lapsilleen. On aika harvinaista, että jaksan itse lukea lapsilleni jonkin sadun alusta loppuun. Juuri lukijana haluaisin oppia keskittymään ja että muutkin oppisivat tekemään niin. Luitko tähän asti keskittyneesti? Hengitä syvään ja jatka loppuun asti, tsemppiä!

Haluan että blogeja lukevat menisivät pintaa syvemmälle, kuten uskon venäläispariskuntien menneen. En toivo vähempää kuin, että blogi jonka kirjoitan tullakseni kuulluksi ja nähdyksi, hyvällä tavalla ymmärretyksi, saisi lukijan vielä pohdiskelemaan, viemään ajattelua syvemmälle sekä kehittämään yhdessä kanssani jotain uutta ja inspiroivaa.

Ville Lähdesmäen blogi (14.4.) oli esimerkiksi lähtölaukaus omalle haaveilulleni, että joskus bloggailukin voisi olla sellaista dialogia joka veisi eteenpäin toimintaan (diaethokseen) ja sitä kautta kokemusten jakamiseen tunnetasolla toisten kanssa (diapathokseen). Ja sitä kautta syntyisi syvällistä uutta ymmärrystä ja eettistä toimintaa. Jokainen kun kirjoittaessaan syventyy vain omaan aiheeseensa ja murto-osa (hutiloiden luetusta) ajatustuotannosta siirtyy mihinkään maailmaa oikeasti muuttavaan toimintaan. Joko nuo sivistyssanat karkoittivat sinut, vai oletko yhä mukana kunnioitettu Lukijani?

Ryhdyin aikoinani lukemaan kieliä ja laajentamaan kulttuuritietouttani juuri siksi, että halusin ihmisten ymmärtävän toinen toistaan – syvällisesti. Ennen uskoin, että tämä on ideaalitila, johon kaikki pyrkivät. Kunnes ymmärsin, että meitä on tässä suhteessa hyvin erilaisia ihmisiä. Joillekin on tärkeätä erottaa meidät heistä, jotta voisivat pitää yhtä ”meidän” kanssa. ”Heitä” ei tarvitse ymmärtää. Jamppa X saattaisi olla onnellinen mies, jos vain kaikki muut kuin omat lähimmät ihmiset painuisivat hornan kuuseen. Ei häntä tai hänen kaltaisiaan kiinnosta aloittaa dialogia, joka johtaa uuteen toimintaan ja tunnetason kohtaamiseen. On niitä, jotka haluavat dialogista vain itseään hyödyttävää tietoa, jotka osaavat kapean alueen perusteellisesti, mutta jakavat toisille omasta tietämyksestään peräti nihkeästi. Puhu heille dialogista ja kerro, miksi se kannattaa. On myös aika hankala saada mukaan entisen opettajani kaltainen yksilö, joka näki kyllä tarpeen syventyä asioihin ja kanssakäymiseen kunnolla, mutta onnistui aina luomaan hätäisillä tulkinnoillaan draaman tai jopa riidan. Tarvittiin vain jonkun koleaksi tulkittu katse ja vihainen takaisinmulkoilu alkoi. Lapsena vielä uskoin, että hän oli poikkeus.

Jos itse tällaisena rauhaa rakastavana dialogin, diaethoksen ja diapathoksen puolesta liputtavana haluan muuttaa maailmaa, ja nyt ensin saada SINUT lukemaan ja bloggaamaan suuremmin, syvemmin ja vaikuttavammin, niin miten voisin siinä onnistua, kerro! Voi murkakel, kirjoitathan kommentin?

Amerikan malliin

Eeva Pitkänen

En ole koskaan ollut suuri Amerikan ihailija. Viimekeväinen USA:n matkani avasi silmäni muutamien asioiden suhteen, jotka näyttivät toimivan siellä paremmin kuin meillä koti-Suomessa.

New York oli minulle aluksi vain kylmä kaupunki pitkine katuineen. Korttelit oli rakennettu täyteen niin korkeita taloja, että auringon olemassaolon tiesi vain teoriassa. Mitä ihailtavaa on Empire State Buildingissä, kun se ei edes näy kadulle?

Inhimillisyyttä ja lämpöä tähän betoniviidakkoon toivat ihmiset. Erityisesti asiakaspalvelu tuntui loppuun asti hiotulta. Asiakkaan oli mukava astua kauppaan, kun heti ovella tervehdittiin iloisesti ”Hi, what’s going on?”. Hetken kaupassa pyörittyäni aina joku tuli kysymään, kuinka voisi olla avuksi. Ja jos en apua tarvinnut, sain katsella rauhassa.

Silmiinpistävää oli, miten paljon työntekijöitä eri paikoissa oli. Kaupoissa oli useampia myyjiä, asemilla palvelutiskejä, siivoojia ja järjestyksenvalvojia. Kahviloissa ja ravintoloissa oli erikseen tarjoilijat ja astioiden keräilijät. Puistoissa ja kaduilla touhusi siivoojia, roskien keräilijöitä, kasvien laittajia. Tuli mieleeni, että mitähän heille maksetaan.

USA:n systeemi on monessa suhteessa hyvin erilainen kuin Suomen. Itselleni on vaikeaa esimerkiksi ymmärtää, miksi niin moni siellä vastustaa terveydenhuollon uudistusta. Jotain siellä kuitenkin täytyy tehdä paremmin kuin meillä Suomessa. Eikö olisi upeaa, jos Suomessakin olisi varaa palkata riittävästi ihmisiä töihin?

Kuvittele, jos olisi mahdollista, että virastoissa, kaupoissa, pankeissa, ravintoloissa ja tuhansissa työpaikoissa tapaisi energisiä, hyväntuulisia ihmisiä. Menisimme aamuisin töihin ja pystyisimme oikeasti tekemään ja kehittämään sitä perustehtävää, jota meidän on tarkoituskin tehdä. Tehtävää, joka antaa elämällemme mielekkyyttä.

Kiire ja stressi tarkoittaisivat ajoittaista inspiraatiota ja jännitettä, jota työ parhaimmillaan tarjoaa. Sen sijaan, että ne olisivat merkkejä alkavasta loppuun palamisesta.

Olemme rakentaneet hyvinvointivaltion turvaamaan vähäosaisia, muiden muassa työttömiä. Nyt tuntuu siltä, että ylläpidämme systeemiä, joka pahimmassa tapauksessa kääntyy avuntarvitsijoitaan vastaan. Hieman samaan tapaan kuin monissa organisaatiossa ja yrityksessä on erilaisia toiminnanohjausjärjestelmiä, jotka työllistävät paljonkin, mutta joiden merkitys varsinaisen perustehtävän tai tarkoituksen kannalta jää kyseenalaiseksi.

Tarvitsemme muutosta. Ja siihen tarvitaan pieniä askeleita. Kestäköön uuden hallituksen muodostaminen kuinka kauan tahansa, jos sieltä löytyisi edes suunta pienille askelille kohti yhteiskuntaa, jossa töitä kannattaisi tehdä ja jossa olisi mahdollista palkata riittävästi tekijöitä.