Murkakel – muutu jo maailma!

Jutta Saanila

Murkakel on perheemme oma kirosanan tapainen huuto, sopiva joka tilanteessa. Se tarkoittaa muurikaakelia. Opimme sanan kesälomareissulla tukholmalaisen pakettiauton kyljestä. Voihan murkakel, kun mä haluan muuttaa koko maailman! Olen tullut tietoiseksi hyvin voimakkaasta, mutta pitkään unholassa uinuneesta tarpeestani muuttaa maailman menoa. Ja nyt aloitan sinusta ja ehkä vähän itsestäni.

Olemme juuri käyneet tukholmalaisessa Junibackenissa, jossa venäläispariskunnat käyvät vuodesta toiseen kuuntelemassa elämyksellisessä satujunassa Astrid Lindgrenin satujen juonia – ilman lapsia! Eli kuvittelen heidän lukevan kirjailijan tuotantoa päivittäin suurennuslasi kourassa, jotta he osaisivat lukea kirjoja oikein äänenpainoin ja kokemuksen syvällä rintaäänellä tuleville lapsilleen. On aika harvinaista, että jaksan itse lukea lapsilleni jonkin sadun alusta loppuun. Juuri lukijana haluaisin oppia keskittymään ja että muutkin oppisivat tekemään niin. Luitko tähän asti keskittyneesti? Hengitä syvään ja jatka loppuun asti, tsemppiä!

Haluan että blogeja lukevat menisivät pintaa syvemmälle, kuten uskon venäläispariskuntien menneen. En toivo vähempää kuin, että blogi jonka kirjoitan tullakseni kuulluksi ja nähdyksi, hyvällä tavalla ymmärretyksi, saisi lukijan vielä pohdiskelemaan, viemään ajattelua syvemmälle sekä kehittämään yhdessä kanssani jotain uutta ja inspiroivaa.

Ville Lähdesmäen blogi (14.4.) oli esimerkiksi lähtölaukaus omalle haaveilulleni, että joskus bloggailukin voisi olla sellaista dialogia joka veisi eteenpäin toimintaan (diaethokseen) ja sitä kautta kokemusten jakamiseen tunnetasolla toisten kanssa (diapathokseen). Ja sitä kautta syntyisi syvällistä uutta ymmärrystä ja eettistä toimintaa. Jokainen kun kirjoittaessaan syventyy vain omaan aiheeseensa ja murto-osa (hutiloiden luetusta) ajatustuotannosta siirtyy mihinkään maailmaa oikeasti muuttavaan toimintaan. Joko nuo sivistyssanat karkoittivat sinut, vai oletko yhä mukana kunnioitettu Lukijani?

Ryhdyin aikoinani lukemaan kieliä ja laajentamaan kulttuuritietouttani juuri siksi, että halusin ihmisten ymmärtävän toinen toistaan – syvällisesti. Ennen uskoin, että tämä on ideaalitila, johon kaikki pyrkivät. Kunnes ymmärsin, että meitä on tässä suhteessa hyvin erilaisia ihmisiä. Joillekin on tärkeätä erottaa meidät heistä, jotta voisivat pitää yhtä ”meidän” kanssa. ”Heitä” ei tarvitse ymmärtää. Jamppa X saattaisi olla onnellinen mies, jos vain kaikki muut kuin omat lähimmät ihmiset painuisivat hornan kuuseen. Ei häntä tai hänen kaltaisiaan kiinnosta aloittaa dialogia, joka johtaa uuteen toimintaan ja tunnetason kohtaamiseen. On niitä, jotka haluavat dialogista vain itseään hyödyttävää tietoa, jotka osaavat kapean alueen perusteellisesti, mutta jakavat toisille omasta tietämyksestään peräti nihkeästi. Puhu heille dialogista ja kerro, miksi se kannattaa. On myös aika hankala saada mukaan entisen opettajani kaltainen yksilö, joka näki kyllä tarpeen syventyä asioihin ja kanssakäymiseen kunnolla, mutta onnistui aina luomaan hätäisillä tulkinnoillaan draaman tai jopa riidan. Tarvittiin vain jonkun koleaksi tulkittu katse ja vihainen takaisinmulkoilu alkoi. Lapsena vielä uskoin, että hän oli poikkeus.

Jos itse tällaisena rauhaa rakastavana dialogin, diaethoksen ja diapathoksen puolesta liputtavana haluan muuttaa maailmaa, ja nyt ensin saada SINUT lukemaan ja bloggaamaan suuremmin, syvemmin ja vaikuttavammin, niin miten voisin siinä onnistua, kerro! Voi murkakel, kirjoitathan kommentin?

Amerikan malliin

Eeva Pitkänen

En ole koskaan ollut suuri Amerikan ihailija. Viimekeväinen USA:n matkani avasi silmäni muutamien asioiden suhteen, jotka näyttivät toimivan siellä paremmin kuin meillä koti-Suomessa.

New York oli minulle aluksi vain kylmä kaupunki pitkine katuineen. Korttelit oli rakennettu täyteen niin korkeita taloja, että auringon olemassaolon tiesi vain teoriassa. Mitä ihailtavaa on Empire State Buildingissä, kun se ei edes näy kadulle?

Inhimillisyyttä ja lämpöä tähän betoniviidakkoon toivat ihmiset. Erityisesti asiakaspalvelu tuntui loppuun asti hiotulta. Asiakkaan oli mukava astua kauppaan, kun heti ovella tervehdittiin iloisesti ”Hi, what’s going on?”. Hetken kaupassa pyörittyäni aina joku tuli kysymään, kuinka voisi olla avuksi. Ja jos en apua tarvinnut, sain katsella rauhassa.

Silmiinpistävää oli, miten paljon työntekijöitä eri paikoissa oli. Kaupoissa oli useampia myyjiä, asemilla palvelutiskejä, siivoojia ja järjestyksenvalvojia. Kahviloissa ja ravintoloissa oli erikseen tarjoilijat ja astioiden keräilijät. Puistoissa ja kaduilla touhusi siivoojia, roskien keräilijöitä, kasvien laittajia. Tuli mieleeni, että mitähän heille maksetaan.

USA:n systeemi on monessa suhteessa hyvin erilainen kuin Suomen. Itselleni on vaikeaa esimerkiksi ymmärtää, miksi niin moni siellä vastustaa terveydenhuollon uudistusta. Jotain siellä kuitenkin täytyy tehdä paremmin kuin meillä Suomessa. Eikö olisi upeaa, jos Suomessakin olisi varaa palkata riittävästi ihmisiä töihin?

Kuvittele, jos olisi mahdollista, että virastoissa, kaupoissa, pankeissa, ravintoloissa ja tuhansissa työpaikoissa tapaisi energisiä, hyväntuulisia ihmisiä. Menisimme aamuisin töihin ja pystyisimme oikeasti tekemään ja kehittämään sitä perustehtävää, jota meidän on tarkoituskin tehdä. Tehtävää, joka antaa elämällemme mielekkyyttä.

Kiire ja stressi tarkoittaisivat ajoittaista inspiraatiota ja jännitettä, jota työ parhaimmillaan tarjoaa. Sen sijaan, että ne olisivat merkkejä alkavasta loppuun palamisesta.

Olemme rakentaneet hyvinvointivaltion turvaamaan vähäosaisia, muiden muassa työttömiä. Nyt tuntuu siltä, että ylläpidämme systeemiä, joka pahimmassa tapauksessa kääntyy avuntarvitsijoitaan vastaan. Hieman samaan tapaan kuin monissa organisaatiossa ja yrityksessä on erilaisia toiminnanohjausjärjestelmiä, jotka työllistävät paljonkin, mutta joiden merkitys varsinaisen perustehtävän tai tarkoituksen kannalta jää kyseenalaiseksi.

Tarvitsemme muutosta. Ja siihen tarvitaan pieniä askeleita. Kestäköön uuden hallituksen muodostaminen kuinka kauan tahansa, jos sieltä löytyisi edes suunta pienille askelille kohti yhteiskuntaa, jossa töitä kannattaisi tehdä ja jossa olisi mahdollista palkata riittävästi tekijöitä.

Kansakunnan loistava tulevaisuus

Markus Pessi

Nyt jo historiallinen megatapahtumaviikonloppu Euroviisuineen ja MM-kultineen vahvisti suuresti uskoani Suomen tulevaisuuteen.

Vaikka kultamitali on monin tavoin kansallinen odotusten täyttymys, silti vaikutuin ja liikutuin erityisesti perjantaina katsellessani Paradise Oskarin semifinaaliesitystä. Miksi tämä oli niin huikeaa? Minulle Axelin esitys oli valtava lisätodistus suomalaisen tunneilmaston lämpenemisestä – suoranaisesta häpeäkadosta.

Kuvitellaan nuori mies, jolla on hiukan musiikkikoulutusta takana, vain ihan vähän. Hänellä on vanha, nailonkielinen Landola-kitara, joka ei ole erityisen rock-uskottava soitin, mutta hän pitää siitä. Hän on asiasta innostunut ja säveltää ja sanoittaa laulun itselleen tärkeästä teemasta, eli avaa sisintään. Hän jopa nauhoittaa sen vanhempiensa kellarissa.

Tässä kohtaa tapahtumien kulku muuttuu dramaattisesti. Tämä nuori mies EI kantaesitä kappalettaan sydän kritiikin pelosta väristen tyttöystävälleen kuuden vuoden seurustelun jälkeen, mikä sitten jääkin hengentuotteen ainoaksi esitykseksi. VAAN hän laittaa sen Internetiin ja päätyy valtavalle lavalle, valojen välkkeeseen, satojen miljoonien katsojien eteen, mies ja kitara-otteella, suuri-egoista esittävien diivojen pyroteknisten spektaakkeleiden lomaan. Ja mitä hän tekee? Kompastuu mennessään lavalle, kaataa mikrofonin, aloittaa väärältä korkeudelta vain huomatakseen äänenmurroksen iskeneen - taas kerran? Ei, hän loistaa tyytyväisyyttä ja levollisuutta, flirttailee kameran kanssa luontevasti ja nauttii silminnähden hetkestä vailla epäonnistumisen ja häpeän pelkoa!

Katsojana tunnen, en kateutta tai halua arvostella, vaan liikutusta siitä, että saan todistaa tämän nuoren miehen suurta hetkeä ja huikeaa onnistumista, myötäiloita siitä ja huomata, minkä ajatus- ja tunnevyöryn se itsessäni aikaansaa. Valtava elämys!

Miten tämä liittyy kansakunnan tulevaisuus-pohdintoihini? Varsin usein työskennellessäni työyhteisöjen kanssa päädymme työstämään vuorovaikutuksen teemoja: viestit eivät tunnu menevän perille, tulee väärinkäsityksiä, konfliktejakin, ihmiset eivät osallistu, ilmapiiri on negatiivinen… Teemat näyttäisivät olevan samansuuntaisia myös eri kulttuureissa, mutta jotenkin tuntuu, että me täällä härmässä lähdemme tässä asiassa hieman takamatkalta. Ylpeyshän voi käydä lankeemuksen edellä, mutta olisiko käynyt niin, että varoessamme toistemme ylpistymistä olemme samalla minimoineet positiivisen, rakentavan vuorovaikutuksen, jota väistämättä tarvitaan terveen itsetunnon rakentamiseen. Heikko itsetunto näyttäytyy usein muita alaspainavana egoiluna, jonka taas voi tulkita ylpeydeksi. Ylpeyteen on luontevaa vastata haastavalla kritiikillä ja kehä on näin valmis. Jotenkin minusta tuntuu, että tämä kehä on katkeamassa yhä kiihtyvällä vauhdilla.

Kehitys ”joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan”-ajattelusta ylpeyden varomisen kautta nykytilaan on ollut huikea. Juuri tästä uudenlaisesta positiivisuudesta, jossa onnistumisen mahdollisuus voittaa epäonnistumisen pelon, olen näkevinäni todisteita näiden nuorukaisten edesottamuksissa. He pystyvät aidosti parhaimpaansa painetilanteessakin ja se riittää heille, ja monesti se riittää vielä huikeaan tulokseen ja kansalliseksi ylpeydenaiheeksi meille kaikille.

Toki tämä kehitys tuo haasteitakin – erot ikäpolvien ja yksilöiden välillä lisääntyvät. Nuorten kiekkoleijonien vaivoin pidätelty innokkuus ja ei-niin-nuorten kisakommentaattoreiden hymytön nöyryys–johtajuus-keskustelu ovat tästä hyvä esimerkki. Koulussa opettajat tuskailevat kurinpidon kanssa häpeärangaistusten menetettyä tehonsa – rehtorin puhuttelu onkin mielenkiintoinen mahdollisuus ajatusten vaihtoon. Y-sukupolven saapumista työelämään seurataan mielenkiinnolla ja sen vaikutuksia johtamiseen tutkitaan odottavaisina.

Arvostusta ja auktoriteettia ei enää anneta, se pitääkin ansaita. Innostaminen ja motivoiminen perustuvatkin ihmisten yksilöllisten arvojen ja motiivien huomioimiseen. Perinteinen titteliin, ikään, meriitteihin ja vastaaviin perustuva logiikka menettää tehoaan. Tilalle tulee rakentavassa vuorovaikutuksesta syntyvä luottamus ja kunnioitus. Tarvitaan läsnäoloa, kohtaamista, kykyä tunneilmaisuun, kuuntelemista ja kuulluksi tulemista.

Muutos on varmasti haaste, mutta myös mahdollisuus meille kaikille ikäluokasta riippumatta. Kukapa ei haluaisi tervettä, hyvää itsetuntoa. Kaikki merkit viittaavat siihen, että tulevaisuudessa on tarjolla enemmän mahdollisuuksia rakentavaan vuorovaikutukseen, jota tarvitaan itsetunnon rakentumiseen. Toiset meistä ovat pidemmällä kuin toiset, joten kärsivällisyyttä ja ymmärtämystä tarvitaan. Mutta nämä haasteethan ovat jälleen niitä vuorovaikutuksen kehittämismahdollisuuksia.

Edessä loistava, ihmislähtöisempi tulevaisuus!