Maailma muuttuu – entä sinä?

Heikki Pajunen

Maailma on taas muuttunut. Arabimaailman tapahtumat ovat pyöräyttäneet maailman erilaiseksi. Lauantain Hesarissa puhuttiin siitä, miten politiikan asiantuntijat muuttavat käsityksiään lähes päivittäin. Asiat, jotka ovat olleet pari viikkoa sitten mahdottomia, ovat yhtäkkiä tapahtuneet.

Koko maailma odottaa jännittyneenä sitä, mihin suuntaan muutokset maailman johtavat. Syntyykö diktatuurien tilalle toisia tai syttyykö sisällissotia? Vai voisiko demokratia ja ihmisarvojen kunnioittaminen sittenkin saada pysyvämpää jalansijaa tyrannien hallitsemista maista?

Näinä hetkinä nousee monesti mieleen kysymys, oppiiko ja kehittyykö ihmiskunta vai ei? Itselleni vastaus on aina ollut selvä: Oppii ja kehittyy. 500 vuotta sitten orjuus oli selvä ja hyväksyttävä asia. Naisten ihmisarvo on noussut selvästi, vaikka edelleenkin varmasti pidämme muutosta liian hitaana. Monet muutokset ovat jääneet saavuttamatta, mutta millä aikakaudella haluaisit oikeasti elää mieluummin? Jos otetaan koko ihmiskunta huomioon, eikä vain mahdollista kuninkaan roolia?

Omiin tunteisiini nykymaailman tapahtumat ovat osuneet paljon ja syvästi. Muistan vieläkin elävästi, kuinka Berliinin muurin murtuminen sai aikaan samanlaisen energialatauksen itselleni. Maailma muuttuu, kun tarpeeksi moni jaksaa siihen uskoa.

On suorastaan hämmentävää, kuinka nopeasti muut arabimaat seurasivat Tunisian aloittamaa tietä. Sellaisiahan me ihmiset olemme. Kun joku on tarpeeksi vahva esimerkki, muut seuraavat perässä. Uskallamme ylittää niitä rajoja, joiden ylittämisen emme vielä eilen uskoneet olevan mahdollista. Maailman yllätyksellisyyttä kuvaa se, että viimeinen sytyke muutokselle oli hedelmäkauppiaan puuttuva myyntilupa.

Vaikka lähi-idän tapahtumat herättävät pelon tunteita Gaddafin vaahdotessa verilöylystä, samalla asiassa on se puoli, että ihmiset ovat uskaltaneet nousta vastustamaan omaa pelkoaan.

Minun on vaikea edes kuvitella, miltä oikeasti tuntuisi elää tuollaisissa olosuhteissa. Kaikkine oman yhteiskunnan haasteinemme olemme kuitenkin onnistuneet luomaan Suomen, jossa tuonkaltaiset tilanteet ovat kaukaista utopiaa. Silti samat peruskysymykset omien uskomustemme (tai pelkojemme) voittamisesta ovat läsnä myös arkisemmassa elämässämme:

• Mitä me pidämme mahdottomana tänään, mutta emme enää kahden viikon päästä?
• Mikä voisi omassa elämässäni olla se pieni sytyke, jonka jälkeen oman elämäni muutosta ei voisi enää pysäyttää?
• Mikä muutos on sellainen, jonka haluaisinkin etenevän niin paljon, että paluuta entiseen ei enää ole?
• Kenen rohkean ihmisen ajatuksia ja toimintaa minun olisi jo aika seurata jo nyt, vaikka se tuntuisikin vaikealta?
• Mitä hyvää maailmassa on tänäkin päivänä tapahtumassa, josta voisin oppia jotakin? Ja jota voisin omalla tavallani jatkaa ja viedä eteenpäin?

Jos jokainen meistä voisi saada ja ottaa tyrannien vastustajista pienen rohkeuden siemenen omaan elämäänsä, olemme jo silloin tehneet maailmastamme taas yhden askeleen verran paremman paikan elää.

”As if they were human beings”

Esa Pohjanheimo

Kokemukseni konsulttityössä on runsaan neljännesvuosisadan mittainen – lyhyt jakso maailmanhistoriassa, mutta minulle puolet elämästä. Jaksoon mahtuu monta uutta asiaa. Yksi niistä on kotikansainvälisyys: olen tehnyt työstäni hyvin pienen osan ulkomailla, mutta työn kansainvälinen luonne on silti kasvanut valtavasti.

Aloittelevana konsulttina tarvitsin englannin kieltä ehkä kerran talvessa. Nyt viidennes valmennuspäivistäni etenee englanniksi. Jos asiakasorganisaatiot ovatkin usein suomalaisia, niissä työskentelee ihmisiä maailman eri puolilta. Valmennuksissa eri aksenttien sävyttämä englanti on sanallisen kommunikoinnin väline. Jokainen tyylillään ja toimeen tullaan.

Kotikansainvälisyyden tärkein oppiaine ei ole ollut kieli tai vieraat kulttuurit, vaan tutustuminen omaan kulttuuriini. Miten muualta tulleet näkevät ja kokevat sen, mitä pidän itsestään selvänä? Mitä he kysyvät, kommentoiva ja ihmettelevät? Tässä esimerkkinä muutamia valmennuksissa esitettyjä kysymyksiä ja tarinoita:

• ”Miksi suomalaiset syövät eväitä omissa huoneessaan eivätkä lähde yhdessä lounaalle? Saksassa (kertojan kotimaa) projektiryhmän tutustuminen ja sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen tapahtui arkisissa yhteisissä tilanteissa. Täällä kaikki ovat omissa oloissaan. Miten saisin projektini ihmiset puhumaan keskenään?” (projektipäällikkö, asunut Suomessa pari vuotta)
• ”Muutin Suomeen tehtyäni töitä suomalaisten kanssa muualla. Suomalaiset eivät puhu paljon, mutta pistävät toimeksi.” (tiiminvetäjä, asunut Suomessa muutaman vuoden tehtyään töitä eri maissa)
• ”Kaikilla yksikössäni on korkeakoulututkinto ja he osaavat englantia. Yksi kuitenkin kieltäytyy puhumasta englantia. Palaverissa hän puhuu suomea ja sen myötä palaverin kieli vaihtuu suomeksi. Olen ollut täällä 3 kuukautta enkä ymmärrä sanaakaan. Miten minun pitäisi toimia?” (asiantuntija)
• ”Rivitalonaapurini ei juuri puhunut minulle kahteen vuoteen. Sitten sain tietää, että hän puhuu englannin lisäksi espanjaa (kertojan äidinkieli). Kysyin, miksei hän ole aikaisemmin kertonut osaavansa espanjaa. Hänen mielestään hänen espanjansa on niin huonoa, ettei hän kehtaa puhua sitä. Minä kuitenkin ymmärrän kaiken, mitä hän sanoo.”

Erilaisten tarinoiden ja kysymysten myötä olen miettinyt suomalaisten tapaa kommunikoida erityisesti vieraalla kielellä ja eri kulttuureista tulevien ihmisten kanssa. Kiteytän ajatukseni yksinkertaiseen lopputulokseen:

• On syytä arvostaa sekä omaa että muiden kulttuuria. On hyödytöntä inttää siitä, kenen pitää joustaa ja ”ymmärtää enemmän”. Kulttuurimme ei ole sen huonompi tai parempi kuin muidenkaan. Oma kulttuuri vain on joiltakin osin erilainen – niin kuin kaikki kulttuurit ovat.
• Olennaista on kommunikoida niin, että työt sujuvat ja eri osapuolet kokevat tulevansa ymmärretyiksi ja arvostetuiksi. On kohtuutonta ja elämää rajoittavaa vaatia itseltä erinomaista vieraan kielen taitoa avatakseen suunsa, kun vajavaisellakin kielitaidolla tulee toimeen. Samoin on kohtuutonta vaatia ulkomaalaiselta sujuvaa suomea ennen kuin hänet otetaan työhön ja työyhteisöön.

Parhaan oppini kulttuurien väliseen kommunikointiin sain Hong Kongissa, missä opiskelin taannoin pari viikkoa tutustuen aasialaiseen johtamiseen. Koulutus koostui luennoista yliopistolla ja yritysvierailuista sekä Hong Kongin alueella että Manner-Kiinan puolella.

Meillä eurooppalaisilla oli paljon kysymyksiä: Miten kiinalaiset? Miten kiinalaiselle sanotaan, että…? Ja niin edelleen. Useiden tämän tyyppisten kysymysten jälkeen eräs professori totesi: ”Treat them as if they were human beings.” Tällä opinkappaleella pääsee pitkälle niin ulkomaalaisten kuin suomalaistenkin kanssa. Pitkälti saman opin saa lauseesta, jonka esitti eräs etelä-karjalaisen, umpisuomalaisen työyhteisön jäsen: ”Mieti milt sius itestäs tuntuis.”

Virity

Eeva Pitkänen

Virittäytyminen on kehon ja mielen valmistautumista tehtävään. Virittyneessä tilassa ihminen pystyy spontaanisti hyödyntämään tietonsa ja taitonsa. Hän avaa osaamisensa ja tiedonarkkunsa ja ottaa sieltä käyttöön tarvitsemiaan työkaluja: taitoja, asenteita, sanoja, eleitä, ilmeitä.

Urheilijoiden lämmittely suoritukseensa on esimerkki virittäytymisestä. Urheilija virittää kehonsa tilaan, jossa lihasten toiminta on paras mahdollinen. Samaan aikaan alkaa hänen henkinen keskittymisensä. Mieli ja keho virittyvät voittoa janoavaan, itsevarmaan tilaan.

Muusikonkaan ei voisi kuvitella menevän yleisön eteen virittämättä ja virittäytymättä. Soittimen epävireys olisi kuulijoille ennen pitkään korvia raastavaa. Mutta melkein yhtä karseaa olisi, jos soittaja ei olisi henkisesti mukana suorituksessaan.

Itsensä virittäminen kuuluu meidän kaikkien arkeen. Lasten vanhemmat huomaavat, että ohjeet ja neuvot menevät paremmin perille, kun aiheeseen siirrytään pikkuhiljaa. Puolisoa voisi virittää ajatukseen yhteisestä kävelyretkestä toteamalla aluksi ”olisi ihana tehdä yhdessä jotain näin kauniina talvipäivänä”. Mieli lähtee tekemään työtä ajatuksen kanssa ja valmistautuu ottamaan vastaan ehdotuksia. Tai sitten toteamus aiheuttaa pakoreaktion. Virittelyn tapoja kannattaa vaihdella.

Virittäytyminen on tärkeä osa myös työpäiväämme. Valitin opiskeluohjaajalleni, että en millään viitsinyt ottaa illalla konetta eteeni ja kirjoittaa opiskeluuni liittyvää raporttia. Mielestäni tietokoneeni lähetti negatiivista säteilyä. ”Miten voisit virittää itsesi tehtävään”, hän kysyi. Oivalsin ainakin kaksi asiaa. Ensinnäkin voin vaikuttaa mielentilaani, ja toiseksi vastuu on minulla.

Virittymistä tarvitaan arkipäivän jokaisessa tilanteessa. Millä mielellä menen töihin? Miten olen valmistautunut palaveriin? Mistä asioista toivon, että puhumme? Miten saan kaikki osallistumaan keskusteluun? Miten viritän muut aiheeseen? Miten viritän itseni lähtemään ajoissa kotiin, menemään jumppaan? Miten viritän perheeni yhteiseen iltaruokaan, jonka eteen olen nähnyt vaivaa?

Taidolla virittää muita on ratkaiseva merkitys erityisesti esimies- ja johtamistyössä. Virittäytyminen auttaa esimerkiksi palavereissa, joissa on passiivisia osallistujia. On tarpeen miettiä etukäteen, mihin keskusteluun haluan virittää ryhmäni. Jos aion tunnin yksinpuheluna kaataa ryhmäni päälle informaatiota, ei ryhmää kannata etukäteen virittää keskustelemaan. Ryhmä viritetään keskusteluun, kun keskustelulle aiotaan antaa tilaa.

Virittäytyminen on kehon ja mielen valmistautumista työtehtävään. Virittyneessä tilassa käytämme spontaanisti tietomme ja taitomme työtehtävän hyväksi.