Luova luokka? Sinä ja minä!

Lari Junkkari

Bloginpitäjien ja kolumnistien mieliaihe tähän aikaan vuodesta on kuvailla niitä ajatuksia ja tunteita, jotka liittyvät työkauden vaihtumiseen lomakaudeksi. Mikäpä siinä, se koskettaa tavalla tai toisella jokaista. Ajan rytmisyys, asioiden vuorottelu on välttämätöntä: päivä- yö, työ-lepo, arki-juhla, arkinen-pyhä jne. Vanha myyttinen tarina maailman luomisesta korostaa Jumalankin levänneen kuuden luomispäivän jälkeen.

Luovan työn problematiikka kiinnostaa minua monella eri tavalla. Jo pelkkä käsite 'luova työ' saa aikaan pitkänkin pohdiskelun. Viime aikoina sillä näytetään tarkoitettavan ennenkaikkea taiteellista ja tieteellistä, suurta henkistä ponnistusta vaativaa työtä; puhutaan suorastaan luovasta luokasta, johon ihmisistä kuuluu suhteellisen pieni vähemmistö.

Purkaessani viime viikkoina isäni jäämistöä olen päässyt ihailemaan sitä luovuutta, jota hän - olematta mikään puuseppä - oli osoittanut itse rakentamissaan huonekaluissa. Näen hänet vieläkin lapsuuteen vievissä muistikuvissani otsa rypyssä pohtimassa parasta tapaa liittää puukappaleita yhteen. Käsityöläisyys onkin luontevaa liittää luovan työn käsitteeseen.

Haluan kuitenkin sitkeästi helliä minulle tärkeä ajatusta siitä, että jokainen ihminen on luova, jos hän haluaa nähdä itsensä niin ja jos hän haluaa toteuttaa luovuuttaan. Ihmiseksi syntyminen merkitsee luovaksi syntymistä! Ongelma vain taitaa olla siinä, että useimmat ihmiset eivät usko omaan luovuuteensa. Vai onko kysymys siitä, että totunnaisuudet, tyytyminen tavanomaisiin ratkaisuihin ja muiden miellyttämisent tarve kuristavat idulle nousevat uudet luovat ratkaisut.

Olen sitä mieltä, että ihmissuhteisiin liittyvissä asioissa tarvitaan mitä suurimmassa määrin luovuutta. Vanhemmuus, siis lasten kasvattaminen tai lastten kasvamisen tukeminen, on todella intuitiivista, monipuolisen suurta luovuutta edellyttävä tehtävä. Luovat ratkaisut ovat tarpeen myös parisuhteessa elämisessä, yhteisten asioiden hoitamisessa eli politiikassa sekä organisaatioiden johtamisessa ja esimiestyössä.

Jotkut sanovat, että parasta vuosilomassa on se kun saa jättää aivot narikkaan ja olla ajattelematta mitään, "saa vain olla". Meillä kaikilla on varmasti ymmärrystä noihin ilmaisuihin, mutta samalla haluan kuitenkin kääntää esiin lisänäkökulmia. Levon merkitys suorituspaineiden poistamisessa on kiistämättä suuri, mutta se ei mielestäni saisi merkitä luovan ajattelun kääntämistä off-asentoon. Lepo on rentouttaja ja juuri rentous on yksi suurimpia edellytyksiä uuden luomisprosessin alkamiselle. Hiljaisuus, kiireettömyys, näyttämispaineiden puuttuminen ja omasta olemisesta iloitseminen ovat eräitä oleellisia rakennusaineksia luovuudelle. Tarvitaan myös piilotajunnan heikkojen signaalien ja unien kuuntelemista, intuitiivisuutta ja hulluutta sekä vielä luonnon kuten kasvien, eläinten, veden ja maaperän tarkkailemista.

Siispä: luovaa kesäaikaa! Sato kypsyy aikanaan, itsestään!

Unelmat kehittämisen moottorina

Eeva Pitkänen

Organisaatioita ja työviihtyvyyttä on tutkittu valtavasti. Meillä on käytössä metri- tai paremminkin kilometrikaupalla tutkimuksia ja selvityksiä siitä, mikä vaikuttaa työntekijöiden jaksamiseen ja työssäviihtymiseen. Vaikka tiedämme niin paljon, niin miksi ihmeessä niin moni voi työpaikalla niin huonosti? Käytäntö ja tieto eivät kohtaa.

Paljon hyödynnetty Maslachin tutkimus osoittaa, että työntekijä uupuu töissä, jos hän ei koe riittävää yhteisöllisyyttä, saa palautetta työstään tai ei voi vaikuttaa työtään koskeviin päätöksiin. Tästä voi johtaa kehittämisehdotukset, joiden mukaan tavoitellaan yhteisöllisyyttä, kuullaan työtekijöitä päätöksenteossa, ja esimiehet valmennetaan antamaan enemmän palautetta. Tuloksena olisi todennäköisesti, että kokemukset työviihtyvyydestä eivät muuttuisi. Töitä olisi edelleen liikaa eikä yhteistyö sujuisi sen paremmin kuin ennenkään. Ja monella olisi edelleen kokemus siitä, että omilla mielipiteillä ei olisi vaikutusta päätöksentekoon, vaikka niitä kysyttiin.

Niin kauan kun organisaatiota yritetään muuttaa, monikaan asia ei muutu. Ihmiset muuttuvat. Yksilöt muuttuvat. Minä muutun. Organisaatio ei ole kukaan, eikä se siis muutu. Kun asia kolahtaa minuun yksilötasolla, koskettaa tunteitani, niin toimin toisin. Kun sisäinen täyttymätön tarpeeni tulee huomioonotetuksi, niin kykenen huomaamaan ja arvostamaan muidenkin täyttymättömiä tarpeita. Tästä alkaa tyytyväisyyden ja kehittämisen kierre.

Tämän kierteen alkaminen on hankalaa, koska se vaatii itseltä aktiivista osallistumista. Minun täytyy ensin ryhtyä tutkimaan omaa ajatusmaailmaani, omaa tyytyväisyyttäni ja omaa elämääni. Kun alan ymmärtää, kuka olen, mitä tahdon tehdä ja mitä en tahdo, alan myös toimia haluamaani suuntaan. Oman itsen arvostaminen, omien oikeuksien puolustaminen, rajojen asettaminen ja muiden kannustaminen näkyy. Tosin tämän harjoitteluun saattaa mennä vuosia – so not? Matkalle kannattaa lähteä, ja sanoa ’tahdon’ elämälleen ja unelmilleen.

Organisaation kehittäminen näin yksilökohtaisista lähtökohdista vaikuttaa mahdottomalta. Lue: pitkältä ja kalliilta. Mutta uskallan väittää, että jos työnantaja tarjoaa valmennusta, jossa ollaan aidosti kiinnostuneita työntekijästä ihmisenä, ei se jätä ketään kylmäksi. Ja mitä useampi osaa kytkeä tehtävänsä edes jollakin tavalla omaan unelmaansa, sitä enemmän organisaatiolla on käytettävissään motivoitunutta henkilökuntaa.

Unelmaa etsimässä

Markus Pessi

Järjestämämme asiakastapahtuman innoittamana olemme kollegojen kanssa pohtineet unelmia ja niiden merkitystä – mielenkiintoinen ja monitahoinen teema.

Siitä olemme yhtä mieltä, että kaiken kiireen keskellä unelmointi helposti unohtuu. Vai liekö syynä järjen ylivalta tai peräti aikuistuminen? Vai onko tämä tulkittava näköalattomuudeksi, ehken masennuksen ensioireeksi? Haasteellinen taloustilanne madonlukuineen tuskin asiaa ainakaan parantaa.

Organisaatioissa unelmointi usein systematisoidaan. Laaditaan visioita, kehitetään luovia suunnitelmia osana strategiaprosessia, innovoidaan tuotekehityksessä… Rikotaanko tässä jotain unelmoinnin luonteesta? Luodaanko näin mitään todella uutta? Mihin prosessissa katoaa suloisesti todellisuudesta vieraantunut ”entäpä jos”-ajattelu?

Unelmointi on lähtökohtaisesti yksilölaji – ilman yksilön unelmia ei ole unelmia jaettaviksi toisten kanssa. Itse ainakin haluan elvyttää unelmointiosaamistani. `Erityisydin-osaamisalueeksi´ olen nimennyt pienet unelmat. Entäpä jos sen pienen ärsyttävän arkiasian tekisi toisin, tai jättäisi tekemättä? Tai entäpä jos tekisin enemmän niitä pieniä asioita, jotka tuottavat iloa? Pieni ehkä todella on kaunista.

Tavoitteena voisi olla ihmisen näköinen ja kokoinen, onnellisempi elämä. Tältä pohjalta voisi niitä suuria ammatillisiakin unelmia kehitellä.

Niin ja jos haluat mukaan unelmoimaan, ota yhteyttä. Prosessi jatkuu huipentuen Unelman päivänä 2.12.