Koskettava farkkuostos

Jutta Saanila

Kävelin tukholmalaiseen farkkuliikkeeseen ja sain energisen oloiselta pitkätukkaiselta rokkarimyyjältä hilpeän tervehdyksen. Päätin pärjätä yksin ja käännyin tutkimaan malleja.

Jos farkunostoinnostusta oli ollut pari pykälää, niin ne muuttuivat miinuksiksi, kun katselin muutamia malleja jotka olivat mielestäni kohtuuhintaisia. Ne eivät koskaan mahtuisi. Ahdistus nousi jo kurkkuun ja olin lähteä pois, kun poika tiskin luota lähestyi minua. ”Kan jag hjälpa dig?” hän kyseli lempeällä mutta intensiivisellä äänellä. Olin Ruotsissa antamassa asiakaspalvelukoulutusta, joten päätin jäädä hetkeksi tutkimaan miten tämä rock-henkinen mies minua palvelisi.

Hän kosketti minua kevyesti käsivarteen ja alkoi esitellä farkkuja, jotka sopisivat mutta olisivat hieman toivomani hintahaitarin ulkopuolella. Sitten hän kosketti taas ja opasti yhtä paria sovittamaan sovituskoppiin. Vaikka olin vielä shokissa kosketteluista, päätin jo matkalla koppiin ostaa tältä myyjältä ihan mitä vaan. Sovituskopista kurkatessani hän katseli minua lempeän hyväksyvästi, kun minä taas katsoin kärsivän tuomitsevasti jalkojani ja uusia housujani. Hän alkoi pehmeällä äänellä ja silmät lähietäisyydeltä tapittaen kertoa minulle farkkufilosofiaa ja farkkusalaisuuksia, vain minulle.

Tunsin olevani osa farkkusalapiiriä, ihmisiä, jotka TIETÄVÄT etteivät farkut koskaan ostaessa istu hyvin, vaan niitä käytetään lähes yötä päivää jolloin ne venyvät juuri sopiviksi. Taas hän katsoi näppärillä sormillaan lantioltani, että olipa juuri sopiva koko, yhtään isompaa hän ei suostuisi minulle myymään. No niin, enpä ollut tässä vaiheessa enää minkäänlaisessa kunnossa kyseenalaistamaan mitään.

Ostin farkut, jotka ylittivät roimasti budjettini. Juttelimme kassalla hetken asiakaspalvelusta ja varmistuin siitä, että hän koskettelee lähes kaikkia asiakkaitaan, mutta jokaista hieman eri tavoin. Rahan meno ei tuntunut enää miltään ja kävelin uudet farkut jalassa, äärettömän tyytyväisenä ja pitkään idioottimaisesti hymyillen pitkin Tukholman katuja.

Mitä tässä tilanteessa tapahtui? Miksi tämä myyjä onnistui pelastamaan minut turhautumiselta ja kääntämään mielialani jyrkän kriittisestä valtavan iloiseksi? Hän tyydytti 5 tärkeätä tarvettani.

• Minä olin yksin liikkeellä vieraassa maassa ja isossa kaupungissa, jossa kukaan ei välittänyt puhua minulle tai katsoa kohti pidempään kuin sekunnin. Hän tyydytti nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarpeeni. 
• Minä olin avun ja tiedon tarpeessa tässä hankalassa farkkuviidakossa ja yleensäkin vaatehankintojeni kanssa. Hän tyydytti avun tarpeeni.
• Minua ei ollut kukaan koskettanut yli vuorokauteen muuta kuin vahingossa. Hän tyydytti läheisyyden tarpeeni. 
• Minä olen itsekriittinen ulkonäköni suhteeni, varsinkin sovituskopeissa. Hän tyydytti arvostetuksi ja vahvistetuksi tulemisen tarpeeni. 
• Minä olin tässä kaupungissa vailla omaa jengiä ja hän kutsui minut rokkareiden omaan farkkusisäpiiriin ja jakoi sen arvokkaita salatietoja. Hän tyydytti tarpeeni tulla hyväksytyksi ryhmään. 

Minä lähdin mukaan hänen houkuttelemanaan tanssiin, josta hän sai kai melkein yhtä paljon kuin minä. Annoin hänelle ainakin pitkään hyvää palautetta, josta hän näytti tykkäävän kovasti. Turinoimme ja tarinoimme, hän kertoi kun kerran sai turpiin koskettaessaan naista käsivarteen vessajonossa, kun kysyi oliko tämä pitkäänkin jonottanut. Koko tanssi turinahetkineen kesti kaikkineen noin 10 minuuttia, mutta se kruunasi päiväni ja ehkä hänenkin. Suosittelen lämpimästi Andrea nimistä myyjää Carlings jeansaffärissä Drottninggatanilla Tukholmassa. Ostatte elämyksen, ette pelkkiä farkkuja (jotka muuten istuvat jo nyt paremmin).

Tahtoa, tuuria ja valintoja

Esa Pohjanheimo


Olin kaksi viikkoa Kuubassa, kiertomatkalla ja turistina. Etukäteen lukemani ja oppaan kertoman tiedon ja tarinoiden myötä kertyi aikaisempaa monipuolisempi käsitys maasta ja sen lähihistoriasta. Heti matkan jälkeen mielessä pyörii niin monta asiaa, että väkisin kysyy itseltään ”Mitä siitä kertoisin – kysyjille vastaisin?”, kuten Jukka Kuoppamäki laulussaan Sininen ja valkoinen.

Kuuban vallankumouksen historia on oikeastaan tragikoominen. Fidel Castro käynnisti vallankumouksellista toimintaansa jo opiskellessaan lakitiedettä. Ohjelmaan sisältyi erityisesti maaseudun köyhien aseman parantaminen. Toiminta oli kuitenkin monesti kuin Mr. Bean -elokuvasta. Kolari matkalla aseita ryöstämään muutaman sadan metrin päässä kohteesta. Tulitukea antava ryhmä meni katolle, jonka reunukset olivat niin korkeat, että sieltä ei pystynyt ampumaan. Huvijahti, jolla kuljetettiin miehiä ja aseita, melkein upposi ja sen välttämiseksi piti heittää mereen sekä aseita että ruokavaroja. Kahdeksastakymmenestä miehestä perille pääsi vain parisenkymmentä.

Mutta Fidelin tahto ja usko vallankumoukseen oli luja. Hän sai 15 vuoden tuomion kapinallisuudesta, hänet armahdettiin jo parin vuoden päästä ja homma jatkui kunnes vuoden 1959 alussa Fidel joukkoineen kaappasi vallan. Tahto tuotti tulosta ja loppujen lopuksi voidaan sanoa, että tuuriakin oli monen vuoden ajan. Tuuria on ollut myöhemminkin, ainakin jos tiedot siitä, että hänet on yritetty salamurhata yli 600 kertaa, pitävät paikkansa. 

Olen joskus sanonut, että onni on ahkeruuden tulos. Kun tekee töitä jonkun asian hyväksi, niin asiat alkavat järjestyä sopivalla tavalla. Ehkä Kuuban vallankumoustarina tukee tätä heittoa. Kun on riittävä tahto, motivaatio ja sitkeys, niin tuuriakin riittää. 

Toinen yleisempi asia, jota olen Kuuban-matkani jälkeen miettinyt on se, kuinka paljon yksi valinta voi vaikuttaa. Vallankumouksen jälkeen Castro matkusti Yhdysvaltoihin neuvottelemaan taloudellisesta avusta ja yhteistyöstä. Jenkit olivat tähän haluttomia, koska Castro oli sosialisoinut amerikkalaisten yhtiöiden omaisuuden Kuubassa. Presidentti Eisenhower valitsi golfin peluun Castron tapaamisen sijasta, ja varapresidentti Nixon ilmoitti, että mitään apuja tai yhteistyötä ei tule. 

Kuuban ystäväksi ja auttajaksi tulikin Neuvostoliitto, ja Castro julisti puheessaan, että vallankumous onkin sitten sosialistinen. Tämän seurauksina tulivat Sikojenlahti, ohjuskriisi ja monet muut historiasta tutut tapahtumat. Entä jos Eisenhower olisikin päättänyt edes neuvotella? Millä tavalla kylmä sota ja sen aikainen maailmanhistoria olisi voinut muuttua? 

Tavallinen kansalainen ei juuri maailmanhistoriaa heilauta, mutta oman elämän ja lähipiirin kannalta (arvo)valinnat voivat olla vastaavaa suuruusluokkaa. Pitää siis olla tarkka valintojen kanssa – varsinkin kun aina ei ollenkaan huomaa olevansa ison asian äärellä ja lähtee sitten vaikka golfaamaan.

(Mahdollisten väärinkäsitysten välttämiseksi totean, että en kannata mitään sellaista valtaa, joka autoritaarisesti rajoittaa mm. kansalaisten vapautta mielipiteensä ilmaisemiseen ja oikeutta poliittisen toimintaan.)

Yritysdemokratiaa

Jan Holst

Presidentin vaalien aikana moni meistä kiinnostui jälleen yhteiskunnallisista asioista. Katsoimme TV:n vaaliohjelmia, täytimme netissä olevia vaalikoneita ja jotkut kävivät jopa tapaamassa ehdokkaita toreilla ja kauppakeskuksissa. Haimme tietoa eri ehdokkaiden mielipiteistä, arvoista ja sopivuudesta kansakuntamme johtajaksi.

Ehdokkaat työskentelivät kuumeisesti taustaryhmiensä kanssa saadakseen tiivistettyä ajattelunsa, tavoitteensa ja ideologiansa helposti ymmärrettävään ja haluttuja tunteita herättävään muotoon.

Ensimmäisellä kierroksella hakijakandidaatit yrittivät varmistella paikkaansa toiselle kierrokselle. Tällöin oli tärkeää saada kaikki omat kannattajat aktivoitua osallistumaan päätöksentekoon, eli äänestämään. Samalla koitettiin houkutella omiin riveihin niitä päätösvaikuttajia, jotka olivat vielä epävarmoja omasta johtajakandidaatistaan. Tämä tehtiin kertomalla itselle tärkeitä arvoista ja tavoitteista ja tuomalla esille omia vahvuuksia.

Toisella kierroksella syntyikin sitten jo suuria tunteita. Upealla tavalla molempien johtajakandien kannattajat keskittyivät oman ehdokkaansa tukemiseen – eivät niinkään toisen ehdokkaan vastustamiseen. Saimme nähdä jopa senkin ihmeen, että Ultra Bra palasi täyden jäähallin lavalle tukemaan omaa ehdokastaan. Tästä nauttivat estoitta myös toisen johtajakandin tukijat. Se mikä oli toiselle hyväksi ei ollutkaan toisella pahaksi. Syntyi poliittisesti outo win-win-tilanne. Lisää tällaista, sanon minä!

Voisiko tällaista demokratiaa syntyä myös työelämässä? Outo ajatus, eikö? 

Kun katsoo väestön ikääntymisennusteita, ei tunnu kovinkaan utopistiselta ajatukselta, että jonakin päivänä yritykset kisaavat vaalikampanjoinnin tapaan parhaista osaajista. Yritykset kampanjoivat itseään, omia arvojaan ja tavoitteitaan avoimesti haluamilleen työntekijöille. Työntekijät käyttävät äänioikeuttaan allekirjoittamalla työsopimuksia niiden organisaatioiden kanssa, joiden arvot tuntuvat omilta, joissa on saman henkisiä ihmisiä töissä ja joissa on heihin vetoava arvojohtaja.

Organisaatiot rupeavat muistuttamaan heimoja, jotka ovat kerääntyneet yhteen tärkeäksi kokemansa arvon tai tavoitteen vuoksi. Olosuhteiden muuttuessa ihmiset siirtyvät herkästi uuden houkuttelevammalta tuntuvan heimon riveihin.

Heimot seuraavat johtajia, joihin ne itse haluavat uskoa. Tällöin johtajan paikoista voidaan kilvoitella kuin presidentin paikasta ikään. Kampanjoidaan ja korostetaan omia vahvuuksia. Se voittaa, joka saa joukot puolelleen. Ja jos homma tökkii, siirtyvät joukot toisen johtajan tueksi tai kokonaan toisiin heimoihin.

Tulevaisuudessa fyysisen tuotannon merkitys pienenee ja palveluiden kasvaa. Asiakastarpeet ohjaavat tuotekehitystä ja organisaatioiden suuntaa. Strategiat muuttuvat ketteriksi, markkinoiden liikehdintää seuraaviksi.

Tällaisessa maailmassa voittavat ne organisaatiot, jotka ymmärtävät parhaiten asiakkaittensa tarpeita sekä saavat houkuteltua parhaat osaajat riveihinsä ja innostavimmat johtajat keulahahmoikseen. Tällöin organisaatio menestyy vain silloin kun asiakkaat äänestävät sen tarjoamien tuotteiden tai palveluiden puolesta.

Johdolla puolestaan on valtaa vain silloin kun sillä on vahva asema omassa heimossaan. Tämä johtaa organisaatioiden päätöksenteon avoimuuteen ja demokratisoitumiseen johtajien hakiessa näkemyksiä ja tukea organisaatioltaan ja asiakkailtaan. Lisää tällaista, sanon minä!