Paastonaika on aina!

Lari Junkkari

Laskiaissunnuntai ja –tiistai, tuhkakeskiviikko, paastonaika. Taas nuo vanhat perinteiset sanat ovat osuneet silmiimme tai korviimme jostain. Vieläkö noita arkaaisia jäänteitä on olemassa, kysynee joku. Eihän moderni ihminen paastoa, mitä nyt jonkun mehupaaston vetää joskus laihdutusmielessä.

Mielenkiintoista on kuitenkin nähdä, että paaston ajatus kiehtoo monia. Ihan vakavissaan useat ihmiset päättävät rajata tietyksi ajanjaksoksi pois joitakin asioita. Joku vähentää television katsomista, toinen päättää olla vailla joitakin nautintoaineita jne. Minua viehätti äsken julki tullut Jaakko Heinimäen ajatus, että ihminen voisi viettää paastonaikaa myös niin, että vähentää selvästi omaa p--kanpuhumistaan.

Paaston ideahan on siinä, että ihminen jättää pois jotakin tehdäkseen tilaa jollekin muulle, kuten meditaatiolle, rukoukselle, hyvän tekemiselle. Tylytyspuhe voi vaihtua kannustuspuheeksi. Kyse on perimmiltään itsekurista, vapaaehtoisesta itsekurista. Valmentaessani jotakin työyhteisöä, olen silloin tällöin miettinyt, mikähän olisi sellainen hyvä ”itseänsä niskasta ottamisen” juttu, johon tuon organisaation koko henkilöstön tulisi ryhtyä. Olisiko se tuo laajalle levittäytynyt työkaverien arvostuksen puute vai seksistiset ja rasistiset vitsit vai jatkuva negatiivisuuspuhe?Jokainen meistä löytää omasta elämästään asioita, joissa pitäisi tehdä parannusta.

Oikeastaan on kyse valinnoista. Koko elämähän on valintojen tekemistä. Me asetamme jotkut asiat etusijalle emmekä välitä toisista. Joidenkin asioiden suhteen on menossa ainainen paasto, toisia taas ahmimme ja kahmimme alati. Jos laajennamme Heinimäen ajatusta, niin me voisimme siirtyä jatkuvaan paastoon jonkun sellaisen asian kohdalla, jonka aika on jo mennä kokonaan, lopullisesti. Mikä olisi sinulle se asia, josta on nyt syytä luopua pysyvästi, se juttu joka ei rakenna, vaan tuhoaa? Mitä hyvää voisi tulla tilalle?

Maailma muuttuu – entä sinä?

Heikki Pajunen

Maailma on taas muuttunut. Arabimaailman tapahtumat ovat pyöräyttäneet maailman erilaiseksi. Lauantain Hesarissa puhuttiin siitä, miten politiikan asiantuntijat muuttavat käsityksiään lähes päivittäin. Asiat, jotka ovat olleet pari viikkoa sitten mahdottomia, ovat yhtäkkiä tapahtuneet.

Koko maailma odottaa jännittyneenä sitä, mihin suuntaan muutokset maailman johtavat. Syntyykö diktatuurien tilalle toisia tai syttyykö sisällissotia? Vai voisiko demokratia ja ihmisarvojen kunnioittaminen sittenkin saada pysyvämpää jalansijaa tyrannien hallitsemista maista?

Näinä hetkinä nousee monesti mieleen kysymys, oppiiko ja kehittyykö ihmiskunta vai ei? Itselleni vastaus on aina ollut selvä: Oppii ja kehittyy. 500 vuotta sitten orjuus oli selvä ja hyväksyttävä asia. Naisten ihmisarvo on noussut selvästi, vaikka edelleenkin varmasti pidämme muutosta liian hitaana. Monet muutokset ovat jääneet saavuttamatta, mutta millä aikakaudella haluaisit oikeasti elää mieluummin? Jos otetaan koko ihmiskunta huomioon, eikä vain mahdollista kuninkaan roolia?

Omiin tunteisiini nykymaailman tapahtumat ovat osuneet paljon ja syvästi. Muistan vieläkin elävästi, kuinka Berliinin muurin murtuminen sai aikaan samanlaisen energialatauksen itselleni. Maailma muuttuu, kun tarpeeksi moni jaksaa siihen uskoa.

On suorastaan hämmentävää, kuinka nopeasti muut arabimaat seurasivat Tunisian aloittamaa tietä. Sellaisiahan me ihmiset olemme. Kun joku on tarpeeksi vahva esimerkki, muut seuraavat perässä. Uskallamme ylittää niitä rajoja, joiden ylittämisen emme vielä eilen uskoneet olevan mahdollista. Maailman yllätyksellisyyttä kuvaa se, että viimeinen sytyke muutokselle oli hedelmäkauppiaan puuttuva myyntilupa.

Vaikka lähi-idän tapahtumat herättävät pelon tunteita Gaddafin vaahdotessa verilöylystä, samalla asiassa on se puoli, että ihmiset ovat uskaltaneet nousta vastustamaan omaa pelkoaan.

Minun on vaikea edes kuvitella, miltä oikeasti tuntuisi elää tuollaisissa olosuhteissa. Kaikkine oman yhteiskunnan haasteinemme olemme kuitenkin onnistuneet luomaan Suomen, jossa tuonkaltaiset tilanteet ovat kaukaista utopiaa. Silti samat peruskysymykset omien uskomustemme (tai pelkojemme) voittamisesta ovat läsnä myös arkisemmassa elämässämme:

• Mitä me pidämme mahdottomana tänään, mutta emme enää kahden viikon päästä?
• Mikä voisi omassa elämässäni olla se pieni sytyke, jonka jälkeen oman elämäni muutosta ei voisi enää pysäyttää?
• Mikä muutos on sellainen, jonka haluaisinkin etenevän niin paljon, että paluuta entiseen ei enää ole?
• Kenen rohkean ihmisen ajatuksia ja toimintaa minun olisi jo aika seurata jo nyt, vaikka se tuntuisikin vaikealta?
• Mitä hyvää maailmassa on tänäkin päivänä tapahtumassa, josta voisin oppia jotakin? Ja jota voisin omalla tavallani jatkaa ja viedä eteenpäin?

Jos jokainen meistä voisi saada ja ottaa tyrannien vastustajista pienen rohkeuden siemenen omaan elämäänsä, olemme jo silloin tehneet maailmastamme taas yhden askeleen verran paremman paikan elää.

”As if they were human beings”

Esa Pohjanheimo

Kokemukseni konsulttityössä on runsaan neljännesvuosisadan mittainen – lyhyt jakso maailmanhistoriassa, mutta minulle puolet elämästä. Jaksoon mahtuu monta uutta asiaa. Yksi niistä on kotikansainvälisyys: olen tehnyt työstäni hyvin pienen osan ulkomailla, mutta työn kansainvälinen luonne on silti kasvanut valtavasti.

Aloittelevana konsulttina tarvitsin englannin kieltä ehkä kerran talvessa. Nyt viidennes valmennuspäivistäni etenee englanniksi. Jos asiakasorganisaatiot ovatkin usein suomalaisia, niissä työskentelee ihmisiä maailman eri puolilta. Valmennuksissa eri aksenttien sävyttämä englanti on sanallisen kommunikoinnin väline. Jokainen tyylillään ja toimeen tullaan.

Kotikansainvälisyyden tärkein oppiaine ei ole ollut kieli tai vieraat kulttuurit, vaan tutustuminen omaan kulttuuriini. Miten muualta tulleet näkevät ja kokevat sen, mitä pidän itsestään selvänä? Mitä he kysyvät, kommentoiva ja ihmettelevät? Tässä esimerkkinä muutamia valmennuksissa esitettyjä kysymyksiä ja tarinoita:

• ”Miksi suomalaiset syövät eväitä omissa huoneessaan eivätkä lähde yhdessä lounaalle? Saksassa (kertojan kotimaa) projektiryhmän tutustuminen ja sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen tapahtui arkisissa yhteisissä tilanteissa. Täällä kaikki ovat omissa oloissaan. Miten saisin projektini ihmiset puhumaan keskenään?” (projektipäällikkö, asunut Suomessa pari vuotta)
• ”Muutin Suomeen tehtyäni töitä suomalaisten kanssa muualla. Suomalaiset eivät puhu paljon, mutta pistävät toimeksi.” (tiiminvetäjä, asunut Suomessa muutaman vuoden tehtyään töitä eri maissa)
• ”Kaikilla yksikössäni on korkeakoulututkinto ja he osaavat englantia. Yksi kuitenkin kieltäytyy puhumasta englantia. Palaverissa hän puhuu suomea ja sen myötä palaverin kieli vaihtuu suomeksi. Olen ollut täällä 3 kuukautta enkä ymmärrä sanaakaan. Miten minun pitäisi toimia?” (asiantuntija)
• ”Rivitalonaapurini ei juuri puhunut minulle kahteen vuoteen. Sitten sain tietää, että hän puhuu englannin lisäksi espanjaa (kertojan äidinkieli). Kysyin, miksei hän ole aikaisemmin kertonut osaavansa espanjaa. Hänen mielestään hänen espanjansa on niin huonoa, ettei hän kehtaa puhua sitä. Minä kuitenkin ymmärrän kaiken, mitä hän sanoo.”

Erilaisten tarinoiden ja kysymysten myötä olen miettinyt suomalaisten tapaa kommunikoida erityisesti vieraalla kielellä ja eri kulttuureista tulevien ihmisten kanssa. Kiteytän ajatukseni yksinkertaiseen lopputulokseen:

• On syytä arvostaa sekä omaa että muiden kulttuuria. On hyödytöntä inttää siitä, kenen pitää joustaa ja ”ymmärtää enemmän”. Kulttuurimme ei ole sen huonompi tai parempi kuin muidenkaan. Oma kulttuuri vain on joiltakin osin erilainen – niin kuin kaikki kulttuurit ovat.
• Olennaista on kommunikoida niin, että työt sujuvat ja eri osapuolet kokevat tulevansa ymmärretyiksi ja arvostetuiksi. On kohtuutonta ja elämää rajoittavaa vaatia itseltä erinomaista vieraan kielen taitoa avatakseen suunsa, kun vajavaisellakin kielitaidolla tulee toimeen. Samoin on kohtuutonta vaatia ulkomaalaiselta sujuvaa suomea ennen kuin hänet otetaan työhön ja työyhteisöön.

Parhaan oppini kulttuurien väliseen kommunikointiin sain Hong Kongissa, missä opiskelin taannoin pari viikkoa tutustuen aasialaiseen johtamiseen. Koulutus koostui luennoista yliopistolla ja yritysvierailuista sekä Hong Kongin alueella että Manner-Kiinan puolella.

Meillä eurooppalaisilla oli paljon kysymyksiä: Miten kiinalaiset? Miten kiinalaiselle sanotaan, että…? Ja niin edelleen. Useiden tämän tyyppisten kysymysten jälkeen eräs professori totesi: ”Treat them as if they were human beings.” Tällä opinkappaleella pääsee pitkälle niin ulkomaalaisten kuin suomalaistenkin kanssa. Pitkälti saman opin saa lauseesta, jonka esitti eräs etelä-karjalaisen, umpisuomalaisen työyhteisön jäsen: ”Mieti milt sius itestäs tuntuis.”