”As if they were human beings”

Esa Pohjanheimo

Kokemukseni konsulttityössä on runsaan neljännesvuosisadan mittainen – lyhyt jakso maailmanhistoriassa, mutta minulle puolet elämästä. Jaksoon mahtuu monta uutta asiaa. Yksi niistä on kotikansainvälisyys: olen tehnyt työstäni hyvin pienen osan ulkomailla, mutta työn kansainvälinen luonne on silti kasvanut valtavasti.

Aloittelevana konsulttina tarvitsin englannin kieltä ehkä kerran talvessa. Nyt viidennes valmennuspäivistäni etenee englanniksi. Jos asiakasorganisaatiot ovatkin usein suomalaisia, niissä työskentelee ihmisiä maailman eri puolilta. Valmennuksissa eri aksenttien sävyttämä englanti on sanallisen kommunikoinnin väline. Jokainen tyylillään ja toimeen tullaan.

Kotikansainvälisyyden tärkein oppiaine ei ole ollut kieli tai vieraat kulttuurit, vaan tutustuminen omaan kulttuuriini. Miten muualta tulleet näkevät ja kokevat sen, mitä pidän itsestään selvänä? Mitä he kysyvät, kommentoiva ja ihmettelevät? Tässä esimerkkinä muutamia valmennuksissa esitettyjä kysymyksiä ja tarinoita:

• ”Miksi suomalaiset syövät eväitä omissa huoneessaan eivätkä lähde yhdessä lounaalle? Saksassa (kertojan kotimaa) projektiryhmän tutustuminen ja sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen tapahtui arkisissa yhteisissä tilanteissa. Täällä kaikki ovat omissa oloissaan. Miten saisin projektini ihmiset puhumaan keskenään?” (projektipäällikkö, asunut Suomessa pari vuotta)
• ”Muutin Suomeen tehtyäni töitä suomalaisten kanssa muualla. Suomalaiset eivät puhu paljon, mutta pistävät toimeksi.” (tiiminvetäjä, asunut Suomessa muutaman vuoden tehtyään töitä eri maissa)
• ”Kaikilla yksikössäni on korkeakoulututkinto ja he osaavat englantia. Yksi kuitenkin kieltäytyy puhumasta englantia. Palaverissa hän puhuu suomea ja sen myötä palaverin kieli vaihtuu suomeksi. Olen ollut täällä 3 kuukautta enkä ymmärrä sanaakaan. Miten minun pitäisi toimia?” (asiantuntija)
• ”Rivitalonaapurini ei juuri puhunut minulle kahteen vuoteen. Sitten sain tietää, että hän puhuu englannin lisäksi espanjaa (kertojan äidinkieli). Kysyin, miksei hän ole aikaisemmin kertonut osaavansa espanjaa. Hänen mielestään hänen espanjansa on niin huonoa, ettei hän kehtaa puhua sitä. Minä kuitenkin ymmärrän kaiken, mitä hän sanoo.”

Erilaisten tarinoiden ja kysymysten myötä olen miettinyt suomalaisten tapaa kommunikoida erityisesti vieraalla kielellä ja eri kulttuureista tulevien ihmisten kanssa. Kiteytän ajatukseni yksinkertaiseen lopputulokseen:

• On syytä arvostaa sekä omaa että muiden kulttuuria. On hyödytöntä inttää siitä, kenen pitää joustaa ja ”ymmärtää enemmän”. Kulttuurimme ei ole sen huonompi tai parempi kuin muidenkaan. Oma kulttuuri vain on joiltakin osin erilainen – niin kuin kaikki kulttuurit ovat.
• Olennaista on kommunikoida niin, että työt sujuvat ja eri osapuolet kokevat tulevansa ymmärretyiksi ja arvostetuiksi. On kohtuutonta ja elämää rajoittavaa vaatia itseltä erinomaista vieraan kielen taitoa avatakseen suunsa, kun vajavaisellakin kielitaidolla tulee toimeen. Samoin on kohtuutonta vaatia ulkomaalaiselta sujuvaa suomea ennen kuin hänet otetaan työhön ja työyhteisöön.

Parhaan oppini kulttuurien väliseen kommunikointiin sain Hong Kongissa, missä opiskelin taannoin pari viikkoa tutustuen aasialaiseen johtamiseen. Koulutus koostui luennoista yliopistolla ja yritysvierailuista sekä Hong Kongin alueella että Manner-Kiinan puolella.

Meillä eurooppalaisilla oli paljon kysymyksiä: Miten kiinalaiset? Miten kiinalaiselle sanotaan, että…? Ja niin edelleen. Useiden tämän tyyppisten kysymysten jälkeen eräs professori totesi: ”Treat them as if they were human beings.” Tällä opinkappaleella pääsee pitkälle niin ulkomaalaisten kuin suomalaistenkin kanssa. Pitkälti saman opin saa lauseesta, jonka esitti eräs etelä-karjalaisen, umpisuomalaisen työyhteisön jäsen: ”Mieti milt sius itestäs tuntuis.”

Virity

Eeva Pitkänen

Virittäytyminen on kehon ja mielen valmistautumista tehtävään. Virittyneessä tilassa ihminen pystyy spontaanisti hyödyntämään tietonsa ja taitonsa. Hän avaa osaamisensa ja tiedonarkkunsa ja ottaa sieltä käyttöön tarvitsemiaan työkaluja: taitoja, asenteita, sanoja, eleitä, ilmeitä.

Urheilijoiden lämmittely suoritukseensa on esimerkki virittäytymisestä. Urheilija virittää kehonsa tilaan, jossa lihasten toiminta on paras mahdollinen. Samaan aikaan alkaa hänen henkinen keskittymisensä. Mieli ja keho virittyvät voittoa janoavaan, itsevarmaan tilaan.

Muusikonkaan ei voisi kuvitella menevän yleisön eteen virittämättä ja virittäytymättä. Soittimen epävireys olisi kuulijoille ennen pitkään korvia raastavaa. Mutta melkein yhtä karseaa olisi, jos soittaja ei olisi henkisesti mukana suorituksessaan.

Itsensä virittäminen kuuluu meidän kaikkien arkeen. Lasten vanhemmat huomaavat, että ohjeet ja neuvot menevät paremmin perille, kun aiheeseen siirrytään pikkuhiljaa. Puolisoa voisi virittää ajatukseen yhteisestä kävelyretkestä toteamalla aluksi ”olisi ihana tehdä yhdessä jotain näin kauniina talvipäivänä”. Mieli lähtee tekemään työtä ajatuksen kanssa ja valmistautuu ottamaan vastaan ehdotuksia. Tai sitten toteamus aiheuttaa pakoreaktion. Virittelyn tapoja kannattaa vaihdella.

Virittäytyminen on tärkeä osa myös työpäiväämme. Valitin opiskeluohjaajalleni, että en millään viitsinyt ottaa illalla konetta eteeni ja kirjoittaa opiskeluuni liittyvää raporttia. Mielestäni tietokoneeni lähetti negatiivista säteilyä. ”Miten voisit virittää itsesi tehtävään”, hän kysyi. Oivalsin ainakin kaksi asiaa. Ensinnäkin voin vaikuttaa mielentilaani, ja toiseksi vastuu on minulla.

Virittymistä tarvitaan arkipäivän jokaisessa tilanteessa. Millä mielellä menen töihin? Miten olen valmistautunut palaveriin? Mistä asioista toivon, että puhumme? Miten saan kaikki osallistumaan keskusteluun? Miten viritän muut aiheeseen? Miten viritän itseni lähtemään ajoissa kotiin, menemään jumppaan? Miten viritän perheeni yhteiseen iltaruokaan, jonka eteen olen nähnyt vaivaa?

Taidolla virittää muita on ratkaiseva merkitys erityisesti esimies- ja johtamistyössä. Virittäytyminen auttaa esimerkiksi palavereissa, joissa on passiivisia osallistujia. On tarpeen miettiä etukäteen, mihin keskusteluun haluan virittää ryhmäni. Jos aion tunnin yksinpuheluna kaataa ryhmäni päälle informaatiota, ei ryhmää kannata etukäteen virittää keskustelemaan. Ryhmä viritetään keskusteluun, kun keskustelulle aiotaan antaa tilaa.

Virittäytyminen on kehon ja mielen valmistautumista työtehtävään. Virittyneessä tilassa käytämme spontaanisti tietomme ja taitomme työtehtävän hyväksi.

"Meidän itsemme on oltava se muutos, mitä maailmalta haluamme. Se vaatii meiltä rohkeutta ja jääräpäisyyttä."

Satu Vainio

En varmasti ole ainoa ihminen, jota yllä oleva Gandhin lainaus innostaa. Vaikka tämän päivän ihmisiä sanotaan pinnallisiksi, liikun selvästi ruusunpunaiset lasit silmillä - törmään jatkuvasti yrittäjiin ja johtajiin, jotka rohkeasti haluavat muuttaa maailmaa paremmaksi isoin ja pienin teoin.

Ehkä näiden aikojen työelämän kiireet vievät huomiomme kuitenkin pois tuosta jääräpäisyyden merkityksestä. En usko Gandhin ymmärtäneen jääräpäisyyttä härkäpäisenä omiin mielenmalleihin jämähtämisenä vaan sitkeytenä tehdä muutosta, eri tavoin toistaa asioita, joiden tulosta ei välittömästi ole nähtävissä. Kukaan ei ole niin kyyninen kuin pettynyt idealisti, joka on yrittänyt rohkeasti tehdä tärkeäksi näkemiään asioita ja saanut näpeilleen riittävän monta kertaa, valitettavasti.

Gandhin oma esimerkki valaisee kyllä hyvin nimenomaan tuota jääräpäisyyden merkitystä. Intian vapautuminen Englannin vallan alta kun ei nyt käynyt ihan parissa vuodessakaan. Silti itsenäisyys nähtiin niin arvokkaana asiana, että sen eteen kannatti kamppailla vuodesta toiseen ilman lopullisen päämäärän välitöntä saavuttamista. Päämäärä pysyi samana ja sitä vietiin eteenpäin monin eri keinoin, ei vain parilla näppärällä peliliikkeellä.

Muutossitkeyttä voi valottaa toisestakin näkökulmasta. Pari kuukautta sitten ystäväni heitti keskustelussa, että pääsääntöisesti ihminen yliarvioi mitä on mahdollista saavuttaa n. 3-4 vuoden tai lyhyemmällä aikajänteellä ja aliarvioi muutoksen määrän 10 vuoden aikaperspektiivillä. Lienee kaikille meille tuttua, että taas tuli ladattua päivän to do – listalle enemmän asioita, mitä oikeasti on mahdollista hoitaa tai että suunnittelimme ison organisaatiomuutosprosessin tulosten näkyvän täydessä mitassaan jo vuoden kuluttua? Tähän kun vielä yhdistää monelle työpaikalle niin tutun tulipalojen sammutus –työtavan, joka pistää ihmisen työelämässään keskittymään vain yleensä maksimissaan pariin seuraavaan viikkoon tai kuukauteen. Ei ihme, että moni vilpittömästi paremman organisaation puolesta taisteleva idealisti kovettuu kyynikoksi parin vuoden pyörityksen jälkeen.

Systeemiajattelun perusperiaatteita on se, että tekojen ja seurausten välillä on aina viive. Yksilötasolla tämä näkyy tutusti esim. siten, että terveiden elämäntapojen aloittaminen ei heti näy parempana olona tai esimiehenä vastuuta jakaessasi on viive ennen kuin johdettava saa homman rullaamaan.

Entä jos nostaisimmekin katsetta päivittäisessä työssämme pidemmälle? Vaatii tiukkaa harjoittelua arkisissa tohinoissa samaan aikaan pitää mielessä mihin ollaan menossa vaikka viiden vuoden aikajänteellä, mutta uskon sen antavan myös jaksamista ja uutta voimaa, kun asiat asettuvat uuteen perspektiiviin. Auttaa varmasti myös välillä pysähtyä miettimään ja hämmästelemään, mitä omassa tai organisaation elämässä on tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana - eikö muka juuri mikään ole muuttunut?! Todennäköisesti huima määrä asioita on toisin ja aika moni juttu paremminkin?

Jim Collins nostaa kirjoissaan esiin myös aikaisten voittojen esiin nostamisen tärkeyden. Kun systeemiajattelun mukaan isommat tulokset antavat vielä odottaa itseään, on äärimmäisen tärkeää pitää yllä uskoa ja energiaa, ruokkia sitkeyttä. Jos johtaja tekee tätä tsemppaamalla porukkaansa, niin hyvä. Todennäköisesti vielä paremman tuloksen saa nostamalla esiin pienet tulokset, muutokset vaikka yksilöiden toimintatavoissa, asiakkaalta tulleet palautteet ja muut pikkuherkut, jotka tekevät näkyväksi muutoksen vaikuttavuutta ja toimivat todistusaineistona sille, että eteenpäin ollaan menossa. Samalla sivutuotteena syntyy tunne, että ihmisten työ tunnustetaan eikä pomo ota kunniaa itse.

Omassa johtamisessani olen huomannut hyväksi ohjenuoraksi ottaa enintään 2-3 keskisuurta kokonaisuutta tai projektia tavoitteeksi puolivuosittain. Kesälomien jälkeen ja uuden vuoden juhlahumujen haihduttua on aina luonnollinen hetki valmistautua ”seuraavaan kauteen” miettimällä mihin pariin isompaan juttuun keskittyy ennen seuraavaa ”pelitaukoa”, jotta päästään viiden vuoden sisällä siihen isoon hehkuvaan visioon. Vaikka varmasti aina olisi muutakin kehitettävää, näin antaa rauhaa itselle ja johdettaville keskittyä olennaiseen eikä synny epätoivon tunnetta, kun kaikkea pitäisi kehittää yhtä aikaa.

Kymmenen vuoden päästä voimme katsoa tätä aikaa ylpeydellä ja ihmetellä miten paljon taas onkaan tapahtunut.