perjantai 4. helmikuuta 2011

"Meidän itsemme on oltava se muutos, mitä maailmalta haluamme. Se vaatii meiltä rohkeutta ja jääräpäisyyttä."

Satu Vainio

En varmasti ole ainoa ihminen, jota yllä oleva Gandhin lainaus innostaa. Vaikka tämän päivän ihmisiä sanotaan pinnallisiksi, liikun selvästi ruusunpunaiset lasit silmillä - törmään jatkuvasti yrittäjiin ja johtajiin, jotka rohkeasti haluavat muuttaa maailmaa paremmaksi isoin ja pienin teoin.

Ehkä näiden aikojen työelämän kiireet vievät huomiomme kuitenkin pois tuosta jääräpäisyyden merkityksestä. En usko Gandhin ymmärtäneen jääräpäisyyttä härkäpäisenä omiin mielenmalleihin jämähtämisenä vaan sitkeytenä tehdä muutosta, eri tavoin toistaa asioita, joiden tulosta ei välittömästi ole nähtävissä. Kukaan ei ole niin kyyninen kuin pettynyt idealisti, joka on yrittänyt rohkeasti tehdä tärkeäksi näkemiään asioita ja saanut näpeilleen riittävän monta kertaa, valitettavasti.

Gandhin oma esimerkki valaisee kyllä hyvin nimenomaan tuota jääräpäisyyden merkitystä. Intian vapautuminen Englannin vallan alta kun ei nyt käynyt ihan parissa vuodessakaan. Silti itsenäisyys nähtiin niin arvokkaana asiana, että sen eteen kannatti kamppailla vuodesta toiseen ilman lopullisen päämäärän välitöntä saavuttamista. Päämäärä pysyi samana ja sitä vietiin eteenpäin monin eri keinoin, ei vain parilla näppärällä peliliikkeellä.

Muutossitkeyttä voi valottaa toisestakin näkökulmasta. Pari kuukautta sitten ystäväni heitti keskustelussa, että pääsääntöisesti ihminen yliarvioi mitä on mahdollista saavuttaa n. 3-4 vuoden tai lyhyemmällä aikajänteellä ja aliarvioi muutoksen määrän 10 vuoden aikaperspektiivillä. Lienee kaikille meille tuttua, että taas tuli ladattua päivän to do – listalle enemmän asioita, mitä oikeasti on mahdollista hoitaa tai että suunnittelimme ison organisaatiomuutosprosessin tulosten näkyvän täydessä mitassaan jo vuoden kuluttua? Tähän kun vielä yhdistää monelle työpaikalle niin tutun tulipalojen sammutus –työtavan, joka pistää ihmisen työelämässään keskittymään vain yleensä maksimissaan pariin seuraavaan viikkoon tai kuukauteen. Ei ihme, että moni vilpittömästi paremman organisaation puolesta taisteleva idealisti kovettuu kyynikoksi parin vuoden pyörityksen jälkeen.

Systeemiajattelun perusperiaatteita on se, että tekojen ja seurausten välillä on aina viive. Yksilötasolla tämä näkyy tutusti esim. siten, että terveiden elämäntapojen aloittaminen ei heti näy parempana olona tai esimiehenä vastuuta jakaessasi on viive ennen kuin johdettava saa homman rullaamaan.

Entä jos nostaisimmekin katsetta päivittäisessä työssämme pidemmälle? Vaatii tiukkaa harjoittelua arkisissa tohinoissa samaan aikaan pitää mielessä mihin ollaan menossa vaikka viiden vuoden aikajänteellä, mutta uskon sen antavan myös jaksamista ja uutta voimaa, kun asiat asettuvat uuteen perspektiiviin. Auttaa varmasti myös välillä pysähtyä miettimään ja hämmästelemään, mitä omassa tai organisaation elämässä on tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana - eikö muka juuri mikään ole muuttunut?! Todennäköisesti huima määrä asioita on toisin ja aika moni juttu paremminkin?

Jim Collins nostaa kirjoissaan esiin myös aikaisten voittojen esiin nostamisen tärkeyden. Kun systeemiajattelun mukaan isommat tulokset antavat vielä odottaa itseään, on äärimmäisen tärkeää pitää yllä uskoa ja energiaa, ruokkia sitkeyttä. Jos johtaja tekee tätä tsemppaamalla porukkaansa, niin hyvä. Todennäköisesti vielä paremman tuloksen saa nostamalla esiin pienet tulokset, muutokset vaikka yksilöiden toimintatavoissa, asiakkaalta tulleet palautteet ja muut pikkuherkut, jotka tekevät näkyväksi muutoksen vaikuttavuutta ja toimivat todistusaineistona sille, että eteenpäin ollaan menossa. Samalla sivutuotteena syntyy tunne, että ihmisten työ tunnustetaan eikä pomo ota kunniaa itse.

Omassa johtamisessani olen huomannut hyväksi ohjenuoraksi ottaa enintään 2-3 keskisuurta kokonaisuutta tai projektia tavoitteeksi puolivuosittain. Kesälomien jälkeen ja uuden vuoden juhlahumujen haihduttua on aina luonnollinen hetki valmistautua ”seuraavaan kauteen” miettimällä mihin pariin isompaan juttuun keskittyy ennen seuraavaa ”pelitaukoa”, jotta päästään viiden vuoden sisällä siihen isoon hehkuvaan visioon. Vaikka varmasti aina olisi muutakin kehitettävää, näin antaa rauhaa itselle ja johdettaville keskittyä olennaiseen eikä synny epätoivon tunnetta, kun kaikkea pitäisi kehittää yhtä aikaa.

Kymmenen vuoden päästä voimme katsoa tätä aikaa ylpeydellä ja ihmetellä miten paljon taas onkaan tapahtunut.

tiistai 1. helmikuuta 2011

Yhteispelin ja yhteisöllisyyden alttarilla

Jari Ojasti

Työyhteisötaidot on ollut terminä käytössä jo joitakin vuosia. Pidän siitä sanana. Työyhteisö kertoo yhteisöllisyydestä erityisessä kontekstissa, työn tekemisen maailmassa. Toisaalta taas yhteisötaidot viittaa vahvasti yhteistyöhön ihmisten välillä.

Yhteisöllisyys työn tekemisen maailmassa rakentuu mm. näistä ainesosista
• minulla on perusmyönteinen näkemys työkavereista ja esimiehestäni
• luotan työkavereihini
• autan muita onnistumaan heidän omassa roolissaan
• kannan vastuuni työpaikan ilmapiirin rakentajana

Yhteistyö työpaikalla vastaavasti on sitä, että
• pidän esimieheni ja työkaverini asioissa ajan tasalla
• kerron esimiehelleni ja työkavereilleni toiveistani ja tavoitteistani
• annan palautetta, ruusuja ja risuja
• osaan ottaa vastaan palautetta ja kehitän itseäni
• autan muita ja pyydän apua tarvittaessa

Työpaikan käyttäytymissääntöinä yllä olevat ovat juuri niitä mitä kaivataan. Lehtijutut viime vuodelta ja tältä vuodelta taas kertovat karua tarinaa siitä, mitä tapahtuu kun yllä olevat asiat eivät toteudu ja työn tekemisen paikka muuttuu jengien ja kuppikuntien taisteluareenaksi. Siinä työn tekeminen jää sivuraiteelle kun loukkaukset, kritiikki ja syrjintä saa vallan.

Talouselämä 3/2011 kiteyttää jokaisen työyhteisön jäsenen vaikutusmahdollisuudet siihen, että tulee hyvin johdetuksi

• teen työni hyvin
• olen rohkea
• pidän esimiehen hyvin ajan tasalla
• olen myönteinen
• arvioin omaa toimintaani
• kerron esimiehelle toiveistani ja tavoitteistani
• autan esimiestä onnistumaan omassa roolissaan
• luotan esimieheen

Rohkaisen sinua johtajana ja esimiehenä aloittamaan tämä vuosi käymällä dialogia työyhteisössäsi tämän kirjoituksen teemojen ympärillä. Anna positiiviselle lopputulokselle mahdollisuus!

maanantai 13. joulukuuta 2010

Hyvä vai paha raha?

Petri Lehtipuu

Haastattelija soitti vastikään ja kyseli, millaisia esimerkkejä on olemassa siitä, että yritykset tai niiden johtajat pyrkivät parantamaan yhteiskunnallisia asioita, poistamaan köyhyyttä tai tekemään muuten hyvää. Mainitsin joitakin esimerkkejä, jotka ovat olleet esillä viime aikoina. Vaikutuksen teki minuun ainakin se, miten Cargotecin hallituksen puheenjohtaja Ilkka Herlin on jättänyt hyvän ympäristöjalanjäljen Elävä Itämeri –säätiön yhtenä perustajana ja vaikuttajana. Viime kevään Itämerikokouksen alla suuri joukko yrityksiä liittyi mukaan tukemaan Itämeren tilan parantamista. Muita esimerkkejä varten pyysin haastattelijaa tutustumaan Sari Kuvajan kirjaan Hyvä raha (Kirjapaja, 2010).

Olin kyllä hankkinut kyseisen kirjan, mutta sen lukeminen oli jäänyt hyvin pintapuoliseksi. Tällä viikolla kaivoin kirjan esiin ja ilahduin Sari Kuvajan tavasta pohtia yleisemminkin suhdetta rahaan.

Hyvä raha –kirjan pääkysymys on hyvän tekemisen ja antamisen motivaatio liiketoiminnan näkökulmasta. Aristoteleen ajoista alkaen kohtuullisuutta, hyvää elämää ja onnellisuutta on pidetty inhimillisen elämän perusteisiin kuuluvana, mutta nykyään talous on saanut itseisarvoisen aseman. Jos kaikki palvelee talouskasvua, milloin saavutetaan riittävä taso – vai päästäänkö sinne koskaan? Ahneuden ja kasvun vastapainoksi on syntynyt degrowth- ja downshifting –malleja, ja nähtäväksi jää, mikä on niiden vaikutus suurten ihmisjoukkojen käyttäytymiseen.

Sari Kuvaja miettii aiheellisesti, miten osakeyhtiölain määritelmä yhtiön tarkoituksesta voitontuottajana sopii pörssiyhtiöiden julkaistuihin toiminta-ajatuksiin. Niissä korostetaan yleviä asioita, esimerkiksi miten yhtiön tarkoituksena on parantaa asiakkaiden hyvinvointia, tuoda heille lisäarvoa tai edesauttaa tulevien sukupolvien elämää. Mutta millaisia konkreettisia tekoja lakisääteisten vaatimusten lisäksi yrityksillä on esittää toiminta-ajatustensa tueksi?

Yksityisten ihmisten kohdalla auttamis- ja lahjoitushalukkuus on Suomessa korkea. Helsingin yliopiston tutkijan Anne Birgitta Pessin tuoreen tutkimuksen mukaan lähes 40 % suomalaisista on mukana vapaaehtoistoiminnassa auttaakseen ja tehdäkseen jotakin hyvää. Osa enemmänkin lahjoittaa rahaa, toiset käyttävät aikaansa. Sari Kuvaja siteeraa kirjassaan useita tutkimuksia, joiden mukaan suomalaiset ovat halukkaita auttamaan, kun tarkoitus on hyvä. Hyvän tekeminen tuntuu hyvältä ja asiaankuuluvalta, kun hätä on kyseessä.

Global Leadership Summitissa marraskuussa 2010 puhunut TOMS Shoes Inc -yrityksen perustaja Blake Mycoskie kertoi, miten paljon enemmän hyvää antamiseen perustuva liiketoiminta on tuottanut kuin pelkkä lahjoittaminen. TOMSin yksinkertainen idea on se, että aina kun asiakas ostaa jalkineet, firma lahjoittaa yhden kenkäparin johonkin kehitysmaahan. Yrityksen perustamispääomalla olisi voitu lahjoittaa noin 40 000 paria kenkiä. Mutta kun bisnes on lähtenyt kasvamaan, niin kenkiä on syksyyn 2010 mennessä lahjoitettu jo 670 000 paria. Kenkien ostajat kokevat, että he voivat luontevalla tavalla tehdä hyvää niin, että joku varaton ihminen saa samanlaiset kengät kuin ostaja itse hankkii.

TOMSin idea kuulostaa luovalta ja tuo mieleeni esimerkin kuljetusyhtiö TNT:n toiminnasta. Suurten katastrofien aikana yhtiö antaa kuljetuslentokonekalustoaan avustusjärjestöjen tavarankuljetuksia varten käyttöön. Ihmiset käyttävät omaa ammattitaitoaan ja yritys omaa kalustoaan voidakseen tehdä konkreettista työtä hädässä olevien hyväksi. Luovia ideoita on siis jo käytössä, mutta kenties parhaat mallit ovat vielä keksimättä. Kuka tekee seuraavan avauksen?

Oliver Stone kaksi Wall Street –elokuvaa puhuvat rahan vallasta. Sanomana on ahneuden vahingollinen vaikutus. Mutta varsinkin ensimmäinen elokuva (1987) sai aikaan osittain päinvastaisen vaikutuksen. Häikäilemättömät, vain rahaa arvostavat päähenkilöt osoittautuivatkin nuorten ja nälkäisten pörssipelureiden ihailun kohteiksi. Uudessa elokuvassa (Wall Street – Money never sleeps) liikemies Gordon Gekko on vapautunut vankilasta ja varoittaa ylikuumenneita markkinoita uhkaavasta kriisistä. Kuitenkaan sanoma ei mene helposti perille: rahan vallasta on vaikea vapaaehtoisesti irrottautua.

Sari Kuvaja toteaa kirjassaan, että raha ja omistaminen tuntuvat hyvältä, vaikka elämäntapa ei perustuisi kuluttamiseen. Raha tuo turvallisuutta ja toimii arvostuksen osoituksena, kun tehdystä työstä saa korvauksen, mutta raha on parempi rengin kuin isännän asemassa. Omalta osaltani koetan ajatella rahaa erityisesti välineenä, joka helpottaa elämää muttei ole tärkeintä elämässä. Luonnollisesti tuntui paremmalta, että veroehdotuksessa ollut muutaman kympin jälkivero muuttui kotitalousvähennyksen jälkeen samansuuruiseksi palautukseksi.

Ehkä raha ei itsessään ole sen kummemmin hyvä tai paha. Meidän ihmisten käsissä se voi olla mitä tahansa.