Ville Lähdesmäki
Kieli on valtaa ja väkevä kieli on väkivaltaa. Jokainen väitelause on kannanotto todellisuuden luonteesta, tai vielä enemmän se luo todellisuutta.
Itseäni on alkanut häiritä yhä enemmän sensaatiohakuiset yleistykset ja myyntiä lisäävät kärjistykset. Toki arvostan hyvää retoriikkaa, mutta silti siitäkin voi tulla pahan maneeri.
Otetaan vaikka esimerkiksi johtaminen. Rehellisesti, kuinka monet jatkuvat uudet ismit ja opit ottavat pannuun. Kaikki ovat johtamisen asiantuntijoita kertomassa, miten pitäisi johtaa yleisesti hyväksytyillä ja kaikille sopivilla tavoilla. Tähän surkeaan traditioon näyttäisi liittyneen myös Tampereen piispa Matti Repo itsenäisyyspäivän saarnassaan, valitettavasti.
Isossa kuvassa kyse kai on siitä, että tahdomme saavuttaa kaikenkattavan, teknisen kokonaisratkaisun ja mallin, jolla johtajan huolet olisi kerralla pyyhitty pois. Ei muuten tule onnistumaan.
Kielen avulla pyrimme määrittelemään, millainen on hyvä johtaja ja samalla luomme sen todellisuuden, jossa tämä johtaminen tapahtuu. Harva sen viikko joku kertoo meille, että esimerkiksi nyt se Y-sukupolvi tulee, näkee ja voittaa. Nehän kaikki ovat kansainvälisten parkettien partaveitsiä, multikielellisiä ihmeitä, sosiaalisia guruja. Sorry, eivät ole. Allekirjoittanut esimerkiksi on matkustellut harvakseltaan, puhuu vain äidinkielen lisäksi ontuvasti englantia ja ruotsia sekä ahdistuu sosiaalisissa tapahtumissa. Olen muuten 28-vuotias eli parasta y-sukupolvi-ikää.
Toisaalta olen tiedonjakamisen avoimuuden kannattaja (laitan mailit aina kaikille, joita asia koskee; en vain niille, jotka tekevät päätöksiä), olen monessa sosiaalisessa mediassa ja tämäkin blogi on kirjoitettu junassa iPadilla matkalla Jyväskylään. Olen muuten 28-vuotias ja parasta y-sukupolvi-ikää.
Miten siis minua tulisi johtaa? Varmuudella sanon, että Y-sukupolvioppaat voi polttaa jouluna saunan pesässä. Mites olisi vaikkapa suhteessa olemisen aidolla kohtaamisella, ilman auktoriteetin turvaa, läsnäolevasti, tasa-arvoisesti ja arvostavasti. Olen kuullut, että hieman iäkkäämmätkin tahtoisivat tätä.
Tämä on siis se silta, joka ylittää sukupolvien kuilun ja vie meidät sukupolvien yhteiselle saarelle. Tämä silta voidaan rakentaa hyvällä johtamisella. Sukupolvien yhteinen saari on mahdollinen.
keskiviikko 8. joulukuuta 2010
perjantai 5. marraskuuta 2010
Toiveena hyvä työ
Tuovi Haikala
Olen kuluneen kuukauden aikana ollut mukana keskusteluissa, joissa nousee esiin muuttuva odotus työnantajia ja työelämää kohtaan. En haluaisi puhua mistään tietystä sukupolvesta, sillä samanlaisia odotuksia on eri-ikäisillä - joustoa, mielekkyyttä, mahdollisuus tasapainoiseen elämään.
Erilaisia ovat ne tulkinnat, mitä kukin toiveillaan tarkoittaa. Joillekin jousto on sitä, että voi itse sanella miten ja kuinka työtä tekee, toisille sitä, että voidaan neuvotella vaihtoehdoista. Kuulemissani esimerkeissä on ehkä tavallisempaa, että nuoremmilla toiveet painottuvat omiin lähtökohtiin ja ymmärrystä koko työyhteisön toimivuuteen on vähemmän. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, että yhteisöllisyyden sanotaan olevan nouseva trendi. Eikö työyhteisö voi olla se meidän porukka, jonka hyvinvointia ja etua valvotaan yhdessä, ihan kuin joku muukin vertaisryhmä? Siitä huolimatta, että siinä on eri-ikäisiä, erilaisia ihmisiä, joita ei ole itse voinut valita?
Akavan Erityisalojen juuri julkaisussa jäsentutkimuksessa odotukset työelämälle ovat tuttuja: toivotaan mielekkyyttä, uuden oppimista, rentoa ilmapiiriä, joustavia työjärjestelyjä, hyviä työkavereita ja reilua esimiestä. Tutkimuksessa ovat mukana alle 30-vuotiaat, mutta hyviltä nuo ajatukset tuntuvat itsestäkin, vaikka vuosikymmeniä on jo enemmän. Mielenkiintoista olisi pysähtyä vähän tutkimaan, mitä nuo asiat tarkoittavat kussakin työyhteisössä ja kuinka saisimme aikaan yhteiset tulkinnat niistä.
Sen sijaan, että toistamme tyyliin ”hauki on kala” näitä hokemia, voisimme avata omissa työyhteisöissämme hieman keskustelua siitä, mitä meille yhteisesti tarkoittaa reilu esimies tai rento ilmapiiri. Samalla voisimme puhua siitä joustostakin. Missä ovat jouston rajat minulle ja muille, sallinko muille saman kuin itselleni vaikka se aiheuttaisi minulle joskus vähän epämukavuutta? Olenko valmis sekä antamaan että saamaan? Haluanko olla hyvä jäsen tässä porukassa ja tehdä työtä myös yhteisen tavoitteen eteen? Millä tavalla minun omat tavoitteeni voivat toteutua yhteisten tavoitteiden kautta ja niiden osana?
Työelämän ongelmista, jaksamisesta, vaatimuksista ja haasteista, on puhuttu ja kirjoitettu paljon. Jo mainitussa Akavan jäsentutkimuksessa nuorten kauhukuva on työelämä, jossa tuottavuus on viety huippuunsa työntekijöiden jaksamisen kustannuksella. Se on kauhukuva varmasti myös vanhemmille työntekijöille. Meillä ihmisillä, esimiehillä ja työntekijöillä, on valta muuttaa asioita. Se alkaa siitä, että keskitymme hyviin tavoitteisiin ja pidämme niistä kiinni tekemällä tekoja hyvään suuntaan – niin pieniä kuin suuriakin. Maailma muuttuu askel kerrallaan.
Olen kuluneen kuukauden aikana ollut mukana keskusteluissa, joissa nousee esiin muuttuva odotus työnantajia ja työelämää kohtaan. En haluaisi puhua mistään tietystä sukupolvesta, sillä samanlaisia odotuksia on eri-ikäisillä - joustoa, mielekkyyttä, mahdollisuus tasapainoiseen elämään.
Erilaisia ovat ne tulkinnat, mitä kukin toiveillaan tarkoittaa. Joillekin jousto on sitä, että voi itse sanella miten ja kuinka työtä tekee, toisille sitä, että voidaan neuvotella vaihtoehdoista. Kuulemissani esimerkeissä on ehkä tavallisempaa, että nuoremmilla toiveet painottuvat omiin lähtökohtiin ja ymmärrystä koko työyhteisön toimivuuteen on vähemmän. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, että yhteisöllisyyden sanotaan olevan nouseva trendi. Eikö työyhteisö voi olla se meidän porukka, jonka hyvinvointia ja etua valvotaan yhdessä, ihan kuin joku muukin vertaisryhmä? Siitä huolimatta, että siinä on eri-ikäisiä, erilaisia ihmisiä, joita ei ole itse voinut valita?
Akavan Erityisalojen juuri julkaisussa jäsentutkimuksessa odotukset työelämälle ovat tuttuja: toivotaan mielekkyyttä, uuden oppimista, rentoa ilmapiiriä, joustavia työjärjestelyjä, hyviä työkavereita ja reilua esimiestä. Tutkimuksessa ovat mukana alle 30-vuotiaat, mutta hyviltä nuo ajatukset tuntuvat itsestäkin, vaikka vuosikymmeniä on jo enemmän. Mielenkiintoista olisi pysähtyä vähän tutkimaan, mitä nuo asiat tarkoittavat kussakin työyhteisössä ja kuinka saisimme aikaan yhteiset tulkinnat niistä.
Sen sijaan, että toistamme tyyliin ”hauki on kala” näitä hokemia, voisimme avata omissa työyhteisöissämme hieman keskustelua siitä, mitä meille yhteisesti tarkoittaa reilu esimies tai rento ilmapiiri. Samalla voisimme puhua siitä joustostakin. Missä ovat jouston rajat minulle ja muille, sallinko muille saman kuin itselleni vaikka se aiheuttaisi minulle joskus vähän epämukavuutta? Olenko valmis sekä antamaan että saamaan? Haluanko olla hyvä jäsen tässä porukassa ja tehdä työtä myös yhteisen tavoitteen eteen? Millä tavalla minun omat tavoitteeni voivat toteutua yhteisten tavoitteiden kautta ja niiden osana?
Työelämän ongelmista, jaksamisesta, vaatimuksista ja haasteista, on puhuttu ja kirjoitettu paljon. Jo mainitussa Akavan jäsentutkimuksessa nuorten kauhukuva on työelämä, jossa tuottavuus on viety huippuunsa työntekijöiden jaksamisen kustannuksella. Se on kauhukuva varmasti myös vanhemmille työntekijöille. Meillä ihmisillä, esimiehillä ja työntekijöillä, on valta muuttaa asioita. Se alkaa siitä, että keskitymme hyviin tavoitteisiin ja pidämme niistä kiinni tekemällä tekoja hyvään suuntaan – niin pieniä kuin suuriakin. Maailma muuttuu askel kerrallaan.
perjantai 29. lokakuuta 2010
Haloo: olisi tarvetta dialogille!
Lari Junkkari
Ihan aluksi kerron jälleen kerran sen, että tykkään kovasti Suomesta ja suomalaisista. Ja heti perään tuon esille asian, jossa me suomalaiset emme ole kovin taitavia. Harjoitan siis kritiikkiä. Tuo asia on meidän keskustelukulttuurimme. Minun mielestäni me emme kykene kovinkaan laadukkaaseen dialogiin, väittelyyn, argumentointiin. Toki jotkut osaavat nuo taidot, mutta se ei ole yleistä.
Viimeisin esimerkki vajavaisesta keskustelukulttuurista on ollut tuo suuri kiehunta homoseksuaalisuudesta, kirkosta, uskonnosta, Raamatusta. Samanlainen leimaava, pinnallinen, tunnekuohuinen, asioita tuntematon ja aggressiivinen väittely muidenkin teemojen kohdalla on tavallista kaikkialla mediassa, nettikeskusteluissa, yleisönosastoissa ja suorissa kontakteissa. Se on monologista, tykittävää, kuuntelematonta. Siinä puhutaan toinen toisensa ohi.
Monologisen, asioita eteenpäinviemättömän puhumisen tuntomerkkinä on juuri tuo ohipuhuminen, kohtaamattomuus. Hyvin usein siihen liittyy halu voittaa toinen. Keskustelussa, joka nousee siihen osallistuvan tai osallistuvien halusta nujertaa toinen/toiset, ei voi olla voittajaa, siinä on vain häviäjiä. Keskustelu päättyy kaikkien osapuolien tappioon myös silloin, jos se juuttuu paikalleen, koukuttuu samojen asioiden jääräpäiseksi inttämiseksi. Tuossa omien mielipiteiden puuduttavan jankkaamisen koukussa sitten killutaan loppumattomiin.
Dialogisen keskustelun, laadukkaan vuoropuhelun, kuva on toisenlainen. Se pyrkii tuottamaan keskustelijoiden välille ikään kuin viisaustilan, josta kaikki vuoropuhelun osapuolet voivat ammentaa. Tuo tila on kunnioittava, kuunteleva, tarkentuva, etsivä ja sille on tyypillistä se, että korjaava arviointi kohdistuu myös omiin puheenvuoroihin, ei vain ”vastustajan” kannanilmaisuihin. Hyvässä dialogissa päämääränä on tuottaa kaikille osapuolille uutta ymmärrystä ja siten etsiä mahdollisuutta päästä eteenpäin, ikään kuin uudelle tasolle.
Hyvä vuoropuhelu ei tarkoita lepsua keskustelua, väärällä tavalla periksiantavaa. Erimielisyys voi olla vahvaakin eikä helppoon ja valheelliseen kompromissiin tai konseksukseen saakaan pyrkiä. Dialogin anti on siinä, että sen kautta voimme voittaa primitiivisten reaktioidemme aikaansaaman kuurouden ja aggressiivisuuden. Tuossa yllä kuvaamieni viisaustilojen synnyttämiseen kutsun itseni ja jokaisen. Suomen maabrändiin kannattaa lisätä suuri tavoite: kasvaa erinomaisen keskustelukulttuurin mallimaaksi.
Ihan aluksi kerron jälleen kerran sen, että tykkään kovasti Suomesta ja suomalaisista. Ja heti perään tuon esille asian, jossa me suomalaiset emme ole kovin taitavia. Harjoitan siis kritiikkiä. Tuo asia on meidän keskustelukulttuurimme. Minun mielestäni me emme kykene kovinkaan laadukkaaseen dialogiin, väittelyyn, argumentointiin. Toki jotkut osaavat nuo taidot, mutta se ei ole yleistä.
Viimeisin esimerkki vajavaisesta keskustelukulttuurista on ollut tuo suuri kiehunta homoseksuaalisuudesta, kirkosta, uskonnosta, Raamatusta. Samanlainen leimaava, pinnallinen, tunnekuohuinen, asioita tuntematon ja aggressiivinen väittely muidenkin teemojen kohdalla on tavallista kaikkialla mediassa, nettikeskusteluissa, yleisönosastoissa ja suorissa kontakteissa. Se on monologista, tykittävää, kuuntelematonta. Siinä puhutaan toinen toisensa ohi.
Monologisen, asioita eteenpäinviemättömän puhumisen tuntomerkkinä on juuri tuo ohipuhuminen, kohtaamattomuus. Hyvin usein siihen liittyy halu voittaa toinen. Keskustelussa, joka nousee siihen osallistuvan tai osallistuvien halusta nujertaa toinen/toiset, ei voi olla voittajaa, siinä on vain häviäjiä. Keskustelu päättyy kaikkien osapuolien tappioon myös silloin, jos se juuttuu paikalleen, koukuttuu samojen asioiden jääräpäiseksi inttämiseksi. Tuossa omien mielipiteiden puuduttavan jankkaamisen koukussa sitten killutaan loppumattomiin.
Dialogisen keskustelun, laadukkaan vuoropuhelun, kuva on toisenlainen. Se pyrkii tuottamaan keskustelijoiden välille ikään kuin viisaustilan, josta kaikki vuoropuhelun osapuolet voivat ammentaa. Tuo tila on kunnioittava, kuunteleva, tarkentuva, etsivä ja sille on tyypillistä se, että korjaava arviointi kohdistuu myös omiin puheenvuoroihin, ei vain ”vastustajan” kannanilmaisuihin. Hyvässä dialogissa päämääränä on tuottaa kaikille osapuolille uutta ymmärrystä ja siten etsiä mahdollisuutta päästä eteenpäin, ikään kuin uudelle tasolle.
Hyvä vuoropuhelu ei tarkoita lepsua keskustelua, väärällä tavalla periksiantavaa. Erimielisyys voi olla vahvaakin eikä helppoon ja valheelliseen kompromissiin tai konseksukseen saakaan pyrkiä. Dialogin anti on siinä, että sen kautta voimme voittaa primitiivisten reaktioidemme aikaansaaman kuurouden ja aggressiivisuuden. Tuossa yllä kuvaamieni viisaustilojen synnyttämiseen kutsun itseni ja jokaisen. Suomen maabrändiin kannattaa lisätä suuri tavoite: kasvaa erinomaisen keskustelukulttuurin mallimaaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
