Eeva Pitkänen
Vihdoinkin Ruotsin kruunuprinsessa Victoria tulee Suomeen puolisonsa Danielin kanssa. Valtiovierailusta on monia hyötyjä. Yksi niistä on se, että vierailu herättää keskustelua monarkian ja tasavallan keskinäisestä paremmuudesta.
Monarkiassa on monia hyviä puolia. Victorian häiden aikaan huomasi, miten tärkeää ihmisille on saada ihailla ja katsoa ylöspäin jotain esikuvaa. Victoriaa katselee mielellään. Hän on kaunis ja hyväkäytöksinen, mutta vielä tärkeämpää on, että hänestä huokuu lähimmäisistä välittämisen taito. Hän vaikuttaa olevan heikompiosaisten puolella, hän työskentelee mm. nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Kansa tarvitsee johtajaa, ja Victoria on loistava tien näyttäjä.
Näin presidentin vaalien alla tulee miettineeksi, miten paljon helpommalla ja halvemmalla me suomalaiset pääsisimmekään, jos meilläkin olisi monarkia. Yhteiskunnassa raha alkaa kiertää, kun mainoskampanjat, lehti-ilmoittelut, paneelit, tv- ja radiokeskustelut, haastattelut, artikkelit ja mielipidemittaukset alkavat. Kohta lööpit kirkuvat, kuka on minkäkin verran johdolla tai tappiolla. Jo nyt puolueet käyttävät aikaa ja rahaa omien ehdokkaidensa etsimiseen, esilletuomiseen tai sivuun laittamiseen. Presidenttipeli vie energiaa monelta muulta tärkeältä hankkeelta.
Vaalipäivien suunnittelu on valtava prosessi. Ja itse vaalipäivänä 2/3 Suomea on liikekannalla. Liikkeellä on vaalivirkailijoita, tarkkailijoita, ääntenlaskijoita, vahtimestareita, toimittajia ja äänestäjiä. Ja sama uudestaan toisella kierroksella.
Suomalaiset joutuvat väkisin valitsemaan puolensa, ketä ehdokasta kannattavat. Ei siis voi olla olemassa koko kansan presidenttiä. Me käytämme aikaa ja rahaa siihen, että saadaan kansa jaettua kahtia. Puolet kansasta voi kehua presidenttiä ja pienempi puolisko keksiä valittamista hänen toiminnastaan.
Tähän ongelmaan on viime vuosikymmeninä löydetty ratkaisu. Presidentiltä on otettu valtaa pois. Kun vallankäytön näkökulmasta lähestymme monarkiaa, olisi järkevintä hyödyntää muutkin monarkian edut.
Suomella voisi olla vakituinen presidentti, koko kansan suosikki. Hän olisi henkilö, joka edustaisi suomalaisuutta parhaimmillaan. Hän olisi kaunis tai komea, tai kauniisti tai komeasti ikääntynyt. Hän rakastaisi luontoa, saunomista ja liikuntaa. Hän puhuisi suomalaisen ruuan ja työn puolesta, kannustaisi yrittäjiä ja huolehtisi heikoimpien eduista. Hän edustaisi Suomea ulkomailla ja olisi tunnettu hyvästä kielitaidostaan ja yleissivistyksestään. Todistaisi näin, että Pisa-tulokset ovat totta.
Vakituisen presidenttimme aiheuttamat kustannukset katettaisiin niillä rahoilla, jotka nyt menevät presidentinvaalien järjestämiseen, vaalitukiin ja eri ehdokkaiden kampanjoihin yhteisistä varoista. Eläköön monarkia! Ja tervetuloa Suomeen Victoria ja Daniel.
(Valtiovierailu Suomessa 1.-2.11.2010.)
keskiviikko 13. lokakuuta 2010
perjantai 1. lokakuuta 2010
Mitä chileläiset kaivosmiehet ajattelevat juuri nyt?
Heikki Pajunen
Nyt jo yli kuukauden maailma on saanut seurata sydän kurkussa, miten chileläisten kaivosmiesten pelastaminen louhoksen uumenista tapahtuu.
Tragediahan on inhimillisesti ajatellen valtava. Voi vain kuvitella kaivosmiesten mietteitä ja tuskaa silloin, kun etsinnät olivat vielä kesken. Etsintäporan ilmestyminen on varmasti ollut puolestaan tunnereaktiona valtava, onneksi iloiseen suuntaan. Omaiset kokevat varmasti elämänsä tuskaisimmat viikot juuri nyt. Heillä on vielä se haaste, että he eivät edes voi vaikuttaa tilanteeseen mitenkään. Lisäksi vielä on koko maailman tuska pelkästään asiaa miettiessä. Itselläni ainakin nousee pala kurkkuun lähes joka kerta jo pelkästään kaivosmiesten kohtalosta kertovista uutisista.
Mitä kertookaan ihmismielestä se, että löytymisen jälkeen ensimmäisenä kaivosmiehet kajauttivat tuleville pelastajilleen Chilen kansallislaulun. Toisenkinlaiset reaktiot olisivat mahdollisia. Ei olisi mahdotonta, että he olisivat syyttäneet kaivoksen omistajia liian vaarallisesta ympäristöstä. Mutta kriisitilanteessa ihminen kuitenkin osaa olla kiitollinen.
Yhdestä asiasta voisin lyödä vetoa. Mitä tapahtuu silloin, kun pelastusoperaatio toivottavasti onnistuu? Ensimmäiseksi tietysti läheiset saavat oman hetkensä rakkaittensa luona. Mutta media on paikalla ja välittömästi alkaa loputon kommenttien pyytäminen? Miltä alhaalla tuntui? Miten jaksoitte? Mistä saitte voimaa selvitä? Oliko teillä riitoja? Miten selvititte ne? Mitä ajattelitte? Miltä tuntui nähdä ensimmäisen kerran päivänvalo?
Mikäli operaatio sujuu aikataulun mukaan, uusimmat toiveet ovat päivittäneet pelastamisyrityksen tapahtuvaksi jo ennen 15.10. Alun perin arvio oli ”kotiin jouluksi”, joten paljon on edistytty. Niinpä tällä aikataululla kestää parhaimmillaan vain pari viikkoa kun on vastausten vuoro. Sen jälkeen joulua ennen on tehty ensimmäiset TV-haastattelut ja aikakausilehtihaastatteluja on ilmestynyt jo useita. Ensi syksyn kirjamarkkinnoilla on jo suomeksi käännetty versio ensimmäisestä kirjasta, missä kaivoksessa olleet kertovat mietteistään. Niihin käytetään mm. niitä päiväkirjamerkintöjä, missä tälläkin hetkellä joku kaivosmiehistä toteaa itselleen: Jos vain joskus saan nähdä rakkaan perheeni, en enää koskaan tiuski heille mistään.
Yhden vastauksen tiedän blogi-otsikon kysymykseen jo etukäteen. Kaikki selvinneet tulevat sanomaan: Selvisin kaivoksesta sillä voimalla, että ajattelin, että mitä tekisin kun näkisin ensimmäisen kerran rakkaani. Mitä heille sanoisin? Joku saattaa miettiä arkisempiakin asioita, on se sitten puutarhanhoitoa tai ensimmäinen kylmä olut moneen kuukauteen. Tai ehkä chileläiset nauttivat pikemminkin erinomaista punaviiniään. Mistä tahansa kukin haaveileekaan, varmaan on se, että näitä haaveita on. Tilanteessa jossa ihminen miettii pelastautumistaan, on varmaa se, että kaikki asiat mitä haluaa vielä elämässään tehdä tulee käytyä läpi. Kuva niistä asioista on voimakas ja ainoa todellinen voimanlähde siihen, että he jaksavat päivästä toiseen tehdä sen raskaan omaan osuutensa työstä, joka heidän on määrätietoisesti tehtävä pelastautuakseen. Vessojen hoito ja kivien kantelu ei ole kaikkien mielipuuhaa edes maanpäällä, kaivosmiehet ovat jatkaneet sitä jo kuukausia maan alla.
Kirkas visio on se voima, joka auttaa selviämään ihmistä kamalissa kriiseissä. Se antaa voimaa ja merkityksen sille kaikelle, mitä kaivosmiehet joutuvat kestämään. Voisiko sama voima auttaa meitä kaikkia arjen elämässä, jossa vastoinkäymiset ovat meille kaikille paljon paljon pienempiä?
Nyt jo yli kuukauden maailma on saanut seurata sydän kurkussa, miten chileläisten kaivosmiesten pelastaminen louhoksen uumenista tapahtuu.
Tragediahan on inhimillisesti ajatellen valtava. Voi vain kuvitella kaivosmiesten mietteitä ja tuskaa silloin, kun etsinnät olivat vielä kesken. Etsintäporan ilmestyminen on varmasti ollut puolestaan tunnereaktiona valtava, onneksi iloiseen suuntaan. Omaiset kokevat varmasti elämänsä tuskaisimmat viikot juuri nyt. Heillä on vielä se haaste, että he eivät edes voi vaikuttaa tilanteeseen mitenkään. Lisäksi vielä on koko maailman tuska pelkästään asiaa miettiessä. Itselläni ainakin nousee pala kurkkuun lähes joka kerta jo pelkästään kaivosmiesten kohtalosta kertovista uutisista.
Mitä kertookaan ihmismielestä se, että löytymisen jälkeen ensimmäisenä kaivosmiehet kajauttivat tuleville pelastajilleen Chilen kansallislaulun. Toisenkinlaiset reaktiot olisivat mahdollisia. Ei olisi mahdotonta, että he olisivat syyttäneet kaivoksen omistajia liian vaarallisesta ympäristöstä. Mutta kriisitilanteessa ihminen kuitenkin osaa olla kiitollinen.
Yhdestä asiasta voisin lyödä vetoa. Mitä tapahtuu silloin, kun pelastusoperaatio toivottavasti onnistuu? Ensimmäiseksi tietysti läheiset saavat oman hetkensä rakkaittensa luona. Mutta media on paikalla ja välittömästi alkaa loputon kommenttien pyytäminen? Miltä alhaalla tuntui? Miten jaksoitte? Mistä saitte voimaa selvitä? Oliko teillä riitoja? Miten selvititte ne? Mitä ajattelitte? Miltä tuntui nähdä ensimmäisen kerran päivänvalo?
Mikäli operaatio sujuu aikataulun mukaan, uusimmat toiveet ovat päivittäneet pelastamisyrityksen tapahtuvaksi jo ennen 15.10. Alun perin arvio oli ”kotiin jouluksi”, joten paljon on edistytty. Niinpä tällä aikataululla kestää parhaimmillaan vain pari viikkoa kun on vastausten vuoro. Sen jälkeen joulua ennen on tehty ensimmäiset TV-haastattelut ja aikakausilehtihaastatteluja on ilmestynyt jo useita. Ensi syksyn kirjamarkkinnoilla on jo suomeksi käännetty versio ensimmäisestä kirjasta, missä kaivoksessa olleet kertovat mietteistään. Niihin käytetään mm. niitä päiväkirjamerkintöjä, missä tälläkin hetkellä joku kaivosmiehistä toteaa itselleen: Jos vain joskus saan nähdä rakkaan perheeni, en enää koskaan tiuski heille mistään.
Yhden vastauksen tiedän blogi-otsikon kysymykseen jo etukäteen. Kaikki selvinneet tulevat sanomaan: Selvisin kaivoksesta sillä voimalla, että ajattelin, että mitä tekisin kun näkisin ensimmäisen kerran rakkaani. Mitä heille sanoisin? Joku saattaa miettiä arkisempiakin asioita, on se sitten puutarhanhoitoa tai ensimmäinen kylmä olut moneen kuukauteen. Tai ehkä chileläiset nauttivat pikemminkin erinomaista punaviiniään. Mistä tahansa kukin haaveileekaan, varmaan on se, että näitä haaveita on. Tilanteessa jossa ihminen miettii pelastautumistaan, on varmaa se, että kaikki asiat mitä haluaa vielä elämässään tehdä tulee käytyä läpi. Kuva niistä asioista on voimakas ja ainoa todellinen voimanlähde siihen, että he jaksavat päivästä toiseen tehdä sen raskaan omaan osuutensa työstä, joka heidän on määrätietoisesti tehtävä pelastautuakseen. Vessojen hoito ja kivien kantelu ei ole kaikkien mielipuuhaa edes maanpäällä, kaivosmiehet ovat jatkaneet sitä jo kuukausia maan alla.
Kirkas visio on se voima, joka auttaa selviämään ihmistä kamalissa kriiseissä. Se antaa voimaa ja merkityksen sille kaikelle, mitä kaivosmiehet joutuvat kestämään. Voisiko sama voima auttaa meitä kaikkia arjen elämässä, jossa vastoinkäymiset ovat meille kaikille paljon paljon pienempiä?
perjantai 24. syyskuuta 2010
Aika - Aikuisten Itkuvirsi Kellolle Alistettuna
Jari Ojasti
Syksy toi minulle hyvän opetuksen siitä, että aika on jotain sellaista, joka on aikuisten maailman juttuja. Etenkin, kun on ajasta pulaa eli kiire. Lasten maailmassa eletään tässä ja nyt, kiire on oikeastaan tuntematon käsite. Miten voisi olla kiire jonnekin, kun tässä ja nyt on ihan hyvä?
Olen lukemattomia kertoja opettanut pojalleni, mitä aika on ja miten paljon aikaa on käytettävissä aamulla, että vielä ehtii kouluun ennenkuin opetus alkaa. Kiire hiipii pienen lapsen sanavarastoon ja aikuisten maailma aikarajoineen kolkuttelee jo pienen koululaisen tajunnan ovella.
Meille aikuisille (kellon-)aika on jotain, joka keksittiin, jotta teollistuva yhteiskunta saatiin pysymään järjestyksessä. Aluksi tehtaan pillit vihelsivät työntekijät töihin, se riitti. Nykyisin aikataulutamme työhön liittyvät tapahtumat, lounastauot, omat ja perheenjäsenten harrastukset, jopa lepohetket. Kohta nauru ja tunnereaktiommekin pitää aikatauluttaa, kun ne muuten tyystin unohtuvat... Mikromanageeraus on hiipinyt myös itsen johtamisen reviirille.
Minä ennustan, että vastareaktio on tulossa tai jo käynnissä. Aivomme eivät tykkää nykyisenlaisesta täysin aikataulutetusta elämästä. Positiivisia merkkejä muutoksesta on jo näkyvissä, leppoistaminen on terminä otettu käyttöön ja yhä useampi työssäkäyvä nuori ja vanhempikin on liittynyt hektisyyden vastarintaliikkeeseen. En ihmettele.
Syksy toi minulle hyvän opetuksen siitä, että aika on jotain sellaista, joka on aikuisten maailman juttuja. Etenkin, kun on ajasta pulaa eli kiire. Lasten maailmassa eletään tässä ja nyt, kiire on oikeastaan tuntematon käsite. Miten voisi olla kiire jonnekin, kun tässä ja nyt on ihan hyvä?
Olen lukemattomia kertoja opettanut pojalleni, mitä aika on ja miten paljon aikaa on käytettävissä aamulla, että vielä ehtii kouluun ennenkuin opetus alkaa. Kiire hiipii pienen lapsen sanavarastoon ja aikuisten maailma aikarajoineen kolkuttelee jo pienen koululaisen tajunnan ovella.
Meille aikuisille (kellon-)aika on jotain, joka keksittiin, jotta teollistuva yhteiskunta saatiin pysymään järjestyksessä. Aluksi tehtaan pillit vihelsivät työntekijät töihin, se riitti. Nykyisin aikataulutamme työhön liittyvät tapahtumat, lounastauot, omat ja perheenjäsenten harrastukset, jopa lepohetket. Kohta nauru ja tunnereaktiommekin pitää aikatauluttaa, kun ne muuten tyystin unohtuvat... Mikromanageeraus on hiipinyt myös itsen johtamisen reviirille.
Minä ennustan, että vastareaktio on tulossa tai jo käynnissä. Aivomme eivät tykkää nykyisenlaisesta täysin aikataulutetusta elämästä. Positiivisia merkkejä muutoksesta on jo näkyvissä, leppoistaminen on terminä otettu käyttöön ja yhä useampi työssäkäyvä nuori ja vanhempikin on liittynyt hektisyyden vastarintaliikkeeseen. En ihmettele.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
