Lari Junkkari
Ihan aluksi kerron jälleen kerran sen, että tykkään kovasti Suomesta ja suomalaisista. Ja heti perään tuon esille asian, jossa me suomalaiset emme ole kovin taitavia. Harjoitan siis kritiikkiä. Tuo asia on meidän keskustelukulttuurimme. Minun mielestäni me emme kykene kovinkaan laadukkaaseen dialogiin, väittelyyn, argumentointiin. Toki jotkut osaavat nuo taidot, mutta se ei ole yleistä.
Viimeisin esimerkki vajavaisesta keskustelukulttuurista on ollut tuo suuri kiehunta homoseksuaalisuudesta, kirkosta, uskonnosta, Raamatusta. Samanlainen leimaava, pinnallinen, tunnekuohuinen, asioita tuntematon ja aggressiivinen väittely muidenkin teemojen kohdalla on tavallista kaikkialla mediassa, nettikeskusteluissa, yleisönosastoissa ja suorissa kontakteissa. Se on monologista, tykittävää, kuuntelematonta. Siinä puhutaan toinen toisensa ohi.
Monologisen, asioita eteenpäinviemättömän puhumisen tuntomerkkinä on juuri tuo ohipuhuminen, kohtaamattomuus. Hyvin usein siihen liittyy halu voittaa toinen. Keskustelussa, joka nousee siihen osallistuvan tai osallistuvien halusta nujertaa toinen/toiset, ei voi olla voittajaa, siinä on vain häviäjiä. Keskustelu päättyy kaikkien osapuolien tappioon myös silloin, jos se juuttuu paikalleen, koukuttuu samojen asioiden jääräpäiseksi inttämiseksi. Tuossa omien mielipiteiden puuduttavan jankkaamisen koukussa sitten killutaan loppumattomiin.
Dialogisen keskustelun, laadukkaan vuoropuhelun, kuva on toisenlainen. Se pyrkii tuottamaan keskustelijoiden välille ikään kuin viisaustilan, josta kaikki vuoropuhelun osapuolet voivat ammentaa. Tuo tila on kunnioittava, kuunteleva, tarkentuva, etsivä ja sille on tyypillistä se, että korjaava arviointi kohdistuu myös omiin puheenvuoroihin, ei vain ”vastustajan” kannanilmaisuihin. Hyvässä dialogissa päämääränä on tuottaa kaikille osapuolille uutta ymmärrystä ja siten etsiä mahdollisuutta päästä eteenpäin, ikään kuin uudelle tasolle.
Hyvä vuoropuhelu ei tarkoita lepsua keskustelua, väärällä tavalla periksiantavaa. Erimielisyys voi olla vahvaakin eikä helppoon ja valheelliseen kompromissiin tai konseksukseen saakaan pyrkiä. Dialogin anti on siinä, että sen kautta voimme voittaa primitiivisten reaktioidemme aikaansaaman kuurouden ja aggressiivisuuden. Tuossa yllä kuvaamieni viisaustilojen synnyttämiseen kutsun itseni ja jokaisen. Suomen maabrändiin kannattaa lisätä suuri tavoite: kasvaa erinomaisen keskustelukulttuurin mallimaaksi.
perjantai 29. lokakuuta 2010
perjantai 22. lokakuuta 2010
Onnellinen esimies
Petri Lehtipuu
Kokeilin hakukoneessa erilaisia adjektiiveja esimies-sanan edessä. Tavallisimpia adjektiiveja kuten hyvää ja huonoa käytettäessä osumia oli hyvin paljon, kuten myös hakiessa sanapareja vaativa esimies ja jämäkkä esimies. Stressaantunut tuotti joitakin osumia, tasapainoinen esimies vain yhden. Mutta onnellisia esimiehiä sanaparihaulla ei löytynyt.
Esimies voi hakutulosten perusteella olla rohkea, viisas tai reilu, tehokas ja tasapuolinen, jopa täydellinen muttei tyytyväinen, onnellinen eikä iloinen. Kyse voi olla silkasta sattumasta, mutta jotakin kielenkäyttö ja sananvalinnat paljastavat.
Esimiestyö mielletään joskus työksi, joka ei edellytä erityistä ammattitaitoa. Onhan olemassa sanonta, jonka mukaan ne tekevät jotka osaavat, ja ne jotka eivät osaa, johtavat. Yhtä lailla tavanomainen ratkaisu on valita parhaat osaajat esimiehiksi. Uralla etenemiseen on kehitetty yksi polku ja se on yleneminen esimiesvastuuseen ja edelleen seuraaville portaille. Tämä malli on toki ajan mittaan muuttunut, ja monet yritykset rakentavat erityisiä asiantuntijaurapolkuja sekä palkkaavat johtajiksi ns. ammattijohtajia. Ammattijohtaja-termiin liittyy piiloviesti siitä, että henkilö ei ole organisaation toimialan asiantuntija. Ammattimaisuus korostaa sitä, ettei johtaja itse osallistu yksityiskohtaiseen tekemiseen vaan pikemminkin johtamiseen esimerkiksi muutostilanteessa.
Esimies on tyypillisesti kahden tai useamman tulen paahteessa toteuttaessaan organisaation perustehtävää ja kehittäessään toimintaa uusien tarpeiden mukaisesti. Niinpä on luonnollista, että hakukone tunnistaa useita osumia termeille osaava esimies ja taitava esimies. Päätökset on tehtävä, asiat on saatava tapahtumaan, ihmisistä on pidettävä huolta.
Yhden koulukunnan mukaan tyytyväisyys ja hyvä ilmapiiri ovat seurausta hyvin tehdystä työstä ja saavutetusta menestyksestä. Toinen koulukunta kääntää syy-seuraussuhteen toisin päin ja korostaa, että menestys syntyy parhaiten hyvässä työskentelyilmapiirissä. Mielestäni asiat kulkevat rinnakkain, mutta kestävä hyvä ilmapiiri on eri asia kuin saavutuksista aiheutuva, lyhytaikaisempi hyvä olo. Keskeistä sekä esimiehelle että hänen johtamalleen ryhmälle on kokea työn mielekkyys nyt ja pitkällä aikavälillä.
Johtajaa tai esimiestä kutsutaan harvoin onnelliseksi. Tyytyväisyyttä on oikeus kokea, jos työ on sujunut hyvin ja tuloksellisesti. Mutta jos esimies on liian iloinen, eikö hänessä olekin jotakin epäilyttävää, lepsua tai pinnallista. Tästä huolimatta työpaikoilla tarvitaan esimiehiä, jotka saavat ihmiset pitämään työstään, innostumaan tuotteiden ja palveluiden jatkuvasta kehittämisestä ja arvostamaan kollegoitaan ja asiakkaitaan. Jotta koko ryhmä jaksaa pitkäjänteisesti ja ilmapiiri on kestävästi positiivinen, esimiehen oma hyvinvointi nousee ratkaisevaan asemaan.
Aristoteleen mukaan onnellisuus on elämän päämäärä. Jos ihminen tavoittelee hyvyyttä, hyvät teot ovat seurausta tästä kamppailusta ja ne tekevät hänestä hyveellisen ja siten onnellisen. Muista varata arjen keskellä aikaa myös sen miettimiseen, mikä työssä on hyvää, mielekästä ja kestävää.
Kokeilin hakukoneessa erilaisia adjektiiveja esimies-sanan edessä. Tavallisimpia adjektiiveja kuten hyvää ja huonoa käytettäessä osumia oli hyvin paljon, kuten myös hakiessa sanapareja vaativa esimies ja jämäkkä esimies. Stressaantunut tuotti joitakin osumia, tasapainoinen esimies vain yhden. Mutta onnellisia esimiehiä sanaparihaulla ei löytynyt.
Esimies voi hakutulosten perusteella olla rohkea, viisas tai reilu, tehokas ja tasapuolinen, jopa täydellinen muttei tyytyväinen, onnellinen eikä iloinen. Kyse voi olla silkasta sattumasta, mutta jotakin kielenkäyttö ja sananvalinnat paljastavat.
Esimiestyö mielletään joskus työksi, joka ei edellytä erityistä ammattitaitoa. Onhan olemassa sanonta, jonka mukaan ne tekevät jotka osaavat, ja ne jotka eivät osaa, johtavat. Yhtä lailla tavanomainen ratkaisu on valita parhaat osaajat esimiehiksi. Uralla etenemiseen on kehitetty yksi polku ja se on yleneminen esimiesvastuuseen ja edelleen seuraaville portaille. Tämä malli on toki ajan mittaan muuttunut, ja monet yritykset rakentavat erityisiä asiantuntijaurapolkuja sekä palkkaavat johtajiksi ns. ammattijohtajia. Ammattijohtaja-termiin liittyy piiloviesti siitä, että henkilö ei ole organisaation toimialan asiantuntija. Ammattimaisuus korostaa sitä, ettei johtaja itse osallistu yksityiskohtaiseen tekemiseen vaan pikemminkin johtamiseen esimerkiksi muutostilanteessa.
Esimies on tyypillisesti kahden tai useamman tulen paahteessa toteuttaessaan organisaation perustehtävää ja kehittäessään toimintaa uusien tarpeiden mukaisesti. Niinpä on luonnollista, että hakukone tunnistaa useita osumia termeille osaava esimies ja taitava esimies. Päätökset on tehtävä, asiat on saatava tapahtumaan, ihmisistä on pidettävä huolta.
Yhden koulukunnan mukaan tyytyväisyys ja hyvä ilmapiiri ovat seurausta hyvin tehdystä työstä ja saavutetusta menestyksestä. Toinen koulukunta kääntää syy-seuraussuhteen toisin päin ja korostaa, että menestys syntyy parhaiten hyvässä työskentelyilmapiirissä. Mielestäni asiat kulkevat rinnakkain, mutta kestävä hyvä ilmapiiri on eri asia kuin saavutuksista aiheutuva, lyhytaikaisempi hyvä olo. Keskeistä sekä esimiehelle että hänen johtamalleen ryhmälle on kokea työn mielekkyys nyt ja pitkällä aikavälillä.
Johtajaa tai esimiestä kutsutaan harvoin onnelliseksi. Tyytyväisyyttä on oikeus kokea, jos työ on sujunut hyvin ja tuloksellisesti. Mutta jos esimies on liian iloinen, eikö hänessä olekin jotakin epäilyttävää, lepsua tai pinnallista. Tästä huolimatta työpaikoilla tarvitaan esimiehiä, jotka saavat ihmiset pitämään työstään, innostumaan tuotteiden ja palveluiden jatkuvasta kehittämisestä ja arvostamaan kollegoitaan ja asiakkaitaan. Jotta koko ryhmä jaksaa pitkäjänteisesti ja ilmapiiri on kestävästi positiivinen, esimiehen oma hyvinvointi nousee ratkaisevaan asemaan.
Aristoteleen mukaan onnellisuus on elämän päämäärä. Jos ihminen tavoittelee hyvyyttä, hyvät teot ovat seurausta tästä kamppailusta ja ne tekevät hänestä hyveellisen ja siten onnellisen. Muista varata arjen keskellä aikaa myös sen miettimiseen, mikä työssä on hyvää, mielekästä ja kestävää.
keskiviikko 13. lokakuuta 2010
Eläköön monarkia
Eeva Pitkänen
Vihdoinkin Ruotsin kruunuprinsessa Victoria tulee Suomeen puolisonsa Danielin kanssa. Valtiovierailusta on monia hyötyjä. Yksi niistä on se, että vierailu herättää keskustelua monarkian ja tasavallan keskinäisestä paremmuudesta.
Monarkiassa on monia hyviä puolia. Victorian häiden aikaan huomasi, miten tärkeää ihmisille on saada ihailla ja katsoa ylöspäin jotain esikuvaa. Victoriaa katselee mielellään. Hän on kaunis ja hyväkäytöksinen, mutta vielä tärkeämpää on, että hänestä huokuu lähimmäisistä välittämisen taito. Hän vaikuttaa olevan heikompiosaisten puolella, hän työskentelee mm. nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Kansa tarvitsee johtajaa, ja Victoria on loistava tien näyttäjä.
Näin presidentin vaalien alla tulee miettineeksi, miten paljon helpommalla ja halvemmalla me suomalaiset pääsisimmekään, jos meilläkin olisi monarkia. Yhteiskunnassa raha alkaa kiertää, kun mainoskampanjat, lehti-ilmoittelut, paneelit, tv- ja radiokeskustelut, haastattelut, artikkelit ja mielipidemittaukset alkavat. Kohta lööpit kirkuvat, kuka on minkäkin verran johdolla tai tappiolla. Jo nyt puolueet käyttävät aikaa ja rahaa omien ehdokkaidensa etsimiseen, esilletuomiseen tai sivuun laittamiseen. Presidenttipeli vie energiaa monelta muulta tärkeältä hankkeelta.
Vaalipäivien suunnittelu on valtava prosessi. Ja itse vaalipäivänä 2/3 Suomea on liikekannalla. Liikkeellä on vaalivirkailijoita, tarkkailijoita, ääntenlaskijoita, vahtimestareita, toimittajia ja äänestäjiä. Ja sama uudestaan toisella kierroksella.
Suomalaiset joutuvat väkisin valitsemaan puolensa, ketä ehdokasta kannattavat. Ei siis voi olla olemassa koko kansan presidenttiä. Me käytämme aikaa ja rahaa siihen, että saadaan kansa jaettua kahtia. Puolet kansasta voi kehua presidenttiä ja pienempi puolisko keksiä valittamista hänen toiminnastaan.
Tähän ongelmaan on viime vuosikymmeninä löydetty ratkaisu. Presidentiltä on otettu valtaa pois. Kun vallankäytön näkökulmasta lähestymme monarkiaa, olisi järkevintä hyödyntää muutkin monarkian edut.
Suomella voisi olla vakituinen presidentti, koko kansan suosikki. Hän olisi henkilö, joka edustaisi suomalaisuutta parhaimmillaan. Hän olisi kaunis tai komea, tai kauniisti tai komeasti ikääntynyt. Hän rakastaisi luontoa, saunomista ja liikuntaa. Hän puhuisi suomalaisen ruuan ja työn puolesta, kannustaisi yrittäjiä ja huolehtisi heikoimpien eduista. Hän edustaisi Suomea ulkomailla ja olisi tunnettu hyvästä kielitaidostaan ja yleissivistyksestään. Todistaisi näin, että Pisa-tulokset ovat totta.
Vakituisen presidenttimme aiheuttamat kustannukset katettaisiin niillä rahoilla, jotka nyt menevät presidentinvaalien järjestämiseen, vaalitukiin ja eri ehdokkaiden kampanjoihin yhteisistä varoista. Eläköön monarkia! Ja tervetuloa Suomeen Victoria ja Daniel.
(Valtiovierailu Suomessa 1.-2.11.2010.)
Vihdoinkin Ruotsin kruunuprinsessa Victoria tulee Suomeen puolisonsa Danielin kanssa. Valtiovierailusta on monia hyötyjä. Yksi niistä on se, että vierailu herättää keskustelua monarkian ja tasavallan keskinäisestä paremmuudesta.
Monarkiassa on monia hyviä puolia. Victorian häiden aikaan huomasi, miten tärkeää ihmisille on saada ihailla ja katsoa ylöspäin jotain esikuvaa. Victoriaa katselee mielellään. Hän on kaunis ja hyväkäytöksinen, mutta vielä tärkeämpää on, että hänestä huokuu lähimmäisistä välittämisen taito. Hän vaikuttaa olevan heikompiosaisten puolella, hän työskentelee mm. nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Kansa tarvitsee johtajaa, ja Victoria on loistava tien näyttäjä.
Näin presidentin vaalien alla tulee miettineeksi, miten paljon helpommalla ja halvemmalla me suomalaiset pääsisimmekään, jos meilläkin olisi monarkia. Yhteiskunnassa raha alkaa kiertää, kun mainoskampanjat, lehti-ilmoittelut, paneelit, tv- ja radiokeskustelut, haastattelut, artikkelit ja mielipidemittaukset alkavat. Kohta lööpit kirkuvat, kuka on minkäkin verran johdolla tai tappiolla. Jo nyt puolueet käyttävät aikaa ja rahaa omien ehdokkaidensa etsimiseen, esilletuomiseen tai sivuun laittamiseen. Presidenttipeli vie energiaa monelta muulta tärkeältä hankkeelta.
Vaalipäivien suunnittelu on valtava prosessi. Ja itse vaalipäivänä 2/3 Suomea on liikekannalla. Liikkeellä on vaalivirkailijoita, tarkkailijoita, ääntenlaskijoita, vahtimestareita, toimittajia ja äänestäjiä. Ja sama uudestaan toisella kierroksella.
Suomalaiset joutuvat väkisin valitsemaan puolensa, ketä ehdokasta kannattavat. Ei siis voi olla olemassa koko kansan presidenttiä. Me käytämme aikaa ja rahaa siihen, että saadaan kansa jaettua kahtia. Puolet kansasta voi kehua presidenttiä ja pienempi puolisko keksiä valittamista hänen toiminnastaan.
Tähän ongelmaan on viime vuosikymmeninä löydetty ratkaisu. Presidentiltä on otettu valtaa pois. Kun vallankäytön näkökulmasta lähestymme monarkiaa, olisi järkevintä hyödyntää muutkin monarkian edut.
Suomella voisi olla vakituinen presidentti, koko kansan suosikki. Hän olisi henkilö, joka edustaisi suomalaisuutta parhaimmillaan. Hän olisi kaunis tai komea, tai kauniisti tai komeasti ikääntynyt. Hän rakastaisi luontoa, saunomista ja liikuntaa. Hän puhuisi suomalaisen ruuan ja työn puolesta, kannustaisi yrittäjiä ja huolehtisi heikoimpien eduista. Hän edustaisi Suomea ulkomailla ja olisi tunnettu hyvästä kielitaidostaan ja yleissivistyksestään. Todistaisi näin, että Pisa-tulokset ovat totta.
Vakituisen presidenttimme aiheuttamat kustannukset katettaisiin niillä rahoilla, jotka nyt menevät presidentinvaalien järjestämiseen, vaalitukiin ja eri ehdokkaiden kampanjoihin yhteisistä varoista. Eläköön monarkia! Ja tervetuloa Suomeen Victoria ja Daniel.
(Valtiovierailu Suomessa 1.-2.11.2010.)
perjantai 1. lokakuuta 2010
Mitä chileläiset kaivosmiehet ajattelevat juuri nyt?
Heikki Pajunen
Nyt jo yli kuukauden maailma on saanut seurata sydän kurkussa, miten chileläisten kaivosmiesten pelastaminen louhoksen uumenista tapahtuu.
Tragediahan on inhimillisesti ajatellen valtava. Voi vain kuvitella kaivosmiesten mietteitä ja tuskaa silloin, kun etsinnät olivat vielä kesken. Etsintäporan ilmestyminen on varmasti ollut puolestaan tunnereaktiona valtava, onneksi iloiseen suuntaan. Omaiset kokevat varmasti elämänsä tuskaisimmat viikot juuri nyt. Heillä on vielä se haaste, että he eivät edes voi vaikuttaa tilanteeseen mitenkään. Lisäksi vielä on koko maailman tuska pelkästään asiaa miettiessä. Itselläni ainakin nousee pala kurkkuun lähes joka kerta jo pelkästään kaivosmiesten kohtalosta kertovista uutisista.
Mitä kertookaan ihmismielestä se, että löytymisen jälkeen ensimmäisenä kaivosmiehet kajauttivat tuleville pelastajilleen Chilen kansallislaulun. Toisenkinlaiset reaktiot olisivat mahdollisia. Ei olisi mahdotonta, että he olisivat syyttäneet kaivoksen omistajia liian vaarallisesta ympäristöstä. Mutta kriisitilanteessa ihminen kuitenkin osaa olla kiitollinen.
Yhdestä asiasta voisin lyödä vetoa. Mitä tapahtuu silloin, kun pelastusoperaatio toivottavasti onnistuu? Ensimmäiseksi tietysti läheiset saavat oman hetkensä rakkaittensa luona. Mutta media on paikalla ja välittömästi alkaa loputon kommenttien pyytäminen? Miltä alhaalla tuntui? Miten jaksoitte? Mistä saitte voimaa selvitä? Oliko teillä riitoja? Miten selvititte ne? Mitä ajattelitte? Miltä tuntui nähdä ensimmäisen kerran päivänvalo?
Mikäli operaatio sujuu aikataulun mukaan, uusimmat toiveet ovat päivittäneet pelastamisyrityksen tapahtuvaksi jo ennen 15.10. Alun perin arvio oli ”kotiin jouluksi”, joten paljon on edistytty. Niinpä tällä aikataululla kestää parhaimmillaan vain pari viikkoa kun on vastausten vuoro. Sen jälkeen joulua ennen on tehty ensimmäiset TV-haastattelut ja aikakausilehtihaastatteluja on ilmestynyt jo useita. Ensi syksyn kirjamarkkinnoilla on jo suomeksi käännetty versio ensimmäisestä kirjasta, missä kaivoksessa olleet kertovat mietteistään. Niihin käytetään mm. niitä päiväkirjamerkintöjä, missä tälläkin hetkellä joku kaivosmiehistä toteaa itselleen: Jos vain joskus saan nähdä rakkaan perheeni, en enää koskaan tiuski heille mistään.
Yhden vastauksen tiedän blogi-otsikon kysymykseen jo etukäteen. Kaikki selvinneet tulevat sanomaan: Selvisin kaivoksesta sillä voimalla, että ajattelin, että mitä tekisin kun näkisin ensimmäisen kerran rakkaani. Mitä heille sanoisin? Joku saattaa miettiä arkisempiakin asioita, on se sitten puutarhanhoitoa tai ensimmäinen kylmä olut moneen kuukauteen. Tai ehkä chileläiset nauttivat pikemminkin erinomaista punaviiniään. Mistä tahansa kukin haaveileekaan, varmaan on se, että näitä haaveita on. Tilanteessa jossa ihminen miettii pelastautumistaan, on varmaa se, että kaikki asiat mitä haluaa vielä elämässään tehdä tulee käytyä läpi. Kuva niistä asioista on voimakas ja ainoa todellinen voimanlähde siihen, että he jaksavat päivästä toiseen tehdä sen raskaan omaan osuutensa työstä, joka heidän on määrätietoisesti tehtävä pelastautuakseen. Vessojen hoito ja kivien kantelu ei ole kaikkien mielipuuhaa edes maanpäällä, kaivosmiehet ovat jatkaneet sitä jo kuukausia maan alla.
Kirkas visio on se voima, joka auttaa selviämään ihmistä kamalissa kriiseissä. Se antaa voimaa ja merkityksen sille kaikelle, mitä kaivosmiehet joutuvat kestämään. Voisiko sama voima auttaa meitä kaikkia arjen elämässä, jossa vastoinkäymiset ovat meille kaikille paljon paljon pienempiä?
Nyt jo yli kuukauden maailma on saanut seurata sydän kurkussa, miten chileläisten kaivosmiesten pelastaminen louhoksen uumenista tapahtuu.
Tragediahan on inhimillisesti ajatellen valtava. Voi vain kuvitella kaivosmiesten mietteitä ja tuskaa silloin, kun etsinnät olivat vielä kesken. Etsintäporan ilmestyminen on varmasti ollut puolestaan tunnereaktiona valtava, onneksi iloiseen suuntaan. Omaiset kokevat varmasti elämänsä tuskaisimmat viikot juuri nyt. Heillä on vielä se haaste, että he eivät edes voi vaikuttaa tilanteeseen mitenkään. Lisäksi vielä on koko maailman tuska pelkästään asiaa miettiessä. Itselläni ainakin nousee pala kurkkuun lähes joka kerta jo pelkästään kaivosmiesten kohtalosta kertovista uutisista.
Mitä kertookaan ihmismielestä se, että löytymisen jälkeen ensimmäisenä kaivosmiehet kajauttivat tuleville pelastajilleen Chilen kansallislaulun. Toisenkinlaiset reaktiot olisivat mahdollisia. Ei olisi mahdotonta, että he olisivat syyttäneet kaivoksen omistajia liian vaarallisesta ympäristöstä. Mutta kriisitilanteessa ihminen kuitenkin osaa olla kiitollinen.
Yhdestä asiasta voisin lyödä vetoa. Mitä tapahtuu silloin, kun pelastusoperaatio toivottavasti onnistuu? Ensimmäiseksi tietysti läheiset saavat oman hetkensä rakkaittensa luona. Mutta media on paikalla ja välittömästi alkaa loputon kommenttien pyytäminen? Miltä alhaalla tuntui? Miten jaksoitte? Mistä saitte voimaa selvitä? Oliko teillä riitoja? Miten selvititte ne? Mitä ajattelitte? Miltä tuntui nähdä ensimmäisen kerran päivänvalo?
Mikäli operaatio sujuu aikataulun mukaan, uusimmat toiveet ovat päivittäneet pelastamisyrityksen tapahtuvaksi jo ennen 15.10. Alun perin arvio oli ”kotiin jouluksi”, joten paljon on edistytty. Niinpä tällä aikataululla kestää parhaimmillaan vain pari viikkoa kun on vastausten vuoro. Sen jälkeen joulua ennen on tehty ensimmäiset TV-haastattelut ja aikakausilehtihaastatteluja on ilmestynyt jo useita. Ensi syksyn kirjamarkkinnoilla on jo suomeksi käännetty versio ensimmäisestä kirjasta, missä kaivoksessa olleet kertovat mietteistään. Niihin käytetään mm. niitä päiväkirjamerkintöjä, missä tälläkin hetkellä joku kaivosmiehistä toteaa itselleen: Jos vain joskus saan nähdä rakkaan perheeni, en enää koskaan tiuski heille mistään.
Yhden vastauksen tiedän blogi-otsikon kysymykseen jo etukäteen. Kaikki selvinneet tulevat sanomaan: Selvisin kaivoksesta sillä voimalla, että ajattelin, että mitä tekisin kun näkisin ensimmäisen kerran rakkaani. Mitä heille sanoisin? Joku saattaa miettiä arkisempiakin asioita, on se sitten puutarhanhoitoa tai ensimmäinen kylmä olut moneen kuukauteen. Tai ehkä chileläiset nauttivat pikemminkin erinomaista punaviiniään. Mistä tahansa kukin haaveileekaan, varmaan on se, että näitä haaveita on. Tilanteessa jossa ihminen miettii pelastautumistaan, on varmaa se, että kaikki asiat mitä haluaa vielä elämässään tehdä tulee käytyä läpi. Kuva niistä asioista on voimakas ja ainoa todellinen voimanlähde siihen, että he jaksavat päivästä toiseen tehdä sen raskaan omaan osuutensa työstä, joka heidän on määrätietoisesti tehtävä pelastautuakseen. Vessojen hoito ja kivien kantelu ei ole kaikkien mielipuuhaa edes maanpäällä, kaivosmiehet ovat jatkaneet sitä jo kuukausia maan alla.
Kirkas visio on se voima, joka auttaa selviämään ihmistä kamalissa kriiseissä. Se antaa voimaa ja merkityksen sille kaikelle, mitä kaivosmiehet joutuvat kestämään. Voisiko sama voima auttaa meitä kaikkia arjen elämässä, jossa vastoinkäymiset ovat meille kaikille paljon paljon pienempiä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
