Elämää maailman parhaassa maassa

Pentti Martiskainen

Kesken loppukesän köyhää uutistarjontaa iski Newsweek-lehti todellisen pommin tietoisuuteemme: Suomi on maailman paras maa! Se tuli yllätyksenä ja pyytämättä, aivan kuin vaalirahat poliitikoille. Emme ole vielä ehtineet toipua tästä tiedosta ja hämmästys on laajaa. Uutistarjonnassakin jopa Matti Nykänen, Arto Merisalo, Jarmo Korhonen ja muut kestoaiheet joutuivat sisäsivuille.

Selittely ja spekulointi ovat tietysti käynnissä kaikkialla, ei vähiten niissä kilpailijamaissa, jotka jäivät taaksemme. Ymmärrettävästi ainakin ruotsalaisia tulos harmittaa kovasti. Mutta mistä tämä vaikuttava menestys sitten oikein johtuu? Ja miten me tavalliset suomalaiset sen arjessamme huomaamme?

Koulutus oli tärkein syy hyvään sijoitukseen. Siinä olemme ykkösiä maailmassa. Sen olemme jo aiemminkin kuulleet eri tutkimusten tuloksissa. Meillä on siis ylivertaisen hyvä koulutusjärjestelmä. Tämä tosiasia avaa arvaamattomia mahdollisuuksia kunnille ja opetusviranomaisille. Tulevaisuudessa voi turvallisin mielin vähentää opettajia, lomauttaa heitä suruttomasti, suurentaa opetusryhmien kokoa, vähentää opetustunteja, sulkea kouluja ja toteuttaa muita kunnanisien suosikkitoimia säästöjen aikaansaamiseksi. Kyllähän maailman paras koulujärjestelmä tämän kestää. Samalla voidaan vähentää myös yliopistojen määrää ja niiden rahoitusta. Kyllähän järjestelmä ja tämän kestää. Ja jos ei kestä, meille riittänee joku vähän huonompikin sijoitus kansainvälisessä kilpailussa.

Elämänlaatu on toinen menestyksemme kulmakivistä. Siinä olemme maailman neljänneksi parhaita. Tasa-arvo, köyhyyden puuttuminen, yksityisen kulutuksen taso, fyysinen elinympäristö ja taloudellinen turvallisuus ovat niitä hienoja asioita, joista menestys koostuu. Kokemamme totuus ei vain aina tunnu yhtä juhlavalta. Kun arjessa näkyy puutteita tasa-arvossa muuallakin kuin kirkossa, köyhyyttä ilman romanialaisia kerjäläisiä ja työttömyyttä TE-toimistojen jonojen ulkopuolellakin, ei aina tunnu maailman parhaalta. Estääkö vertailukohtien puuttuminen meitä tekemästä oikeita arvioita tilanteestamme? Olisiko syytä suurempaa tyytyväisyyteen valittamisen sijasta?

Poliittinen ympäristö oli tutkimuksessa kolmas menestysalueemme, sijoitus viides. Vapaus, rauha ja poliittisen järjestelmän vakaus ovat ehdottaman tärkeitä koko yhteiskunnan peruspilareita ja luovat edellytyksiä menestykseen muillakin sektoreilla. Vakaa poliittinen järjestelmä antaa näköjään monille poliitikoille mahdollisuuden keskittyä vaalirahoituksen, sisäpiirietujen, hallituspaikkojen, poliittisten virkanimitysten, sukupuolineutraaliin avioliiton ja muiden erityisen tärkeiden asioiden puimiseen. Voisiko siis yksi maailman parhaista poliittisista järjestelmistä pitää sisällään myös maailman parhaita poliitikkoja. Toivoa sopii.

Talouden dynaamisuuden ja terveyden suhteen emme olleet ihan kärkisijoilla. Kuolemme liian nuorena ja taloutemme menestys on liian kapealla pohjalla. Molempiin asioihin yhteiskuntamme päättäjät yrittävät vaikuttaa. Toiseen vaikutetaan edistämällä julkisen terveydenhuoltojärjestelmän rapautumista, ja toiseen lisäämällä yritysten verorasitusta. Pienyritysten tappamiseen riittää kyllä jo olemassa oleva käsittämätön byrokratiakin. Lupaavalta vaikuttaa, siis Sveitsin ja Ruotsin näkökulmasta. Seuraava tutkimuskierros vienee palkintosijat uusjakoon.

Mutta nyt voimme nauttia täysin siemauksin elämästä maailma parhaassa maassa. Ehkä lämmin kesäkin tuli mukana tässä kaupassa. Lyhytkin vierailu jossain listan häntäpään maassa vakuuttaa jokaisen siitä, että asiat ovat meillä oikeasti maailman huippua.

Olkaamme siis iloisia ja tyytyväisiä. Perusteet sille ovat olemassa.

Suomi on ykkönen, Suomi on paras!

Lari Junkkari

Kylläpä kelpaa: lämmin, kunnon kesä ja Newsweekin listaus, jonka mukaan Suomi on paras maa maailmassa! Vai miten tuon kaiken kanssa on? Otsikoita saadaan ja puhetta riittää työpaikan taukotilassa. Koko totuus ei kuitenkaan ole noin yksioikoinen, vaan kaikkeen astuu hyvällä tavalla suhteellisuus.

Toki toivotan tervetulleeksi minkä tahansa kansainvälisen vertailun, jossa Suomi sijoittuu hyvin. Pidän itsekin maatamme varsin kelpoisena maana, turvallisena ja mielenkiintoisena niin maisemiltaan kuin kulttuuriltaan. Samalla toivotan tervetulleeksi myös sellaisen tilaston, jossa Suomi ei olekaan kärkikymmenikössä. Eräässä tuollaisessa voittajaksi tuli Ruotsi. Sijaluvut eivät sinällään ole tärkeitä, vaan se, toimiiko tuollainen listaus peilinä, ikään kuin yllykkeenä katsoa omaa maata, kansaa ja sen toimintatapoja rehellisesti ja kriittisesti.

Suomen brändiryhmä iloitsee, mutta yhtä oikeutettu kuin sen mielipide on, on myös jokaisen suomalaisen oma yksilöllinen, kokemuksellinen ja tunneperäinen suhtautuminen maahamme. Kaikki eivät ole nähneet Suomen ”armaita äidinkasvoja” yhtä aurinkoisina. Minä haluaisin tarkastella maamme kehittyneisyyttä ikään kuin keinusta käsin: samalla kun ihastelen ja kehun sitä, samalla hetkellä heilahtaa keinuni: tahdon miettiä myös sitä, mitä vielä olisi tehtävissä. Niin paljon on korjattavaa ja parannettavaa. Hyvinvointivaltion sisällä on liikaa pahoinvointia!

Tarvitaan siis suhteellisuudentajua. Hyvin suhteellisia ovat muun muassa väitteet, että suomalaiset ovat sulkeutuneita, että meillä on huono tai hyvä ilmasto, että suomalainen koulutus on maailman parasta, että olemme juoppo kansa tai että suomalaisten tuotteiden ja ruuan laatu on aivan erinomaista. Hyviä tai huonoja suhteessa mihin? Millä mittareilla mitattuna?

Olen siinä onnellisessa asemassa, että minulla on ollut tilaisuus asua Suomen lisäksi kolmessa muussa maassa. Se on opettanut suhteellisuutta. Se on tehnyt myös minusta hyvin suomalaismielisen, isänmaallisen. Ja kansainvälisen, kosmopoliittisen. Suomen rakastaminen mahtuu sydämessäni rinnakkain maailmankansalaisuuden kanssa. Jollakin tavalla uskon erään ajattelijan väitteen siitä, että ihminen viihtyy missä vain, jos hän on kotona itsessään, sovussa itsensä ja ympäristönsä kanssa.

Kysymys kaikille suomalaisille: jollet olisi syntynyt suomalaiseksi, minkä maan kansalaiseksi olisit halunnut syntyä? Silti suomalaisuus voi olla ykköstoiveesi. Minun vastaukseni on (-rummun pärrrrinäää-): RUOTSALAISEKSI!

Takaisin ruotuun?

Tuovi Haikala

Töihin palaaminen loman jälkeen synnyttää kahdenlaisia tunteita. Joillekin iloa ja innostusta siitä, että aktiivinen tekeminen taas käynnistyy, näkee jälleen kaikki mukavat työtoverit ja asiakkaat. Mielenkiintoisia hankkeita on odottamassa, uutta oppimista tiedossa, odotukset korkealla uudesta. Kiitollisuutta siitä, että on mieluisia tehtäviä, joiden pariin palata.

Jotkut palailevat vähän laimeammissa tunnelmissa – ilo ja innostus eivät sovi ihan kuvailemaan niitä tunteita, jossain tapauksissa ollaan lähempänä niiden vastakohtia.
Samaan aikaan pieni haikeus hiertää sydäntä. Kello ja kalenteri pitää ottaa käyttöön, mahdollisuudet tehdä asioita sen mukaan kuin sattuu huvittamaan ovat rajoitetut. Ilmassa alkaa olla syksyn tuntu, illat viilenevät ja pimenevät, vaatekaapista pitää alkaa jo etsiä vähän kaupunkiympäristöön soveliaampia vaatteita ja vähän tuota työpersoonaakin kutsua esiin. Ruveta taas olemaan asiallinen ja tehokas.
Vai pitääkö –entä jos jotenkin vain jatkaisimme siinä rennossa läsnäolon tilassa, jossa istuimme kesän aikana laiturin päässä tai kuka missäkin kivellä. Riippumatta siitä, mikä on ollut tähänastinen suhtautumisemme työhön ja työpaikkaamme. Säilyttäisimme pääasiallisena olemisen tilana sen aidon ihmisyytemme, jonka loman aikana toivottavasti tavoitimme. Sen, joka elää ja on, eikä koko ajan suorita ja saavuta. Jospa meidän ei tarvitsekaan alkaa esiintyä pätevinä asiantuntijoina, päällikköinä, johtajina vaan olisimme ihan vaan oma viehättävä itsemme. Tekisimme kyllä työtä yhtä asiantuntevasti ja ahkerasti kuin ennenkin, mutta jotenkin rennommin? Mitä siitä sitten seuraisi?

Olisiko tuloksena uskottavuuden menetys, auktoriteetin rappio tai muu katastrofi? Vai syntyisikö siitä tila, jossa olisimme luovempia, tehokkaampia? Saisimme asiat tehdyksi yhtä hyvin tai paremmin ja samalla työ tuottaisi meille iloa, uutta energiaa, kiinnostusta paneutua entistä syvemmälle. Toiset ihmiset vaikuttaisivat entistä mukavammilta, yhteistoiminta onnistuisi kun kaikki olisivat rentoja ja ristiriidatkin ratkeaisivat helpommin, kun niistä ei tarvitse tehdä arvovaltakysymyksiä.

Rentous meille rohkeutta kysyä, mikä merkitys työllämme on itsellemme ja muille, olemmeko yleensä oikeassa paikassa, jossa meidän itsemme toteutuu, lahjamme ja taipumuksemme ovat parhaassa mahdollisessa käytössä. Toisin sanoen, olemmeko löytäneet kutsumuksemme? Tai jos emme, mistä se löytyisi? Se työ, joka antaa meille sen tunteen, että loman jälkeen innostus kuplii ihon alla kun pääsee takaisin yhteiseen toimintaan.

Utopiaa ja unelmointia? Ehkäpä, mutta kaikki suuret uudistukset ovat alkaneet haaveilusta. Mistä sinä haaveilet?