Reppu ja reissumies ja Syros

Tapio Aaltonen

Se oli elämäni hienoimpia reissuja. Meitä oli 11 suomalaista opiskelemassa teemaa nimeltä Transformative coaching. Ohjaajamme olivat Syros-saaren lumoava luonto, ryhmämme heittäytyminen sekä Richard Bowell, jonka tunnen vuosien takaa.

Aurinkoa, keskusteluja katoksen alla edessämme sininen välimeri ja mereen syöksyvät Syroksen vuoret. Kävelyä rannalla ja rinteillä, timjamin tuoksua. Iltaisin kreikkalaisia herkkuja paikallisissa ravintoloissa, viiniä ja pöytäpuheita. Pakahduttavaa läsnäoloa ryhmän kanssa, suurin osa kollegoitani.

Tämä kaikki opetti minua yltäkylläisellä voimalla. Mutta varsinainen opetus tuli paluumatkalla.

Unohdin, siis hukkasin, reppuni kahteen kertaan. Repussa oli tietokoneeni, avaimeni, arjen tärkeimmät käyttöesineeni. Puhelin oli onneksi taskussa.

Aamu-unohdus kesti vain muutaman minuutin, kun piilotajuntani alkoi hälyttää: tuliko reppu takaboksiin? Taksin kurvaus takaisin, ja siellä reppu kyhjötti portin pielessä.

Sitten sama uudelleen kymmenen tuntia myöhemmin Kööpenhaminan lentoasemalla.

Tällä kertaa olin ilman reppua pitkälti toista tuntia edes tajuamatta koko asiaa. Luulin, että reppu oli viereisessä laukkukasassamme. Tilanne valkeni juuri ennen koneen lähtöä, ja suoritin paniikkipikajuoksun kentän infotiskille. Ei ollut tietoa.

Onneksi Martiskaisen Pentillä leikkasi juoksusuoritukseni aikana. Hän singahti aiempaan palaveripaikkaamme, jossa reppu loikoili yksikseen. Kentän turvasysteemi ei minun helpotuksekseni ollut toiminut.

Seuraavana aamuna kotona vajosin mietteisiini. Mitä repun tarina kertoo minusta? Alkavaa dementiaa? Hajamielisyyttä? Holtiton luonne? Minua ei helpottanut tieto, etten koskaan aiemmin ollut unohtanut reppuani. Monia muita asioita kyllä.

Sitten oivalsin sen. Minulla on tarve jättää reppuni.

Jatko-oivallus tuli heti perään. Minun on aika jättää reppuni.

Harvoin olen tajunnut mitään niin kirkkaasti. Se lauantaiaamun hetki 11.5.2013 klo 6.30 oli kokemus, joka kasvoi tajunnassani megamittaan. Maslow käyttäisi siitä nimeä Peak experience.

Olen nyt muutaman päivän ajan miettinyt reppuni viestiä. Eilen töihin lähtiessäni jätin repun kotiin kaikkine papereineen. Otin vaatimattoman olkakassin, johon panin tietokoneen ja vihon. Ajattelin sen symboloivan ajatustani repun jättämisestä.

Reppuuni on kertynyt tavaroita, tapoja, ajatuksia, uskomuksia, tarpeellisia ja tarpeettomia tekemisiä, muistoja, murehtimisia, märehtimisiä.  Niitä kuljetan mukanani. On aika jättää ne. Mitä se lopulta tarkoittaa, siihen olen löytänyt jo joitakin vastauksia, lisää varmasti tulee. Sen varmistaa reppuvihkoni, jonka ääressä aion viipyä joka aamu lyhyen tai pitemmän hetken.

Toivon palaavani Syrokselle. Seuraavan reissun teen ilman reppua kevein askelin.