Helsingin raitiovaunujen kylkiin on viime viikkoina ilmestynyt Dostojevskin näytelmän Kellariloukko mainos, joka väittää usealla kielellä, että ajatteleminen tekee hulluksi. Väite on sen verran reipas, että jäin sitä pohtimaan.
Cogito ergo sum, sanoo filosofi Descartes, jolle ajattelu oli ainut pätevä todiste omasta olemassaolosta. Tämä suuri kyseenalaistaja ei luottanut aistihavaintoihin, mutta hänkin tarvitsi yhden kiintopisteen ja se on ajatteleva mieli.
Meidän käsityksemme maailmasta muodostuu kokemuksiemme ja niiden ajattelun kautta. Tapoja ajatella on paljon: ongelmakeskeistä, ratkaisukeskeistä. Ajatukset voivat harhailla tai ne voivat kohdistua intensiivisesti yhteen kohteeseen. Osa ajatuksistamme on jo automatisoinut niin, että emme itsekään huomaa miten ajamme samoissa urissa. Joskus taas saamme oivalluksia, joiden avulla tuntuu aukeavan mahdollisuuksia vaikka mihin.
Ajatuksiinsa voi upota niin, ettei edes havainnoi ympäristöään, vaan kaikki tapahtuu vain omassa päässä. Sitä istuu vain kuin Rodinin ajattelija leuka käteen nojaten. Muisteleminen ja unelmointi ovat nekin joko menneisyyden tai tulevaisuuden ajattelemista.
Descartesin tavoin olemme oppineet kyseenalaistamaan havaintojamme. Vaikka väitämme, että ajattelumme perustuu faktoihin, ei niin aina ole. Ajatuksia ohjaavat erilaisista havainnoista tekemämme tulkinnat, ehkä mielikuvitus ja oletukset muiden tulkinnoista. Neurotieteen tai kognitiotieteen kannalta asiasta voi puhua paljon enemmän ja viisaammin, mutta tällä kertaa omat ajatukseni jäivät pyörimään coachingiin liittyvän reflektion ympärille.
Coaching on parhaimmillaan yhdessä ajattelua, jossa coachin kysymykset käynnistävät asiakkaan päässä erilaisia ajatuskulkuja, joiden tuloksena toivottavasti aukeaa uusia näkökulmia ja oivalluksia. Prosessi toimii coachattavan omien ajatuksien ohjaamana ja välillä se paljastaa asioita, joita itse ei ole koskaan tullut ajatelleeksi tietoisesti.
Edellytyksenä sille, että reflektio tuottaa hyödyllisiä tuloksia on kuitenkin rehellisyys ja totuudellisuus. On uskallettava katsoa omaa toimintaansa ilman ennakkokäsityksiä ja selityksiä. Omien puutteiden ja virheiden näkeminen paitsi auttaa kehittymään, myös tukee aidon ihmisyyden kasvua. Terve nöyryys ei ole nöyristelyä ja itsetunnon murentamista vaan kykyä nähdä oma erehtyvyytensä ja haavoittuvuutensa osana ihmisyyttä.
Nuo pohdinnat paljastavat meille itsellemme, mitä uskomuksia meillä on maailmasta ja muista ihmisistä. Ne koskettavat pelkojamme ja toiveitamme, jotka muokkaavat tulkintojamme ympäröivästä maailmasta. Ne muokkaavat ihmiskuvaamme, jonka valossa arvioimme omaa ja muiden toimintaa. Muotoutuessaan valmiiksi ajatuksiksi ne herättävät meissä tunteita, joiden pohjalta valitsemme toimintamme ja saamme energiamme.
Tällainen yhdessä ajattelu ei ole ihmiskunnan historiassa uutta. Ystävät, mentorit ja muut luotetut ihmiset ovat kautta vuosituhanten olleet peilinä pohdinnoille. He ovat auttaneet umpikujista, antaneet tukea kasvulle ja kehitykselle. Samaa juurta on myös sielunhoito ja rippi niin kuin sen ymmärrän. Ei mekaanisena erehdysten ja väärien tekojen luettelona vaan parhaimmillaan yhteisenä pohdintana ihmisen suhteesta toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Samaan listaan voi lisätä myös keskusteluun perustuvat terapiat.
Enpä tiedä siitä hulluksi tekemisestä. Dostojevskin kellarissa istujan ongelma on se, että hän pyöritteli ajatuksia yksinään. Se voikin tehdä hulluksi tai ainakin ahdistuneeksi. Omien ajatusten testaaminen luottamuksellisessa vuorovaikutuksessa on kuitenkin koeteltu keino kasvuun ja kehitykseen ja oman ajattelun laajentumiseen. Eikä siitä kyseenalaistamisestakaan haittaa ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti