maanantai 2. tammikuuta 2012

Minä omistan aikani


Jossain vaiheessa ihmisen historiassa tuli tarpeelliseksi mitata aikaa vähän tarkemmin kuin asteikolla päivä-yö. Kaksitoistajärjestelmän puitteissa vuoden kierto jaettiin yksiköihin aina sekuntiin saakka. Karkausvuosien avulla saatiin kalenteri riittävään hyvään synkroniin maailman kanssa. Sittemmin tämä tarkkuus todettiin riittämättömäksi ja määritelmää tarkennettiin. Nyt sekunti on 9 192 631 770 kertaa sellaisen värähtelyn jaksonaika, joka vastaa cesium-133-atomin siirtymää perustilan ylihienorakenteen energiatasojen välillä” (wikipedia.org/wiki/Sekunti). Mittaustarkkuus vaikuttaa riittävältä. Aikaan liittyviä ongelmia kuitenkin on jäljellä – ainakin tehokkuus ja ns. hallinta.

Tehokkuus liittyy siihen kuinka paljon ja minkälaisia tuloksia, suoritteita tai aikaansaannoksia syntyy aikayksikköä kohden. Ja pitääkö syntyä, kysyvät ainakin downshiftaajat. Mikä on joutilaisuuden tehokkuusarvo, jos sen tuloksena on hyvä mieli muttei mitään näkyvää? Vai onko joutilaisuus sittenkin tehokasta, jos sen jälkeinen aikatuottavuus onkin aikaisempaa korkeampaa tasoa? Me luultavasti tiedämme oman vastauksemme, mutta emme aina toimi sen mukaan. Ainakaan minä en toimi ja puheista päätellen muutama muukin kipuilee tämän asian kanssa.

Hallintaan liittyy olennaisesti kysymys ajan omistamisesta. Onko aikani minun omaani siinä mielessä, että voin suvereenisti päättää sen käyttämisestä, ja kunnioittavatko muut aikaani oikealla tavalla? Kun sovin työn tekemisestä tai kaupassa käynnistä perheen kanssa, teen omaa aikaani koskevan käyttösopimuksen, mutta siihen ei kuulu esimerkiksi seuraava: Kollega lähettää sähköpostin liitteenä raportin torstaina klo 16.15 ja pyytää siihen kommentit seuraavaan aamuun klo 9.00 mennessä, jolloin palaveri alkaa. Siis ellei tällaisesta iltatyöstä ole erikseen sovittu. Tämä kuitenkin näyttää olevan hyvin tavallista suhtautumista toisen aikaan – voin ottaa sitä käyttöön omaksi hyväkseni, kun tarvitsen. Ja me myös suostumme antamaan aikaamme pois, kun joku sitä on ottamassa. Tehokkuus- ja hallintaongelmat tuottavat huomattavan määrän kiireen tuntua ja muuta huonovointisuutta työssä ja myös työn ulkopuolella.

Ehdotankin, että suhtautuisimme toisen aikaan kuin hänen omaisuuteensa, jolla on perustuslain antama suoja. Voimme pyytää vaikkapa autoa käyttöömme kauppareissua varten, mutta ilman lupaa se on luvaton käyttöönotto tai varkaus – rikollista ja tuomittavaa. Luultavasti kaikilla olisi vähän helpompaa, jos esimerkiksi työssä sopisimme ajan suhteen päiväkotisäännön – ”kädestä ei saa ottaa mutta voi pyytää lainaksi”. Ja tämän nojalla voimme paremmin myös kieltäytyä luovuttamasta ei-sovittua eli sopimatonta aikaa muiden käyttöön.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Upeaa ajattelua! Kädestä ei saa ottaa, mutta voi pyytää lainaksi. Jos joku osoittaa minulle tuhat sivuisen raportin ja pyytää kovin nopeaa suhtautumista siihen, voin vedota yhteiseen sääntöömme ja palauttaa hänen mieleensä, ettei kädestä saanut ottaa.

Jos olen kuitenkin ylen kiltti yksilö ja pelkään joidenkin mahdollisuuksien lipuvan ohi, jos muistutan tästä säännöstä, voin syyttää vain itseäni, kun istun niska limassa lukemassa raporttia sanoakseni siitä jotain älykästä.

Hyvä pelisääntö, otetaan heti käyttöön soveltuvissa määrin täällä kotona!