Juoksen pimeässä metsässä. On koleaa, vettä vihmoo ja tuuli työntyy luihin asti. Maasta työntyvät mustat juuret kurottavat jalkoihini kaataakseen minut. Väistelen liukkaita mustia kiviä ja kasvojani uhkaavia oksia. Raajojani pakottaa ja keuhkoni kaipaavat kipeästi lisää ilmaa. Pakotan itseni tiheämpään askelrytmiin polun kaartaessa jälleen yhteen jyrkkään nousuun.
Mikä ihme saa minut sateeseen rääkkäämään itseäni? Onko maratonin juokseminen yhä uudestaan ja uudestaan minulle pakkomielle? Vai onko se minulle miehisyyden mitta? Juoksenko todistaakseni itselleni tai muille jotakin? Että olen yli nelikymppisenäkin vielä kuitenkin nuori ja voimissani?
Juoksenko ollakseni iskussa taas ensi kesän maratoneilla? Seuraavaan maratoniin on kuitenkin vielä kahdeksan kuukautta. Tiedän, että maratonille valmistautuminen on minulle vain tekosyy juosta sateisessa metsässä pimeänä marraskuun iltana.
Tunnen kuinka vauhtini kiihtyy lähestyessäni huippua. Nousen laelle ja syöksyn alamäkeen. Voitin taas yhden mäen ja samalla itseni. Askeleeni tuntuu jälleen kevyeltä ja tunnen adrenaliinin juovuttavan vaikutuksen. Nautin joka askeleesta ja hengen vedosta.
Nyt tiedän, en luule.
Juoksen, koska nautin siitä. Juoksen, koska saan siitä tyydytystä. Juoksen, koska se tekee minusta paremman ihmisen. Juoksen, koska se saa hapettuneen veren syöksymään aivoihini aiheuttaen mielihyvää ja poistaen stressiä. Juoksen, koska se tekee minusta onnellisen.
Juoksen, koska nautin juoksemista. Nautin siis matkasta maratonille. Nautin itse matkasta huomattavasti enemmän kuin itse maraton-suorituksesta. Matka on määränpäätä tärkeämpi.
4 kommenttia:
Mä tykkään tästä ajatuksesta kauheasti. Olen tehnyt monenlaisia matkoja elämässäni ja tuo juokseminenkin on mullakin yksi niistä. Se opettaa ihan hirveesti, eikä ole aina ihan ihanaakaan... Tuossa blogissa on jotain hirmu runollista ja hienoa. Kiitos!
Kiitos hienosta kommentista.
Olemme elämässämme, samoin kuin työssämmekin, aina matkalla jonnekin. Määränpäät ovat portteja, joiden kautta kuljemme matkallamme kohti seuraavia määränpäitä. Jotta eläisimme täyden elämän, tulee meidän osata nauttia itse matkanteosta ja muistaa juhlistaa määränpäitä, siis tavoitteitamme, aina niitä saavuttaessamme.
Elämä itsessään on matka, ei määränpää.
Tekstin avulla pääsi hyvin juoksemisen tunnelmaan. Ehkä itsekin kokeilen...
Olipa jännä yhteensattuma. Kirjoitin sunnuntaina omalle verkkosivulleni tarinaa sateessa juoksemisesta. Tosin erilainen metafora. Tein siis "pitkän lenkin" ja parin tunnin sateessa ja tuulessa juokseminen on aika hullua hommaa ja toisaalta ei.
Om metaforani juoksemiseen oli "pitäisikö kaiken olla heti helppoa" ja tässä kohteena olivat ideointi- eli luovan ongelmanratkaisun sessiot, joita fasilitoin. Kun itse harrastaa kestävyyslajia niin voi sieltä ammentaa ydinviestin että ei kaikki tule heti valmiiksi mutta kun juoksu kulkee niin sitten se kulkee : ) sateessakin - ehkä varsnkin siellä.
Tuo matkallaolon metafora tuli vahvasti mieleen seuraavasta. Olimme 2007 Himalajalla ja tarkoituksemme oli vaeltaa kaksi viikkoa tiettömillä taipaleilla sekä huiputtaa 6150 vuori. Olin itse noin 50 metrin etäisyydellä huipusta (korkeusmatkaa 10m) kun opas sanoi että nyt pitää kääntyä takaisin koska lumisade yltyi vaaralliseksi. Meistä neljä kävi huipulla ja minä olin jonossa seuraavana, yhdeksän meistä ei käynyt. Menikö matka hukkaan? Oliko pettymys suuri? EI ollut - matka oli tärkein - siinäkin.
terveisin Heikki www.stratox.fi
Lähetä kommentti