Tuovi Haikala
Yritykset ovat pyristelemässä irti lamasta mutta varsinainen nousu ei ole vielä alkanut. Koska kaikilla työpaikoilla tuntuu olevan kiire ja melkoinen paine, ei ratkaisu voi olla enää tehojen lisäämisessä. Sen sijaan että tehdään enemmän, meidän on opittava tekemään toisin. Tarvitaan kykyä synnyttää uusia ideoita, katsoa asioita toisesta näkökulmasta. Tarvitaan luovuutta ja innovaatioita. Luovuus on kuitenkin luonteeltaan vaikeasti ennakoitavaa ja hallitsematonta. Se pakenee organisaatiokaavioita ja hierarkioita eikä noudata aikatauluja, deadlinet istuvat huonosti sen luonteeseen. Mistä sitä saa lisää?
Luovuus elää ihmisten välillä eikä vain poikkeusyksilöiden luovassa kyvyssä. Osa innovaatioiden johtamista on kyky luoda sellaiset työolosuhteet ja toimintakulttuuri, joissa jokainen voi osallistua organisaatiossa käytävään dialogiin ja jokaisella on mahdollista löytää itsestään myös luova puoli.
Mitä tällä on tekemistä coachingin kanssa? Itse asiassa hyvin paljon – hyödyntämällä coachingia ja sen periaatteita valmentavana johtamisena, voidaan saada hyviä tuloksia.
Coaching on perusluonteeltaan luovaa dialogia, prosessi jolla yritetään löytää uusia tapoja tarkastella asioita ja tilanteita. Coaching on mahdollisuus irrottautua hetkeksi päivittäisestä rutiinista, ottaa etäisyyttä ja etsiä toisenlaisia ratkaisuja. Se tukee coachattavan omaa sisäistä pohdintaa, ajattelua. Hyvillä kysymyksillä coach voi auttaa löytämään täysin uudenlaisia ratkaisuja.
Coaching ei ole vain kahden henkilön välistä. Monissa organisaatioissa on alettu menestyksellä käyttää ryhmäcoachingia keinona uudistumiseen. Tämä kaikki on yksi tie kehittää valmentavan johtamisen kulttuuria ja sitä kautta luoda uutta innostusta ja innovatiivisuutta organisaatioon.
Hyvä esimies pyrkii tiiminsä kanssa keskusteluihin, joissa voidaan ja halutaan luoda uutta. Ajatusten jakaminen voi tapahtua vain vapaaehtoisesti, käskemällä ei tulosta luovassa työssä synny. Luovan prosessin edellytys on vapaus. Vapaus on tärkeää myös siksi, että emme voi etukäteen tietää mistä suunnasta ratkaiseva idea tulee. Näin ollen on hyvä katsoa maailmaa avoimin silmin ja välttää jumittumasta vain omaan kapeaan erikoisalaan. Joskus parhaat ideat tulevat täysin odottamattomista suunnista.
Jotta innovatiivisuutta tukevaa dialogia voitaisiin käydä, yrityskulttuurissa on hyväksyttävä myös uuden syntymiseen liittyvä kitka. Jos organisaatioissa ei uskalleta kyseenalaistaa vanhoja toimintatapoja, anneta lupaa kysyä ns. tyhmiä kysymyksiä ja haetaan vain pelkkää tehokkuutta, on vaikea käydä sellaista dialogia, josta syntyisi ratkaisevalla tavalla uutta.
Rakentava erimielisyys on hyödyllisempää kuin hymistelevä yksimielisyys. Tämä edellyttää vahvaa keskinäistä luottamusta ja arvostusta, jotta kyseenalaistamista ei koeta keskinäisenä henkilöiden välisenä kilpailuna vaan ainoastaan erilaisten näkökulmien tuomisena keskusteluun. Luonnollisesti erilaisille näkökannoille tulee osata löytää myös yhteinen ratkaisu, jotta innovaatiot voivat syntyä eikä keskustelu jää pyörimään hedelmättömään jankutukseen.
Jotta uutta syntyisi, sille täytyy myös tehdä tilaa – on uskallettava luopua vanhasta ja hyväksyttävä tilapäinen epävarmuus. Hyvä coach voi toimia näissä tilanteissa kanssakulkijana, jonka kanssa voi ajatella ääneen. Uutta ei voi tuntea etukäteen mutta riski on otettava ja silloin hyvä tuki on tarpeen.
perjantai 26. maaliskuuta 2010
perjantai 19. maaliskuuta 2010
Profeetta Himanen
Tapio Aaltonen
Himasen kukoistusraportti jakaa kansan kahtia – jälleen uusi kahtiajako. Kriitikoiden ääni on jyrähtänyt. Jotkut taas ovat jo kannattaneet raporttia ja kulkevat nyt ei-intellektuellin leima pipossaan. Itse kävelin Akateemiseen hankkimaan kirjan kuultuani autoradiosta vartin verran kriitikon ivailua Himasen tilaustyöstä. Ajattelin ensin lukea kirjan ja ottaa vasta sitten kantaa.
Kirjan luettuani ilmoittaudun Himasen tekstin kannattajaksi. En välitä siitä, että Himanen erehtyy pitämään Suomea ikääntymiskysymysten edelläkävijämaana, vaikka kriitikon viiltävä kommentti kertookin Japanin olevan meitä edellä. Siitäkään en välitä, että Himanen tunnustaa kysyneensä ideoita lapsilta, jotka siis kuitenkin joutuvat tulevaisuuden kanssa tekemisiin pitempään kuin me vanhemmat. Enkä välitä siitäkään, että Himanen on naiivi ja esittää epärealistisia visioita.
Juuri siksi pidän Himasesta. Kyynikoita voidaan juhlia ahdistuneina ja niin ollen syvällisinä ajattelijoina. Mutta maailmaa he eivät ole uudistaneet. Kriitikoita tarvitaan, jotta visionäärit saisivat edes hitusen realismia puheisiinsa. Mutta visionäärit vievät maailmaa lopulta eteenpäin.
Himasessa on aineksia profeetaksi. Toisin kuin yleensä luullaan, profeetta ei ole ennustaja. Hän on pikemminkin näkijä, joka tunnistaa sekä vallitsevan tilanteen että edessä olevat mahdollisuudet. Hän puhuu ymmärrettävästi, on rohkea, unelmoi, visioi, panee persoonansa peliin, saa utopistin maineen ja luo tulevaisuudenuskon, joka lopulta ohjaa muutoksiin.
Muistettakoon sekin, että kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Himanen on luultavasti paljon isompi stara Piilaaksossa ja Bostonissa kuin Suomessa. Siis profeetta-ainesta näiltäkin osin. Ennen profeetat saatettiin karkottaa kotiseudultaan. Himanen pääsee vielä Suomeen, mikä minun mielestäni ei kuitenkaan ole raskauttava seikka ajatellen hänen profeetanuraansa.
Himanen puhuu arvoista, ihmisen arvokkuudesta, etiikasta, hyvästä elämästä. Tietenkin se on epärealistista. Mutta arvot ovat. Arvot ovat päämääriä, joiden arvo ei murene, vaikka niitä vastaan rikottaisiin. Aikoinaan puhe naisten ja miesten tasa-arvosta oli naiivia hömppää. Silti jotkut uskoivat siihen, ja muutamia läpimurtoja tapahtui. Nytkin tarvitaan arvoja ja unelmia, joita joku kutsuu halvaksi populaarifilosofiaksi. Minä kutsun niitä ainoaksi toivoksemme, sillä niin realisti olen. Jonkun pitää uskoa, uskaltaa ja panna itsensä peliin.
Himasen kukoistusraportti jakaa kansan kahtia – jälleen uusi kahtiajako. Kriitikoiden ääni on jyrähtänyt. Jotkut taas ovat jo kannattaneet raporttia ja kulkevat nyt ei-intellektuellin leima pipossaan. Itse kävelin Akateemiseen hankkimaan kirjan kuultuani autoradiosta vartin verran kriitikon ivailua Himasen tilaustyöstä. Ajattelin ensin lukea kirjan ja ottaa vasta sitten kantaa.
Kirjan luettuani ilmoittaudun Himasen tekstin kannattajaksi. En välitä siitä, että Himanen erehtyy pitämään Suomea ikääntymiskysymysten edelläkävijämaana, vaikka kriitikon viiltävä kommentti kertookin Japanin olevan meitä edellä. Siitäkään en välitä, että Himanen tunnustaa kysyneensä ideoita lapsilta, jotka siis kuitenkin joutuvat tulevaisuuden kanssa tekemisiin pitempään kuin me vanhemmat. Enkä välitä siitäkään, että Himanen on naiivi ja esittää epärealistisia visioita.
Juuri siksi pidän Himasesta. Kyynikoita voidaan juhlia ahdistuneina ja niin ollen syvällisinä ajattelijoina. Mutta maailmaa he eivät ole uudistaneet. Kriitikoita tarvitaan, jotta visionäärit saisivat edes hitusen realismia puheisiinsa. Mutta visionäärit vievät maailmaa lopulta eteenpäin.
Himasessa on aineksia profeetaksi. Toisin kuin yleensä luullaan, profeetta ei ole ennustaja. Hän on pikemminkin näkijä, joka tunnistaa sekä vallitsevan tilanteen että edessä olevat mahdollisuudet. Hän puhuu ymmärrettävästi, on rohkea, unelmoi, visioi, panee persoonansa peliin, saa utopistin maineen ja luo tulevaisuudenuskon, joka lopulta ohjaa muutoksiin.
Muistettakoon sekin, että kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Himanen on luultavasti paljon isompi stara Piilaaksossa ja Bostonissa kuin Suomessa. Siis profeetta-ainesta näiltäkin osin. Ennen profeetat saatettiin karkottaa kotiseudultaan. Himanen pääsee vielä Suomeen, mikä minun mielestäni ei kuitenkaan ole raskauttava seikka ajatellen hänen profeetanuraansa.
Himanen puhuu arvoista, ihmisen arvokkuudesta, etiikasta, hyvästä elämästä. Tietenkin se on epärealistista. Mutta arvot ovat. Arvot ovat päämääriä, joiden arvo ei murene, vaikka niitä vastaan rikottaisiin. Aikoinaan puhe naisten ja miesten tasa-arvosta oli naiivia hömppää. Silti jotkut uskoivat siihen, ja muutamia läpimurtoja tapahtui. Nytkin tarvitaan arvoja ja unelmia, joita joku kutsuu halvaksi populaarifilosofiaksi. Minä kutsun niitä ainoaksi toivoksemme, sillä niin realisti olen. Jonkun pitää uskoa, uskaltaa ja panna itsensä peliin.
perjantai 5. maaliskuuta 2010
Kas, asia
Ville Lähdesmäki
Katsominen ja näkeminen. Muistuttavat toisiaan, mutta eivät ole sama asia. Sanotaan, että vaikka katsoisi, ei välttämättä näe. Jotkut taas näkevät vaikkeivät katsoisi. Kiehtovaa.
Mitä tämä tarkoittaa?
On sanottu, että nykyään ihmiset haluavat tulla katsotuiksi. Olemaan kohteita, objekteja, joita ihaillaan ja jopa palvotaan. Kuitenkin monet psyykkeen ja ihmisyyden asiantuntijat sanovat, että parempi olisi, jos tulisimme ennemminkin nähdyiksi, ihmisinä, subjekteina. Objekteina teemme itsestämme asioita, joita voimme tuunata tarpeen niin vaatiessa . Subjekteina taas olemme ihmisiä, jotka ovat sellaisia kuin ovat.
Mitä tämä tarkoittaa?
Pitäisi olla niin, että näemme ihmisen, mutta katsomme asioita. Ihminen on lähellä, asiat kauempana. Ihmisiä ollaan, asioita tehdään. Valitettavasti aina ei näin ole. Monesti ja aina liian usein, me katsomme toisissamme asioita, kun pitäisi nähdä ihminen. Itse asiassa yhteiskunta rakentuu katsomiselle, ei näkemiselle. Televisiota katsotaan, potilaan suuhun katsotaan, lasten perään katsotaan ja silmiin katsotaan.
Mitä tämä tarkoittaa?
Yksinkertaisesti kait sitä, että ihmiset voivat huonosti. Entä jos näkisimme enemmän? Näkisimme televisiossa kuvan maailmastamme, potilaassa kipuilevat ihmisen, lapsessa tulevaisuuden ihmeen ja silmissä syvyyttä, joka kertoo välittämisestä ja yhteydestä. Näkisimme työssämme kumppaneita emmekä katsoisi toisiamme kuin hyödykkeitä, joita ostetaan, myydään tai vaihdetaan.
Mitä tämä tarkoittaa?
Puhumme toisin, aidosti. Asiakas ei ole ”kas, asia”, vaan ihminen nääs, ”nääsihminen”. Näiden nääsihmisten kanssa näkisimme toisiamme ja tekisimme yhdessä. Emme katsoisi sitä, mitä toisesta voimme hyötyä, vaan näkisimme sen, mitä voimme yhdessä saavuttaa. Näkisimme sinne asti, minne ei voi vielä katsoa, joskus tuskin koskaan! Asioita katsomalla sitä ei välttämättä näe milloinkaan, mutta ihmisen näkemisellä se on jo tässä ja nyt.
Tätä se tarkoittaa.
Katsominen ja näkeminen. Muistuttavat toisiaan, mutta eivät ole sama asia. Sanotaan, että vaikka katsoisi, ei välttämättä näe. Jotkut taas näkevät vaikkeivät katsoisi. Kiehtovaa.
Mitä tämä tarkoittaa?
On sanottu, että nykyään ihmiset haluavat tulla katsotuiksi. Olemaan kohteita, objekteja, joita ihaillaan ja jopa palvotaan. Kuitenkin monet psyykkeen ja ihmisyyden asiantuntijat sanovat, että parempi olisi, jos tulisimme ennemminkin nähdyiksi, ihmisinä, subjekteina. Objekteina teemme itsestämme asioita, joita voimme tuunata tarpeen niin vaatiessa . Subjekteina taas olemme ihmisiä, jotka ovat sellaisia kuin ovat.
Mitä tämä tarkoittaa?
Pitäisi olla niin, että näemme ihmisen, mutta katsomme asioita. Ihminen on lähellä, asiat kauempana. Ihmisiä ollaan, asioita tehdään. Valitettavasti aina ei näin ole. Monesti ja aina liian usein, me katsomme toisissamme asioita, kun pitäisi nähdä ihminen. Itse asiassa yhteiskunta rakentuu katsomiselle, ei näkemiselle. Televisiota katsotaan, potilaan suuhun katsotaan, lasten perään katsotaan ja silmiin katsotaan.
Mitä tämä tarkoittaa?
Yksinkertaisesti kait sitä, että ihmiset voivat huonosti. Entä jos näkisimme enemmän? Näkisimme televisiossa kuvan maailmastamme, potilaassa kipuilevat ihmisen, lapsessa tulevaisuuden ihmeen ja silmissä syvyyttä, joka kertoo välittämisestä ja yhteydestä. Näkisimme työssämme kumppaneita emmekä katsoisi toisiamme kuin hyödykkeitä, joita ostetaan, myydään tai vaihdetaan.
Mitä tämä tarkoittaa?
Puhumme toisin, aidosti. Asiakas ei ole ”kas, asia”, vaan ihminen nääs, ”nääsihminen”. Näiden nääsihmisten kanssa näkisimme toisiamme ja tekisimme yhdessä. Emme katsoisi sitä, mitä toisesta voimme hyötyä, vaan näkisimme sen, mitä voimme yhdessä saavuttaa. Näkisimme sinne asti, minne ei voi vielä katsoa, joskus tuskin koskaan! Asioita katsomalla sitä ei välttämättä näe milloinkaan, mutta ihmisen näkemisellä se on jo tässä ja nyt.
Tätä se tarkoittaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
