Jari Ojasti
Johtamisesta ja johtajuudesta puhutaan kuin yksisuuntaisesta kadusta. Vuoden-parin välein esiin pulpahtaa johtamisen ismejä. Ismit otetaan käyttöön ja vyörytetään läpi organisaation yhtä tehokkaasti kuin talvisodassa vyörytettiin juoksuhautoja. Viimeaikainen kirjoittelu kehityskeskustelukäytännöistä näyttää käytännön esimiehen soolona eikä tasavertaisena duettona. Entä jos olisit läsnäoleva johtaja?
Läsnäolevana johtajana saavut aamulla työnteon paikalle, huikkaat hyvän huomenen aulan vastaanottovirkailijalle ja vaihdat kuulumiset osastoassistentin kanssa. Ehdit myös kuunnella naapurihuoneessa istuvan Smithin perheen kuulumiset viikonlopulta. Aamun ensimmäisen vartin aikana jo kolme ihmistä on kokenut tulleensa kuulluiksi ja johtajansa olleen läsnä. Ei paha.
Kello yhdeksän palaverissa olet luonnollisesti läsnä ajoissa, esimerkkinä muille. Mattimyöhäselle annat tehtäväksi miettiä, mikä olisi se pieni askel, joka saisi hänet ensi kerralla tulemaan ajoissa paikalle. Aloitatte agendan läpikäymisen. Kuuntelet intensiivisesti muiden puheenvuoroja sekä havainnoit tapaamisen tunnelmaa ja kunkin eleitä ja ilmeitä. Muutamilla valmentavilla kysymyksillä autat kokouksen osallistujia oivaltamaan uusia näkökulmia keskusteltaviin aiheisiin.
Ennen lounasta käyt läpi päivän sähköposteja. Alaisesi keskeyttää sinut kysymyksellä tulevasta kehityskeskustelusta. Pyydät häntä odottamaan pari minuuttia sähköpostiviestisi viimeistelemiseksi. Viestin lähetettyäsi keskityt intensiivisesti hänen asiaan. Muistutat häntä viimevuotisesta hyvästä suorituksesta kehityskeskustelun ohjaajana, kehut ja rohkaiset. Rohkaistuneena alaisesi palaa työhönsä.
Lähdet lounaalle naapuriosaston vetäjän kanssa, tavoitteenasi on parantaa osastojen välistä yhteistyötä sekä tutustua häneen paremmin. Keskustelette lounaalla ristiriidasta, joka on syntynyt alaisesi ja toisen osaston työntekijän välillä. Päätätte, että sinä hoidat asian kutsumalla molemmat työntekijät yhteiseen kahvihetkeen, jossa keskustelette työtä häiritsevästä ilmiöstä. Lopputuloksena työntekijät toteavat kyseessä olleen väärinymmärryksen.
Lounaan jälkeen pidät toisen viikottaisista vastaanottoajoistasi, vain alaisillesi pyhitetystä keskusteluajasta. Tiimisi on jo oppinut, että tuolloi sinulla on aikaa heille ja heidän työlleen. Autat ratkomaan työn haasteellisia tilanteita. Tarvittaessa annat selkeitä ohjeita uusille tiimisi jäsenille ja opetat tiimiläisiäsi valmentamaan toisiaan.
Päivän päätteeksi keskityt pariin puheluun sekä seuraavan päivän suunnitteluun. Kotiinlähtiessäsi vaihdat muutaman ystävällisen sanan parin tiimiläisesi kanssa, joita et ole kuluneella viikolla jututtanut. Samalla kyselet heidän työkuormastaan sekä yleisestä fiiliksestä.
Kuulostaako edelläoleva vieraalta ja epärealistiselta? Entä jos todella olisit tällainen? Läsnäoleva johtaminen olisi intohimosi ja ammattisi, ei pakkopulla muun työn ohessa. Ihmiset ansaitsevat johtamispalvelunsa ja sinä ansaitset ajan johtamiseen.
perjantai 29. tammikuuta 2010
perjantai 22. tammikuuta 2010
Kehityskeskustelujen lupaava menneisyys
Pentti Martiskainen
Lehtien palstoilla on viime päivinä kirjoitettu paljon kehityskeskusteluista, niiden menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Aiheesta kirjoittaneet voitaneen jakaa ainakin kolmeen ryhmään: Puolustajat, vastustajat ja realistit. Itseni luokittelisin realistien ryhmään. Siihen olen ajautunut nähtyäni kehityskeskustelukäytäntöjä useissa kymmenissä organisaatioissa.
Ne panostukset, jotka viimeisten vuosikymmenten aikana on uhrattu kehityskeskustelujen edistämiseen, ovat epäilemättä huikeat. Periaatteena on usein ollut ”käärmettä pyssyyn” -toimintatapa. Mitä näillä panostuksilla on sitten saatu aikaan? Varmaankin vaihtelevia käytäntöjä ja vaihtelevia tuloksia.
Tiedän hyvin johdettuja ja menestyviä organisaatioita, joissa vuosittaisia kehityskeskusteluja ei käydä. Tiedän vielä useampia organisaatioita, joissa vuotuiset keskustelut ovat väkinäistä pakkopullaa, lähes kaikkien mielestä pelkkä maanvaiva. Tiedän kyllä muutamia organisaatioita, joissa tämä osa-alue hoidetaan hyvin ja jopa menestyksellisesti.
Mikä tässä sitten mättää?
Matalissa nykyorganisaatioissa vuotuisen kehityskeskustelukierroksen suorittaminen suuren alaisjoukon kanssa vie paljon esimiesten työaikaa. Jos konkreettiset hyödyt eivät tunnu olevan suhteessa käytettyyn aikaan, innostus väistämättä laskee. Alaisten puuttuva innostus tai suoranainen vastustus tekevät tilanteen vielä vähemmän innostavaksi. Jos organisaation kulttuuri ei tue avoimuutta ja kaksisuuntaista vuorovaikutusta, hyvät tulokset kehityskeskusteluista ovat tiukassa.
Työntekijöiden näkökulmasta määrämuotoiset ja ulkokohtaisesti toteutetut keskustelut sammuttavat innostuksen asiaan. Jos painotus on negatiivisen palautteen antamisessa vuoden ajalta sekä olemattomien palkankorotusten ja saavuttamattomien bonusten selittelyssä, hyödyt vaihtuvat haitoiksi. Esimiehelle annettavan palautteen mahdollisuuden puuttuminen tekee keskusteluista yksisuuntaisia. Jos näin käy, on pikkujoulujuhla monille ainoa mahdollisuus antaa palautetta pomolleen. Ei siis ihme, että keskivertotyöntekijä toivoo lyhyttä kehityskeskustelua ja nopeaa pääsyä takaisin oikeisiin töihin. Kaikki osapuolet siis huokaavat helpotuksesta, kun vuosittainen kierros on ohi.
So what?
Lopetetaanko siis koko revohka? Aikaa ainakin säästyisi huikeasti. Kuulen jo mielikuvitukseni korvilla voimakkaan hurraa-huudon kautta koko Suomen. Sen taustalta kuuluu kyllä pieni ääni, joka kehottaa miettimään vielä kerran. Jos sittenkin parannettaisiin vain käytäntöjä.
Mutta miten?
Realistina ja pragmaatikkona uskon jatkuvaan avoimeen vuorovaikutukseen johdon ja työntekijöiden välillä. Jos esimiesten johtamistyökalupakista löytyy neljä K-työkalua, homma hoituu niin kehityskeskusteluissa kuin niiden ulkopuolellakin. Nämä K-kalut ovat KIINNOSTUS, KANNUSTUS, KIITOS ja KORJAAVA PALAUTE. Niiden pitäisi olla meidän kaikkien käytössä viikoittain, kuukausittain, vuosittain. Eli siis aina!
Miksi odottaa vuosittaista kehityskeskustelua (tai pikkujoulua), kun voit puhua alaisesi tai esimiehesi kanssa nyt heti. Ja vaikka ihan kaikista asioista.
PM/22.1.
Lehtien palstoilla on viime päivinä kirjoitettu paljon kehityskeskusteluista, niiden menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Aiheesta kirjoittaneet voitaneen jakaa ainakin kolmeen ryhmään: Puolustajat, vastustajat ja realistit. Itseni luokittelisin realistien ryhmään. Siihen olen ajautunut nähtyäni kehityskeskustelukäytäntöjä useissa kymmenissä organisaatioissa.
Ne panostukset, jotka viimeisten vuosikymmenten aikana on uhrattu kehityskeskustelujen edistämiseen, ovat epäilemättä huikeat. Periaatteena on usein ollut ”käärmettä pyssyyn” -toimintatapa. Mitä näillä panostuksilla on sitten saatu aikaan? Varmaankin vaihtelevia käytäntöjä ja vaihtelevia tuloksia.
Tiedän hyvin johdettuja ja menestyviä organisaatioita, joissa vuosittaisia kehityskeskusteluja ei käydä. Tiedän vielä useampia organisaatioita, joissa vuotuiset keskustelut ovat väkinäistä pakkopullaa, lähes kaikkien mielestä pelkkä maanvaiva. Tiedän kyllä muutamia organisaatioita, joissa tämä osa-alue hoidetaan hyvin ja jopa menestyksellisesti.
Mikä tässä sitten mättää?
Matalissa nykyorganisaatioissa vuotuisen kehityskeskustelukierroksen suorittaminen suuren alaisjoukon kanssa vie paljon esimiesten työaikaa. Jos konkreettiset hyödyt eivät tunnu olevan suhteessa käytettyyn aikaan, innostus väistämättä laskee. Alaisten puuttuva innostus tai suoranainen vastustus tekevät tilanteen vielä vähemmän innostavaksi. Jos organisaation kulttuuri ei tue avoimuutta ja kaksisuuntaista vuorovaikutusta, hyvät tulokset kehityskeskusteluista ovat tiukassa.
Työntekijöiden näkökulmasta määrämuotoiset ja ulkokohtaisesti toteutetut keskustelut sammuttavat innostuksen asiaan. Jos painotus on negatiivisen palautteen antamisessa vuoden ajalta sekä olemattomien palkankorotusten ja saavuttamattomien bonusten selittelyssä, hyödyt vaihtuvat haitoiksi. Esimiehelle annettavan palautteen mahdollisuuden puuttuminen tekee keskusteluista yksisuuntaisia. Jos näin käy, on pikkujoulujuhla monille ainoa mahdollisuus antaa palautetta pomolleen. Ei siis ihme, että keskivertotyöntekijä toivoo lyhyttä kehityskeskustelua ja nopeaa pääsyä takaisin oikeisiin töihin. Kaikki osapuolet siis huokaavat helpotuksesta, kun vuosittainen kierros on ohi.
So what?
Lopetetaanko siis koko revohka? Aikaa ainakin säästyisi huikeasti. Kuulen jo mielikuvitukseni korvilla voimakkaan hurraa-huudon kautta koko Suomen. Sen taustalta kuuluu kyllä pieni ääni, joka kehottaa miettimään vielä kerran. Jos sittenkin parannettaisiin vain käytäntöjä.
Mutta miten?
Realistina ja pragmaatikkona uskon jatkuvaan avoimeen vuorovaikutukseen johdon ja työntekijöiden välillä. Jos esimiesten johtamistyökalupakista löytyy neljä K-työkalua, homma hoituu niin kehityskeskusteluissa kuin niiden ulkopuolellakin. Nämä K-kalut ovat KIINNOSTUS, KANNUSTUS, KIITOS ja KORJAAVA PALAUTE. Niiden pitäisi olla meidän kaikkien käytössä viikoittain, kuukausittain, vuosittain. Eli siis aina!
Miksi odottaa vuosittaista kehityskeskustelua (tai pikkujoulua), kun voit puhua alaisesi tai esimiehesi kanssa nyt heti. Ja vaikka ihan kaikista asioista.
PM/22.1.
torstai 14. tammikuuta 2010
Kieltä en käy kieltäen
Ville Lähdesmäki
Eräänä päivänä kävellessäni töihin huomasin vaateliikkeen ikkunassa mainoksen. Siinä sanottiin, että ”pikkutakkeja isoille miehille”. Jostain oudosta syystä tämä mainos sai minut pohtimaan kielen vaikutusta mielikuviin, ajatteluun ja käsityksiin. Olematta kielitieteilijä minusta on hauskaa pohtia kielen eri puolia ja sitä, miten kieltä käytetään.
Minusta kieli kertoo ajattelutavoista. Esimerkiksi: mitä kertoo se, että englanninkielessä totuudella on määräinen artikkeli (the truth), kun taas valheella epämääräinen (a lie)? Johtuuko tämä siitä, että toisin kuin valheita totuuksia voi olla vain yksi ja määrätty? Jos näin on, mitä tarkoittaa se, että maailman valtakielellä maailma on yksitotuuksinen. Kieli asettaa meille näin ajattelun rajat. Nämä rajat taas ohjaavat mielikuviamme ja käsityksiämme.
Luin mielenkiinnolla Helsingin Sanomissa olleen Vieraskynän (HS 31.12.2009). Siinä Jakke Holvas väitti, että nykyään kaikki selitetään talouden termein. Talousmetafyysikon mukaan tällainen talouskäsitteisiin turvautuva ”on kuin ihminen, joka etsii hukkaamiaan avaimiaan katulampun valaisemalta alueelta, koska vain sieltä hän voi ne löytää”. Lisäksi ilmiöt saavat hänen mukaansa nimiä, jotka eivät kuvaa ilmiötä: kansalaisia kutsutaan asiakkaiksi, jotka ovat vapaita kuluttajia.
Ottamatta kantaa siihen, onko tutkija oikeassa vai väärässä - ehkäpä sekä-että, niin esimerkkimme kertoo siitä, kuinka kieli ohjaa ajatteluamme, mutta myös rajoittaa sitä. Tulisiko tästä ilmiöstä olla huolissaan. Mielestäni aina kun kieltä ja sen käyttöä pyritään kaventamaan, ohjaamaan tai supistamaan tulisi olla varuillaan: sanovathan monet filosofitkin, että totuus on kielen ominaisuus. Tarkemmin määriteltynä väitelauseen ominaisuus. Eli kun käytämme kieltä, niin määritämme omaa totuuttamme väitteiden ja käsitteiden avulla.
Onkin ollut ilahduttavaa huomata myös yritystä käsitteiden uudelleen tulkintaan ja laajentamiseen. Esimerkiksi ystäväni Antti Kylliäinen on viime aikoina – runsaasti myös mediassa – pyrkinyt avaamaan sitä, mitä armo riisuttuna hengellisestä viitekehyksestä voisi tarkoittaa työelämässä. Antti on oikealla asialla. Hän ei pyri hengellistämään työelämää (silloin hän olisi kait uskontometafyysikko?), vaan purkamaan käsitteen merkityksen osiin ja sanoittamaan sen ydin työelämän terminologialla. Tässä tapauksessa kielen tehtävänä on välittää vanha informaatio uudella kielellisellä tavalla.
Olisi toivottavaa, että kielenkäyttömme säilyisi elävänä. Erityisesti työhaasteiden keskellä. Olen kehitellyt itselleni muutamia harjoituksia, jolla treenaan tätä omassa työssäni: 1) Selitän asian itselleni kuten selittäisin sen 10-vuotiaalle lapselle, 2) Erottelen ydinkäsitteet ja pyrin selittämään asian itselleni ilman näiden käyttämistä sekä 3) pyrin välttämään sivistyssanoja, ammattisanastoa ja sanahelinää. Tiedän, etten ole onnistunut näissä kovin hyvin, mutta jatkan harjoituksia.
Ps. Hauska artikkeli, joka sivuaa teemaa: http://www.economist.com/opinion/displaystory.cfm?story_id=15213613
Eräänä päivänä kävellessäni töihin huomasin vaateliikkeen ikkunassa mainoksen. Siinä sanottiin, että ”pikkutakkeja isoille miehille”. Jostain oudosta syystä tämä mainos sai minut pohtimaan kielen vaikutusta mielikuviin, ajatteluun ja käsityksiin. Olematta kielitieteilijä minusta on hauskaa pohtia kielen eri puolia ja sitä, miten kieltä käytetään.
Minusta kieli kertoo ajattelutavoista. Esimerkiksi: mitä kertoo se, että englanninkielessä totuudella on määräinen artikkeli (the truth), kun taas valheella epämääräinen (a lie)? Johtuuko tämä siitä, että toisin kuin valheita totuuksia voi olla vain yksi ja määrätty? Jos näin on, mitä tarkoittaa se, että maailman valtakielellä maailma on yksitotuuksinen. Kieli asettaa meille näin ajattelun rajat. Nämä rajat taas ohjaavat mielikuviamme ja käsityksiämme.
Luin mielenkiinnolla Helsingin Sanomissa olleen Vieraskynän (HS 31.12.2009). Siinä Jakke Holvas väitti, että nykyään kaikki selitetään talouden termein. Talousmetafyysikon mukaan tällainen talouskäsitteisiin turvautuva ”on kuin ihminen, joka etsii hukkaamiaan avaimiaan katulampun valaisemalta alueelta, koska vain sieltä hän voi ne löytää”. Lisäksi ilmiöt saavat hänen mukaansa nimiä, jotka eivät kuvaa ilmiötä: kansalaisia kutsutaan asiakkaiksi, jotka ovat vapaita kuluttajia.
Ottamatta kantaa siihen, onko tutkija oikeassa vai väärässä - ehkäpä sekä-että, niin esimerkkimme kertoo siitä, kuinka kieli ohjaa ajatteluamme, mutta myös rajoittaa sitä. Tulisiko tästä ilmiöstä olla huolissaan. Mielestäni aina kun kieltä ja sen käyttöä pyritään kaventamaan, ohjaamaan tai supistamaan tulisi olla varuillaan: sanovathan monet filosofitkin, että totuus on kielen ominaisuus. Tarkemmin määriteltynä väitelauseen ominaisuus. Eli kun käytämme kieltä, niin määritämme omaa totuuttamme väitteiden ja käsitteiden avulla.
Onkin ollut ilahduttavaa huomata myös yritystä käsitteiden uudelleen tulkintaan ja laajentamiseen. Esimerkiksi ystäväni Antti Kylliäinen on viime aikoina – runsaasti myös mediassa – pyrkinyt avaamaan sitä, mitä armo riisuttuna hengellisestä viitekehyksestä voisi tarkoittaa työelämässä. Antti on oikealla asialla. Hän ei pyri hengellistämään työelämää (silloin hän olisi kait uskontometafyysikko?), vaan purkamaan käsitteen merkityksen osiin ja sanoittamaan sen ydin työelämän terminologialla. Tässä tapauksessa kielen tehtävänä on välittää vanha informaatio uudella kielellisellä tavalla.
Olisi toivottavaa, että kielenkäyttömme säilyisi elävänä. Erityisesti työhaasteiden keskellä. Olen kehitellyt itselleni muutamia harjoituksia, jolla treenaan tätä omassa työssäni: 1) Selitän asian itselleni kuten selittäisin sen 10-vuotiaalle lapselle, 2) Erottelen ydinkäsitteet ja pyrin selittämään asian itselleni ilman näiden käyttämistä sekä 3) pyrin välttämään sivistyssanoja, ammattisanastoa ja sanahelinää. Tiedän, etten ole onnistunut näissä kovin hyvin, mutta jatkan harjoituksia.
Ps. Hauska artikkeli, joka sivuaa teemaa: http://www.economist.com/opinion/displaystory.cfm?story_id=15213613
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
