Reppu ja reissumies ja Syros

Tapio Aaltonen

Se oli elämäni hienoimpia reissuja. Meitä oli 11 suomalaista opiskelemassa teemaa nimeltä Transformative coaching. Ohjaajamme olivat Syros-saaren lumoava luonto, ryhmämme heittäytyminen sekä Richard Bowell, jonka tunnen vuosien takaa.

Aurinkoa, keskusteluja katoksen alla edessämme sininen välimeri ja mereen syöksyvät Syroksen vuoret. Kävelyä rannalla ja rinteillä, timjamin tuoksua. Iltaisin kreikkalaisia herkkuja paikallisissa ravintoloissa, viiniä ja pöytäpuheita. Pakahduttavaa läsnäoloa ryhmän kanssa, suurin osa kollegoitani.

Tämä kaikki opetti minua yltäkylläisellä voimalla. Mutta varsinainen opetus tuli paluumatkalla.

Unohdin, siis hukkasin, reppuni kahteen kertaan. Repussa oli tietokoneeni, avaimeni, arjen tärkeimmät käyttöesineeni. Puhelin oli onneksi taskussa.

Aamu-unohdus kesti vain muutaman minuutin, kun piilotajuntani alkoi hälyttää: tuliko reppu takaboksiin? Taksin kurvaus takaisin, ja siellä reppu kyhjötti portin pielessä.

Sitten sama uudelleen kymmenen tuntia myöhemmin Kööpenhaminan lentoasemalla.

Tällä kertaa olin ilman reppua pitkälti toista tuntia edes tajuamatta koko asiaa. Luulin, että reppu oli viereisessä laukkukasassamme. Tilanne valkeni juuri ennen koneen lähtöä, ja suoritin paniikkipikajuoksun kentän infotiskille. Ei ollut tietoa.

Onneksi Martiskaisen Pentillä leikkasi juoksusuoritukseni aikana. Hän singahti aiempaan palaveripaikkaamme, jossa reppu loikoili yksikseen. Kentän turvasysteemi ei minun helpotuksekseni ollut toiminut.

Seuraavana aamuna kotona vajosin mietteisiini. Mitä repun tarina kertoo minusta? Alkavaa dementiaa? Hajamielisyyttä? Holtiton luonne? Minua ei helpottanut tieto, etten koskaan aiemmin ollut unohtanut reppuani. Monia muita asioita kyllä.

Sitten oivalsin sen. Minulla on tarve jättää reppuni.

Jatko-oivallus tuli heti perään. Minun on aika jättää reppuni.

Harvoin olen tajunnut mitään niin kirkkaasti. Se lauantaiaamun hetki 11.5.2013 klo 6.30 oli kokemus, joka kasvoi tajunnassani megamittaan. Maslow käyttäisi siitä nimeä Peak experience.

Olen nyt muutaman päivän ajan miettinyt reppuni viestiä. Eilen töihin lähtiessäni jätin repun kotiin kaikkine papereineen. Otin vaatimattoman olkakassin, johon panin tietokoneen ja vihon. Ajattelin sen symboloivan ajatustani repun jättämisestä.

Reppuuni on kertynyt tavaroita, tapoja, ajatuksia, uskomuksia, tarpeellisia ja tarpeettomia tekemisiä, muistoja, murehtimisia, märehtimisiä.  Niitä kuljetan mukanani. On aika jättää ne. Mitä se lopulta tarkoittaa, siihen olen löytänyt jo joitakin vastauksia, lisää varmasti tulee. Sen varmistaa reppuvihkoni, jonka ääressä aion viipyä joka aamu lyhyen tai pitemmän hetken.

Toivon palaavani Syrokselle. Seuraavan reissun teen ilman reppua kevein askelin.

Hidas ajattelu – todellista tehokkuutta

Pirjo Ahonen

Aurinko paljastaa ikkunoiden ankean harmauden ja nurkkien pölypallot. Iskee hinku ottaa rätti käteen. Siivotessani tulen samalla puunanneeksi osan niistä pölyistä, joita olen kerryttänyt talven aikana pääni vinttikomeroon. Tuntuu, että talven ja kaiken kiireen keskellä ei ole ehtinyt edes pysähtyä ajattelemaan sitä mitä on ajatellut. Olenko lopulta ajatellut yhtään mitään, ainakaan mitään tärkeää ja pysyvää.

Olin heittämässä lehtiä kirjahyllystä pois, kun käteeni osui vanha Lapsen maailma (6-7/2010). Haastateltavana oli tulevaisuudentutkimuksen professori Sirkka Heinonen. Artikkelissa Hitaus hyveeksi. Heinonen puhuu hidastamisen puolesta ja väittää, että työntekijöiden tulosvastuu on mennyt äärimmäisyyksiin. Sen paineissa ei nähdä, että luova innovointi vaatii aikaa. Ihmisellä on luontainen tarve hiljaisuudelle.

Muistin erään kohtaamisen asiakkaani kanssa. Hän kysyi, kuinka valmennukset ovat mielestäni muuttuneet niiden 15 vuoden aikana, joina olen työyhteisöjä valmentanut. Asiaa oikeastaan vielä miettiessäni kuulin itseni jo vastaavan: ihmisillä oli ennen enemmän aikaa. Tätä aikaa he käyttivät työnsä prosessointiin. Nykyään, kokemukseni mukaan, uuden tiedon omaksumiseen ei anneta tarpeeksi aikaa.

Onko ihminen sitten muuttunut viimeisen 15 vuoden aikana? Väitän, että ei ole. Eikä tule muuttumaankaan. Kykymme ottaa vastaan ja käsitellä uusia asioita on – ikävä todeta se näin julkisesti – rajallinen ja hidas.

Ympärillä oleva maailma puolestaan on muuttunut yhä rajattomammaksi ja nopeammaksi. Jääkö yksittäinen työntekijä jalkoihin? Jää, jos hänelle ei anneta aikaa asioiden omaksumiseen ja ymmärtämiseen. Työyhteisöjen vitsaus on, että hitautta ja hidasta ajattelua pidetään paheina – ja paheistahan pitää päästä eroon keinolla millä hyvänsä. Nopeus on sen sijaan nostettu hyveeksi ja tehokkuusajattelun tärkeimmäksi mittariksi.

Olemmeko tehokkuudessamme unohtaneet miten ihmisen psyyke, aivot ja oppiminen toimivat? Nopeissa käänteissä kiireellä tehdyt ratkaisut ovat harvoin onnistuneita ratkaisuja. Sanonta ”hiljaa hyvää tulee” ei ole muodikas. Väitän kuitenkin, että vanhassa kansanviisaudessa on syvä ymmärrys. Hitaalle ajattelulle annettu aika näkyy työyhteisöissä laadukkaampina ajatuksina. Tämä hyödyttää yrityksiä, sillä tuloksena on lopulta kauaskantoisempia ja kestävämpiä ratkaisuja.

Heinonen muistuttaa, että hitauteen ei yritysmaailmassa ole useinkaan mahdollisuutta täysin heittäytyä. Sitä voi kuitenkin elää rytmitettynä rinnakkain hektisen ja nopean tavan kanssa. Tällöin hitaus – ellei mitään muuta – toimii ainakin hyvänä puskurina työn kiireelle.

Alkavan kesäkauden kynnyksellä on helppo ajatella joutilaisuutta. Usein meitä romantisoiden muistutetaan: ”miten ihanaa onkaan istua kesämökin verannalla ja kuunnella luonnon hiljaisuutta ajattelematta mitään”. Romantisointia tai ei, tuota me tarvitsemme; aikaa ja hiljaisuutta.

On vaikea antaa itselle lupa joutilaisuuteen ja hitauteen, kun nurkan takana odottaa liuta tekemättömiä töitä ja vaativia asiakkaita. Heinonen painottaa, että oikea rytmi on kaiken koossa pitävä voima. Kun meillä tietyt raamit ja rytmi, on helpompi ennakoida ja ottaa breikki. Heinosen mielestä rytmitystä ovat vaikkapa säännölliset ruoka-ajat. Tee päivällä mitä teet, mutta kotona on ruoka kello viisi.