Markus PessiNyt jo historiallinen megatapahtumaviikonloppu Euroviisuineen ja MM-kultineen vahvisti suuresti uskoani Suomen tulevaisuuteen.
Vaikka kultamitali on monin tavoin kansallinen odotusten täyttymys, silti vaikutuin ja liikutuin erityisesti perjantaina katsellessani Paradise Oskarin semifinaaliesitystä. Miksi tämä oli niin huikeaa? Minulle Axelin esitys oli valtava lisätodistus suomalaisen tunneilmaston lämpenemisestä – suoranaisesta häpeäkadosta.
Kuvitellaan nuori mies, jolla on hiukan musiikkikoulutusta takana, vain ihan vähän. Hänellä on vanha, nailonkielinen Landola-kitara, joka ei ole erityisen rock-uskottava soitin, mutta hän pitää siitä. Hän on asiasta innostunut ja säveltää ja sanoittaa laulun itselleen tärkeästä teemasta, eli avaa sisintään. Hän jopa nauhoittaa sen vanhempiensa kellarissa.
Tässä kohtaa tapahtumien kulku muuttuu dramaattisesti. Tämä nuori mies EI kantaesitä kappalettaan sydän kritiikin pelosta väristen tyttöystävälleen kuuden vuoden seurustelun jälkeen, mikä sitten jääkin hengentuotteen ainoaksi esitykseksi. VAAN hän laittaa sen Internetiin ja päätyy valtavalle lavalle, valojen välkkeeseen, satojen miljoonien katsojien eteen, mies ja kitara-otteella, suuri-egoista esittävien diivojen pyroteknisten spektaakkeleiden lomaan. Ja mitä hän tekee? Kompastuu mennessään lavalle, kaataa mikrofonin, aloittaa väärältä korkeudelta vain huomatakseen äänenmurroksen iskeneen - taas kerran? Ei, hän loistaa tyytyväisyyttä ja levollisuutta, flirttailee kameran kanssa luontevasti ja nauttii silminnähden hetkestä vailla epäonnistumisen ja häpeän pelkoa!
Katsojana tunnen, en kateutta tai halua arvostella, vaan liikutusta siitä, että saan todistaa tämän nuoren miehen suurta hetkeä ja huikeaa onnistumista, myötäiloita siitä ja huomata, minkä ajatus- ja tunnevyöryn se itsessäni aikaansaa. Valtava elämys!
Miten tämä liittyy kansakunnan tulevaisuus-pohdintoihini? Varsin usein työskennellessäni työyhteisöjen kanssa päädymme työstämään vuorovaikutuksen teemoja: viestit eivät tunnu menevän perille, tulee väärinkäsityksiä, konfliktejakin, ihmiset eivät osallistu, ilmapiiri on negatiivinen… Teemat näyttäisivät olevan samansuuntaisia myös eri kulttuureissa, mutta jotenkin tuntuu, että me täällä härmässä lähdemme tässä asiassa hieman takamatkalta. Ylpeyshän voi käydä lankeemuksen edellä, mutta olisiko käynyt niin, että varoessamme toistemme ylpistymistä olemme samalla minimoineet positiivisen, rakentavan vuorovaikutuksen, jota väistämättä tarvitaan terveen itsetunnon rakentamiseen. Heikko itsetunto näyttäytyy usein muita alaspainavana egoiluna, jonka taas voi tulkita ylpeydeksi. Ylpeyteen on luontevaa vastata haastavalla kritiikillä ja kehä on näin valmis. Jotenkin minusta tuntuu, että tämä kehä on katkeamassa yhä kiihtyvällä vauhdilla.
Kehitys ”joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan”-ajattelusta ylpeyden varomisen kautta nykytilaan on ollut huikea. Juuri tästä uudenlaisesta positiivisuudesta, jossa onnistumisen mahdollisuus voittaa epäonnistumisen pelon, olen näkevinäni todisteita näiden nuorukaisten edesottamuksissa. He pystyvät aidosti parhaimpaansa painetilanteessakin ja se riittää heille, ja monesti se riittää vielä huikeaan tulokseen ja kansalliseksi ylpeydenaiheeksi meille kaikille.
Toki tämä kehitys tuo haasteitakin – erot ikäpolvien ja yksilöiden välillä lisääntyvät. Nuorten kiekkoleijonien vaivoin pidätelty innokkuus ja ei-niin-nuorten kisakommentaattoreiden hymytön nöyryys–johtajuus-keskustelu ovat tästä hyvä esimerkki. Koulussa opettajat tuskailevat kurinpidon kanssa häpeärangaistusten menetettyä tehonsa – rehtorin puhuttelu onkin mielenkiintoinen mahdollisuus ajatusten vaihtoon. Y-sukupolven saapumista työelämään seurataan mielenkiinnolla ja sen vaikutuksia johtamiseen tutkitaan odottavaisina.
Arvostusta ja auktoriteettia ei enää anneta, se pitääkin ansaita. Innostaminen ja motivoiminen perustuvatkin ihmisten yksilöllisten arvojen ja motiivien huomioimiseen. Perinteinen titteliin, ikään, meriitteihin ja vastaaviin perustuva logiikka menettää tehoaan. Tilalle tulee rakentavassa vuorovaikutuksesta syntyvä luottamus ja kunnioitus. Tarvitaan läsnäoloa, kohtaamista, kykyä tunneilmaisuun, kuuntelemista ja kuulluksi tulemista.
Muutos on varmasti haaste, mutta myös mahdollisuus meille kaikille ikäluokasta riippumatta. Kukapa ei haluaisi tervettä, hyvää itsetuntoa. Kaikki merkit viittaavat siihen, että tulevaisuudessa on tarjolla enemmän mahdollisuuksia rakentavaan vuorovaikutukseen, jota tarvitaan itsetunnon rakentumiseen. Toiset meistä ovat pidemmällä kuin toiset, joten kärsivällisyyttä ja ymmärtämystä tarvitaan. Mutta nämä haasteethan ovat jälleen niitä vuorovaikutuksen kehittämismahdollisuuksia.
Edessä loistava, ihmislähtöisempi tulevaisuus!
