sunnuntai 13. huhtikuuta 2008

Suren, olen siis elossa

Lari Junkkari

Aurinko paistaa yhä korkeammalta. Väkevästi työntyy elämä esiin maaperästä, määrätietoisesti lintujen siivet vievät kohti pohjoista. Elämä monissa eri muodoissaan on ilmiselvästi esillä. Kaiken tuon keskellä olen myös vanhenemisen ja kuoleman mietteissä.

Tätä kirjoittaessani on yhdeksän päivää siihen kun täytän 60 vuotta. Iän karttuminen ei tunnu pahalta, pikemminkin päinvastoin. Vuodet ovat tuoneet mukanaan jotain oikein hyvää: elämän monimuotoisen mysteerin tutkimista ja siihen liittyvää rauhaa. Kuolema on tullut lähelle kollegan äkillisen lähdön muodossa. Uudelleen ja uudelleen hämmästyttää tuo äkillisyys ja peruuttamattomuus. Aivan äsken hän oli vielä tuossa, keskellämme, ja nyt hän ei olekaan siinä; emme voi koskettaa, emme voi puhua; katse ei enää tavoita katsetta.

Minulle tärkeän maailmankatsomukseni mukaan ajattelen kollegani siirtyneen toiselle tasolle, toiseen ulottuvuuteen, toiseen todellisuuteen. Sinne esteettömään näkemiseen ja kiireettömään oivaltamiseen. Elämä ei lopu kuolemassa, vaan se kypsyy lopulliseen muotoonsa.

Oma työyhteisöni on joutunut miettimään, miten me yhdessä kohtaamme kollegamme poismenon. Olemme löytäneet toimintoja, joiden kautta voimme ilmaista ajatuksiamme ja tunteitamme. Olennaista on kysyä itseltään, kuka tuo henkilö oli ja on minulle ja millä tavalla häntä suren. Suru on yksi ihmisen perustunteista. Murheen ja surun kokeminen on ihmisen normaali reaktio hänen kokiessaan ikäviä asioita kuten menetyksiä. Surun läsnäolo ei kuitenkaan sulje pois muita tunteita kuten ilon ja kiitollisuuden tunteita. Meille tärkeän ihmisen kohdalla juuri nämä tunteet voivatkin olla päällimmäisiä. Kiitämme hänestä ja hyvillä mielin muistamme niitä iloisia asioita, joita hänen kanssaan koimme.

Erilaisissa suomalaisissa organisaatioissa on viime vuosina laadittu monenlaisia kriisisuunnitelmia ja hätätilaohjeistuksia. Julkishallinnossa ne alkavat olla jo suorastaan pakollisia. Myös yksityisellä puolella on tajuttu, että yhteisö tarvitsee selkeän näyn siitä, miten edetään, kun jotain odottamatonta ikävää tapahtuu.

Olettamukseni on, että useimpia työyhteisöjä varten ei kuitenkaan ole olemassa suunnitelmaa siitä, miten eri tahot toimivat suru-uutisen tullessa. Useimmiten varmasti osataan toimia hyvin, koska myötätunto, yhteinen ihmisyys, työtoveruus ja yleiset käytöstavat antavat hyvän pohjan surutyöskentelyyn. Silti on tarvetta kirjata hyviä käytäntöjä: mitä toimitusjohtajan tulee tehdä, mitä hallituksen, mitä HR-osaston, mitä lähiesimiehen, mitä tiimin tai muun työntekijäryhmän? Miten lähestymme omaisia, miten olemme läsnä hautajaisissa, miten puramme tunteitamme ja hoidamme de-briefingin?

Elämä on arvaamaton ja hauras, ihminen on pieni. Suru on lähempänä kuin luulemmekaan. Surun kokeminen ja sen ilmaiseminen kertoo yhden tärkeän asian: olen elossa, voin ja saan surra!


Lari Junkkari

1 kommentti:

Jussi Ruokomäki kirjoitti...

Kauniisti kirjoitettu, Lari. Linkkasin tekstiin omassani.