Peilinä peilissä

Eeva Pitkänen

Oletko ajatellut, kuinka monet kasvot kohtaat päivittäin? Aamulla mahdollisesti puolison ja perheen, työmatkalla kanssamatkustajat, töissä kollegat, alaiset, esimiehen. Päivän aikana asiakkaita, yhteistyökumppaneita, lounastarjoilijan, kaupan kassan, ystäviä.

Mitä näet noista kasvoista? Ehkä ystävällisyyttä, rakkautta, hyväksyntää. Tai kiirettä, tuskaisuutta, epäilevyyttä, riittämättömyyttä. Joskus jopa pelkoa.

Ehkä aikasi ei ole riittänyt, että olisit pysähtynyt tietoisesti pohtimaan, mitä olet nähnyt. Tunnetasolla viesti useimmiten tulee perille.

Muiden kasvot, ilmeet ja reaktiot ovat peilejämme. Ne kertovat meistä itsestämme.  Lainaan Martti Lindqvistin sanoja: ”Reaktio on hänen omansa, hänen persoonalleen tai roolilleen tyypillinen, mutta koska minä olen houkutellut sen esiin, se kertoo myös siitä, mitä alun perin panin sanoillani tai toiminnallani liikkeelle.”

Jos näen hyväksyntää, minä hyväksyn. Jos näen rakkaudettomuutta, en itse rakasta. Jos näen pelkoa, en ole kyennyt rakentamaan luottamusta. Jos näen ahdistuneisuutta, en ehkä ole osannut kuulla toista. Lindqvistin mukaan vuorovaikutuksessa alkuperäinen kuva ei palaudu minulle identtisenä kopiona omasta itsestäni, vaan sen kääntöpuolena.

Me tarvitsemme toisiamme peileiksi, voidaksemme kehittyä ihmisinä. Tulemme tietoiseksi siitä, millaisia olemme. ”Tietoisuus tarkoittaa kykyä siirtyä tajunnan peilissä sille tasolle, missä itse on oman pohdintansa ja arviointinsa kohde. Kaikki ihmisen korkeimmat henkiset toiminnot perustuvat tähän. Psyyken eri tasojen välille syntyy liike, jonka avulla otan itseeni välimatkaa, valitsen, kritisoin, annan tunnustusta ja luon.” (Lindqvist)

Kaikkiin peileihin pätevät samat säännöt. Voidakseni arvioida pelikuvaani, minun pitää ehtiä pysähtymään peilin eteen. Pitää arvioida, mitä näen ja kuinka tyytyväinen olen näkemääni. Onko hampaiden väliin jäänyt ruokaa, onko tukka valahtanut liikaa otsalle, huulipunaa hampaissa? Näenkö epätietoisuutta, väsymystä, paheksuntaa? Tai ehkä pilkettä silmäkulmassa, iloa, rakkautta.

Näkemäni perusteella minun on päätettävä, mitä haluan muuttaa. Joudun ehkä kohtaamaan kipeitä asioita ja sanomaan ääneen nämä vaikeat tunteet, mutta tuloksena voi olla oivaltaminen, eheytyminen ja rohkeuden kasvaminen.

Kun kohtaat seuraavat kasvot, katso tarkasti, mitä näet.

(Lainaukset Martti Lindqvistin kirjasta ”Unelma rohkeasta elämästä”)

Minä omistan aikani

Esa Pohjanheimo

Jossain vaiheessa ihmisen historiassa tuli tarpeelliseksi mitata aikaa vähän tarkemmin kuin asteikolla päivä-yö. Kaksitoistajärjestelmän puitteissa vuoden kierto jaettiin yksiköihin aina sekuntiin saakka. Karkausvuosien avulla saatiin kalenteri riittävään hyvään synkroniin maailman kanssa. Sittemmin tämä tarkkuus todettiin riittämättömäksi ja määritelmää tarkennettiin. Nyt ”sekunti on 9 192 631 770 kertaa sellaisen värähtelyn jaksonaika, joka vastaa cesium-133-atomin siirtymää perustilan ylihienorakenteen energiatasojen välillä” (wikipedia.org/wiki/Sekunti). Mittaustarkkuus vaikuttaa riittävältä. Aikaan liittyviä ongelmia kuitenkin on jäljellä – ainakin tehokkuus ja ns. hallinta.

Tehokkuus liittyy siihen kuinka paljon ja minkälaisia tuloksia, suoritteita tai aikaansaannoksia syntyy aikayksikköä kohden. Ja pitääkö syntyä, kysyvät ainakin downshiftaajat. Mikä on joutilaisuuden tehokkuusarvo, jos sen tuloksena on hyvä mieli muttei mitään näkyvää? Vai onko joutilaisuus sittenkin tehokasta, jos sen jälkeinen aikatuottavuus onkin aikaisempaa korkeampaa tasoa? Me luultavasti tiedämme oman vastauksemme, mutta emme aina toimi sen mukaan. Ainakaan minä en toimi ja puheista päätellen muutama muukin kipuilee tämän asian kanssa.

Hallintaan liittyy olennaisesti kysymys ajan omistamisesta. Onko aikani minun omaani siinä mielessä, että voin suvereenisti päättää sen käyttämisestä, ja kunnioittavatko muut aikaani oikealla tavalla? Kun sovin työn tekemisestä tai kaupassa käynnistä perheen kanssa, teen omaa aikaani koskevan käyttösopimuksen, mutta siihen ei kuulu esimerkiksi seuraava: Kollega lähettää sähköpostin liitteenä raportin torstaina klo 16.15 ja pyytää siihen kommentit seuraavaan aamuun klo 9.00 mennessä, jolloin palaveri alkaa. Siis ellei tällaisesta iltatyöstä ole erikseen sovittu. Tämä kuitenkin näyttää olevan hyvin tavallista suhtautumista toisen aikaan – voin ottaa sitä käyttöön omaksi hyväkseni, kun tarvitsen. Ja me myös suostumme antamaan aikaamme pois, kun joku sitä on ottamassa. Tehokkuus- ja hallintaongelmat tuottavat huomattavan määrän kiireen tuntua ja muuta huonovointisuutta työssä ja myös työn ulkopuolella.

Ehdotankin, että suhtautuisimme toisen aikaan kuin hänen omaisuuteensa, jolla on perustuslain antama suoja. Voimme pyytää vaikkapa autoa käyttöömme kauppareissua varten, mutta ilman lupaa se on luvaton käyttöönotto tai varkaus – rikollista ja tuomittavaa. Luultavasti kaikilla olisi vähän helpompaa, jos esimerkiksi työssä sopisimme ajan suhteen päiväkotisäännön – ”kädestä ei saa ottaa mutta voi pyytää lainaksi”. Ja tämän nojalla voimme paremmin myös kieltäytyä luovuttamasta ei-sovittua eli sopimatonta aikaa muiden käyttöön.