Otsikko ei viittaa sen kummemmin matematiikkaan kuin urologiaan, vaan alueeseen, josta käytetään nimityksiä elämän hallinta tai elämänhallinta. Voiko elämää hallita, omaa elämäänsä? Tai edes omaa puhelintaan?
Eräälle insinöörille kävi taannoin sitten sellainen mielenkiintoinen tapahtuma, että kännykkä, joka oli jonkin aikaa osoittanut dementian oireita, päätti ruveta taskulampuksi! Kun painoi mitä tahansa näppäintä, niin se jäi jumiin ja näytti pelkkää valkoista valoa koko ruudun täydeltä.
Näppärä insinööri päätti korjata ongelman itse. Ensin hän päivitti netin kautta PC Suite -ohjelman uuden version sekä tallensi nimet ja kalenterin muistikortille. Sitten hän kytki kaapelin kännykästä tietokoneeseen ja rupesi päivittämään uutta ohjelmaversiota. Se ei oikein toiminut ja lopulta tuli tieto, että kännykässä on jo uusin versio. Jumiutumisongelma jatkui ja insinööri valitsi vaihtoehdon: poista ohjelma ja lataa se uudelleen. Näin tapahtui ja erinäisten vaiheiden jälkeen ruudulle tuli lopulta teksti: valmis.
Näppärä insinööri päätti korjata ongelman itse. Ensin hän päivitti netin kautta PC Suite -ohjelman uuden version sekä tallensi nimet ja kalenterin muistikortille. Sitten hän kytki kaapelin kännykästä tietokoneeseen ja rupesi päivittämään uutta ohjelmaversiota. Se ei oikein toiminut ja lopulta tuli tieto, että kännykässä on jo uusin versio. Jumiutumisongelma jatkui ja insinööri valitsi vaihtoehdon: poista ohjelma ja lataa se uudelleen. Näin tapahtui ja erinäisten vaiheiden jälkeen ruudulle tuli lopulta teksti: valmis.
Puhelin meni pimeäksi ja pysyi mustana eli taskulamppuongelma oli kyllä poistunut, mutta sitä ei enää saanut päälle. Lopulta siihen tuli ainoastaan teksti, jossa käskettiin viedä puhelin jälleenmyyjälle.
Koska kaikki tapahtui klo 23 jälkeen, puhelinta ei tietysti voinut viedä huoltoon. Mutta se ei ollut varsinainen ongelma vaan se, että kännykkä oli ainoa insinöörin ainoa herätyskello. Ja hänellä piti olla aikaisin seuraavana aamuna puhelinpalaveri. Ainoa mahdollisuus soittaa olisi siis herätä aikaisin ilman herätyskelloa ja mennä soittamaan jonnekin, jossa on toimiva puhelin. Tarina päättyi hyvin. Mies heräsi itsekseen ennen kuutta ja ehti soittamaan tärkeän puhelun.
Viime viikolla olin mukana kahdessa keskustelussa, jossa sivuttiin elämän hallinnan aihepiiriä: ensin koko yhteiskunnan tasolla ja sitten yksilön näkökulmasta.
Eettisen johtamisen valmennukseen osallistuva Mikko, viisas ja asioita rationaalisesti pohtiva mies, pohti erään tauon aikana, miten pienestä yhteiskunnan toiminnat ovat kiinni. Jos Etelä-Suomi olisi kovalla pakkasmyrskyllä kolme päivää ilman sähköä ja tietoliikenneyhteyksiä, käsillä olisi katastrofi. Suurimmassa osassa asunnoista ei ole varalämmitysmahdollisuuksia, lankapuhelimet ovat katoamassa kovaa vauhtia ja kännykkäverkkojen tukiasemien varavoima ei riitä monen päivän sähköttömyyteen toisin kuin sairaaloiden. Lento- ja meriliikenteen ohjaaminen olisi suurissa vaikeuksissa. Tiedotteita saataisiin parhaiten perille paristokäyttöisten radioiden tai autoradioiden välityksellä.
Olemmeko tulleet niin riippuvaiseksi sähköstä, netistä ja fossiilisista polttoaineista, että jos niitä ei ole saatavilla, yhteiskunta lamaantuu muutamassa päivässä toimintakyvyttömäksi. Omakotitaloissa, kesämökeillä ja muissa erillisissä rakennuksissa on sentään takkoja ja mahdollisuuksia selvitä puulämmityksellä. Mutta voiko ostaa tai myydä mitään, jos ei ole sähköistä kassajärjestelmää, luottokortin varmennemahdollisuksia ym.? Käteistähän pidetään suurena riesana kaupalle ja Otto-automaatteja kalliina kulueränä. Osaavatko myyjät kirjoittaa manuaalisesti kuitin, jossa arvonlisäverot ovat kohdallaan ja voiko suuri kauppaketju myydä tuotteita ilman, että myynti päivittää samalla varastojärjestelmää?
Luotamme niin suuresti yhteiskuntaan ja sen organisoituihin toimintoihin, että meillä ei juuri ole tarvetta ylläpitää henkilökohtaisia valmiuksia poikkeustilanteita varten. Kunnalliset palo- ja pelastuslaitokset, väestönsuojat ja monet viranomaistoimet vahvistavat mielikuvaa siitä, että asiat ovat hallinnassa. Lisäksi vapaaehtoisille järjestetään luonnossa selviytymisen kursseja ja hyvin monet liikkuvat mielellään vapaa-aikana luonnossa. Mutta osammeko me kaupungissa asuvat tiukan paikan tullen toimia luonnon ehdoilla? Ainakin ääriolosuhteissa, kuten tsunamin yhteydessä kävi ilmi, ihminen on hyvin avuton.
Eettisen johtamisen valmennukseen osallistuva Mikko, viisas ja asioita rationaalisesti pohtiva mies, pohti erään tauon aikana, miten pienestä yhteiskunnan toiminnat ovat kiinni. Jos Etelä-Suomi olisi kovalla pakkasmyrskyllä kolme päivää ilman sähköä ja tietoliikenneyhteyksiä, käsillä olisi katastrofi. Suurimmassa osassa asunnoista ei ole varalämmitysmahdollisuuksia, lankapuhelimet ovat katoamassa kovaa vauhtia ja kännykkäverkkojen tukiasemien varavoima ei riitä monen päivän sähköttömyyteen toisin kuin sairaaloiden. Lento- ja meriliikenteen ohjaaminen olisi suurissa vaikeuksissa. Tiedotteita saataisiin parhaiten perille paristokäyttöisten radioiden tai autoradioiden välityksellä.
Olemmeko tulleet niin riippuvaiseksi sähköstä, netistä ja fossiilisista polttoaineista, että jos niitä ei ole saatavilla, yhteiskunta lamaantuu muutamassa päivässä toimintakyvyttömäksi. Omakotitaloissa, kesämökeillä ja muissa erillisissä rakennuksissa on sentään takkoja ja mahdollisuuksia selvitä puulämmityksellä. Mutta voiko ostaa tai myydä mitään, jos ei ole sähköistä kassajärjestelmää, luottokortin varmennemahdollisuksia ym.? Käteistähän pidetään suurena riesana kaupalle ja Otto-automaatteja kalliina kulueränä. Osaavatko myyjät kirjoittaa manuaalisesti kuitin, jossa arvonlisäverot ovat kohdallaan ja voiko suuri kauppaketju myydä tuotteita ilman, että myynti päivittää samalla varastojärjestelmää?
Luotamme niin suuresti yhteiskuntaan ja sen organisoituihin toimintoihin, että meillä ei juuri ole tarvetta ylläpitää henkilökohtaisia valmiuksia poikkeustilanteita varten. Kunnalliset palo- ja pelastuslaitokset, väestönsuojat ja monet viranomaistoimet vahvistavat mielikuvaa siitä, että asiat ovat hallinnassa. Lisäksi vapaaehtoisille järjestetään luonnossa selviytymisen kursseja ja hyvin monet liikkuvat mielellään vapaa-aikana luonnossa. Mutta osammeko me kaupungissa asuvat tiukan paikan tullen toimia luonnon ehdoilla? Ainakin ääriolosuhteissa, kuten tsunamin yhteydessä kävi ilmi, ihminen on hyvin avuton.
Yksilötasolla kysymys omista voimavaroista on mielestäni vastaava. Erään viisauden mukaan pinnalliset ratkaisut kelpaavat niin kauan kuin itse on pinnalla. Menestys ja valta tuovat mukanaan käsityksen siitä, että elämä on perusolemukseltaan huoletonta ja helppoa ja perustuu omiin ansioihin. Vastaavasti köyhyys ja sairaus ovat jollakin tavalla niiden ihmisten oma syy, jotka kärsivät niistä. Entä sitten, kun yllättävä vakava sairaus iskee omalle kohdalle tai jokin henkinen tsunami vie pohjan pois kaikelta, minkä varaan on laskenut perustansa? Joskus niin pieni asia kuin kännykän tai tietokoneen katoaminen tai hajoaminen muodostaa hetkellisen henkilökohtaisen katastrofin: puuttuvat virtuaaliyhteydet tuntuvat silloin todellisemmilta kuin inhimilliset yhteydet. Läheisen ihmisen kuoleman yhteydessä puolestaan kännykkäongelmat tuntuvat täysin merkityksettömiltä.
Eri ihmisillä kipukynnys on erilainen. Joku kokee itsensä toimintakyvyttömäksi pienenkin vastoinkäymisen jälkeen, kun toinen vain sisuuntuu vaikeuksien keskellä. Miten tämä otetaan huomioon muuttuvissa työoloissa, joissa jokaisen panos on tärkeä. Mitä esimies voi tehdä ja mikä on jokaisen työyhteisön jäsenen oma vastuu?
