Arjen juhlaa!

Lari Junkkari

Juuri joulun juhla-ajan kynnyksellä ajattelen arkea. Uskon meidän kaikkien kaipaavan sekä juhlaa että lepoa, mutta suurimman osa elämästä me elämme arkea ja juuri siihen liittyy myös työnteko. Työn tekemisen keskelle tarvitsemme joulun sanomaa: ”Älkää pelätkö… ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle… maan päällä rauha ihmisillä…”

En ole koskaan ollut viehtynyt viettämään joulua etukäteen, marraskuusta alkaen, vaan minua kiinnostaa enemmän se, mitä joulun ydinsanoma voisi merkitä tammikuussa tai jonain muuna vuoden kierron ajankohtana. Perusoletus on se, että voimme tehdä työtämme rauhassa, jopa iloisesti, ilman pelkoa ja ahdistusta. Näin varmasti suurelta osalta tapahtuukin, mutta samalla on myös kovin totta se, että ahdistuneita ihmisiä löytyy työpaikoilta aivan liikaa. Työhyvinvointi näyttää tilastojen mukaan lisääntyneen. Se on erinomaista ja juuri tuon tiedon tulee lisätä määrätietoisuuttamme toimia niin, että tuo suuntaus jatkuu.

Juhlan ja arjen vuorotteluun liittyy myös havainto, että kaikki toistuu vuodesta toiseen. Ajan rytmi on hieno asia! Ihmiskunta on todennut tuon jo kauan, kauan sitten: Kaikella on aikansa. Ei ole mitään uutta auringon alla. Nämä kaksi totuutta ovat olleet ihmisten yhteistä tietoisuutta jo tuhansia vuosia ja ne löytyvät eri kulttuurien viisauskirjallisuudesta.

On aika purkaa ja aika rakentaa, aika on säilyttää ja aika viskata menemään. Aina on ollut organisaatiomuutoksia, fuusioita, vapaaehtoisia tai pakotettuja. Aina on uudistuksilla haettu tyytyväisyyttä, milloin kenenkin tyytyväisyyttä, ja aina on voinut olla niitäkin, jotka ovat jääneet tyytymättömiksi.

Auringon alla on oltava ajatus eteenpäinmenosta, liian pitkä pysähtyminen merkitsee taantumista. On oltava tilaa ja sijaa ja mahdollisuus kritiikille, arvioinnille. Monesti syntyy myös konflikteja, ristiriitoja, mutta ne ovat kuin synnytyskipuja. Niitäkin tarvitaan ennen kuin uusi voi syntyä.

Joulun aika on tarpeellisen pysähtymisen, reflektoinnin, aikaa. Liike on mielekästä vain silloin, kun se nähdään suhteessa pysähtymiseen ja paikallaan oloon. Vauhdin arvon näkee vain rinnastuksessa hitauden merkitykseen. Me katsomme nyt taaksepäin, kuluneeseen vuoteen, katsomme ympärillämme olevia ihmisiä tässä hetkessä ja katsomme eteenpäin. On syytä pohtia tarkoituksia, merkityksiä ja mielekkyyksiä.

Arki on arvokasta! Kaikella on aikansa! Ei ole mitään uutta auringon alla! Eteenpäin on elävän mieli!

Talvipesiä, kohtuja ja pedon vatsoja

Lari Junkkari:
Kun minulta kysytään, mikä olisin, jos olisin eläin, niin tavallisesti vastaan: KARHU. Pidän sitä sympaattisena, uljaana ja tärkeänä eläimenä, johon liittyy hyvällä tavalla ikivanhaa mytologiaa. Näin talven tullen ajattelen usein noita mesikämmeniä talvipesissään. Tunnen melkeinpä kateutta: minunkin tekisi mieli kellahtaa pitkille unille!

Viime vuosina olen alkanut harjoittaa jotain sellaista, joka etäisesti muistuttaa tuollaista talvilepoa. Annan nimittäin pimeän ja lumen kietoutua ympärilleni, hidastaa vauhtiani. Marraskuusta helmikuuhun yritän tahdistaa sisäistä kelloani luonnon rytmin mukaiseksi. Valoisan ja lämpimän ajan vauhti saa vähentyä. On aika mennä ajatusten, miettimisen, pohtimisen kohtuun. Siellä voin kysellä asioiden olemusta, tarkoituksia, merkityksiä ja mielekkyyksiä. Siitä kohdusta voi sitten syntyä jotain uutta. Uutta tietoisuutta.

Talvipesän ja kohdun mielikuvien rinnalle on viime viikkoina tullut kolmaskin onkalo: meripedon vatsa! Tuo hurja mielikuva sisältyy Richard Rohrin kirjaan Suostu elämään. Siinä hän kertoo vanhan tarinan Joonasta, joka ei halua ottaa vastaan hänelle annettua tehtävää, vaan pakenee laivalla. Syylliseksi hirmumyrskyyn epäiltynä hänet heitetään mereen ja suuri vesipeto nielaisee hänet. Kolmantena päivänä peto sylkäisee Joonan suustaan ja asioita uudelleen miettineenä tämä lähtee suorittamaan tehtäväänsä.

Rohr kirjoittaa: ”Meidän on mentävä joksikin aikaa valaan vatsaan. Silloin ja vain silloin meidät syljetään uudelle rannalle ja ymmärrämme kutsumuksemme.” Tämä on puhutteleva lause, jota olen paljon miettinyt. Hyvin harvoin me suostumme pedon vatsaan vapaaehtoisesti. Usein meidät heitetään sinne. Jokin elämämme rankka tilanne työntää meidät sinne. Nuo pimeät jaksot eivät tunnu hyviltä ja kuitenkin me joudumme myöntämään, että juuri niiden kautta olemme oppineet tärkeimmät oppimme.

Nuo ’valaanvatsa’ –kokemukset voivat olla yksilön kokemuksia, perheen tapahtumia, yhteiskunnallisesti vaikeita aikoja tai koko ihmiskunnan koettelemuksia. Tämän ajan vaativa työelämä tuottaa noita ahtaita, pimeitä hetkiä, Jokelan tragedian kaltaiset tapahtumat työntävät perheitä ja kokonaista kansakuntaa uudelleenarvioinnin paikalle, ilmastomuutoksen uhka on valtavan pedon vatsa koko ihmissuvulle. Millaiselle uudelle rannalle meidät sylkäistään? Millaisen uuden ymmärryksen sinä ja minä saamme? Millä tavalla kutsumuksemme nyt näyttäytyy?

On aika tehdä hyviä kysymyksiä.

Lari Junkkari