Novetos Blogi

Peilinä peilissä

2012-01-23T09:27:00.005+02:00

Oletko ajatellut, kuinka monet kasvot kohtaat päivittäin? Aamulla mahdollisesti puolison ja perheen, työmatkalla kanssamatkustajat, töissä kollegat, alaiset, esimiehen. Päivän aikana asiakkaita, yhteistyökumppaneita, lounastarjoilijan, kaupan kassan, ystäviä.

Mitä näet noista kasvoista? Ehkä ystävällisyyttä, rakkautta, hyväksyntää. Tai kiirettä, tuskaisuutta, epäilevyyttä, riittämättömyyttä. Joskus jopa pelkoa.

Ehkä aikasi ei ole riittänyt, että olisit pysähtynyt tietoisesti pohtimaan, mitä olet nähnyt. Tunnetasolla viesti useimmiten tulee perille.

Muiden kasvot, ilmeet ja reaktiot ovat peilejämme. Ne kertovat meistä itsestämme. Lainaan Martti Lindqvistin sanoja: ”Reaktio on hänen omansa, hänen persoonalleen tai roolilleen tyypillinen, mutta koska minä olen houkutellut sen esiin, se kertoo myös siitä, mitä alun perin panin sanoillani tai toiminnallani liikkeelle.”

Jos näen hyväksyntää, minä hyväksyn. Jos näen rakkaudettomuutta, en itse rakasta. Jos näen pelkoa, en ole kyennyt rakentamaan luottamusta. Jos näen ahdistuneisuutta, en ehkä ole osannut kuulla toista. Lindqvistin mukaan vuorovaikutuksessa alkuperäinen kuva ei palaudu minulle identtisenä kopiona omasta itsestäni, vaan sen kääntöpuolena.

Me tarvitsemme toisiamme peileiksi, voidaksemme kehittyä ihmisinä. Tulemme tietoiseksi siitä, millaisia olemme. ”Tietoisuus tarkoittaa kykyä siirtyä tajunnan peilissä sille tasolle, missä itse on oman pohdintansa ja arviointinsa kohde. Kaikki ihmisen korkeimmat henkiset toiminnot perustuvat tähän. Psyyken eri tasojen välille syntyy liike, jonka avulla otan itseeni välimatkaa, valitsen, kritisoin, annan tunnustusta ja luon.” (Lindqvist)

Kaikkiin peileihin pätevät samat säännöt. Voidakseni arvioida pelikuvaani, minun pitää ehtiä pysähtymään peilin eteen. Pitää arvioida, mitä näen ja kuinka tyytyväinen olen näkemääni. Onko hampaiden väliin jäänyt ruokaa, onko tukka valahtanut liikaa otsalle, huulipunaa hampaissa? Näenkö epätietoisuutta, väsymystä, paheksuntaa? Tai ehkä pilkettä silmäkulmassa, iloa, rakkautta.

Näkemäni perusteella minun on päätettävä, mitä haluan muuttaa. Joudun ehkä kohtaamaan kipeitä asioita ja sanomaan ääneen nämä vaikeat tunteet, mutta tuloksena voi olla oivaltaminen, eheytyminen ja rohkeuden kasvaminen.

Kun kohtaat seuraavat kasvot, katso tarkasti, mitä näet.

(Lainaukset Martti Lindqvistin kirjasta ”Unelma rohkeasta elämästä”)

Minä omistan aikani

2012-01-02T11:08:00.001+02:00

Esa Pohjanheimo

Jossain vaiheessa ihmisen historiassa tuli tarpeelliseksi mitata aikaa vähän tarkemmin kuin asteikolla päivä-yö. Kaksitoistajärjestelmän puitteissa vuoden kierto jaettiin yksiköihin aina sekuntiin saakka. Karkausvuosien avulla saatiin kalenteri riittävään hyvään synkroniin maailman kanssa. Sittemmin tämä tarkkuus todettiin riittämättömäksi ja määritelmää tarkennettiin. Nyt ”sekunti on 9 192 631 770 kertaa sellaisen värähtelyn jaksonaika, joka vastaa cesium-133-atomin siirtymää perustilan ylihienorakenteen energiatasojen välillä” (wikipedia.org/wiki/Sekunti). Mittaustarkkuus vaikuttaa riittävältä. Aikaan liittyviä ongelmia kuitenkin on jäljellä – ainakin tehokkuus ja ns. hallinta.

Tehokkuus liittyy siihen kuinka paljon ja minkälaisia tuloksia, suoritteita tai aikaansaannoksia syntyy aikayksikköä kohden. Ja pitääkö syntyä, kysyvät ainakin downshiftaajat. Mikä on joutilaisuuden tehokkuusarvo, jos sen tuloksena on hyvä mieli muttei mitään näkyvää? Vai onko joutilaisuus sittenkin tehokasta, jos sen jälkeinen aikatuottavuus onkin aikaisempaa korkeampaa tasoa? Me luultavasti tiedämme oman vastauksemme, mutta emme aina toimi sen mukaan. Ainakaan minä en toimi ja puheista päätellen muutama muukin kipuilee tämän asian kanssa.

Hallintaan liittyy olennaisesti kysymys ajan omistamisesta. Onko aikani minun omaani siinä mielessä, että voin suvereenisti päättää sen käyttämisestä, ja kunnioittavatko muut aikaani oikealla tavalla? Kun sovin työn tekemisestä tai kaupassa käynnistä perheen kanssa, teen omaa aikaani koskevan käyttösopimuksen, mutta siihen ei kuulu esimerkiksi seuraava: Kollega lähettää sähköpostin liitteenä raportin torstaina klo 16.15 ja pyytää siihen kommentit seuraavaan aamuun klo 9.00 mennessä, jolloin palaveri alkaa. Siis ellei tällaisesta iltatyöstä ole erikseen sovittu. Tämä kuitenkin näyttää olevan hyvin tavallista suhtautumista toisen aikaan – voin ottaa sitä käyttöön omaksi hyväkseni, kun tarvitsen. Ja me myös suostumme antamaan aikaamme pois, kun joku sitä on ottamassa. Tehokkuus- ja hallintaongelmat tuottavat huomattavan määrän kiireen tuntua ja muuta huonovointisuutta työssä ja myös työn ulkopuolella.

Ehdotankin, että suhtautuisimme toisen aikaan kuin hänen omaisuuteensa, jolla on perustuslain antama suoja. Voimme pyytää vaikkapa autoa käyttöömme kauppareissua varten, mutta ilman lupaa se on luvaton käyttöönotto tai varkaus – rikollista ja tuomittavaa. Luultavasti kaikilla olisi vähän helpompaa, jos esimerkiksi työssä sopisimme ajan suhteen päiväkotisäännön – ”kädestä ei saa ottaa mutta voi pyytää lainaksi”. Ja tämän nojalla voimme paremmin myös kieltäytyä luovuttamasta ei-sovittua eli sopimatonta aikaa muiden käyttöön.

Painavia uutisia ja kevyitä tulkintoja

2011-12-22T15:16:00.000+02:00

Petri Lehtipuu

Loppuvuoden pääuutisten kevennykseksi ajattelin tulkita niiden taustoja vapaasti, hyödyntäen puujalkaisia aasinsiltoja, hevosmiesten tietotoimistoa sekä assosiaatioita työyhteisöjen kehittämiseen ja kuluvaan vuodenaikaan.

”Epäilty valelääkäri tahkosi yli miljoonan tulot” (Kaleva.fi 14.11.)
Ennen kuin viranomaiset vihelsivät pelin poikki, epäilty valelääkäri Laiho ehti kääriä sievoisen summan rahaa. Tämä johtuu siitä, etteivät asiakkaat osanneet epäillä häntä. Monet potilaat jopa pitivät siitä, että lääkäri vaikutti avoimelta ja keskustelevalta. Suosittelemme lääkäriopintoihin lisättäväksi vuorovaikutustaitojen osuutta, jotta valelääkärit eivät vastedes pääse erottumaan niiden avulla positiivisesti ja siten pitkittämään kiinni jäämistään.

”Näin kuntauudistus etenee” (Kuntalehti.fi 18.11.)
Ensi vuoden alussa kunnille esitetään vaihtoehdot, joita kuntarakennetta pohtinut työryhmä on pohtinut. Arvelemme, ettei ole mitään perää siinä huhussa, että kaikki Suomen kunnat yhdistetään yhdeksi kunnaksi, jonka nimeksi tulee Helsinki. Tällöin syntyy käsite ”yhteiskunta”, jota hallitsee määräajoin valittava viranhaltija. Viranhaltijan nimike poromestari on kompromissi etelän ja pohjoisen edustajien ehdotusten välillä. Tietomme mukaan nimikettä ehdotti Korvatunturin edustaja.

”Velkakriisi luikerteli euroalueen ytimeen” (Helsingin Sanomat 25.11.)
Jouluna kaikkien pitäisi olla kuin veljet keskenään. Tänä vuonna sanontaa on hieman tarkennettu. Uusi määrittely kuuluu: ”jouluna euromaat ovat kuin veljenpojat keskenään”. Tällä ei tarkoiteta Tupua, Hupua ja Lupua. Kyse on sanonnasta ”velka on veli otettaessa, veljenpoika maksettaessa.”

”Karppaajat ällistelevät ympärillään sinkoilevia natsikortteja” (MTV3.fi 7.12.)
Godwinin lain mukaan nettikeskustelut laajentuessaan ajautuvat ennemmin tai myöhemmin umpikujaan, kun joku heittää peliin ns. natsikortin, eli käyttää epäasiallisesti Hitleriä tai natseja argumenttina. Varusteleka.fi on ottanut vinkistä vaarin ja myy pelikorttimuovista tehtyjä natsikortteja hintaan 0,90 e/kpl. Arvelemme, että joulunalusajan varastokuljetuksen yhteydessä on sattunut jokin ongelma, koska mitä ilmeisimmin lasti kyseisiä natsikortteja on sinkoillut karppajajoukkoon. Toivotamme samalla kohtuullisuutta ja ruokarauhaa joulupöytiin.

”Putin: iloitsen nuorten mielenosoituksista” (Iltasanomat.fi 15.12.)
Venäjän presidentti- ja pääministerikortteja (käyntikortteina) ahkerasti käyttävä Vladimir Putin on tyytyväinen. Hän on vakuuttunut siitä, että ”putinilaisen valtakoneiston” seurauksena nuoriso on ilahduttavasti aktivoitunut ilmaisemaan mielipiteensä. Myös Suomessa muutaman organisaation johtajien tulisi vastaavasti iloita siitä, että ilmapiirimittauksissa ihmiset ovat aktivoituneet huomaamaan, että johtaminen on kuin musiikkia. Nimittäin näiden mielestä johtaminen on kuin harmonikasta. Toisia johtajia tarvitaan kovasti eikä heitä pidä passittaa laulukuoroon.

”Presidenttipelin mysteerit - näitä kukaan ei ole kysynyt” (Aamulehti.fi 17.12.)
Aamulehti pohtii, mistä ihmeestä media keksii presidenttiehdokkaille vielä järkevää kysyttävää ja tolkullisia tehtäviä likipitäen kokonaiseksi kuukaudeksi? Kaikki ehdokkaat ovat jo uutisvuotokierroksensa käyneet ja osoittaneet riittävää huumorintajua, mitä ymmärrykseni mukaan kansa erityisesti odottaa. Jos tulevaisuus olisi helposti ennustettavissa, mitään radikaaleja uusia teemoja ei tarvittaisi tulevissa vaalikeskusteluissa. On kuitenkin toivottavaa, että ehdokkailla on kykyä osoittaa johtajuutta sellaisten tilanteiden esiin tullessa, jotka ovat täysin yllättäviä.

”P-Korea suree kuollutta johtajaansa” (Yle.fi/tekstitv 19.12.)
Saman aamun haastattelussa Ministeri Erkki Tuomioja oli kuitenkin ehtinyt esittää, että ”kukaan ei jää kaipaamaan Kim Jong-iliä” (Yle.fi/tekstitv). Ristiriita on ratkaistavissa ainoastaan joululaulun ja urheilutiedon avulla ja hyvää mielikuvitusta käyttäen. Oletamme, että Tuomiojan mielessä on ollut monen hoilaama joululaulun säe ”En kaipaa kultaakaan.” Hän lienee ajatellut Kim Jong-ilin vuosina 1982 ja 1986 Asian Games –kisoissa voittamia pituushypyn kultamitaleita. Mutta kyseessä on eteläkorealainen elossa oleva urheilija eikä pohjoiskorealainen golf-diktaattori - joka löi jo elämänsä ensimmäisellä golfkierroksella 11 hole-in-onea. Jatkamme asian selvittelyä ja toivotamme Pohjois-Koreaan rauhan ja vapauden täyttämiä aikoja.

”Unelmatyöpaikalla on pullantuoksua” (tyopiste.ttl.fi 7.12.)
Kirjamessujen kävijät kirjasivat post-it-lapuille ajatuksiaan lokakuun lopun Kirjamessuilla. Monet ideat unelmatyöpaikasta olivat hyvin yksinkertaisia ja helposti toteutettavissa. ”Ei kannusteta eikä pakoteta liialliseen työntekoon”, ”Jossa voin oman persoonani kautta tehdä työtä – koko sydämellä”, ”Vapautta ja vastuuta”, ”Ei murjotusta, ei vähättelyä. Kuuntelua, kiitosta ja tasapuolisuutta”, ”Ihmiset tietävät, miksi ovat tänäänkin työpaikalle tulleet”. Siinä hyviä eväitä alkavalle uudelle vuodelle!

Talousdebattia around the clock

2011-12-12T14:43:00.004+02:00

Markku Laitinen

Olen yleensä hyväuninen. Eräänä marraskuun yönä kuitenkin heräsin eksoottiseen aikaan kello kolmen maissa. Valvoin pari tuntia pirteänä kuin peipponen. Nykyään aika ei yleensä käy pitkäksi mihinkään aikaan vuorokaudesta - aina riittää puuhaamista, on suorastaan valinnan vaikeutta. Valitsin tällä kertaa kuunnella yöradiota, YLE Puhetta.

Ohjelman aihe oli ajalle tyypillinen: Euroopan velkakriisi. Aihe, josta kuulemme halutessamme tauotta päivittäin niin paljon, että kansalaisia on jo kuukausia pyörryttäneet erilaiset monenkirjavat kriisin ratkaisumallit.

Ohjelmassa oli mielenkiintoisia vieraita - tutkijaa, kansalaisjärjestöaktivistia ja talousproffaa. Puhuttiin porvarillisten arvojen unohtumisesta ja niiden inflaatiosta viime vuosina. Perinteisten porvarillisten arvojen tilalle on viimeisten reilun 20 vuoden aikana kehittynyt järjestelmä, jota kukaan ei hallitse ja joka palvoo kyltymätöntä mammonan epäjumalaa. Porvarilliset arvot – kuten kohtuullisuus, säästäväisyys ja markkinatalouden terveet lainalaisuudet – korvattiin kuplataloudella. Siitä kuulin jo lapsuudessani tarinassa "hullumies Huittisista" - syö enemmän kuin tienaa.

Yle Puheen tarjoama ohjelma ei ollut järin dialoginen eikä siksi tarkoitettukaan. Debatti oli tiukkaa. "Porvarillinen maailmankuva on voittajan strategia", sanoi yksi ohjelman keskustelijoista, professori Paul Lillrank. Lillrankin Maailman parantaja -kirjoitus on avannut EVA:n uuden pamflettisarjan ja synnyttänyt värikästä keskustelua muun muassa Kauppalehden blogissa.

Maailman parantaja on lukukokemuksena mielenkiintoinen. Kirjoituksen esipuheen kirjoittaneen EVA:n johtajan Matti Apusen kirjoitukseen voi monelta osin yhtyä:

"Hyvin argumentoidun arvokeskustelun tarve on polttava. Julkisen debatin ylilyönnit ja aggressiiviset sävyt ovat korostuneet ja koventaneet asenteita. Lillrankin tekstissä on kaikki hyvän pamfletin ominaisuudet. Se on kärkevä, huolellisesti ajateltu ja tarjoaa konkreettisen ratkaisumallin. Lillrankin resepti parempaan tulevaisuuteen pitää sisällään asioita, joiden pitäisi olla ajattomia myyntimenestyksiä: terve järki, vastuu, elämänhallinta, yhteistyö."

Ikävä kyllä nuo ajattomat myyntimenestykset – terve järki, vastuu, elämänhallinta ja yhteistyö – tuntuvat olevan tällä hetkellä hakusessa. Edesmennyt dramaturgian opettajani, lahjakas Reko Lundan, kirjoitti näytelmän repliikin, jonka Keijo Komppa aikoinaan vahvasti tulkitsi Suomen kansallisteatterissa. Repliikin sanat kuuluvat korvissani: ”Älä hermostuta markkinavoimia."

Arkki

2011-12-05T10:13:00.002+02:00

Ville Lähdesmäki

Elämme vavisuttavia aikoja. Maailmalla tapahtuu isoja asioita, ja kotimaassammekin olemme seuranneet yhteiskuntamme mielen mallien uudelleen organisointia. Murrosaikoina ei oma viisaus riitä, joten on helpottavaa palata ikiaikaisten tarinoiden pariin ja etsiä sieltä viisautta.

Kaikille tutussa tarinassa Nooa, alkukielellä hepreaksi nimi tarkoittaa lepoa, sai ottaa vastaan mahdottoman tehtävän. Maailmaa uhkasi vedenpaisumus, mutta elämä piti säilyttää. Hänelle annettiin tehtäväksi rakentaa arkki, jonne hänen perheensä ja kaikki maailman eläinlajit tulisi koota turvaan. Ei ihan helppo juttu, otaksun. Nooaa, tuota viininviljelyn perustajana pidettyä yrittäjähenkistä kaveria, onkin kutsuttu uskon vertauskuvaksi.

Ketkä olisivat tänään Suomessa uskon vertauskuvia? Kuka voisi rakentaa arkin, jossa Suomi selviäisi tulevasta vedenpaisumuksesta. Kuka on meidän Nooa?

Väitän, että Suomen pelastus on Nooan kaltaisissa ihmisissä, jotka eivät pelkää ottaa vastaan mahdottomia haasteita, yrittää ja uskoa tulevaan. Onneksi kenenkään ei tarvitse olla Nooa yksin, vaan voimme yhdessä luoda Nooa-kulttuurin.

Millainen kohtalo sitten nooa-tyyppejä odottaisi? Muusikko Petri Lassila laulussaan Arkki tavoittaa mielestäni jotain oleellista Nooana olemisesta:

"Ne ei ota mukaan kelkkaan. Outo vain jotain väsää, mikä ei elätäkään."

Monesti heitä, jotka tekevät asioita vakaumuksensa mukaan ja toisin kuin muut pidetään outoina. Myös riskejä ottavalle rahaa ei tule kuin virkamiehelle, vaan elanto on kiven alla.

"Tekisi työnsä niin kuin muutkin, nukkuisi yönsä, hankkisi ammatin."

Olisi helppoa vain tehdä työnsä ja jättää isot kysymykset muiden harteille. Ei tarvitse ottaa kantaa tai laittaa itseään likoon.

"En oikein saa otetta mistään, tuleva tulva miettimään pistää."

Toisaalta yrittävä kohtaa hetkensä, jossa homma ei ole enää omissa käsissä. Maailma käy yli ymmärryksen.

"Olen täynnä hyvää tahtoa, niin pitkään kuin jaksan. Sen jälkeen sitten ei, jääkään mitään, ahdistuksissani teen parhaani."

Nooa-tyypit joutuvat laittamaan kaiken peliin. Täytyy vain toivoa parasta ja luottaa, että oma juttu kantaa. Tie ei ole helppo: saattaa menettää kaiken, ja silti on noustava uudestaan ja uudestaan.

Lopulta on uskottava ja luotettava, että omat siivet ja ideat kantavat. Tie ei ole helppo, mutta Suomen vuoksi se kannattaa kulkea. Yhdessä Nooan kanssa lopulta liitymme kuoroon:

"Mutta saattepa nähdä, vielä tämän maailman parannan. Saatte vielä nähdä, että tämän arkin rakennan. Saatan olla hullu ja ehkä huolimaton, mutta en ainakaan uskoton."

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille, erityisesti kaikille nooille!

Markkinavoimien typerä jumala

2011-12-05T08:46:00.000+02:00

Tapio Aaltonen

Markkinavoiminen jumala on typerä. Se toimii reaktiivisesti, itseään vahingoittaen, markkinoita eli omaa reviiriään tuhoten.

Jos joku on joskus ajatellut, että markkinavoimat toimisivat rationaalisesti, viimeistään nyt hän on kääntänyt takkinsa. Ellei sitten itse ole typerys.

Seuraamme päivittäin jatkokertomusta siitä, miten EU:n pää- ja valtionvarainministerit tekevät ratkaiseviksi tarkoitettuja ratkaisuja, joiden ideana on rauhoittaa markkinoita. Seuraavana aamuna avaamme jännittyneinä mediamme. Mitähän markkinat tykkäsivät tästä?

Markkinat ovat oikutteleva pikkulapsi. Niiden reaktiot ovat ennakoimattomia. Osakkeita myydään hermostuneen pelon vallassa. Joku ostaa niitä ajatellen, että nyt on hyvä tilaisuus kääriä kunnon voitot. Korot nousevat ja kriisi syvenee.

Jos joku on joskus ajatellut, että markkinavoimat ovat jotain muuta kuin psykologiaa, niin nyt on korkea aika muuttaa käsitystään. Taloustiede ei ole eksaktia luonnontiedettä. Se on käyttäytymistiedettä.

Tasaisen rauhallisessa tilanteessa markkinoita kannattaa uskoa. Ne vahvistavat hyviä hankkeita ja hylkäävät huonoja. Kaikki tapahtuu hitaasti loivin kaartein.

Kriisivaiheessa markkinavoimat ovat kuin ennakoimaton paholainen. Ne torppaavat pitkän aikavälin suunnitelmat, hallitun kehityksen ja rationaalisen toiminnan.

Esiin nousee vanha koulukuntakysymys siitä, miten paljon yhteiskunnan tulee ohjata markkinoita. ”Markkinat toimivat aina oikein” on yksi vastaus, viime vuosina melko suosittu. ”Yhteiskunnan on otettava oma ohjaava roolinsa” on toinen vastaus.

Viisaus piillee näiden ääripäiden välissä. Aristoteleen hengessä: kohtuullisuus kunniaan.

On vaikeaa ottaa ja kantaa vastuuta

2011-11-14T08:27:00.002+02:00

Lari Junkkari

Tuskinpa kukaan meistä jaksaa enää kovin paljon pohtia Euroopan talouskriisiä. Väsyttää. Ja kuitenkin, juuri nyt, kaiken väsymyksen keskellä on tehtävä se mikä on tehtävissä; huonoista vaihtoehdoista on valittava vähiten huonoja. On rohkeasti katsottava matkan päähän ja yritettävä nähdä niitä hetkiä, jolloin asiat ovat huomattavasti paremmin. Tuo matka on ilmeisesti kuljettava vaivalloisesti: kaksi askelta eteenpäin ja yksi askel taaksepäin, kaksi askelta eteenpäin…

Kun pikkuhiljaa eri maissa päästään oikeaan tekemiseen, on syytä myös lisätä sen analysoimista, mitä tässä oikein nyt tapahtuikaan. Melko selkeä kuva laiminlyönneistä ja virhearvioinneista on jo saatukin kokoon. Liian vähän on kuitenkin puhuttu niistä yksilöllisistä ja kollektiivisista psykologisista seikoista, jotka ovat olleet mukana menneissä ja nykyisissä ratkaisuissa. Jonkin verran sentään on raaputettu kulttuuristen erojen merkitystä erilaisissa talousajatteluissa.

On olemassa pari tekijää, jotka ovat samoja koko Euroopassa ja kaikkialla maailmassa; toisaalta halu elää kuvitelmissa ja illuusioissa ja toisaalta haluttomuus ottaa vastuuta tehdyistä päätöksistä. Halutaan yhtä, mutta ei haluta toista. Tässä astumme nyt siihen, missä tunnistamme näitä käyttäytymisen piirteitä yksilöissä, myös itsessämme, ja organisaatioissamme. Toivepuhetta on paljon, järkevää suunnitelmallisuutta ja siihen liittyvää vastuunkantoa vähemmän.

Joku minut hyvin tunteva sanoisi jo tässä vaiheessa: ”Mitä kummaa, Lari pohtimassa vastuunkantamista?” Kyllä, kyllä, niin juuri teen. Olen hyvin vastuullinen monissa asioissa ja välillä yllättävän vastuuton toisissa asioissa.

Juuri siksi olen yksi hyvistä asiantuntijoista tunnistamaan sen, milloin lennokas toiveajattelu ja laiska viitsimättömyys saavat aikaan epärealistisen, silmien ummistamiseen perustuvan harhamaailman. Olen myös tuntenut sen, miten kipeää on nähdä totuus omasta itsestä tuossa harhamaailmassa ja ryhtyä korjaustoimiin.

Olipa kyseessä valtio, pankki tai muu yritys, jokaisen johtajan, jokaisen kansalaisen ja työntekijän olisi syytä lukea uudestaan kreikkalaisen (sic!) Aisopoksen satu heinäsirkasta ja muurahaisesta. Kyllä on hyvä soitella auringonpaisteessa, mutta kylmän tullen on parempi, että on valmistauduttu järkevästi. Toisin sanoin sanoen; jokaisella sanalla, tekemisellä ja tekemättä jättämisellä on vaikutuksensa ja seurauksensa. Viisautta on pyrkiä jo etukäteen näkemään mahdollisimman monipuolisesti eri seurausvaihtoehdot.

Tämän sanominen ei suinkaan ole mitään jälkiviisautta, vaan ennakkoviisautta, jolla voidaan estää virhetoistot.

Matka vai määränpää?

2011-11-07T16:37:00.006+02:00

Jan Holst

Juoksen pimeässä metsässä. On koleaa, vettä vihmoo ja tuuli työntyy luihin asti. Maasta työntyvät mustat juuret kurottavat jalkoihini kaataakseen minut. Väistelen liukkaita mustia kiviä ja kasvojani uhkaavia oksia. Raajojani pakottaa ja keuhkoni kaipaavat kipeästi lisää ilmaa. Pakotan itseni tiheämpään askelrytmiin polun kaartaessa jälleen yhteen jyrkkään nousuun.

Mikä ihme saa minut sateeseen rääkkäämään itseäni? Onko maratonin juokseminen yhä uudestaan ja uudestaan minulle pakkomielle? Vai onko se minulle miehisyyden mitta? Juoksenko todistaakseni itselleni tai muille jotakin? Että olen yli nelikymppisenäkin vielä kuitenkin nuori ja voimissani?

Juoksenko ollakseni iskussa taas ensi kesän maratoneilla? Seuraavaan maratoniin on kuitenkin vielä kahdeksan kuukautta. Tiedän, että maratonille valmistautuminen on minulle vain tekosyy juosta sateisessa metsässä pimeänä marraskuun iltana.

Tunnen kuinka vauhtini kiihtyy lähestyessäni huippua. Nousen laelle ja syöksyn alamäkeen. Voitin taas yhden mäen ja samalla itseni. Askeleeni tuntuu jälleen kevyeltä ja tunnen adrenaliinin juovuttavan vaikutuksen. Nautin joka askeleesta ja hengen vedosta.

Nyt tiedän, en luule.

Juoksen, koska nautin siitä. Juoksen, koska saan siitä tyydytystä. Juoksen, koska se tekee minusta paremman ihmisen. Juoksen, koska se saa hapettuneen veren syöksymään aivoihini aiheuttaen mielihyvää ja poistaen stressiä. Juoksen, koska se tekee minusta onnellisen.

Juoksen, koska nautin juoksemista. Nautin siis matkasta maratonille. Nautin itse matkasta huomattavasti enemmän kuin itse maraton-suorituksesta. Matka on määränpäätä tärkeämpi.

Millainen rooli dialogilla on organisaatiossa?

2011-11-03T08:46:00.000+02:00

Tapio Aaltonen

Entä jos organisaatio olisi olemassa käydäkseen dialogia? Reunaehtona olisi, että organisaation missio, olemassaolon tarkoitus, olisi tunnistettu. Sen jälkeen onnistuminen olisi kiinni dialogin tasosta.

Organisaatioiden toiminnan ytimessä on rationaalinen malli: varsin tarkoin kuvattu visio, mitattavat tavoitteet, täsmällisesti määritelty strategia, laatikoiden, viivojen ja nuolien avulla kuvattu organisaatio, numeeriset mittarit sekä tavoitteiden toteutumiseen sidottu palkitseminen. Kuka kuvittelee, ettei sadan vuoden takainen konemalli olisi yhä voimissaan?

Parhaissa organisaatioissa johtoryhmät keskustelevat ja ehkä väittelevätkin, kun käydään strategiakeskustelua. Hallitus dialogisoi vain harvoin. Jory suorittaa toimenpiteen, joka vastaa herätyskellon vetämistä (jotkut meistä muistavat ajan, jolloin kellojen vieteri piti kiristää). Kello pannaan raksuttamaan, kaikki muu on mekaanista seuraamusta – kunnes kello pitää vetää uudelleen.

Entä jos pitkin matkaa harjoitettaisiin dialogia? Organisaation jokainen jäsen olisi täysi-ikäinen ajattelija. Kyseenalaistaminen olisi hyve. Konsulttien sijaan palkattaisiin kysymyksen esittäjiksi muusikoita, kirjailijoita, torikauppiaita ja maahanmuuttajia.

Tiedän tiedän: tämä olisi ruotsalaista diskuteeraamista ja johtaisi kaaokseen.

Dialogin ytimessä on kyky hyväksyä epävarmuus ja kaaos, ymmärrys siitä, että uudet kysymykset voivat synnyttää ennakoimattomia vastauksia. Jos vastaus on etukäteen tiedossa, dialogi on parhaillaankin vain koreografiaa. Kyky heittäytyä tuntemattomaan, kysymisen ja kyseenalaistamisen taito, siinä piilee organisaatioiden ongelma ja samalla mahdollisuus.

Mitä lukisin?

2011-10-31T12:43:00.000+02:00

Tuovi Haikala

Kävin kirjamessuilla pitkästä aikaa niin, että ehdin oikein rauhassa tutkia tarjontaa ja kuunnella esityksiä. Sehän siitä seurasi, että kotiin palatessa oli laukku täynnä uusia kirjoja, vaikka lähtiessäni olin ajatellut, että korkeintaan yhden voisin ostaa, jos se olisi todella mielenkiintoinen.

Kirjat ovat olleet minulle aina tärkeitä. Ne ovat avanneet ikkunoita sellaisiin todellisuuksiin, joihin muuten en pääse. Ne ovat aikakoneen lailla kuljettaneet minua nykypäivästä antiikkiin ja takaisin. Niiden avulla olen voinut oppia asioita, kokea erilaisia kohtaloita ja peilata ajatuksiani suurten ajattelijoiden työhön. Kirjat ovat musiikin ohella antaneet minulle keinoja käsitellä tunteitani. Ne ovat lohduttaneet, rohkaisseet, joskus ärsyttäneet. Jotkut olen jättänyt kesken, koska ne ovat ikävystyttäneet minua tai sitten en ole niitä ymmärtänyt.

Monet meistä lukevat paljon ammattikirjallisuutta. Uusia johtamisoppaita, työyhteisön kehittämiseen liittyviä teoksia, strategiakirjoja. Ne ovat tärkeä osa kehittymistämme ja siinä mielessä helppoja, että niiden viesti on helppo sijoittaa omaan työkontekstiin. Niiden lukeminen pitää meidät mukana laajemmassa keskustelussa. Voimme olla niiden kanssa samaa tai eri mieltä, hyödyntää oppeja tai ei. Ne kuitenkin puhuttelevat enimmäkseen meidän järkeämme.

Kaunokirjallisuuttakin on helppo lukea vain pinnan tasolla, mutta yleensä siinä on useita kerroksia. Hyvä kirja paitsi haastaa järkemme, myös puhuttelee meidän tunteitamme. Hyvä tarina kiehtoo. Koska oppiminen on yhteydessä tunteisiin, tarinoiden osuus valmennuksissakin on lisääntynyt.

Idea käyttää klassikoita osana johtamiskoulutusta on jo vanha, mutta se on valitettavan vähän levinnyt. Erityisesti ihmisten johtamiseen liittyvät asiat voisivat avautua kaunokirjallisuuden henkilöiden kautta huomattavasti paremmin kuin teoriapohjaisista teoksista. Kirjallisuus on kuvausta ihmisten välisistä suhteista, päähenkilöiden sisäisestä kasvusta, itsetuntemuksen kehittymisestä – asioista, jotka jokaiselle meistä ovat olennaisen tärkeitä kehityspolullamme.

Oletko itse koskaan miettinyt Shakespearea johtamiskonsulttina? Esimerkiksi Otello on loistava tarina siitä, miten vallanhimo ja juonittelu voivat saada aikaan traagisia seurauksia yhteisössä, kun hallitsija on epävarma.

Olisi mielenkiintoista nähdä, millaista keskustelua teemasta johtajuus syntyisi runojen ja aforismien pohjalta. Aloittaa voisi vaikka Dag Hammarskjöldin, entisen YK:n pääsihteerin, ajatuksesta: valtaa ansaitsee vain se, joka päivittäin hankkii oikeutuksen sen käyttöön.

Ylpeys omasta työstä

2011-10-17T12:11:00.001+03:00

Satu Vainio

Joku aika sitten Tapio kirjoitti Novetoksen blogissa kokemuksistaan asiakkaana autokorjaamolla. Tapsan kirjoitus palautti mieleeni kollegani Sakari Suomalan kaverin tarinan tämän jäädessä eläkkeelle - eli hypätään hetkeksi asiakkaan roolista rasvamonttuun:

Arjen sankarimme oli jäämässä eläkkeelle pitkän linjan autopeltisepän töistä, erittäin hyväkuntoisena ja työt olisivat jotenkin vielä ihan maistuneetkin. Siinä törmätessä ja jutustellessa tuli keskustelussa eteen kysymys: monta kymmentä vuotta autoalalla työskennelleenä, oliko joku muuttunut vuosien varrella? ”Jos joku on muuttunut, niin se, että nykykiireen myötä työstä on kyllä jäänyt pois ne hetket, kun ehti katsoa valmista autoa kahvikuppi kädessä ja tuntea ylpeyttä omasta työstä”, vastasi konkari.

Kiire nostetaan tänä päivänä omaksi voimakseen, ”Force majeurekseen”, jota vastaan moni kieltämättä on aika voimaton taistelemaan. Päivittäisten palaverien kuuluukin keskittyä enimmäkseen ajankohtaisiin asioihin, kehittämiseen ja eteenpäin menoon, minkä tahattomana sivuvaikutuksena on taipumus nähdä kaikki asiat vaillinaisina ja keskeneräisinä. Ei liene kuitenkaan ihan mahdotonta työelämän kurveissa ja käänteissä pysähtyä hetkeksi oman kahvikupin kanssa ja nauttia omasta tekemisestä tuloksineen? Työn tulos on tulos, vaikka se uudenveroiseksi korjatun kolarioven sijaan onkin vaikka tiimin auttaminen suoriutumaan tehtävistä, mistä se aiemmin ei suoriutunut. Varmaan näitä rennolla hyvällä tavalla ammattiylpeitä löytyy työyhteisöistämme ainaisen riittämättömyyden tunteen kanssa kamppailevien joukosta eikä kyseessä ole kadonnut kansanperinne.

Motorolassa tuskailtiin muutama vuosikymmen sitten projektien virheiden määrää ja päädyttiin lopputulokseen, että virheistä oppimisen lisäksi kannattaa tunnistaa asiat, jotka toimivat ja vahvistaa niitä. Syntyi Motorola-mallin nimellä kulkeva 4 kysymyksen sarja: ”Mikä on mennyt hyvin? Mikä ei ole mennyt hyvin? Mitä opimme? Mitä teemme eri tavalla seuraavat x kuukauden aikana?” Tämä hyvinkin yksinkertainen työkalu säännöllisesti projektipalavereiden yhteydessä käytettynä johti dramaattiseen laskuun virheiden määrässä. Kysymyssarja pysäyttää porukan hetkeksi ”helikopteriperspektiiviin” ja auttaa hahmottamaan pidempien aikavälien syy-seuraussuhteita keskittyen tekemiseen eikä esimerkiksi porukan välisiin sisäisiin suhteisiin, tykkäämisiin ja tykkäämättömyyksiin. Säännöllinen käyttö ei varmasti ainakaan vähennä porukan ammattiylpeyden tunnetta! Kaupan päälle tulee vastuun jakaminen ja aito yhdessä oppiminen sekä toiminnan kehittäminen ilman, että esimiehen erikseen pitää käynnistellä kehittämisprojektia, jalkauttaa ja suunnitella ne itse kuoliaaksi asti.

Ylpeys omasta työstä auttaa jaksamaan, keskittymään olennaiseen tekemiseen ja keksimään uutta sekä kuten Tapsan esimerkissä, antamaan asiakkaalle mutkatonta, osuvaa ja hyvää palvelua. Sen kulmakivenä on hyvin tehty työ, jonka on huomannut ainakin työn tekijä itse.

Budjetoimaton ilo

2011-10-03T14:22:00.000+03:00

Pirjo Ahonen

Istuimme kollegojeni kanssa työlounaalla viikonloppua odottaen, kun yllyimme kertomaan toisillemme ns. perjantaivitsejä. Porukassa ilmeni kaksi hervotonta humoristia, joiden jutuille me muut nauroimme vedet silmissä. Naurua riitti vielä poistuessamme ja päivä lounaan jälkeen oli kevyt. Siitä alkoi mukava viikonloppu.

Olin unohtanut tällaiset kohtaamiset. Elämän oli täyttänyt sellainen kiire, ettei ole ehtinyt muiden kanssa lounaalle. Oikeasti se ei pitänyt paikkaansa. Kyllä olisin ehtinyt. Mutta pikalounaat koneen ääressä olivat voittaneet tarjolla olevan ihmisten seuran ja ilon.

Mistä ilo tulee? En osaa sanoa. Alun kertomuksessa se ei ainakaan ollut ennalta suunniteltua. Olimme kenties kaikki samassa vireessä tai muuten vähän tolkku pois. Ilo on pienestä kiinni. Muutama tuttu alkoi kertoa vitsejä toisilleen, ja hyvä olo purkautui ulos nauruna. Vatsaan koski kun nauratti niin kamalasti. Tuntui kuin koko viikon stressi olisi purkautunut samalla.

Naurun ja ilon merkitys ihmiselle on suuri. Nauru laskee verenpainetta, stressihormonia, madaltaa pulssia ja laukaisee jännitystä. Iloinen ihminen kestää paremmin vastoinkäymisiä, on kekseliäämpi löytämään ratkaisuja ja tekee työnsä tehokkaammin. Bonuksena hän luo ympärilleen myös mukavaa ilmapiiriä.

Positiivinen psykologia on tutkinut ilon ja myönteisten tunteiden vaikutusta ihmisiin. Tutkimusten mukaan myönteiset tunteet muuttavat ihmisiä parempaan. Ihmiset ovat terveempiä, sosiaalisesti sitoutuneempia, tietorikkaampia ja kestävämpiä kuin kielteisten tunteiden omaavat ihmiset. En väitä, että pelkästään nauramalla tulee onnellisemmaksi, mutta jokin ohittamaton taika naurussa ja ilossa silti on.

Naurua ja iloa ei voi suoraan budjetoida yrityksen liiketoimintasuunnitelmaan. Se ei ole vakavasti otettavaa. Vai onko? Ovatko ilo ja tyytyväisyys itse asiassa yrityksen kannalta eräitä kaikkein vakavimmin otettavista asioista? Jos työpaikalla nauretaan käytävillä, mitä se viestii muille työntekijöille ja johdolle? Tai jos työpaikalta loppuu nauru, mistä se kertoo? Tulisiko siihen reagoida?

Pitäisikö huolestua, jos itse ei ole nauranut pitkään aikaan?

Lähikorjaamo

2011-09-19T10:20:00.000+03:00

Tapio Aaltonen

Huolsin auton lähikorjaamossa. Vaimo oli tehnyt saman ja kehunut poikien ammattitaitoa ja mukavuutta. Näin vakuuttavan suosituksen jälkeen lähdin etsimään paikkaa. Piha oli kuoppainen ja sateen jäljiltä liejuinen. Erimerkkisiä ja -ikäisiä autoja seisoi aidan vieressä. Arvuuttelun jälkeen tunnistin oven, josta pääsi sisään halliin. Porukan ydinintohimo ei selvästikään ollut siivoaminen.

Hallin vieressä oli puolentoista metrin levyinen palvelutiski, jonka taakse lampsi hyväntuulinen nuorimies. Aika järjestyi jo parin päivän päähän. Määräaikaishuolto hoidettiin. Mittarivalon pikku häiriökin tuli kuntoon, vaikka edellisellä kerralla isossa korjaamossa yrityksistä huolimatta ei tullut. ”Joo, tässä merkissä ne piuhat on vähän erikoisessa paikassa”, kaveri totesi, kun kiittelin. Poikien osaaminen ja laitteet olivat kohdallaan.

Miksi minulle jäi hyvä fiilis? Miksi oli mukava lähteä ajamaan bändin treeneihin? Kaksi syytä. Autoni sai täsmälleen sen, minkä se tarvitsi, tuli huolletuksi. Ja minä sain sen, minkä tarvitsin, palveluhenkisen, informatiivisen ja kiireettömän kohtaamisen kahden asentajan kanssa.

En tiedä, mikä on poikien visio. Ehkä he haluavat jossain vaiheessa korjaamon, jolla on näyttävät tilat ydinkeskustan läheisyydessä, kiiltävät lattiat, valkoiset seinät, lasia ja kromia. Ehkä. Tai ehkä he jatkavat tällä tiellä, keskittyvät tekemään hommansa hyvin ja kohtaamaan asiakkaansa yksilöllisesti.

Tyylikkäillä ja supersiisteillä korjaamoilla on paikkansa, tietenkin. Pointtini on universaalimpi. Jos kaikki palvelut ovat standardoituja, steriloituja, skaalattuja, kuohittuja, normitettuja ja toistensa kaltaisia, niin jotain elämää suurempaa katoaa. Tarvitsemme yksilöllisiä ja räätälöityjä ratkaisuja kauppoihin, palveluihin, julkiselle sektorille, eläkekysymyksiin ja firmojen henkilöstökäytäntöihin.

Koska ihmiset ovat erilaisia.

Entä korjaamolasku? Se oli alle puolet siitä, mitä olin ennen maksanut.

Itseohjautuva tiimi – luontevasti toteutuva jaettu johtajuus

2011-08-10T16:39:00.007+03:00

Aku Toivonen

Johtajuus on viime kädessä ihmisten puolella olemista. Se ei ole abstrakti sankaritarina, vaan ihmisten kohtaamisen ja yhteisen hyvän ymmärtämisen prosessi. Itseohjautuvassa työryhmässä johtajuuden vastuuta ja kunniaa jaetaan mahdollisimman tarkoituksen- ja oikeudenmukaisesti. Määrittelen itseohjautuvuuden tilanteeksi, jossa työryhmän tai tiimin yläpuolella ei ole sisäisesti tai ulkoisesti nimettyä johtajaa tai esimiestä.

Itseohjautuva tiimi toimii parhaimmillaan jaetun johtajuuden ymmärryksen ja tiimin ulkopuolelta tulevan valmentajuuden voimin. Jaetulla johtajuudella pyritään sekä ihmisten hyvinvointiin että organisaation taloudelliseen menestykseen.

Itseohjautuva tiimi syntyy luottamuksesta ryhmän jäseniin ja heidän vilpittömään läsnäolohalukkuuteensa. Keskinäinen luottamus, arvostus, avoimuus ja kunnioitus ovat ensisijaisen tärkeitä. Ilmapiirin on tuettava sitä, että saadaan turvallisin mielin oman väen viisaus esiin.

Alkuvaiheessa jokainen tiimin jäsen keskittyy tehtävään, jonka perusteella hänet on tiimiin valittu. Olennaista on syventyä yhteiseen perustavoitteeseen antamalla siihen oma asiantuntijuutensa. Laittaessaan peliin sen mitä oikeasti osaa, luo myös kuvaa johtamisaluevahvuudestaan.

Toiminnan jatkuessa tilanteet alkavat vaatia johtajuutta ja erityistä vastuunkantoa. Kulloisenkin tilanteen parhaiten hallitseva ottaa johdon vastuun käsiinsä ja johtaa tiimiä eteenpäin. Tämä koskee sekä ihmisten johtamista että asioitten johtamista.

Kun johtamisen vastuu on vuorollaan kullakin tiimin jäsenistä vastuualueesta riippuen, muut saavat keskittyä omiin asiantuntijatehtäviinsä. Tämä edellyttää sitä, että vastuualueet on tunnistettu ja osaaminen valjastettu niin, että tarvittaessa on mahdollista antaa johtamisvastuu kullekin tiimin jäsenelle.

Parhaassa tilanteessa itseohjautuva tiimi näkee rivistönsä edessä aina kuhunkin tilanteeseen sopivan johtajan, joka astuu oman vastuualueensa kohdalla eteen ja vastuualueen vaihtuessa palaa takaisin riviin antaen tilaa uuden tilanteen vaatimalle johtajalle. Tiimin jäsen saa vastuuta kun on oman osaamisalueen aika, ja hän saa palata riviin kun on jonkun muun aika ottaa johtamisvastuu.

Itseohjautuva tiimi ei siis sisällä – eikä sen yläpuolella ole – yksittäistä nimettyä johtajaa tai esimiestä. Toiminnan kehittymisen kannalta on kuitenkin tärkeää, että tiimillä on ulkopuolinen valmentaja, jonka kanssa käydä keskustelua tulevaisuudesta, näkökulmista ja erilaisista työtavoista. Valmentaja ei ota toiminnan johtamisvastuuta, eikä hän ole tiimin jäsen, vaan hän valmentaa tiimiläisiä sekä yksilöinä että koko tiiminä.

Toimiva malli on myös se, että valmentaja toimii aluksi tiimin jäsenenä sen keskiössä, ja alkaa sen jälkeen voimaannuttaa tiimin jäseniä asteittain. Jäseniä tuetaan tunnistamaan omat vahvuutensa. Aluksi valmentaja on siis kanssatoimija, kollega, dialogin herättäjä ja vahvuuksien tunnistaja, ja lopulta hän irtaantuu tiimistä sen ulkopuolelle ryhmän tukijaksi. Tässä vaiheessa tiimi itsenäistyy ja toimii itseohjautuvasti. Valmentajasuhdetta kannattaa tämänkin jälkeen vielä jatkaa – valmentaja ei vaan ole enää tiimin sisäinen jäsen.

Olennaista on antaa tiimin moniäänisyyden kuulua tasapainoisesti. Avoimuus, keskinäinen arvostus ja toisen tukeminen on kaiken lähtökohta. Siirtymällä hierarkkisesta johtamisesta jaettuun johtajuuteen edesautetaan sitoutumista ja innovatiivisuutta organisaation toiminnassa.

Itseohjautuvuus ei ole itse tarkoitus, mutta joillekin työryhmille se voi olla ainut ja samalla jopa paras mahdollinen. Se on luontevasti toteutuvaa jaettua johtajuutta. Uskon, että tulevaisuudessa tullaan lisääntyvässä määrin hyödyntämään tiimin sisäisen vaihtuvan johtajuuden antia.

Murkakel – muutu jo maailma!

2011-06-20T14:33:00.010+03:00

Jutta Saanila

Murkakel on perheemme oma kirosanan tapainen huuto, sopiva joka tilanteessa. Se tarkoittaa muurikaakelia. Opimme sanan kesälomareissulla tukholmalaisen pakettiauton kyljestä. Voihan murkakel, kun mä haluan muuttaa koko maailman! Olen tullut tietoiseksi hyvin voimakkaasta, mutta pitkään unholassa uinuneesta tarpeestani muuttaa maailman menoa. Ja nyt aloitan sinusta ja ehkä vähän itsestäni.

Olemme juuri käyneet tukholmalaisessa Junibackenissa, jossa venäläispariskunnat käyvät vuodesta toiseen kuuntelemassa elämyksellisessä satujunassa Astrid Lindgrenin satujen juonia – ilman lapsia! Eli kuvittelen heidän lukevan kirjailijan tuotantoa päivittäin suurennuslasi kourassa, jotta he osaisivat lukea kirjoja oikein äänenpainoin ja kokemuksen syvällä rintaäänellä tuleville lapsilleen. On aika harvinaista, että jaksan itse lukea lapsilleni jonkin sadun alusta loppuun. Juuri lukijana haluaisin oppia keskittymään ja että muutkin oppisivat tekemään niin. Luitko tähän asti keskittyneesti? Hengitä syvään ja jatka loppuun asti, tsemppiä!

Haluan että blogeja lukevat menisivät pintaa syvemmälle, kuten uskon venäläispariskuntien menneen. En toivo vähempää kuin, että blogi jonka kirjoitan tullakseni kuulluksi ja nähdyksi, hyvällä tavalla ymmärretyksi, saisi lukijan vielä pohdiskelemaan, viemään ajattelua syvemmälle sekä kehittämään yhdessä kanssani jotain uutta ja inspiroivaa.

Ville Lähdesmäen blogi (14.4.) oli esimerkiksi lähtölaukaus omalle haaveilulleni, että joskus bloggailukin voisi olla sellaista dialogia joka veisi eteenpäin toimintaan (diaethokseen) ja sitä kautta kokemusten jakamiseen tunnetasolla toisten kanssa (diapathokseen). Ja sitä kautta syntyisi syvällistä uutta ymmärrystä ja eettistä toimintaa. Jokainen kun kirjoittaessaan syventyy vain omaan aiheeseensa ja murto-osa (hutiloiden luetusta) ajatustuotannosta siirtyy mihinkään maailmaa oikeasti muuttavaan toimintaan. Joko nuo sivistyssanat karkoittivat sinut, vai oletko yhä mukana kunnioitettu Lukijani?

Ryhdyin aikoinani lukemaan kieliä ja laajentamaan kulttuuritietouttani juuri siksi, että halusin ihmisten ymmärtävän toinen toistaan – syvällisesti. Ennen uskoin, että tämä on ideaalitila, johon kaikki pyrkivät. Kunnes ymmärsin, että meitä on tässä suhteessa hyvin erilaisia ihmisiä. Joillekin on tärkeätä erottaa meidät heistä, jotta voisivat pitää yhtä ”meidän” kanssa. ”Heitä” ei tarvitse ymmärtää. Jamppa X saattaisi olla onnellinen mies, jos vain kaikki muut kuin omat lähimmät ihmiset painuisivat hornan kuuseen. Ei häntä tai hänen kaltaisiaan kiinnosta aloittaa dialogia, joka johtaa uuteen toimintaan ja tunnetason kohtaamiseen. On niitä, jotka haluavat dialogista vain itseään hyödyttävää tietoa, jotka osaavat kapean alueen perusteellisesti, mutta jakavat toisille omasta tietämyksestään peräti nihkeästi. Puhu heille dialogista ja kerro, miksi se kannattaa. On myös aika hankala saada mukaan entisen opettajani kaltainen yksilö, joka näki kyllä tarpeen syventyä asioihin ja kanssakäymiseen kunnolla, mutta onnistui aina luomaan hätäisillä tulkinnoillaan draaman tai jopa riidan. Tarvittiin vain jonkun koleaksi tulkittu katse ja vihainen takaisinmulkoilu alkoi. Lapsena vielä uskoin, että hän oli poikkeus.

Jos itse tällaisena rauhaa rakastavana dialogin, diaethoksen ja diapathoksen puolesta liputtavana haluan muuttaa maailmaa, ja nyt ensin saada SINUT lukemaan ja bloggaamaan suuremmin, syvemmin ja vaikuttavammin, niin miten voisin siinä onnistua, kerro! Voi murkakel, kirjoitathan kommentin?

Amerikan malliin

2011-06-06T09:57:00.003+03:00

Eeva Pitkänen

En ole koskaan ollut suuri Amerikan ihailija. Viimekeväinen USA:n matkani avasi silmäni muutamien asioiden suhteen, jotka näyttivät toimivan siellä paremmin kuin meillä koti-Suomessa.

New York oli minulle aluksi vain kylmä kaupunki pitkine katuineen. Korttelit oli rakennettu täyteen niin korkeita taloja, että auringon olemassaolon tiesi vain teoriassa. Mitä ihailtavaa on Empire State Buildingissä, kun se ei edes näy kadulle?

Inhimillisyyttä ja lämpöä tähän betoniviidakkoon toivat ihmiset. Erityisesti asiakaspalvelu tuntui loppuun asti hiotulta. Asiakkaan oli mukava astua kauppaan, kun heti ovella tervehdittiin iloisesti ”Hi, what’s going on?”. Hetken kaupassa pyörittyäni aina joku tuli kysymään, kuinka voisi olla avuksi. Ja jos en apua tarvinnut, sain katsella rauhassa.

Silmiinpistävää oli, miten paljon työntekijöitä eri paikoissa oli. Kaupoissa oli useampia myyjiä, asemilla palvelutiskejä, siivoojia ja järjestyksenvalvojia. Kahviloissa ja ravintoloissa oli erikseen tarjoilijat ja astioiden keräilijät. Puistoissa ja kaduilla touhusi siivoojia, roskien keräilijöitä, kasvien laittajia. Tuli mieleeni, että mitähän heille maksetaan.

USA:n systeemi on monessa suhteessa hyvin erilainen kuin Suomen. Itselleni on vaikeaa esimerkiksi ymmärtää, miksi niin moni siellä vastustaa terveydenhuollon uudistusta. Jotain siellä kuitenkin täytyy tehdä paremmin kuin meillä Suomessa. Eikö olisi upeaa, jos Suomessakin olisi varaa palkata riittävästi ihmisiä töihin?

Kuvittele, jos olisi mahdollista, että virastoissa, kaupoissa, pankeissa, ravintoloissa ja tuhansissa työpaikoissa tapaisi energisiä, hyväntuulisia ihmisiä. Menisimme aamuisin töihin ja pystyisimme oikeasti tekemään ja kehittämään sitä perustehtävää, jota meidän on tarkoituskin tehdä. Tehtävää, joka antaa elämällemme mielekkyyttä.

Kiire ja stressi tarkoittaisivat ajoittaista inspiraatiota ja jännitettä, jota työ parhaimmillaan tarjoaa. Sen sijaan, että ne olisivat merkkejä alkavasta loppuun palamisesta.

Olemme rakentaneet hyvinvointivaltion turvaamaan vähäosaisia, muiden muassa työttömiä. Nyt tuntuu siltä, että ylläpidämme systeemiä, joka pahimmassa tapauksessa kääntyy avuntarvitsijoitaan vastaan. Hieman samaan tapaan kuin monissa organisaatiossa ja yrityksessä on erilaisia toiminnanohjausjärjestelmiä, jotka työllistävät paljonkin, mutta joiden merkitys varsinaisen perustehtävän tai tarkoituksen kannalta jää kyseenalaiseksi.

Tarvitsemme muutosta. Ja siihen tarvitaan pieniä askeleita. Kestäköön uuden hallituksen muodostaminen kuinka kauan tahansa, jos sieltä löytyisi edes suunta pienille askelille kohti yhteiskuntaa, jossa töitä kannattaisi tehdä ja jossa olisi mahdollista palkata riittävästi tekijöitä.

Kansakunnan loistava tulevaisuus

2011-05-31T12:26:00.003+03:00

Markus Pessi

Nyt jo historiallinen megatapahtumaviikonloppu Euroviisuineen ja MM-kultineen vahvisti suuresti uskoani Suomen tulevaisuuteen.

Vaikka kultamitali on monin tavoin kansallinen odotusten täyttymys, silti vaikutuin ja liikutuin erityisesti perjantaina katsellessani Paradise Oskarin semifinaaliesitystä. Miksi tämä oli niin huikeaa? Minulle Axelin esitys oli valtava lisätodistus suomalaisen tunneilmaston lämpenemisestä – suoranaisesta häpeäkadosta.

Kuvitellaan nuori mies, jolla on hiukan musiikkikoulutusta takana, vain ihan vähän. Hänellä on vanha, nailonkielinen Landola-kitara, joka ei ole erityisen rock-uskottava soitin, mutta hän pitää siitä. Hän on asiasta innostunut ja säveltää ja sanoittaa laulun itselleen tärkeästä teemasta, eli avaa sisintään. Hän jopa nauhoittaa sen vanhempiensa kellarissa.

Tässä kohtaa tapahtumien kulku muuttuu dramaattisesti. Tämä nuori mies EI kantaesitä kappalettaan sydän kritiikin pelosta väristen tyttöystävälleen kuuden vuoden seurustelun jälkeen, mikä sitten jääkin hengentuotteen ainoaksi esitykseksi. VAAN hän laittaa sen Internetiin ja päätyy valtavalle lavalle, valojen välkkeeseen, satojen miljoonien katsojien eteen, mies ja kitara-otteella, suuri-egoista esittävien diivojen pyroteknisten spektaakkeleiden lomaan. Ja mitä hän tekee? Kompastuu mennessään lavalle, kaataa mikrofonin, aloittaa väärältä korkeudelta vain huomatakseen äänenmurroksen iskeneen - taas kerran? Ei, hän loistaa tyytyväisyyttä ja levollisuutta, flirttailee kameran kanssa luontevasti ja nauttii silminnähden hetkestä vailla epäonnistumisen ja häpeän pelkoa!

Katsojana tunnen, en kateutta tai halua arvostella, vaan liikutusta siitä, että saan todistaa tämän nuoren miehen suurta hetkeä ja huikeaa onnistumista, myötäiloita siitä ja huomata, minkä ajatus- ja tunnevyöryn se itsessäni aikaansaa. Valtava elämys!

Miten tämä liittyy kansakunnan tulevaisuus-pohdintoihini? Varsin usein työskennellessäni työyhteisöjen kanssa päädymme työstämään vuorovaikutuksen teemoja: viestit eivät tunnu menevän perille, tulee väärinkäsityksiä, konfliktejakin, ihmiset eivät osallistu, ilmapiiri on negatiivinen… Teemat näyttäisivät olevan samansuuntaisia myös eri kulttuureissa, mutta jotenkin tuntuu, että me täällä härmässä lähdemme tässä asiassa hieman takamatkalta. Ylpeyshän voi käydä lankeemuksen edellä, mutta olisiko käynyt niin, että varoessamme toistemme ylpistymistä olemme samalla minimoineet positiivisen, rakentavan vuorovaikutuksen, jota väistämättä tarvitaan terveen itsetunnon rakentamiseen. Heikko itsetunto näyttäytyy usein muita alaspainavana egoiluna, jonka taas voi tulkita ylpeydeksi. Ylpeyteen on luontevaa vastata haastavalla kritiikillä ja kehä on näin valmis. Jotenkin minusta tuntuu, että tämä kehä on katkeamassa yhä kiihtyvällä vauhdilla.

Kehitys ”joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan”-ajattelusta ylpeyden varomisen kautta nykytilaan on ollut huikea. Juuri tästä uudenlaisesta positiivisuudesta, jossa onnistumisen mahdollisuus voittaa epäonnistumisen pelon, olen näkevinäni todisteita näiden nuorukaisten edesottamuksissa. He pystyvät aidosti parhaimpaansa painetilanteessakin ja se riittää heille, ja monesti se riittää vielä huikeaan tulokseen ja kansalliseksi ylpeydenaiheeksi meille kaikille.

Toki tämä kehitys tuo haasteitakin – erot ikäpolvien ja yksilöiden välillä lisääntyvät. Nuorten kiekkoleijonien vaivoin pidätelty innokkuus ja ei-niin-nuorten kisakommentaattoreiden hymytön nöyryys–johtajuus-keskustelu ovat tästä hyvä esimerkki. Koulussa opettajat tuskailevat kurinpidon kanssa häpeärangaistusten menetettyä tehonsa – rehtorin puhuttelu onkin mielenkiintoinen mahdollisuus ajatusten vaihtoon. Y-sukupolven saapumista työelämään seurataan mielenkiinnolla ja sen vaikutuksia johtamiseen tutkitaan odottavaisina.

Arvostusta ja auktoriteettia ei enää anneta, se pitääkin ansaita. Innostaminen ja motivoiminen perustuvatkin ihmisten yksilöllisten arvojen ja motiivien huomioimiseen. Perinteinen titteliin, ikään, meriitteihin ja vastaaviin perustuva logiikka menettää tehoaan. Tilalle tulee rakentavassa vuorovaikutuksesta syntyvä luottamus ja kunnioitus. Tarvitaan läsnäoloa, kohtaamista, kykyä tunneilmaisuun, kuuntelemista ja kuulluksi tulemista.

Muutos on varmasti haaste, mutta myös mahdollisuus meille kaikille ikäluokasta riippumatta. Kukapa ei haluaisi tervettä, hyvää itsetuntoa. Kaikki merkit viittaavat siihen, että tulevaisuudessa on tarjolla enemmän mahdollisuuksia rakentavaan vuorovaikutukseen, jota tarvitaan itsetunnon rakentumiseen. Toiset meistä ovat pidemmällä kuin toiset, joten kärsivällisyyttä ja ymmärtämystä tarvitaan. Mutta nämä haasteethan ovat jälleen niitä vuorovaikutuksen kehittämismahdollisuuksia.

Edessä loistava, ihmislähtöisempi tulevaisuus!

Leijonat tuli takaa uudestaan ja uudestaan

2011-05-18T12:05:00.006+03:00

Heikki Pajunen

Suomen jääkiekkojoukkue teki sunnuntaina historiaa. Toki tämä oli jo toinen kerta, mutta jotakin erityislaatuista tässä mestaruudessa oli. Suomi oli monessa ottelussa häviöllä, mutta sieltä se nousu kuitenkin tuli uudestaan ja uudestaan. Ja senpä takia tapahtui ensimmäistä kertaa se, että Suomi tiukassa ja tärkeässä ottelussa tuli takaa tappion jälkeen Ruotsia vastaan voittoon.

Miksi voitto tuli juuri nyt? Miksei taas käynyt niin kuin monesti aikaisemminkin? Venäjä-ottelun jälkeen ei matkaa tietenkään ollut enää kuin yksi ottelu, mutta sen pelin jälkeen Suomen voiton puolesta olisi voinut lyödä vaikka kuinka paljon. Ensinnäkin tietysti Suomen peli oli varmaan MM-kisahistorian paras peli Suomelta. Kaikki oli tasapainoista, jokainen pelaa täytti oman roolinsa ja ennen kaikkea: Jokainen pelaaja pelasi omilla vahvuuksillaan, keskittyi siihen, eikä lähtenyt sooloilemaan mitään muuta. Ja pisteenä i:n päälle pieni ihme: Mikael Granlundin huikea maali, jonka muistavat loppuelämänsä kaikki sen nähneet.

Tärkein takuu Suomen voitosta saatiin pelaajien kommenteista, joista huokui kaksi olennaista asiaa:

Kukaan pelaajista ei sanonut menevänsä finaaliin vain yrittämään parastaan. Vaikka toimittajat yrittivät tunkea ajatuksia "Eikö mitali olekin hieno saavutus?" pelaajien suuhun, kaikki näkemäni haastateltavat vastasivat yksitoikkoisen selvästi. Me olemme menossa voittamaan MM-finaalia, ja yksi ottelu on jäljellä. Tavoite oli selvä, sitä kohti mennään.
Pelaajat osasivat nauttia voitostaan Venäjää vastaan. Se kertoo hyvin siitä, että he tunsivat oman psyykkisen tilanteensa. Vaikka finaali olikin edessä, myös jokaisesta välitavoitteesta pitää osata nauttia oikean pituinen hetki. Raskaan pelin jälkeen ei ole oikea hetki miettiä finaalia, vaan nauttia kovan työn jälkeen hienosta voitosta. Ja nauttiminen ei tässä kohtaa tarkoita ryyppäämistä tai muuten asian lekkeriksi heittämistä, vaan tunteen kokemista: miltä tuntuu, kun on juuri pelannut Suomen kaikkien aikojen kovimman pelin. Ja sitten taas seuraavana aamuna käännetään katse kohti finaalia. Tämä asenne heijastui jokaisen pelaajan suusta Venäjä-ottelun jälkeen.

Vasta pelin jälkeen tuli esille yksi Leijonien loistava käytännön työkalu. Maailman kartta, mihin liimattiin Leijona-tarra kaikkien voitettujen maiden päälle, oli loistava esillä oleva esimerkki siitä, että näkyvissä oli samaan aikaan kaksi olennaista asiaa. Kaikki ottelut finaaliin saakka, eli visio oli kirkas jo heti aluksi. "Näissä kisoissa voitetaan myös finaali". Lisäksi kisojen edetessä jokainen pelaaja näki (ja muisti) koko ajan kaiken sen, mikä oli jo saavutettu. Konkreettisesti visuaalisena mallina!

Itse finaalihan oli leijonien taisteluhengen ruumillistuma. Ruotsin johtomaali ei muuttanut pelissä mitään, vaan vastustajaa haastettiin edelleen samalla tavalla. Granlundin loistelias (taas) haastaminen johti jäähyyn, jonka aikana Suomi tasoitti. Ja miten – sitten että joukkueen todellinen johtaja Mikko Koivu taistelee maassa maaten jalalla syötön, josta syntyi ottelun kääntänyt 1–1 maali.

Viimeinen erä oli vain näytöstä. Suomen johtaessa 3–1 tapahtui se, minkä olisi voinut tehdä jo monet kisat sitten: Suomi ei muuttanut pelissään mitään, vaan kävi päälle kuin herhiläiset, jatkaen samaa omaa loistavaa pelitapaansa.

Mestarit eivät ole niitä, joille ei koskaan tapahdu yhtään epäonnistumista. Näissäkin kisoissa Norja-ottelun ensimmäinen erä tuskin kuuluu Suomen parhaimpiin. Mestarit ovat niitä, jotka takaiskun tapahtuessa nousevat nopeimmin ylös ja jatkavat omilla vahvuuksillaan eteenpäin. Kuten Leijonat teki – uudestaan ja uudestaan.

6–1. Siitä kelpaa suomalaisten nauttia monet monet kerrat.

Meritähti vai hämähäkki, kumpi voittaa?

2011-05-06T10:35:00.003+03:00

Jari Ojasti

Muutama päivä sitten tajuntaan iskeytyi uutinen Pakistanista. Al-Qaida terroristiverkoston johtaja ja nokkamies Osama bin Laden oli yhdysvaltalaislähteiden mukaan kuollut. Poliitikot ryntäsivät julistamaan maailman olevan nyt turvallisempi kun yksi terroristijohtaja on poissa ja Al-Qaida ilman johtajaa. Onkohan näin?

Ori Brafman käsittelee kirjassaan The Starfish and the spider verkostomaisia organisaatioita ja niiden kilpailuetua perinteisiin hierarkisiin organisaatioihin nähden. Kirja tutkii mm. sellaisten menestyneiden ilmiöiden, kuten Al-Qaida, Napster ja AA-kerho, rakenteita ja johtajuutta.

Miksi meritähti ja hämähäkki? Kirjoittajien mukaan meritähti (verkosto) on vaurioista toipuvaa lajia, yhden katkenneen jalan tilalle tulee kaksi uutta. Hämähäkki (pyramidiorganisaatio) taasen päättömänä on kuollut hämähäkki.

Voidaan siis odottaa että Al-Qaida palaa entistä aktiivisempana areenalle, valitettavasti. Toisista riippumattomasti toimivia pieniä terroristisoluja eri puolilla maailmaa yhdistää oikeastaan vain aate ja mahdollisesti yhteinen oppihistoria jossain terroristijärjestön koulutuskeskuksessa. Muuta yhteistä ei ole. Solut ovat itseorganisoituvia, voivat päättää itsenäisesti kohteistaan ja operoivat erinomaisen piilossa suurten valtioiden hierarkkisilta tiedustelupalveluilta ja armeijoilta.

Johtamisen tämä asettaa mielenkiintoiseen valoon. Onko suuryritysten ja hierarkkisten organisaatioiden aika ohi? Onko tulevaisuuden kilpailuetu solumainen rakenne, joka mukautuu muuttuviin tilanteisiin "automaattiohjauksella"? Ainakin johtamisen funktio muuttuu. Johtamisesta tulee aatteen (visio & strategia) kirkastamista ja vapauden antamista verkoston toimijoille. Luottamus on kovaa valuuttaa. Vastuunottajia kaivataan. Ja uskoa onnistumiseen.

Meillä suomalaisilla on pari omaakin menestystarinaa verkoston voimasta. Linux käyttöjärjestelmä ja MySQL tietokanta syntyivät yhden ihmisen intohimosta, mutta hyvin pian kehitystyö tapahtui vapaaehtoisten tekemän työn tuloksena. Miten näitä "organisaatioita" johdettiin vai johdettiinko? Mikä sai ihmiset tekemään vapaaehtoisesti satojatuhansia tunteja työtä yhdessä yhteisen tuotteen hyväksi? Ei liene sattumaa, että kaupalliset toimijat olivat helisemässä kun Linux ja MySQL aikanaan valtasivat markkinaosuuksia. Miten kilpailla ilmaista tuotetta vastaan...

Liike-elämässä on jo vuosia puhuttu verkostoista, strategisista liittoutumista, toimittaja- ja alihankintaketjujen hallinnasta, ketjuohjauksesta, ja kumppanuuksista. Yhteistä näille kaikille on kuitenkin hierarkia. Väitän, että kumppanuuksissakin on epätasapainoa, jompikumpi johtaa ja toinen peesaa. Rakenne on meille niin tärkeä, että verkostoakin me yritämme hallita vanhan ajatusmallin mukaan. Olisiko aika vaihtaa paradigmaa ja miettiä miten ja mitä uudella vuosituhannella johdetaan?

Väärin äänestetty

2011-04-21T14:14:00.002+03:00

Pentti Martiskainen

Suomessa on nyt siirrytty uuteen poliittiseen aikakauteen. Siirtymisen luoma levottomuus näkyy meillä kaikkialla, mutta myös koko Euroopassa. Jopa Portugalissa on havahduttu noteeraamaan pieni pohjoinen valtio, joka Euroopan Unionin jäsenyydestä huolimatta tuntuu äänestävän ihan väärin. Sosiaalisessa mediassa järjestäydytään jo uuden tulevaisuuden varalta, ja rintamalinjoja syntyy moneen suuntaan. Kansainvälisyys ja impivaaralaisuus jakavat nyt kansaa, vaikka arjen ongelmien kannalta kummallakaan ei liene suurta merkitystä.

Nukkuvien puolue suurin
Ennen lähinnä jätettiin äänestämättä väärin. Nukkuvien puolue on pitänyt valtaa yli 32 prosentin äänettömällä osuudella. Nukkuvia on yritelty herätellä vaaliuurnille moni keinoin, mutta turhaan. Nyt saatiin sentään parin prosentin liikahdus, mutta sekin näytti menevän väärin tai ainakin väärälle puolueelle. Silti vankasti suurin puolue on edelleen nukkuvat.

Kuka äänesti väärin?
Perussuomalaisia kannatti 19,1 prosenttia äänestäneistä. Tämä joukko tuntuu ainakin sosiaalisessa mediassa kommentoineiden mielestä äänestäneen pahimmin väärin. Lievää väärin äänestämistä oli muidenkin puolueiden saamissa äänissä. Kokonaan väärin on äänestetty lähinnä keskustan ja vihreiden kannattajien mielestä. Ketä nämä väärin äänestäneet ihmiset sitten ovat, ja mitä he oikein ajavat takaa? Ainakaan työpaikkojen kahvikeskusteluissa ja Facebookissa heitä ei ole näkynyt, eikä kenenkään tuttavapiiriinkään heitä tunnu kuuluvan. Jostain puun takaa he tulivat, äänestivät väärin ja taas katosivat. Onko tässä sama ilmiö kuin Seitsemän päivää -lehden lukemisessa. Se on maan suurilevikkisin lehti, vaikka kukaan ei ole tunnustanut sitä lukevansa.

Mitä he tavoittelevat?
Väärin äänestäneiden motiiveja on spekuloitu runsaasti, mutta silti kuva on hämärä. Yleisimmin vedotaan protestiin vanhoja puolueita ja niiden ajamaa politiikkaa vastaan. Ainahan protestiääniä on ollut, mutta selittääkö tämä silti väärin äänestäneiden koko määrän. On mielenkiintoista, että vaalivoittajien poliittisista päämääristä on niin vähän todellista tietoa. Tuntuu kuin heidän ohjelmansa olisi kirjo muiden puolueiden kannattamia ja vastustamia asioita sulavassa sekamelskassa, josta vain maahanmuuttokriittisyys nostaa päätään.

Mitä nyt seuraa?
Vaalien jälkeen seuraa aina hämmennys, niin nytkin. Osa äänestäjistä uskoo, että valitut ehdokkaat oikeasti lähtisivät ajamaan lupaamiaan asioita. Kun aikaa kuluu, poliittinen realismi karsii lupauksista suurimman osan – puolueiden sisäinen kuri loput – ja palataan normitilanteeseen. Siinä poliittiset päättäjät tulevat ja menevät, puolueet voittavat ja häviävät, mutta sama meno jatkuu. Kansasta kaikki näyttää ihan samalta. Puhuvat päät ovat vain hiukan erinäköisiä. Näin väärin äänestämisen seuraukset ovat ainakin aiemmin olleet vähäisiä ja merkityksettömiä. Toistuuko sama kuvio nytkin?

Kuka hävisi?
Vaalien todellinen häviäjä lienee kuitenkin Aku Ankka. Tämä kestosuosikki on nyt pudonnut pois nimellä äänestettyjen kärkipaikalta. Hänet on nimittäin ohittanut Munamies! Selvästi väärin äänestetty.

Dialogos, diapathos ja diaethos

2011-04-14T13:08:00.002+03:00

Ville Lähdesmäki

Oletko löytänyt itsesi tilanteesta, jossa huomaat, että hyvän tapaamisen anti ja ajatukset ovat haihtuneet taivaan tuulin kun arki koittaa? Oletko koskaan ymmärtänyt hyvin, mutta tekeminen ja kokeminen on ollut tahmeaa?

Yleensä tässä vaiheessa kutsutaan konsultti paikalle. Ennen lounasta dialogi on nostettu kruunuksi luomakunnan ylle; kun vain tartutte toistenne parhaisiin argumentteihin, niin syntyy spiraali, joka nostaa teidät uusiin taivaallisiin tantereisiin, luvataan.

Sitten samaa yritetään kotona ja puutarhassa, uskommehan, että rationaalisina argumentoijina ajatellut argumentit tappavat kaikki häiriötekijät.

Valitettava tosiasia on, että pelkkä dialogi, dialogos, ei riitä. Dialogos on vierasta kieltä ja tarkoittaa läpiajattelua, monipuolista järkeilyä yhdessä. Järkeen vetoaminen on se juttu, johon uskotaan. Kun olemme järkeviä, keskustelemme järkevästi ja sitten syntyy järkeviä tuloksia. Make sense.

Järjen kumppaniksi tarvitsemme jotain lisää, sillä ihminen ei ole järkevä. Ihminen on paljon enemmän. Ihminen on ajatteleva, tekevä ja tunteva kokonaisuus.

Dialogoksen lisäksi tarvitsemme diaethosta eli läpitekemistä, monenlaista toimintaa muiden kanssa. Ethos-sana tarkoittaa juuri tapaa tehdä. Tarvitsemme myös diapathosta eli läpituntemista, kaikenlaisia kokemuksia jaettuna toisillemme. Pathos on juuri tunnetta tarkoittava sana.

Vasta dialogos, diaethos ja diapathos yhdessä mahdollistavat tuloksellisen ja totuudellisen toiminnan. Kun ajattelu, tekeminen ja tunteminen saadaan mukaan kokonaisvaltaisesti, ihminen saadaan mukaan kokonaisena ja kokonaisesti.

Hyvä lopputulos vaatii toisten parhaisiin ajatuksiin, tekoihin ja kokemuksiin tarttumista ja niiden eteenpäin viemistä yhdessä toisten kanssa. Kun vielä osaamme yhdistää eri ihmisten parhaat ajatukset, teot ja kokemukset yhteiseksi järkeilyksi, toiminnaksi ja tuntemiseksi, niin hyvä tulee.

Vaalit Suomi Oy:n johtamisen näkökulmasta

2011-04-11T08:35:00.001+03:00

Petri Lehtipuu

Huhtikuun eduskuntavaalien teemat pyörivät maahanmuuton, pakkoruotsin, valtionvelan, hyvinvoinnin, homokysymysten, energiaratkaisujen ja verotuksen ympärillä. Perussuomalaisten kannatuksen nousua kauhistellaan ja ihastellaan. Pääministerikandidaattien uskottavuutta mietitään.

Jos ajatellaan Suomea yhtenä maailmantalouden ja –politiikan yksikkönä, millaisia ratkaisuja pitkällä aikavälillä tulisi tehdä? Ainakin on selvää, ettei Suomea voi ajatella irrallaan muusta maailmasta olevana, erillisenä saarekkeena. Mutta kyllä meillä on aivan riittävästi itsenäisyyttä vaikuttaa omiin asioihimme lähes kaikilla elämän alueilla.

Olen koettanut hahmottaa keskeisiä pitkän aikavälin kysymyksiä, joihin tulevaisuudessa on otettava kantaa. Nämä vastaavat yritysten ja muiden organisaatioiden strategiaprosessien teemoja, joiden pohjalta johto tekee valintoja.

Ensimmäinen alue on miettiä, millä aloilla aiomme menestyä jatkossa. Mitä sellaista voimme tarjota, joka on kansainvälisesti kilpailukykyistä ja kiinnostavaa? Toiseksi on mietittävä, millä keinoilla ja millä osaamisella vaadittava tekeminen onnistuu: kuinka varmistamme sen, että koulut ja yliopistot ovat paikkoja, jossa ihmisillä on halu oppia hyviksi oppijoiksi ja jotka rohkaisevat etsimään ja luomaan uutta tietoa. Kolmanneksi yhteiskunnan ja eri toimijoiden on rakennettava mielekäs työnjako, jonka avulla tuotetaan yhteiset palvelut. Ja neljänneksi on päätettävä, miten hoidetaan ihmisten ja elinympäristön hyvinvointi ja turvallisuus.

Varsinainen erilaistava strategia voisi syntyä siitä, että asioita ratkaistaan moniammatillisina haasteina. Ei niin, että energia-asioista päättävät energiaekspertit ja opetuspolitiikasta kasvatustieteilijät. Vaan yhdistetään ammattilaisten perusosaamiseen muiden alojen näkökulmat, jolloin voidaan välttää yksipuoliset ja vääristyneet painotukset. Voisiko Suomi olla tunnettu maana, jossa ihmiset osallistuvat työpajoissa itseään koskevien asioiden valmisteluun sen sijaan, että niistä päätetään kabineteissa? Entä jos ihmisillä olisi mahdollisuus olla muodollisten kansanäänestysten ohella säännöllisessä dialogissa päättäjien kanssa?

Päättäjien tehtävänä on kantaa vastuu tehtävistä päätöksistä. Mutta parhaiden päätösten synnyttämiseksi on viisasta käydä keskustelua yhdistämällä eri alojen ammattilaisten osaaminen. Näin huipputiimitkin toimivat, kun ne oppivat hyödyntämään eri ihmisten vahvuuksia.

Ketä siis tulisi äänestää tulevissa vaaleissa, on kunkin oma asia. Mutta tarkkailkaa ehdokkaiden kykyä hakea eettisiä ja aikaa kestäviä ratkaisuja yksipuolisen oman asian ajamisen sijasta!

Vaalikevään Meillä ei ole varaa -keskustelu, osa X

2011-04-01T15:23:00.002+03:00

Markku Laitinen

Vaalikevääseen sopii Meillä ei ole varaa -keskustelu. Se tuntuu nykyään sopivan kyllä kaikkiin vuodenaikoihin, mutta on näinä viikkoina taas erityisen kutsuva, jopa intohimoja herättävä.

Meillä ei ole varaa -keskustelu on paljon vilkkaampaa kuin nuoruudessani. Minut ja yleisesti aikalaiseni kasvatettiin tarkan markan politiikkaan. Muistan, kuinka mm. ala-asteen opettajani opasti koko luokalle viisaasti, miten kädet voi hyvin saada kuivaksi yhdellä Serla-käsipaperilla - ei tarvitse törsätä montaa paperia! Demonstraatio oli onnistunut - viesti meni perille. Ei ole varaa tuhlaukseen (eikä ole edelleenkään!) - pitää olla kulutuksessaan järkevä. Kohtuullisuus oli arvossa - hidas ja vakaa taloudellinen kasvu oli turvallista ja öljykriisistäkin selvittiin.

Elin nuoruuttani kultaisella 80-luvulla, jolloin pohjoismainen hyvinvointi oli todellisuutta. Suomen bruttokansantuote oli tuolloin merkittävästi alhaisempi kuin nykyään. Silti meillä tuntui kansantaloutena olevan varaa lähes kaikkeen. Rahaa riitti kirjastoihin, terveydenhuoltoon, koulutusjärjestelmään, varuskuntiin ja vanhusten asialliseen hoitoon. Ongelmia ja epäkohtia oli tuolloinkin, mutta Meillä ei ole varaa -keskustelu oli vähäisempää. Nuoruuteni ajan vaaliväittelyt tuntuivat enemmänkin olevan värikästä debattia erilaisista poliittisista linjauksista. Kaikkea sävytti myös Kekkosen ja Koiviston ajan poliittinen korrektius kaikkiin ilmansuuntiin.

Nyt elämme kovin toisenlaisessa maailmassa. Meillä ei ole enää varaa lastenpsykiatrian tarpeisiin, vanhusten asialliseen hoitoon, riittävään määrään koulukuraattoreita eikä yliopistojen tutkimukseen. Luetteloa voisi jatkaa. Serloja sitävastoin tuhlataan kouluissa varmaan liikaa - tämä on valistunut arvaukseni. Vai onko enää opettajia, jotka opettaisivat lapsia kohtuullisessa saniteettitilojen paperien käytössä?

Meillä ei ole varaa -keskustelu käy vilkkaana myös monissa suomalaisissa työyhteisöissä. Keskustelun aiheet ja sävy vaihtelevat paljon ja toki mukaan mahtuu myös paljon hyvää ja selkärankaista pohdintaa.

Itselle herää keskustelua seuraavana toisinaan kysymys siitä, että miten joissain työyhteisöissä on varaa huonoon työilmapiiriin, pelisääntöjen noudattamatta jättämiseen, suureen määrään sairauspoissaoloja, ainaiseen perehdyttämiseen ja työvoiman vaihtuuvuuteen kaikkine rekrytointikustannuksineen? Miten näihin asioihin on varaa, mutta ei ole varaa tarttua asioihin ja tehdä niille jotain? Miksi olemme tässä? Mitä meidän pitäisi tehdä?

Pitäisikö meidän pohtia uudelleen, mihin meillä on varaa ja mihin ei?

Hyvää vaalikevättä ja iloa keväisiin organisaatioihin!

Innostu omasta työhyvinvoinnistasi

2011-03-25T15:47:00.002+02:00

Pirjo Ahonen

Motivaatio ja inspiraatio ovat mieluisia kokemuksia. Usein etsimme näitä lisää työhömme ulkoisista tekijöistä, mutta oletko itse innostunut ottamaan vastuuta omasta motivaatiostasi ja työhyvinvoinnistasi? Näetkö oman työsi merkityksellisyyden vai kaipaatko ehkä uutta näkökulmaa sen löytämiseksi?

Omien vahvuuksien tunteminen ei ole itsestäänselvyys. Ei myöskään taito, oivallus tai mahdollisuus hyödyntää omia vahvuuksiaan työssään. On voinut käydä niinkin, ettei nuorena tullut ajatelleeksi mitä oikeasti isona haluaisi. Tai sitten ei ole uskonut – tai uskaltanut uskoa – omiin unelmiinsa. Sitä on vain ajautunut johonkin, oppinut ammatin ja jämähtänyt.

Mielessä voi käydä kysymys ”Tätäkö tämä elämä onkin?” tai ”Haluanko tosiaan tehdä tätä lopun elämääni?” Kannustan muistamaan, että halutessaan ohjat voi usein ottaa omiin käsiinsä ja lähteä vaikka uusille urille. Oma (työ-)hyvinvointi on ennen kaikkea itsestä kiinni.

Uraansa ja elämäänsä itse aktiivisesti vaikuttaneista henkilöistä on monia esimerkkejä. Esimerkiksi Hilkka Olkinuora, joka toimi aiemmin Kauppalehden päätoimittajana, suuntasi sittemmin kohti nuoruuden haaveammattiaan. Nykyään hän on teologi.

Aina ei tarvitse tyystin jättää vanhaa ja aloittaa uutta. Työn merkityksellisyyden voi löytää myös ilman alanvaihdosta nykyisestä ammatistaan ja työpaikastaan. Itsensä voi yllättäen löytää juuri siitä missä nyt on: nykyisen työn merkityksellisyyden voi löytää uudesta näkökulmasta.

Työhyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että oma työ motivoi ja inspiroi. Jokainen hetki ei tietenkään voi olla huippuhetki, ja hyvä merkki on jo se, ettei mielessä pyöri joka aamu kysymys ”Miksi teen tätä?”

Mitä ajatuksia oma työhyvinvointisi sinussa herättää – oletko itse aidosti motivoitunut voimaan paremmin? Oletko pohtinut, millaiset vaikutusmahdollisuudet sinulla itselläsi on omaan työhyvinvointiisi?

Lisää tehoja, mutta inhimillisesti

2011-03-16T14:10:00.003+02:00

Tuovi Haikala

Valmennusryhmät tai yksittäiset esimiehet sanovat usein, että valmentava johtaminen olisi kyllä hieno juttu, mutta kun arjessa ei vaan ehdi käymään mitään valmentavia keskusteluja ja on niin paljon nopeampaa tai tehokkaampaa ratkoa ongelmat itse tai antaa suoria ohjeita. Tämä sama ajatus on tuttu kansainvälisesti. Sitä mielenkiintoisempaa oli lukea coachien ammattilehden Choicen joulukuun 2010 numerosta artikkeli valmentavan johtamistyylin hyödyistä.

Lehti on tutkinut erilaisten johtamistapojen vaikutusta tuloksellisuuteen ja työntekijöiden sitoutumiseen. Tulokset puhuvat puolestaan. Mikäli esimies osaa käyttää coachaavaa tyyliä eli toimii valmentajaroolista käsin, alaisten tulokset olivat 27 % paremmat kuin perinteisellä tavalla johtaen. Ainakin tässä tutkimuksessa valmentavien esimiesten myyntitehtävissä olevat alaiset ylittivät tavoitteensa siinä kun perinteisesti johdetut jäivät siitä jälkeen.

Mistä se johtuu – olisiko osaselitys siinä, että valmentava esimies luo ihmisille enemmän uskoa omiin kykyihinsä ja siten vahvistaa heidän intoaan ja itseluottamustaan ratkaista erilaisia esiin tulevia ongelmia itse. Enemmän motivaatiota, enemmän positiivista energiaa, paremmat tulokset.
Saman tutkimuksen mukaan Bank of Irelandissa on todettu valmentavan tyylin parantavan myös asiakastyytyväisyyttä, johtuneeko sitten siitä, että valmentava tyyli lyö läpi myös palveluasenteisiin?

Toinen tutkimusnäkökulma oli sitoutuneisuus. Rekrytointi on aikaa vievää ja kallista puuhaa ja siksi hyvistä tekijöistä halutaan pitää kiinni. Artikkelin mukaan valmentavien esimiesten alaiset ovat paremmin sitoutuneita ja motivoituneita omasta työstään. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan yli puolet vastarekrytoiduista miettii työpaikan vaihtoa 12-18 kk sisään, mikäli esimies ei käytä valmentavaa otetta. Valmentavien esimiesten kohdalla vain neljäsosalla on muutos mielessä. Luvut eivät ehkä ole suoraan verrattavissa Suomen oloihin, mutta osoittavat trendiä.

Sitoutumisen puutteen haitat eivät jää vain vaihtuvuuteen. Huonosti sitoutuneet työntekijät voivat luoda omassa lähipiirissään ikävää ilmapiiriä, heidän asenteensa välittyy asiakassuhteisiin, projekteihin, yhteistyösuhteisiin ja rapauttaa sitä kautta tuloksia. Esimiehet voivat kuitenkin vaikuttaa asiaan paljon omalla asenteellaan. Valmentavat keskustelut voivat tuoda esiin sellaisia mahdollisuuksia, joita kumpikaan ei ole aiemmin nähnyt. Jo se, että esimies välittää tarpeeksi ottaakseen valmentavan asenteen voi herättää positiivista kehitystä.

Valmentavan tyylin käyttäminen siis kannattaa ihan todistetusti. Lisäksi henkilöt, joita on johdettu valmentavalla otteella kertoivat tutkijoille, että kokevat itsensä arvostetuiksi ja ovat tyytyväisempiä työhönsä. He kokevat saavansa uusia mahdollisuuksia ja tilaisuuksia kehittyä, mikä saa myös heidät itsensä yrittämään vähän enemmän.

Alun väitteeseen palataksemme – kannattaisiko kuitenkin miettiä sitä kiirettä vielä kertaalleen?

Paastonaika on aina!

2011-03-10T11:11:00.001+02:00

Lari Junkkari

Laskiaissunnuntai ja –tiistai, tuhkakeskiviikko, paastonaika. Taas nuo vanhat perinteiset sanat ovat osuneet silmiimme tai korviimme jostain. Vieläkö noita arkaaisia jäänteitä on olemassa, kysynee joku. Eihän moderni ihminen paastoa, mitä nyt jonkun mehupaaston vetää joskus laihdutusmielessä.

Mielenkiintoista on kuitenkin nähdä, että paaston ajatus kiehtoo monia. Ihan vakavissaan useat ihmiset päättävät rajata tietyksi ajanjaksoksi pois joitakin asioita. Joku vähentää television katsomista, toinen päättää olla vailla joitakin nautintoaineita jne. Minua viehätti äsken julki tullut Jaakko Heinimäen ajatus, että ihminen voisi viettää paastonaikaa myös niin, että vähentää selvästi omaa p--kanpuhumistaan.

Paaston ideahan on siinä, että ihminen jättää pois jotakin tehdäkseen tilaa jollekin muulle, kuten meditaatiolle, rukoukselle, hyvän tekemiselle. Tylytyspuhe voi vaihtua kannustuspuheeksi. Kyse on perimmiltään itsekurista, vapaaehtoisesta itsekurista. Valmentaessani jotakin työyhteisöä, olen silloin tällöin miettinyt, mikähän olisi sellainen hyvä ”itseänsä niskasta ottamisen” juttu, johon tuon organisaation koko henkilöstön tulisi ryhtyä. Olisiko se tuo laajalle levittäytynyt työkaverien arvostuksen puute vai seksistiset ja rasistiset vitsit vai jatkuva negatiivisuuspuhe?Jokainen meistä löytää omasta elämästään asioita, joissa pitäisi tehdä parannusta.

Oikeastaan on kyse valinnoista. Koko elämähän on valintojen tekemistä. Me asetamme jotkut asiat etusijalle emmekä välitä toisista. Joidenkin asioiden suhteen on menossa ainainen paasto, toisia taas ahmimme ja kahmimme alati. Jos laajennamme Heinimäen ajatusta, niin me voisimme siirtyä jatkuvaan paastoon jonkun sellaisen asian kohdalla, jonka aika on jo mennä kokonaan, lopullisesti. Mikä olisi sinulle se asia, josta on nyt syytä luopua pysyvästi, se juttu joka ei rakenna, vaan tuhoaa? Mitä hyvää voisi tulla tilalle?

Maailma muuttuu – entä sinä?

2011-02-28T14:46:00.003+02:00

Heikki Pajunen

Maailma on taas muuttunut. Arabimaailman tapahtumat ovat pyöräyttäneet maailman erilaiseksi. Lauantain Hesarissa puhuttiin siitä, miten politiikan asiantuntijat muuttavat käsityksiään lähes päivittäin. Asiat, jotka ovat olleet pari viikkoa sitten mahdottomia, ovat yhtäkkiä tapahtuneet.

Koko maailma odottaa jännittyneenä sitä, mihin suuntaan muutokset maailman johtavat. Syntyykö diktatuurien tilalle toisia tai syttyykö sisällissotia? Vai voisiko demokratia ja ihmisarvojen kunnioittaminen sittenkin saada pysyvämpää jalansijaa tyrannien hallitsemista maista?

Näinä hetkinä nousee monesti mieleen kysymys, oppiiko ja kehittyykö ihmiskunta vai ei? Itselleni vastaus on aina ollut selvä: Oppii ja kehittyy. 500 vuotta sitten orjuus oli selvä ja hyväksyttävä asia. Naisten ihmisarvo on noussut selvästi, vaikka edelleenkin varmasti pidämme muutosta liian hitaana. Monet muutokset ovat jääneet saavuttamatta, mutta millä aikakaudella haluaisit oikeasti elää mieluummin? Jos otetaan koko ihmiskunta huomioon, eikä vain mahdollista kuninkaan roolia?

Omiin tunteisiini nykymaailman tapahtumat ovat osuneet paljon ja syvästi. Muistan vieläkin elävästi, kuinka Berliinin muurin murtuminen sai aikaan samanlaisen energialatauksen itselleni. Maailma muuttuu, kun tarpeeksi moni jaksaa siihen uskoa.

On suorastaan hämmentävää, kuinka nopeasti muut arabimaat seurasivat Tunisian aloittamaa tietä. Sellaisiahan me ihmiset olemme. Kun joku on tarpeeksi vahva esimerkki, muut seuraavat perässä. Uskallamme ylittää niitä rajoja, joiden ylittämisen emme vielä eilen uskoneet olevan mahdollista. Maailman yllätyksellisyyttä kuvaa se, että viimeinen sytyke muutokselle oli hedelmäkauppiaan puuttuva myyntilupa.

Vaikka lähi-idän tapahtumat herättävät pelon tunteita Gaddafin vaahdotessa verilöylystä, samalla asiassa on se puoli, että ihmiset ovat uskaltaneet nousta vastustamaan omaa pelkoaan.

Minun on vaikea edes kuvitella, miltä oikeasti tuntuisi elää tuollaisissa olosuhteissa. Kaikkine oman yhteiskunnan haasteinemme olemme kuitenkin onnistuneet luomaan Suomen, jossa tuonkaltaiset tilanteet ovat kaukaista utopiaa. Silti samat peruskysymykset omien uskomustemme (tai pelkojemme) voittamisesta ovat läsnä myös arkisemmassa elämässämme:

Mitä me pidämme mahdottomana tänään, mutta emme enää kahden viikon päästä?
Mikä voisi omassa elämässäni olla se pieni sytyke, jonka jälkeen oman elämäni muutosta ei voisi enää pysäyttää?
Mikä muutos on sellainen, jonka haluaisinkin etenevän niin paljon, että paluuta entiseen ei enää ole?
Kenen rohkean ihmisen ajatuksia ja toimintaa minun olisi jo aika seurata jo nyt, vaikka se tuntuisikin vaikealta?
Mitä hyvää maailmassa on tänäkin päivänä tapahtumassa, josta voisin oppia jotakin? Ja jota voisin omalla tavallani jatkaa ja viedä eteenpäin?

Jos jokainen meistä voisi saada ja ottaa tyrannien vastustajista pienen rohkeuden siemenen omaan elämäänsä, olemme jo silloin tehneet maailmastamme taas yhden askeleen verran paremman paikan elää.

”As if they were human beings”

2011-02-25T11:52:00.004+02:00

Esa Pohjanheimo

Kokemukseni konsulttityössä on runsaan neljännesvuosisadan mittainen – lyhyt jakso maailmanhistoriassa, mutta minulle puolet elämästä. Jaksoon mahtuu monta uutta asiaa. Yksi niistä on kotikansainvälisyys: olen tehnyt työstäni hyvin pienen osan ulkomailla, mutta työn kansainvälinen luonne on silti kasvanut valtavasti.

Aloittelevana konsulttina tarvitsin englannin kieltä ehkä kerran talvessa. Nyt viidennes valmennuspäivistäni etenee englanniksi. Jos asiakasorganisaatiot ovatkin usein suomalaisia, niissä työskentelee ihmisiä maailman eri puolilta. Valmennuksissa eri aksenttien sävyttämä englanti on sanallisen kommunikoinnin väline. Jokainen tyylillään ja toimeen tullaan.

Kotikansainvälisyyden tärkein oppiaine ei ole ollut kieli tai vieraat kulttuurit, vaan tutustuminen omaan kulttuuriini. Miten muualta tulleet näkevät ja kokevat sen, mitä pidän itsestään selvänä? Mitä he kysyvät, kommentoiva ja ihmettelevät? Tässä esimerkkinä muutamia valmennuksissa esitettyjä kysymyksiä ja tarinoita:

”Miksi suomalaiset syövät eväitä omissa huoneessaan eivätkä lähde yhdessä lounaalle? Saksassa (kertojan kotimaa) projektiryhmän tutustuminen ja sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen tapahtui arkisissa yhteisissä tilanteissa. Täällä kaikki ovat omissa oloissaan. Miten saisin projektini ihmiset puhumaan keskenään?” (projektipäällikkö, asunut Suomessa pari vuotta)
”Muutin Suomeen tehtyäni töitä suomalaisten kanssa muualla. Suomalaiset eivät puhu paljon, mutta pistävät toimeksi.” (tiiminvetäjä, asunut Suomessa muutaman vuoden tehtyään töitä eri maissa)
”Kaikilla yksikössäni on korkeakoulututkinto ja he osaavat englantia. Yksi kuitenkin kieltäytyy puhumasta englantia. Palaverissa hän puhuu suomea ja sen myötä palaverin kieli vaihtuu suomeksi. Olen ollut täällä 3 kuukautta enkä ymmärrä sanaakaan. Miten minun pitäisi toimia?” (asiantuntija)
”Rivitalonaapurini ei juuri puhunut minulle kahteen vuoteen. Sitten sain tietää, että hän puhuu englannin lisäksi espanjaa (kertojan äidinkieli). Kysyin, miksei hän ole aikaisemmin kertonut osaavansa espanjaa. Hänen mielestään hänen espanjansa on niin huonoa, ettei hän kehtaa puhua sitä. Minä kuitenkin ymmärrän kaiken, mitä hän sanoo.”

Erilaisten tarinoiden ja kysymysten myötä olen miettinyt suomalaisten tapaa kommunikoida erityisesti vieraalla kielellä ja eri kulttuureista tulevien ihmisten kanssa. Kiteytän ajatukseni yksinkertaiseen lopputulokseen:

On syytä arvostaa sekä omaa että muiden kulttuuria. On hyödytöntä inttää siitä, kenen pitää joustaa ja ”ymmärtää enemmän”. Kulttuurimme ei ole sen huonompi tai parempi kuin muidenkaan. Oma kulttuuri vain on joiltakin osin erilainen – niin kuin kaikki kulttuurit ovat.
Olennaista on kommunikoida niin, että työt sujuvat ja eri osapuolet kokevat tulevansa ymmärretyiksi ja arvostetuiksi. On kohtuutonta ja elämää rajoittavaa vaatia itseltä erinomaista vieraan kielen taitoa avatakseen suunsa, kun vajavaisellakin kielitaidolla tulee toimeen. Samoin on kohtuutonta vaatia ulkomaalaiselta sujuvaa suomea ennen kuin hänet otetaan työhön ja työyhteisöön.

Parhaan oppini kulttuurien väliseen kommunikointiin sain Hong Kongissa, missä opiskelin taannoin pari viikkoa tutustuen aasialaiseen johtamiseen. Koulutus koostui luennoista yliopistolla ja yritysvierailuista sekä Hong Kongin alueella että Manner-Kiinan puolella.

Meillä eurooppalaisilla oli paljon kysymyksiä: Miten kiinalaiset? Miten kiinalaiselle sanotaan, että…? Ja niin edelleen. Useiden tämän tyyppisten kysymysten jälkeen eräs professori totesi: ”Treat them as if they were human beings.” Tällä opinkappaleella pääsee pitkälle niin ulkomaalaisten kuin suomalaistenkin kanssa. Pitkälti saman opin saa lauseesta, jonka esitti eräs etelä-karjalaisen, umpisuomalaisen työyhteisön jäsen: ”Mieti milt sius itestäs tuntuis.”

Virity

2011-02-21T10:41:00.003+02:00

Eeva Pitkänen

Virittäytyminen on kehon ja mielen valmistautumista tehtävään. Virittyneessä tilassa ihminen pystyy spontaanisti hyödyntämään tietonsa ja taitonsa. Hän avaa osaamisensa ja tiedonarkkunsa ja ottaa sieltä käyttöön tarvitsemiaan työkaluja: taitoja, asenteita, sanoja, eleitä, ilmeitä.

Urheilijoiden lämmittely suoritukseensa on esimerkki virittäytymisestä. Urheilija virittää kehonsa tilaan, jossa lihasten toiminta on paras mahdollinen. Samaan aikaan alkaa hänen henkinen keskittymisensä. Mieli ja keho virittyvät voittoa janoavaan, itsevarmaan tilaan.

Muusikonkaan ei voisi kuvitella menevän yleisön eteen virittämättä ja virittäytymättä. Soittimen epävireys olisi kuulijoille ennen pitkään korvia raastavaa. Mutta melkein yhtä karseaa olisi, jos soittaja ei olisi henkisesti mukana suorituksessaan.

Itsensä virittäminen kuuluu meidän kaikkien arkeen. Lasten vanhemmat huomaavat, että ohjeet ja neuvot menevät paremmin perille, kun aiheeseen siirrytään pikkuhiljaa. Puolisoa voisi virittää ajatukseen yhteisestä kävelyretkestä toteamalla aluksi ”olisi ihana tehdä yhdessä jotain näin kauniina talvipäivänä”. Mieli lähtee tekemään työtä ajatuksen kanssa ja valmistautuu ottamaan vastaan ehdotuksia. Tai sitten toteamus aiheuttaa pakoreaktion. Virittelyn tapoja kannattaa vaihdella.

Virittäytyminen on tärkeä osa myös työpäiväämme. Valitin opiskeluohjaajalleni, että en millään viitsinyt ottaa illalla konetta eteeni ja kirjoittaa opiskeluuni liittyvää raporttia. Mielestäni tietokoneeni lähetti negatiivista säteilyä. ”Miten voisit virittää itsesi tehtävään”, hän kysyi. Oivalsin ainakin kaksi asiaa. Ensinnäkin voin vaikuttaa mielentilaani, ja toiseksi vastuu on minulla.

Virittymistä tarvitaan arkipäivän jokaisessa tilanteessa. Millä mielellä menen töihin? Miten olen valmistautunut palaveriin? Mistä asioista toivon, että puhumme? Miten saan kaikki osallistumaan keskusteluun? Miten viritän muut aiheeseen? Miten viritän itseni lähtemään ajoissa kotiin, menemään jumppaan? Miten viritän perheeni yhteiseen iltaruokaan, jonka eteen olen nähnyt vaivaa?

Taidolla virittää muita on ratkaiseva merkitys erityisesti esimies- ja johtamistyössä. Virittäytyminen auttaa esimerkiksi palavereissa, joissa on passiivisia osallistujia. On tarpeen miettiä etukäteen, mihin keskusteluun haluan virittää ryhmäni. Jos aion tunnin yksinpuheluna kaataa ryhmäni päälle informaatiota, ei ryhmää kannata etukäteen virittää keskustelemaan. Ryhmä viritetään keskusteluun, kun keskustelulle aiotaan antaa tilaa.

Virittäytyminen on kehon ja mielen valmistautumista työtehtävään. Virittyneessä tilassa käytämme spontaanisti tietomme ja taitomme työtehtävän hyväksi.

"Meidän itsemme on oltava se muutos, mitä maailmalta haluamme. Se vaatii meiltä rohkeutta ja jääräpäisyyttä."

2011-02-04T12:31:00.003+02:00

Satu Vainio

En varmasti ole ainoa ihminen, jota yllä oleva Gandhin lainaus innostaa. Vaikka tämän päivän ihmisiä sanotaan pinnallisiksi, liikun selvästi ruusunpunaiset lasit silmillä - törmään jatkuvasti yrittäjiin ja johtajiin, jotka rohkeasti haluavat muuttaa maailmaa paremmaksi isoin ja pienin teoin.

Ehkä näiden aikojen työelämän kiireet vievät huomiomme kuitenkin pois tuosta jääräpäisyyden merkityksestä. En usko Gandhin ymmärtäneen jääräpäisyyttä härkäpäisenä omiin mielenmalleihin jämähtämisenä vaan sitkeytenä tehdä muutosta, eri tavoin toistaa asioita, joiden tulosta ei välittömästi ole nähtävissä. Kukaan ei ole niin kyyninen kuin pettynyt idealisti, joka on yrittänyt rohkeasti tehdä tärkeäksi näkemiään asioita ja saanut näpeilleen riittävän monta kertaa, valitettavasti.

Gandhin oma esimerkki valaisee kyllä hyvin nimenomaan tuota jääräpäisyyden merkitystä. Intian vapautuminen Englannin vallan alta kun ei nyt käynyt ihan parissa vuodessakaan. Silti itsenäisyys nähtiin niin arvokkaana asiana, että sen eteen kannatti kamppailla vuodesta toiseen ilman lopullisen päämäärän välitöntä saavuttamista. Päämäärä pysyi samana ja sitä vietiin eteenpäin monin eri keinoin, ei vain parilla näppärällä peliliikkeellä.

Muutossitkeyttä voi valottaa toisestakin näkökulmasta. Pari kuukautta sitten ystäväni heitti keskustelussa, että pääsääntöisesti ihminen yliarvioi mitä on mahdollista saavuttaa n. 3-4 vuoden tai lyhyemmällä aikajänteellä ja aliarvioi muutoksen määrän 10 vuoden aikaperspektiivillä. Lienee kaikille meille tuttua, että taas tuli ladattua päivän to do – listalle enemmän asioita, mitä oikeasti on mahdollista hoitaa tai että suunnittelimme ison organisaatiomuutosprosessin tulosten näkyvän täydessä mitassaan jo vuoden kuluttua? Tähän kun vielä yhdistää monelle työpaikalle niin tutun tulipalojen sammutus –työtavan, joka pistää ihmisen työelämässään keskittymään vain yleensä maksimissaan pariin seuraavaan viikkoon tai kuukauteen. Ei ihme, että moni vilpittömästi paremman organisaation puolesta taisteleva idealisti kovettuu kyynikoksi parin vuoden pyörityksen jälkeen.

Systeemiajattelun perusperiaatteita on se, että tekojen ja seurausten välillä on aina viive. Yksilötasolla tämä näkyy tutusti esim. siten, että terveiden elämäntapojen aloittaminen ei heti näy parempana olona tai esimiehenä vastuuta jakaessasi on viive ennen kuin johdettava saa homman rullaamaan.

Entä jos nostaisimmekin katsetta päivittäisessä työssämme pidemmälle? Vaatii tiukkaa harjoittelua arkisissa tohinoissa samaan aikaan pitää mielessä mihin ollaan menossa vaikka viiden vuoden aikajänteellä, mutta uskon sen antavan myös jaksamista ja uutta voimaa, kun asiat asettuvat uuteen perspektiiviin. Auttaa varmasti myös välillä pysähtyä miettimään ja hämmästelemään, mitä omassa tai organisaation elämässä on tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana - eikö muka juuri mikään ole muuttunut?! Todennäköisesti huima määrä asioita on toisin ja aika moni juttu paremminkin?

Jim Collins nostaa kirjoissaan esiin myös aikaisten voittojen esiin nostamisen tärkeyden. Kun systeemiajattelun mukaan isommat tulokset antavat vielä odottaa itseään, on äärimmäisen tärkeää pitää yllä uskoa ja energiaa, ruokkia sitkeyttä. Jos johtaja tekee tätä tsemppaamalla porukkaansa, niin hyvä. Todennäköisesti vielä paremman tuloksen saa nostamalla esiin pienet tulokset, muutokset vaikka yksilöiden toimintatavoissa, asiakkaalta tulleet palautteet ja muut pikkuherkut, jotka tekevät näkyväksi muutoksen vaikuttavuutta ja toimivat todistusaineistona sille, että eteenpäin ollaan menossa. Samalla sivutuotteena syntyy tunne, että ihmisten työ tunnustetaan eikä pomo ota kunniaa itse.

Omassa johtamisessani olen huomannut hyväksi ohjenuoraksi ottaa enintään 2-3 keskisuurta kokonaisuutta tai projektia tavoitteeksi puolivuosittain. Kesälomien jälkeen ja uuden vuoden juhlahumujen haihduttua on aina luonnollinen hetki valmistautua ”seuraavaan kauteen” miettimällä mihin pariin isompaan juttuun keskittyy ennen seuraavaa ”pelitaukoa”, jotta päästään viiden vuoden sisällä siihen isoon hehkuvaan visioon. Vaikka varmasti aina olisi muutakin kehitettävää, näin antaa rauhaa itselle ja johdettaville keskittyä olennaiseen eikä synny epätoivon tunnetta, kun kaikkea pitäisi kehittää yhtä aikaa.

Kymmenen vuoden päästä voimme katsoa tätä aikaa ylpeydellä ja ihmetellä miten paljon taas onkaan tapahtunut.

Yhteispelin ja yhteisöllisyyden alttarilla

2011-02-01T13:19:00.002+02:00

Jari Ojasti

Työyhteisötaidot on ollut terminä käytössä jo joitakin vuosia. Pidän siitä sanana. Työyhteisö kertoo yhteisöllisyydestä erityisessä kontekstissa, työn tekemisen maailmassa. Toisaalta taas yhteisötaidot viittaa vahvasti yhteistyöhön ihmisten välillä.

Yhteisöllisyys työn tekemisen maailmassa rakentuu mm. näistä ainesosista
• minulla on perusmyönteinen näkemys työkavereista ja esimiehestäni
• luotan työkavereihini
• autan muita onnistumaan heidän omassa roolissaan
• kannan vastuuni työpaikan ilmapiirin rakentajana

Yhteistyö työpaikalla vastaavasti on sitä, että
• pidän esimieheni ja työkaverini asioissa ajan tasalla
• kerron esimiehelleni ja työkavereilleni toiveistani ja tavoitteistani
• annan palautetta, ruusuja ja risuja
• osaan ottaa vastaan palautetta ja kehitän itseäni
• autan muita ja pyydän apua tarvittaessa

Työpaikan käyttäytymissääntöinä yllä olevat ovat juuri niitä mitä kaivataan. Lehtijutut viime vuodelta ja tältä vuodelta taas kertovat karua tarinaa siitä, mitä tapahtuu kun yllä olevat asiat eivät toteudu ja työn tekemisen paikka muuttuu jengien ja kuppikuntien taisteluareenaksi. Siinä työn tekeminen jää sivuraiteelle kun loukkaukset, kritiikki ja syrjintä saa vallan.

Talouselämä 3/2011 kiteyttää jokaisen työyhteisön jäsenen vaikutusmahdollisuudet siihen, että tulee hyvin johdetuksi

• teen työni hyvin
• olen rohkea
• pidän esimiehen hyvin ajan tasalla
• olen myönteinen
• arvioin omaa toimintaani
• kerron esimiehelle toiveistani ja tavoitteistani
• autan esimiestä onnistumaan omassa roolissaan
• luotan esimieheen

Rohkaisen sinua johtajana ja esimiehenä aloittamaan tämä vuosi käymällä dialogia työyhteisössäsi tämän kirjoituksen teemojen ympärillä. Anna positiiviselle lopputulokselle mahdollisuus!

Hyvä vai paha raha?

2010-12-13T11:00:00.002+02:00

Petri Lehtipuu

Haastattelija soitti vastikään ja kyseli, millaisia esimerkkejä on olemassa siitä, että yritykset tai niiden johtajat pyrkivät parantamaan yhteiskunnallisia asioita, poistamaan köyhyyttä tai tekemään muuten hyvää. Mainitsin joitakin esimerkkejä, jotka ovat olleet esillä viime aikoina. Vaikutuksen teki minuun ainakin se, miten Cargotecin hallituksen puheenjohtaja Ilkka Herlin on jättänyt hyvän ympäristöjalanjäljen Elävä Itämeri –säätiön yhtenä perustajana ja vaikuttajana. Viime kevään Itämerikokouksen alla suuri joukko yrityksiä liittyi mukaan tukemaan Itämeren tilan parantamista. Muita esimerkkejä varten pyysin haastattelijaa tutustumaan Sari Kuvajan kirjaan Hyvä raha (Kirjapaja, 2010).

Olin kyllä hankkinut kyseisen kirjan, mutta sen lukeminen oli jäänyt hyvin pintapuoliseksi. Tällä viikolla kaivoin kirjan esiin ja ilahduin Sari Kuvajan tavasta pohtia yleisemminkin suhdetta rahaan.

Hyvä raha –kirjan pääkysymys on hyvän tekemisen ja antamisen motivaatio liiketoiminnan näkökulmasta. Aristoteleen ajoista alkaen kohtuullisuutta, hyvää elämää ja onnellisuutta on pidetty inhimillisen elämän perusteisiin kuuluvana, mutta nykyään talous on saanut itseisarvoisen aseman. Jos kaikki palvelee talouskasvua, milloin saavutetaan riittävä taso – vai päästäänkö sinne koskaan? Ahneuden ja kasvun vastapainoksi on syntynyt degrowth- ja downshifting –malleja, ja nähtäväksi jää, mikä on niiden vaikutus suurten ihmisjoukkojen käyttäytymiseen.

Sari Kuvaja miettii aiheellisesti, miten osakeyhtiölain määritelmä yhtiön tarkoituksesta voitontuottajana sopii pörssiyhtiöiden julkaistuihin toiminta-ajatuksiin. Niissä korostetaan yleviä asioita, esimerkiksi miten yhtiön tarkoituksena on parantaa asiakkaiden hyvinvointia, tuoda heille lisäarvoa tai edesauttaa tulevien sukupolvien elämää. Mutta millaisia konkreettisia tekoja lakisääteisten vaatimusten lisäksi yrityksillä on esittää toiminta-ajatustensa tueksi?

Yksityisten ihmisten kohdalla auttamis- ja lahjoitushalukkuus on Suomessa korkea. Helsingin yliopiston tutkijan Anne Birgitta Pessin tuoreen tutkimuksen mukaan lähes 40 % suomalaisista on mukana vapaaehtoistoiminnassa auttaakseen ja tehdäkseen jotakin hyvää. Osa enemmänkin lahjoittaa rahaa, toiset käyttävät aikaansa. Sari Kuvaja siteeraa kirjassaan useita tutkimuksia, joiden mukaan suomalaiset ovat halukkaita auttamaan, kun tarkoitus on hyvä. Hyvän tekeminen tuntuu hyvältä ja asiaankuuluvalta, kun hätä on kyseessä.

Global Leadership Summitissa marraskuussa 2010 puhunut TOMS Shoes Inc -yrityksen perustaja Blake Mycoskie kertoi, miten paljon enemmän hyvää antamiseen perustuva liiketoiminta on tuottanut kuin pelkkä lahjoittaminen. TOMSin yksinkertainen idea on se, että aina kun asiakas ostaa jalkineet, firma lahjoittaa yhden kenkäparin johonkin kehitysmaahan. Yrityksen perustamispääomalla olisi voitu lahjoittaa noin 40 000 paria kenkiä. Mutta kun bisnes on lähtenyt kasvamaan, niin kenkiä on syksyyn 2010 mennessä lahjoitettu jo 670 000 paria. Kenkien ostajat kokevat, että he voivat luontevalla tavalla tehdä hyvää niin, että joku varaton ihminen saa samanlaiset kengät kuin ostaja itse hankkii.

TOMSin idea kuulostaa luovalta ja tuo mieleeni esimerkin kuljetusyhtiö TNT:n toiminnasta. Suurten katastrofien aikana yhtiö antaa kuljetuslentokonekalustoaan avustusjärjestöjen tavarankuljetuksia varten käyttöön. Ihmiset käyttävät omaa ammattitaitoaan ja yritys omaa kalustoaan voidakseen tehdä konkreettista työtä hädässä olevien hyväksi. Luovia ideoita on siis jo käytössä, mutta kenties parhaat mallit ovat vielä keksimättä. Kuka tekee seuraavan avauksen?

Oliver Stone kaksi Wall Street –elokuvaa puhuvat rahan vallasta. Sanomana on ahneuden vahingollinen vaikutus. Mutta varsinkin ensimmäinen elokuva (1987) sai aikaan osittain päinvastaisen vaikutuksen. Häikäilemättömät, vain rahaa arvostavat päähenkilöt osoittautuivatkin nuorten ja nälkäisten pörssipelureiden ihailun kohteiksi. Uudessa elokuvassa (Wall Street – Money never sleeps) liikemies Gordon Gekko on vapautunut vankilasta ja varoittaa ylikuumenneita markkinoita uhkaavasta kriisistä. Kuitenkaan sanoma ei mene helposti perille: rahan vallasta on vaikea vapaaehtoisesti irrottautua.

Sari Kuvaja toteaa kirjassaan, että raha ja omistaminen tuntuvat hyvältä, vaikka elämäntapa ei perustuisi kuluttamiseen. Raha tuo turvallisuutta ja toimii arvostuksen osoituksena, kun tehdystä työstä saa korvauksen, mutta raha on parempi rengin kuin isännän asemassa. Omalta osaltani koetan ajatella rahaa erityisesti välineenä, joka helpottaa elämää muttei ole tärkeintä elämässä. Luonnollisesti tuntui paremmalta, että veroehdotuksessa ollut muutaman kympin jälkivero muuttui kotitalousvähennyksen jälkeen samansuuruiseksi palautukseksi.

Ehkä raha ei itsessään ole sen kummemmin hyvä tai paha. Meidän ihmisten käsissä se voi olla mitä tahansa.

Sukupolvien yhteinen saari

2010-12-08T11:29:00.001+02:00

Ville Lähdesmäki

Kieli on valtaa ja väkevä kieli on väkivaltaa. Jokainen väitelause on kannanotto todellisuuden luonteesta, tai vielä enemmän se luo todellisuutta.

Itseäni on alkanut häiritä yhä enemmän sensaatiohakuiset yleistykset ja myyntiä lisäävät kärjistykset. Toki arvostan hyvää retoriikkaa, mutta silti siitäkin voi tulla pahan maneeri.

Otetaan vaikka esimerkiksi johtaminen. Rehellisesti, kuinka monet jatkuvat uudet ismit ja opit ottavat pannuun. Kaikki ovat johtamisen asiantuntijoita kertomassa, miten pitäisi johtaa yleisesti hyväksytyillä ja kaikille sopivilla tavoilla. Tähän surkeaan traditioon näyttäisi liittyneen myös Tampereen piispa Matti Repo itsenäisyyspäivän saarnassaan, valitettavasti.

Isossa kuvassa kyse kai on siitä, että tahdomme saavuttaa kaikenkattavan, teknisen kokonaisratkaisun ja mallin, jolla johtajan huolet olisi kerralla pyyhitty pois. Ei muuten tule onnistumaan.

Kielen avulla pyrimme määrittelemään, millainen on hyvä johtaja ja samalla luomme sen todellisuuden, jossa tämä johtaminen tapahtuu. Harva sen viikko joku kertoo meille, että esimerkiksi nyt se Y-sukupolvi tulee, näkee ja voittaa. Nehän kaikki ovat kansainvälisten parkettien partaveitsiä, multikielellisiä ihmeitä, sosiaalisia guruja. Sorry, eivät ole. Allekirjoittanut esimerkiksi on matkustellut harvakseltaan, puhuu vain äidinkielen lisäksi ontuvasti englantia ja ruotsia sekä ahdistuu sosiaalisissa tapahtumissa. Olen muuten 28-vuotias eli parasta y-sukupolvi-ikää.

Toisaalta olen tiedonjakamisen avoimuuden kannattaja (laitan mailit aina kaikille, joita asia koskee; en vain niille, jotka tekevät päätöksiä), olen monessa sosiaalisessa mediassa ja tämäkin blogi on kirjoitettu junassa iPadilla matkalla Jyväskylään. Olen muuten 28-vuotias ja parasta y-sukupolvi-ikää.

Miten siis minua tulisi johtaa? Varmuudella sanon, että Y-sukupolvioppaat voi polttaa jouluna saunan pesässä. Mites olisi vaikkapa suhteessa olemisen aidolla kohtaamisella, ilman auktoriteetin turvaa, läsnäolevasti, tasa-arvoisesti ja arvostavasti. Olen kuullut, että hieman iäkkäämmätkin tahtoisivat tätä.

Tämä on siis se silta, joka ylittää sukupolvien kuilun ja vie meidät sukupolvien yhteiselle saarelle. Tämä silta voidaan rakentaa hyvällä johtamisella. Sukupolvien yhteinen saari on mahdollinen.

Toiveena hyvä työ

2010-11-05T08:49:00.001+02:00

Tuovi Haikala

Olen kuluneen kuukauden aikana ollut mukana keskusteluissa, joissa nousee esiin muuttuva odotus työnantajia ja työelämää kohtaan. En haluaisi puhua mistään tietystä sukupolvesta, sillä samanlaisia odotuksia on eri-ikäisillä - joustoa, mielekkyyttä, mahdollisuus tasapainoiseen elämään.

Erilaisia ovat ne tulkinnat, mitä kukin toiveillaan tarkoittaa. Joillekin jousto on sitä, että voi itse sanella miten ja kuinka työtä tekee, toisille sitä, että voidaan neuvotella vaihtoehdoista. Kuulemissani esimerkeissä on ehkä tavallisempaa, että nuoremmilla toiveet painottuvat omiin lähtökohtiin ja ymmärrystä koko työyhteisön toimivuuteen on vähemmän. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, että yhteisöllisyyden sanotaan olevan nouseva trendi. Eikö työyhteisö voi olla se meidän porukka, jonka hyvinvointia ja etua valvotaan yhdessä, ihan kuin joku muukin vertaisryhmä? Siitä huolimatta, että siinä on eri-ikäisiä, erilaisia ihmisiä, joita ei ole itse voinut valita?

Akavan Erityisalojen juuri julkaisussa jäsentutkimuksessa odotukset työelämälle ovat tuttuja: toivotaan mielekkyyttä, uuden oppimista, rentoa ilmapiiriä, joustavia työjärjestelyjä, hyviä työkavereita ja reilua esimiestä. Tutkimuksessa ovat mukana alle 30-vuotiaat, mutta hyviltä nuo ajatukset tuntuvat itsestäkin, vaikka vuosikymmeniä on jo enemmän. Mielenkiintoista olisi pysähtyä vähän tutkimaan, mitä nuo asiat tarkoittavat kussakin työyhteisössä ja kuinka saisimme aikaan yhteiset tulkinnat niistä.

Sen sijaan, että toistamme tyyliin ”hauki on kala” näitä hokemia, voisimme avata omissa työyhteisöissämme hieman keskustelua siitä, mitä meille yhteisesti tarkoittaa reilu esimies tai rento ilmapiiri. Samalla voisimme puhua siitä joustostakin. Missä ovat jouston rajat minulle ja muille, sallinko muille saman kuin itselleni vaikka se aiheuttaisi minulle joskus vähän epämukavuutta? Olenko valmis sekä antamaan että saamaan? Haluanko olla hyvä jäsen tässä porukassa ja tehdä työtä myös yhteisen tavoitteen eteen? Millä tavalla minun omat tavoitteeni voivat toteutua yhteisten tavoitteiden kautta ja niiden osana?

Työelämän ongelmista, jaksamisesta, vaatimuksista ja haasteista, on puhuttu ja kirjoitettu paljon. Jo mainitussa Akavan jäsentutkimuksessa nuorten kauhukuva on työelämä, jossa tuottavuus on viety huippuunsa työntekijöiden jaksamisen kustannuksella. Se on kauhukuva varmasti myös vanhemmille työntekijöille. Meillä ihmisillä, esimiehillä ja työntekijöillä, on valta muuttaa asioita. Se alkaa siitä, että keskitymme hyviin tavoitteisiin ja pidämme niistä kiinni tekemällä tekoja hyvään suuntaan – niin pieniä kuin suuriakin. Maailma muuttuu askel kerrallaan.

Haloo: olisi tarvetta dialogille!

2010-10-29T13:53:00.000+03:00

Lari Junkkari

Ihan aluksi kerron jälleen kerran sen, että tykkään kovasti Suomesta ja suomalaisista. Ja heti perään tuon esille asian, jossa me suomalaiset emme ole kovin taitavia. Harjoitan siis kritiikkiä. Tuo asia on meidän keskustelukulttuurimme. Minun mielestäni me emme kykene kovinkaan laadukkaaseen dialogiin, väittelyyn, argumentointiin. Toki jotkut osaavat nuo taidot, mutta se ei ole yleistä.

Viimeisin esimerkki vajavaisesta keskustelukulttuurista on ollut tuo suuri kiehunta homoseksuaalisuudesta, kirkosta, uskonnosta, Raamatusta. Samanlainen leimaava, pinnallinen, tunnekuohuinen, asioita tuntematon ja aggressiivinen väittely muidenkin teemojen kohdalla on tavallista kaikkialla mediassa, nettikeskusteluissa, yleisönosastoissa ja suorissa kontakteissa. Se on monologista, tykittävää, kuuntelematonta. Siinä puhutaan toinen toisensa ohi.

Monologisen, asioita eteenpäinviemättömän puhumisen tuntomerkkinä on juuri tuo ohipuhuminen, kohtaamattomuus. Hyvin usein siihen liittyy halu voittaa toinen. Keskustelussa, joka nousee siihen osallistuvan tai osallistuvien halusta nujertaa toinen/toiset, ei voi olla voittajaa, siinä on vain häviäjiä. Keskustelu päättyy kaikkien osapuolien tappioon myös silloin, jos se juuttuu paikalleen, koukuttuu samojen asioiden jääräpäiseksi inttämiseksi. Tuossa omien mielipiteiden puuduttavan jankkaamisen koukussa sitten killutaan loppumattomiin.

Dialogisen keskustelun, laadukkaan vuoropuhelun, kuva on toisenlainen. Se pyrkii tuottamaan keskustelijoiden välille ikään kuin viisaustilan, josta kaikki vuoropuhelun osapuolet voivat ammentaa. Tuo tila on kunnioittava, kuunteleva, tarkentuva, etsivä ja sille on tyypillistä se, että korjaava arviointi kohdistuu myös omiin puheenvuoroihin, ei vain ”vastustajan” kannanilmaisuihin. Hyvässä dialogissa päämääränä on tuottaa kaikille osapuolille uutta ymmärrystä ja siten etsiä mahdollisuutta päästä eteenpäin, ikään kuin uudelle tasolle.

Hyvä vuoropuhelu ei tarkoita lepsua keskustelua, väärällä tavalla periksiantavaa. Erimielisyys voi olla vahvaakin eikä helppoon ja valheelliseen kompromissiin tai konseksukseen saakaan pyrkiä. Dialogin anti on siinä, että sen kautta voimme voittaa primitiivisten reaktioidemme aikaansaaman kuurouden ja aggressiivisuuden. Tuossa yllä kuvaamieni viisaustilojen synnyttämiseen kutsun itseni ja jokaisen. Suomen maabrändiin kannattaa lisätä suuri tavoite: kasvaa erinomaisen keskustelukulttuurin mallimaaksi.

Onnellinen esimies

2010-10-22T11:50:00.001+03:00

Petri Lehtipuu

Kokeilin hakukoneessa erilaisia adjektiiveja esimies-sanan edessä. Tavallisimpia adjektiiveja kuten hyvää ja huonoa käytettäessä osumia oli hyvin paljon, kuten myös hakiessa sanapareja vaativa esimies ja jämäkkä esimies. Stressaantunut tuotti joitakin osumia, tasapainoinen esimies vain yhden. Mutta onnellisia esimiehiä sanaparihaulla ei löytynyt.

Esimies voi hakutulosten perusteella olla rohkea, viisas tai reilu, tehokas ja tasapuolinen, jopa täydellinen muttei tyytyväinen, onnellinen eikä iloinen. Kyse voi olla silkasta sattumasta, mutta jotakin kielenkäyttö ja sananvalinnat paljastavat.

Esimiestyö mielletään joskus työksi, joka ei edellytä erityistä ammattitaitoa. Onhan olemassa sanonta, jonka mukaan ne tekevät jotka osaavat, ja ne jotka eivät osaa, johtavat. Yhtä lailla tavanomainen ratkaisu on valita parhaat osaajat esimiehiksi. Uralla etenemiseen on kehitetty yksi polku ja se on yleneminen esimiesvastuuseen ja edelleen seuraaville portaille. Tämä malli on toki ajan mittaan muuttunut, ja monet yritykset rakentavat erityisiä asiantuntijaurapolkuja sekä palkkaavat johtajiksi ns. ammattijohtajia. Ammattijohtaja-termiin liittyy piiloviesti siitä, että henkilö ei ole organisaation toimialan asiantuntija. Ammattimaisuus korostaa sitä, ettei johtaja itse osallistu yksityiskohtaiseen tekemiseen vaan pikemminkin johtamiseen esimerkiksi muutostilanteessa.

Esimies on tyypillisesti kahden tai useamman tulen paahteessa toteuttaessaan organisaation perustehtävää ja kehittäessään toimintaa uusien tarpeiden mukaisesti. Niinpä on luonnollista, että hakukone tunnistaa useita osumia termeille osaava esimies ja taitava esimies. Päätökset on tehtävä, asiat on saatava tapahtumaan, ihmisistä on pidettävä huolta.

Yhden koulukunnan mukaan tyytyväisyys ja hyvä ilmapiiri ovat seurausta hyvin tehdystä työstä ja saavutetusta menestyksestä. Toinen koulukunta kääntää syy-seuraussuhteen toisin päin ja korostaa, että menestys syntyy parhaiten hyvässä työskentelyilmapiirissä. Mielestäni asiat kulkevat rinnakkain, mutta kestävä hyvä ilmapiiri on eri asia kuin saavutuksista aiheutuva, lyhytaikaisempi hyvä olo. Keskeistä sekä esimiehelle että hänen johtamalleen ryhmälle on kokea työn mielekkyys nyt ja pitkällä aikavälillä.

Johtajaa tai esimiestä kutsutaan harvoin onnelliseksi. Tyytyväisyyttä on oikeus kokea, jos työ on sujunut hyvin ja tuloksellisesti. Mutta jos esimies on liian iloinen, eikö hänessä olekin jotakin epäilyttävää, lepsua tai pinnallista. Tästä huolimatta työpaikoilla tarvitaan esimiehiä, jotka saavat ihmiset pitämään työstään, innostumaan tuotteiden ja palveluiden jatkuvasta kehittämisestä ja arvostamaan kollegoitaan ja asiakkaitaan. Jotta koko ryhmä jaksaa pitkäjänteisesti ja ilmapiiri on kestävästi positiivinen, esimiehen oma hyvinvointi nousee ratkaisevaan asemaan.

Aristoteleen mukaan onnellisuus on elämän päämäärä. Jos ihminen tavoittelee hyvyyttä, hyvät teot ovat seurausta tästä kamppailusta ja ne tekevät hänestä hyveellisen ja siten onnellisen. Muista varata arjen keskellä aikaa myös sen miettimiseen, mikä työssä on hyvää, mielekästä ja kestävää.

Eläköön monarkia

2010-10-13T13:39:00.002+03:00

Eeva Pitkänen

Vihdoinkin Ruotsin kruunuprinsessa Victoria tulee Suomeen puolisonsa Danielin kanssa. Valtiovierailusta on monia hyötyjä. Yksi niistä on se, että vierailu herättää keskustelua monarkian ja tasavallan keskinäisestä paremmuudesta.

Monarkiassa on monia hyviä puolia. Victorian häiden aikaan huomasi, miten tärkeää ihmisille on saada ihailla ja katsoa ylöspäin jotain esikuvaa. Victoriaa katselee mielellään. Hän on kaunis ja hyväkäytöksinen, mutta vielä tärkeämpää on, että hänestä huokuu lähimmäisistä välittämisen taito. Hän vaikuttaa olevan heikompiosaisten puolella, hän työskentelee mm. nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Kansa tarvitsee johtajaa, ja Victoria on loistava tien näyttäjä.

Näin presidentin vaalien alla tulee miettineeksi, miten paljon helpommalla ja halvemmalla me suomalaiset pääsisimmekään, jos meilläkin olisi monarkia. Yhteiskunnassa raha alkaa kiertää, kun mainoskampanjat, lehti-ilmoittelut, paneelit, tv- ja radiokeskustelut, haastattelut, artikkelit ja mielipidemittaukset alkavat. Kohta lööpit kirkuvat, kuka on minkäkin verran johdolla tai tappiolla. Jo nyt puolueet käyttävät aikaa ja rahaa omien ehdokkaidensa etsimiseen, esilletuomiseen tai sivuun laittamiseen. Presidenttipeli vie energiaa monelta muulta tärkeältä hankkeelta.

Vaalipäivien suunnittelu on valtava prosessi. Ja itse vaalipäivänä 2/3 Suomea on liikekannalla. Liikkeellä on vaalivirkailijoita, tarkkailijoita, ääntenlaskijoita, vahtimestareita, toimittajia ja äänestäjiä. Ja sama uudestaan toisella kierroksella.

Suomalaiset joutuvat väkisin valitsemaan puolensa, ketä ehdokasta kannattavat. Ei siis voi olla olemassa koko kansan presidenttiä. Me käytämme aikaa ja rahaa siihen, että saadaan kansa jaettua kahtia. Puolet kansasta voi kehua presidenttiä ja pienempi puolisko keksiä valittamista hänen toiminnastaan.

Tähän ongelmaan on viime vuosikymmeninä löydetty ratkaisu. Presidentiltä on otettu valtaa pois. Kun vallankäytön näkökulmasta lähestymme monarkiaa, olisi järkevintä hyödyntää muutkin monarkian edut.

Suomella voisi olla vakituinen presidentti, koko kansan suosikki. Hän olisi henkilö, joka edustaisi suomalaisuutta parhaimmillaan. Hän olisi kaunis tai komea, tai kauniisti tai komeasti ikääntynyt. Hän rakastaisi luontoa, saunomista ja liikuntaa. Hän puhuisi suomalaisen ruuan ja työn puolesta, kannustaisi yrittäjiä ja huolehtisi heikoimpien eduista. Hän edustaisi Suomea ulkomailla ja olisi tunnettu hyvästä kielitaidostaan ja yleissivistyksestään. Todistaisi näin, että Pisa-tulokset ovat totta.

Vakituisen presidenttimme aiheuttamat kustannukset katettaisiin niillä rahoilla, jotka nyt menevät presidentinvaalien järjestämiseen, vaalitukiin ja eri ehdokkaiden kampanjoihin yhteisistä varoista. Eläköön monarkia! Ja tervetuloa Suomeen Victoria ja Daniel.

(Valtiovierailu Suomessa 1.-2.11.2010.)

Mitä chileläiset kaivosmiehet ajattelevat juuri nyt?

2010-10-01T13:35:00.001+03:00

Heikki Pajunen

Nyt jo yli kuukauden maailma on saanut seurata sydän kurkussa, miten chileläisten kaivosmiesten pelastaminen louhoksen uumenista tapahtuu.

Tragediahan on inhimillisesti ajatellen valtava. Voi vain kuvitella kaivosmiesten mietteitä ja tuskaa silloin, kun etsinnät olivat vielä kesken. Etsintäporan ilmestyminen on varmasti ollut puolestaan tunnereaktiona valtava, onneksi iloiseen suuntaan. Omaiset kokevat varmasti elämänsä tuskaisimmat viikot juuri nyt. Heillä on vielä se haaste, että he eivät edes voi vaikuttaa tilanteeseen mitenkään. Lisäksi vielä on koko maailman tuska pelkästään asiaa miettiessä. Itselläni ainakin nousee pala kurkkuun lähes joka kerta jo pelkästään kaivosmiesten kohtalosta kertovista uutisista.

Mitä kertookaan ihmismielestä se, että löytymisen jälkeen ensimmäisenä kaivosmiehet kajauttivat tuleville pelastajilleen Chilen kansallislaulun. Toisenkinlaiset reaktiot olisivat mahdollisia. Ei olisi mahdotonta, että he olisivat syyttäneet kaivoksen omistajia liian vaarallisesta ympäristöstä. Mutta kriisitilanteessa ihminen kuitenkin osaa olla kiitollinen.

Yhdestä asiasta voisin lyödä vetoa. Mitä tapahtuu silloin, kun pelastusoperaatio toivottavasti onnistuu? Ensimmäiseksi tietysti läheiset saavat oman hetkensä rakkaittensa luona. Mutta media on paikalla ja välittömästi alkaa loputon kommenttien pyytäminen? Miltä alhaalla tuntui? Miten jaksoitte? Mistä saitte voimaa selvitä? Oliko teillä riitoja? Miten selvititte ne? Mitä ajattelitte? Miltä tuntui nähdä ensimmäisen kerran päivänvalo?

Mikäli operaatio sujuu aikataulun mukaan, uusimmat toiveet ovat päivittäneet pelastamisyrityksen tapahtuvaksi jo ennen 15.10. Alun perin arvio oli ”kotiin jouluksi”, joten paljon on edistytty. Niinpä tällä aikataululla kestää parhaimmillaan vain pari viikkoa kun on vastausten vuoro. Sen jälkeen joulua ennen on tehty ensimmäiset TV-haastattelut ja aikakausilehtihaastatteluja on ilmestynyt jo useita. Ensi syksyn kirjamarkkinnoilla on jo suomeksi käännetty versio ensimmäisestä kirjasta, missä kaivoksessa olleet kertovat mietteistään. Niihin käytetään mm. niitä päiväkirjamerkintöjä, missä tälläkin hetkellä joku kaivosmiehistä toteaa itselleen: Jos vain joskus saan nähdä rakkaan perheeni, en enää koskaan tiuski heille mistään.

Yhden vastauksen tiedän blogi-otsikon kysymykseen jo etukäteen. Kaikki selvinneet tulevat sanomaan: Selvisin kaivoksesta sillä voimalla, että ajattelin, että mitä tekisin kun näkisin ensimmäisen kerran rakkaani. Mitä heille sanoisin? Joku saattaa miettiä arkisempiakin asioita, on se sitten puutarhanhoitoa tai ensimmäinen kylmä olut moneen kuukauteen. Tai ehkä chileläiset nauttivat pikemminkin erinomaista punaviiniään. Mistä tahansa kukin haaveileekaan, varmaan on se, että näitä haaveita on. Tilanteessa jossa ihminen miettii pelastautumistaan, on varmaa se, että kaikki asiat mitä haluaa vielä elämässään tehdä tulee käytyä läpi. Kuva niistä asioista on voimakas ja ainoa todellinen voimanlähde siihen, että he jaksavat päivästä toiseen tehdä sen raskaan omaan osuutensa työstä, joka heidän on määrätietoisesti tehtävä pelastautuakseen. Vessojen hoito ja kivien kantelu ei ole kaikkien mielipuuhaa edes maanpäällä, kaivosmiehet ovat jatkaneet sitä jo kuukausia maan alla.

Kirkas visio on se voima, joka auttaa selviämään ihmistä kamalissa kriiseissä. Se antaa voimaa ja merkityksen sille kaikelle, mitä kaivosmiehet joutuvat kestämään. Voisiko sama voima auttaa meitä kaikkia arjen elämässä, jossa vastoinkäymiset ovat meille kaikille paljon paljon pienempiä?

Aika - Aikuisten Itkuvirsi Kellolle Alistettuna

2010-09-24T09:29:00.003+03:00

Jari Ojasti

Syksy toi minulle hyvän opetuksen siitä, että aika on jotain sellaista, joka on aikuisten maailman juttuja. Etenkin, kun on ajasta pulaa eli kiire. Lasten maailmassa eletään tässä ja nyt, kiire on oikeastaan tuntematon käsite. Miten voisi olla kiire jonnekin, kun tässä ja nyt on ihan hyvä?

Olen lukemattomia kertoja opettanut pojalleni, mitä aika on ja miten paljon aikaa on käytettävissä aamulla, että vielä ehtii kouluun ennenkuin opetus alkaa. Kiire hiipii pienen lapsen sanavarastoon ja aikuisten maailma aikarajoineen kolkuttelee jo pienen koululaisen tajunnan ovella.

Meille aikuisille (kellon-)aika on jotain, joka keksittiin, jotta teollistuva yhteiskunta saatiin pysymään järjestyksessä. Aluksi tehtaan pillit vihelsivät työntekijät töihin, se riitti. Nykyisin aikataulutamme työhön liittyvät tapahtumat, lounastauot, omat ja perheenjäsenten harrastukset, jopa lepohetket. Kohta nauru ja tunnereaktiommekin pitää aikatauluttaa, kun ne muuten tyystin unohtuvat... Mikromanageeraus on hiipinyt myös itsen johtamisen reviirille.

Minä ennustan, että vastareaktio on tulossa tai jo käynnissä. Aivomme eivät tykkää nykyisenlaisesta täysin aikataulutetusta elämästä. Positiivisia merkkejä muutoksesta on jo näkyvissä, leppoistaminen on terminä otettu käyttöön ja yhä useampi työssäkäyvä nuori ja vanhempikin on liittynyt hektisyyden vastarintaliikkeeseen. En ihmettele.

Kohti elinvoimaisempaa Suomea

2010-09-21T08:47:00.002+03:00

Markku Laitinen

Kesälomalla ihmiset yleensä hakevat elinvoimaansa vahvistusta – myös lukemalla. Omalla kesälomallani luin helteisissä tunnelmissa kollegani ja ystäväni Aarne Nurmion Elinvoimainen Suomi –raporttia.

Suomen elinvoiman lähteet –kehitysohjelma käynnistyi syksyllä 2009 ja siinä etsittiin laajalla yhteiskunnallisten päättäjien ja vaikuttajien joukolla ratkaisuja siihen, mistä Suomi voi ammentaa elinvoimansa tulevaisuudessa. Raportti julkistettiin Sitrassa maaliskuun lopussa.

Ohjelman avulla työstettiin toimenpiteiksi näkemyksiä siitä, miten maailmaa ravisteleva finanssi- ja talouskriisi, ilmastonmuutos, väestön ikääntyminen ja tieto- ja viestintätekniikan kehitys muuttavat Suomen toimintaympäristöä. Tavoitteena oli tunnistaa tärkeimmät tekijät, joiden avulla Suomi voi vahvistaa ja uudistaa elinvoimaisuuttaan, kilpailukykyään ja hyvinvointiaan.

Raportti lämmittää ajatuksillaan vielä syksyn koleudessakin. Monipuoliset puheenvuorot ja keskinäinen vuoropuhelu kuului raportissa, joka ravisutti allekirjoittaneen pohdintoja.

Valmentajana ja työnohjaajana huomaa olevansa raportin teemojen kanssa tekemisissä viikoittain. Työn ja ylipäätään elämän merkitys, tarkoitus ja mielekkyys ovat eri tavoin läsnä työyhteisöjen arjessa, kun etsimme viisaampia ratkaisuja tulevaisuuden suuntaan.

Sitran toteuttaman Suomen elinvoiman lähteet -kehitysohjelman puheenjohtaja Sari Baldauf peräänkuulutti uutta ajattelua

- Läpi vuosikymmenten Suomen vaurastumisen on taannut vienti- ja teollisuusvetoinen talous. Nyt globalisaatio on muuttanut teollisen tuotannon maantiedettä ja olemme siirtymässä tuotantolähtöisestä toiminnasta kohti ihmis- ja ratkaisukeskeistä palvelutaloutta. Tämä siirtymä edellyttää meiltä aivan uutta ajattelua.

Mitä kaikkea on tämä uusi ajattelu?

Allekirjoittanut miettii usein sitä, minkä Paul Krugmankin totesi Sitrassa pitämässään alustuksessa, että olemme rakentaneet maailmaan taloudellisen järjestelmän tai koneiston, jota emme hallitse ja jonka toimintaa emme riittävästi ymmärrä.

Maailma ja näyttää vuosi vuodelta yhä absurdimmalta ja isännäksi onkin tullut renki. Mammona hallitsee.

Aarne Nurmio kirjoittaa osuvasti puheenvuorossaan Sitran lopputilaisuudessa:

Olemme rakentaneet yhteiskunnastamme kasvuhakuisten koneistojen, vahvojen instituutioiden maailman. Alkuperäiset päämäärämme ovat paljolti toteutuneet tai muuten kadonneet. Mutta ajattelussamme olemme tottuneet ehdollistamaan kaiken hyvän toteutumisen jatkuvaan määrälliseen ja aineelliseen talouden kasvuun. Ja rakentamistamme instituutiosta on tullut meille yhä vahvempia identiteetin ja turvan lähteitä. Winston Churchill sanoi: ”Ensin me luomme yhteiskuntamme ja sen rakenteet, sitten ne luovat meidät."

Instituutiosta omine tavoitteineen ja rakenteineen on siten vähitellen tullut päämääriä itsessään. Rengistä on tullut isäntä. Siitä on tullut voimakas, hallitseva, kyltymätön; se tahtoo vielä enemmän ja vielä nopeammin. Se on tehnyt ihmisestä, sinusta ja minusta talouden tuotannontekijän, voimavaran, kuluttajan – koneistojensa vangin.

Tämä on se ajan henki, isännäksi päässyt renki, jonka suuren pillin mukaan täällä tanssittava on. Olemme antaneet kahlita itsemme näkökulmiin ja mekanismeihin, jotka nyt estävät uusien mahdollisuuksien tunnistamisen ja hyödyntämisen.

Vahvat instituutiokeskeiset identiteetit ja tuotanto- ja tuotelähtöiset näkökulmat rajoittavat kasvumahdollisuuksien näkemistä. Verkottuvassa palvelutaloudessa uutta kasvua luodaan usein yksittäistä toimijaa laajemmissa kokonaisuuksissa, jotka kehittyvät käyttäjä- ja ratkaisulähtöisesti.

Toivoisin, että Sitra -raportti olisi iltalukemisena kaikkien suomalaisten päättäjien yöpöydällä.

Elinvoimaisempaa syksyä kaikille!

Lisätietoa: http://www.elinvoimanlahteet.fi

Erään johtajan tarina

2010-09-10T12:03:00.003+03:00

Ville Lähdesmäki

Tampereen ev.lut. seurakuntayhtymän nuorisotyön jokavuotinen taidonnäyte, 10-leiri, on onnellisesti ohitse tältä vuodelta. Yli kolmesataa tamperelaista kymmenenvuotiasta on jälleen turvallisesti kotona yhtä upeaa leirikokemusta rikkaampana. Kolmen teltta yön ja helteisen päivän jälkeen on aika jättää 10-leiri taakse.

10-leirejä on järjestetty Tampereella jo vuodesta 1986. Yli kolmensadan kymmenenvuotiaan suurleireinäkin jo vuodesta 1997. Voidaan siis hyvällä syyllä todeta, että osaamista ja kokemusta leirin järjestämisestä löytyy organisaatiosta paljon. Itselläni on ollut ilo olla mukana leirillä ensimmäistä kertaa vuonna 1992 leiriläisenä. Tämän jälkeen vuodesta 1997 vuoteen 2009 muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta joka kesä erinäisissä tehtävissä isosena, kanavanvetäjänä, alaleirinvetäjänä ja kyläpäällikkönä.

On aika pysähtyä hetkeksi ja katsoa kesän 2009 leiriä taaksepäin johtamisen näkökulmasta. On selvää, että liki neljänsadan ihmisen organisaation johtaminen on varsin haastava tehtävä kokeneellekin johtajalle. Tehtävää ei ainakaan helpota se, että suurin osa heistä on kymmenenvuotiaita sekä muita vapaaehtoisia palkattomia työtekijöitä kuten hieman alle 50 isosta.

Siksi leirin johtoon tarvitaan kokeneita leiriammattilaisia. Yksi heistä on Tampereen Messu-kylän seurakunnan johtava nuorisotyönohjaaja Mirva Mäkelä, joka on vuoden 2010 Löytöretki -leirin johtaja, virallisemmin leirin ohjelma- ja turvallisuusvastaava. Hänellä on mittava 10-leirihistoria, joka tukee häntä vaativassa tehtävässään.

- Alaleirinjohtajana olen ollut joskus 1990-luvun lopulla, olisiko ollut kesä 1997. Sitten 2000 kesästä lähtien sekä kyläpäällikön että kanavan vetäjän tehtävissä, paria välivuotta (2005 ja 2006) lukuun ottamatta. Kun syksyllä 2008 alettiin kysellä uutta johtajaa 10-leirille, niin annoin suostumukseni.

Monet kuvittelevat, että työntekijät ovat leirillä lähinnä lomalla. Tämä harhakäsitys ei voisi pitää vähempää paikkaansa. Päivät saattavat venyä lähes 20-tuntisiksi ja skarppina pitää olla lähes kokoajan. Toinen harhaluulo monesti on, että leirejä ei tarvitsisi suunnitella tai johtaa. Riittää kun mennään jonnekin, ollaan siellä ja tullaan pois. Siksi monilla saattaa olla yllätys, että 25-vuotiasta 10-leiriäkin täytyy suunnitella joka vuosi perusteellisesti paljon itse leiriä aiemmin.

- Leiriä aletaan suunnittelemaan suunnilleen edellisen vuoden lokakuussa, suunnittelutyöryhmään kuuluvat jaetaan kahteen työryhmään (ohjelma- sekä järjestelytyöryhmä). Ohjelma-työryhmä vastaa leirin ohjelman suunnittelusta ja osittain myös toteutuksesta. Järjestelytyöryhmä vastaa leirin käytännönjärjestelyistä ja huolehtii esimerkiksi siirtovessojen (”bajama-jojen”), puolijoukkuetelttojen ynnä muiden tavaroiden vuokraamisesta. Työryhmät kokoon-tuvat tarpeen mukaan pitkin talvea ja kevättä. Koko leirin työporukalla kokoonnumme neljästä kuuteen kertaan käydäksemme läpi leiriin liittyviä asioita. Toukokuussa (tai kesäkuussa) kesätyöntekijöiden ensimmäisenä työpäivänä tuleville alaleirinjohtajille pidetään info missä heille kerrotaan leirin käytännöistä. Isosille info pidetään viikkoa ennen leirin alkua. Näin tiedetään mahdollisimman tarkasti leirille tulevat isoset, Mäkelä summaa.

Tämä kaikki siis tehdään ennen varsinaista leiriä. Juhannuksen jälkeisellä leiriviikolla tahti vain tiivistyy.

- Itse leiriä rakennetaan kaksi päivää. Ensimmäisenä päivänä pystytetään noin 25 puolijoukkuetelttaan 10-vuotiaiden majoitteiksi sekä tuodaan Tampereen Kyttälässä sijaitsevasta nuorisotoimistosta kaikki tarvittavat toimisto- ja muut leiritarvikkeet leiripaikalle. Toisena rakennuspäivänä pystytämme 1500 hengen ison ohjelmateltan sekä pienen 100 hengen ohjelmateltan, jotka ovat lainassa Keuruulta Helluntaiherätyksen Isolta Kirjalta. Molemmat näistä teltoista toimii huonolla kelillä myös "evakuointitelttoina". Toisena rakennuspäivänä pidämme viimeisen palaverin leirin koko työntekijäporukalla telttojen pystytyksen jälkeen. Käymme läpi vielä leirin käytäntöjä. Toinen rakennuspäivä päättyy yhteiseen ehtoollisen viettoon illansuussa, Mäkelä kertoo.

Kolmen leiripäivän jälkeen leirin purkaminen vie vielä aikansa.

- Leirin purku tapahtuu leirin päätöspäivänä. Puolijoukkueteltat puretaan 10-vuotiaiden vielä ollessa paikalla, muut teltat heidän lähdettyään. Samana päivänä vielä leirillä olleilta työntekijöiltä ja vapaaehtoisilta kerätään kirjallinen palaute leiristä. Tämän palautteen pohjalta leiriä pyritään kehittämään seuraavaan vuoteen, mikäli kehitettävää on, Mäkelä toteaa naurahtaen.

Kysyttäessä millaista on johtaa isoa leiriä, jossa on liki 400 henkilöä, joista yli 300 on 10-vuotiaita ja monet työntekijät vapaaehtoisia, Mäkelä vaikuttaa hieman vaatimattomalta.

- Loppupeleissä leirin johtaminen on aika samanlaista leirin koosta riippuen. Toki näin isolla leirillä minulla ei ole juuri ohjelmallista vastuuta, koska mielestäni yhtä aamuhartautta ei voida pitää kovin suurena osana ohjelmavastuuta. Tehtävässä näen tärkeänä mahdollisuuden kuunnella ja jutella työkavereiden kanssa ja tukea heitä tehtävässään.

Mäkelä mielellään siirtää arvostusta työtovereilleen, mikä näkyy myös uskalluksena jakaa vastuuta heille.

- 10-vuotiaat ovat pääasiassa alaleirinjohtajien hyvässä ohjauksessa, joten heidän ohjaamisensa ei ole suoranaisesti minun tehtäväni. Vapaaehtoisten kohdalla tähän asti on ollut se onni, että heistä moni on tullut mukaan "rakkaudesta 10-leiriä kohtaa", joten he ovat motivoi-tuneita olemaan mukana. Tämä helpottaa heidän johtamistaan huomattavasti. Välillä toki nuorten isosten kanssa pitää muistuttaa siitä, että leirillä ollaan ensisijaisesti 10-vuotiaita varten, ei pitämässä omaa kivaa. Tänä vuonna näitä ongelmia ei onneksi juuri ollut.

Mäkelän mukaan työntekijöiden saaminen leirille, sillä leiri tarvitsee yli 20 palkattua työntekijää sekä laadukkaiden ohjelmien tuottaminen 10-vuotiaille, sillä mukava tekeminen ehkäisee koti-ikävää, ovat johtajan näkökulmasta leirin onnistumisen suurimmat haasteet. Toisaalta taas lasten iloiset ilmeet ja hymyt, onnistuneet ohjelmakokonaisuudet ja vanhemmilta tullut kiitos, palkitsevat parhaiten leirin johtajaa.

- Tuntuu yksinkertaisesti hyvältä, kun kuulee 300 10-vuotiaan nauravan ja näkee hymyt heidän kasvoillaan, Mäkelä jatkaa.

Johtajan ei kuitenkaan tarvitse olla yksin tehtävänsä kanssa. Mäkelä arvostaa työyhteisön hänelle antamaa tukea vilpittömästi.

- Tunnen saavani kaiken tarvitsemani tuen, leirillä rinnalla kuitenkin tiiviisti työskentelee leirin sihteeri, Irmeli Paalaste, joka on ollut leirillä vuosia. Häneltä saan tärkeimmän tuen siinä vaiheessa kun en tiedä mitä pitäisi tehdä. Toki johtamistani helpottaa paljon se, että olen ollut leirillä monissa tehtävistä ennen "johtajakauttani". Tunnen leirin organisaation ja käytännöt.

Lopuksi kysyttäessä Mäkelältä neuvoa johtajille yleisesti 10-leirin johtamiskokemuksien valossa, hän sanoo kannustavasti: ”Haasteisiin pitää tarttua rohkeasti. Uudet tehtävät motivoi-vat tekemään työnsä hyvin ja haastavat kohti uutta.”

Venäjä, Venäjä, Venäjä

2010-09-03T10:42:00.002+03:00

Petri Lehtipuu

Loppukesän keskusteluihin on kuulunut pohdinta siitä, millainen suurvalta Venäjä on ja erityisesti, onko sen talous Hollannin vai Espanjan kokoinen. Jyrki Kataisen Venäjä-lausunto herätti ymmärrettävää huomiota Suomessa, jonkin verran myös itärajan tuolla puolen. Sitä ennen puolestaan ratkaistiin suomalaisten elintarvikkeiden valmistusprosessin hygieniapuutteita, joihin vienti Venäjälle tyssäsi.

Olen viimeksi käynyt Venäjällä Jeltsinin aikaan 1990-luvun puolivälissä, useastikin, mutta Neuvostoliitossa vain kerran Gorbatshovin kauden loppupuolella. Sittemmin olen seurannut Venäjän tilannetta lähinnä median kautta ja Venäjällä käyneiden kertomusten perusteella.

Miten Venäjää johdetaan ja miten sitä pitäisi johtaa? Venäjä luo erittäin vaativan johtamishaasteen jo pelkästään valtavan laajuutensa perusteella eivätkä sen historia ja rakenne monine kansallisuuksineen helpota lähtökohtia. Kiinnostavaksi ja ajankohtaiseksi kysymyksen tekee se, että seuraavat presidentinvaalit ovat edessä vuonna 2012 ja Vladimir Putin voi lain mukaan olla taas ehdolla.

Dmitri Medvedevin presidenttikaudella pääministerin rooli on ollut niin voimakas, että vaikuttaa siltä, että Putin ei todellisuudessa ole luopunut ylimmän vallan käytöstä. Putin on esiintynyt julkisuudessa mielellään erilaisten urheilullisuutta korostavien valokuvien kautta, kun taas Medvedev näyttäytyy enemmänkin asiajohtajana. Virallisesti johtajakaksikko on suurissa asioissa yksimielinen.

Pieni näkemysero on kuitenkin ollut Moskovan ja Pietarin välisen uuden tien rakentamisen yhteydessä. Paikallinen väestö ja ympäristöjärjestöt ovat vastustaneet tien linjausta Himkin vanhan tammimetsän läpi ja yllätyksellisesti Medvedev pysäytti tienrakennustyöt kiistan vuoksi. Tämän hän teki vastoin aikaisempaa Putinin päätöstä, jonka mukaan tie kulkisi kyseistä reittiä. Putin puolestaan edellyttää rakennustöiden jatkamista.

Venäjän historiaan ja kulttuuriin ei ole kuulunut johtamistapa, jossa julkisuudessa keskusteltaisiin eri vaihtoehdoista ennen päätöksentekoa. Vahvaa ja tarvittaessa voimakeinoja käyttävää johtajuutta on sen sijaan käytetty runsaasti. Huolimatta siitä, että Putin ja Medvedev ovat olleet suosittu johtokaksikko, Himkin tammimetsän tapaus on esimerkki siitä, kansalaiset voivat nousta vastaan valtiojohdon päätöksiä. Ja tällä kertaa heitä on ainakin ensi vaiheessa kuultu.

Millaista johtamista Venäjä ja venäläiset organisaatiot tarvitsevat 2010-luvulla? On erittäin kiinnostavaa seurata, millainen linja on 2012 presidentinvaalien jälkeen. Mutta juuri tällä hetkellä tärkeää on nähdä, miten johtajat toimivat meneillään olevissa päätöksentekotilanteissa ja minkä viestin he antavat henkilökohtaisista näkemyseroistaan. Huonoa kehitystä olisi paluu neuvostoaikaiseen tilanteeseen, jossa ihmiset eivät luottaneet mihinkään julkiseen tiedotukseen. Avoimuuden lisääntyminen parantaisi monin tavoin ilmapiiriä, myös naapurimaan ja kaupankäynnin kannalta.

Elämää maailman parhaassa maassa

2010-08-27T15:11:00.000+03:00

Pentti Martiskainen

Kesken loppukesän köyhää uutistarjontaa iski Newsweek-lehti todellisen pommin tietoisuuteemme: Suomi on maailman paras maa! Se tuli yllätyksenä ja pyytämättä, aivan kuin vaalirahat poliitikoille. Emme ole vielä ehtineet toipua tästä tiedosta ja hämmästys on laajaa. Uutistarjonnassakin jopa Matti Nykänen, Arto Merisalo, Jarmo Korhonen ja muut kestoaiheet joutuivat sisäsivuille.

Selittely ja spekulointi ovat tietysti käynnissä kaikkialla, ei vähiten niissä kilpailijamaissa, jotka jäivät taaksemme. Ymmärrettävästi ainakin ruotsalaisia tulos harmittaa kovasti. Mutta mistä tämä vaikuttava menestys sitten oikein johtuu? Ja miten me tavalliset suomalaiset sen arjessamme huomaamme?

Koulutus oli tärkein syy hyvään sijoitukseen. Siinä olemme ykkösiä maailmassa. Sen olemme jo aiemminkin kuulleet eri tutkimusten tuloksissa. Meillä on siis ylivertaisen hyvä koulutusjärjestelmä. Tämä tosiasia avaa arvaamattomia mahdollisuuksia kunnille ja opetusviranomaisille. Tulevaisuudessa voi turvallisin mielin vähentää opettajia, lomauttaa heitä suruttomasti, suurentaa opetusryhmien kokoa, vähentää opetustunteja, sulkea kouluja ja toteuttaa muita kunnanisien suosikkitoimia säästöjen aikaansaamiseksi. Kyllähän maailman paras koulujärjestelmä tämän kestää. Samalla voidaan vähentää myös yliopistojen määrää ja niiden rahoitusta. Kyllähän järjestelmä ja tämän kestää. Ja jos ei kestä, meille riittänee joku vähän huonompikin sijoitus kansainvälisessä kilpailussa.

Elämänlaatu on toinen menestyksemme kulmakivistä. Siinä olemme maailman neljänneksi parhaita. Tasa-arvo, köyhyyden puuttuminen, yksityisen kulutuksen taso, fyysinen elinympäristö ja taloudellinen turvallisuus ovat niitä hienoja asioita, joista menestys koostuu. Kokemamme totuus ei vain aina tunnu yhtä juhlavalta. Kun arjessa näkyy puutteita tasa-arvossa muuallakin kuin kirkossa, köyhyyttä ilman romanialaisia kerjäläisiä ja työttömyyttä TE-toimistojen jonojen ulkopuolellakin, ei aina tunnu maailman parhaalta. Estääkö vertailukohtien puuttuminen meitä tekemästä oikeita arvioita tilanteestamme? Olisiko syytä suurempaa tyytyväisyyteen valittamisen sijasta?

Poliittinen ympäristö oli tutkimuksessa kolmas menestysalueemme, sijoitus viides. Vapaus, rauha ja poliittisen järjestelmän vakaus ovat ehdottaman tärkeitä koko yhteiskunnan peruspilareita ja luovat edellytyksiä menestykseen muillakin sektoreilla. Vakaa poliittinen järjestelmä antaa näköjään monille poliitikoille mahdollisuuden keskittyä vaalirahoituksen, sisäpiirietujen, hallituspaikkojen, poliittisten virkanimitysten, sukupuolineutraaliin avioliiton ja muiden erityisen tärkeiden asioiden puimiseen. Voisiko siis yksi maailman parhaista poliittisista järjestelmistä pitää sisällään myös maailman parhaita poliitikkoja. Toivoa sopii.

Talouden dynaamisuuden ja terveyden suhteen emme olleet ihan kärkisijoilla. Kuolemme liian nuorena ja taloutemme menestys on liian kapealla pohjalla. Molempiin asioihin yhteiskuntamme päättäjät yrittävät vaikuttaa. Toiseen vaikutetaan edistämällä julkisen terveydenhuoltojärjestelmän rapautumista, ja toiseen lisäämällä yritysten verorasitusta. Pienyritysten tappamiseen riittää kyllä jo olemassa oleva käsittämätön byrokratiakin. Lupaavalta vaikuttaa, siis Sveitsin ja Ruotsin näkökulmasta. Seuraava tutkimuskierros vienee palkintosijat uusjakoon.

Mutta nyt voimme nauttia täysin siemauksin elämästä maailma parhaassa maassa. Ehkä lämmin kesäkin tuli mukana tässä kaupassa. Lyhytkin vierailu jossain listan häntäpään maassa vakuuttaa jokaisen siitä, että asiat ovat meillä oikeasti maailman huippua.

Olkaamme siis iloisia ja tyytyväisiä. Perusteet sille ovat olemassa.

Suomi on ykkönen, Suomi on paras!

2010-08-20T10:15:00.001+03:00

Lari Junkkari

Kylläpä kelpaa: lämmin, kunnon kesä ja Newsweekin listaus, jonka mukaan Suomi on paras maa maailmassa! Vai miten tuon kaiken kanssa on? Otsikoita saadaan ja puhetta riittää työpaikan taukotilassa. Koko totuus ei kuitenkaan ole noin yksioikoinen, vaan kaikkeen astuu hyvällä tavalla suhteellisuus.

Toki toivotan tervetulleeksi minkä tahansa kansainvälisen vertailun, jossa Suomi sijoittuu hyvin. Pidän itsekin maatamme varsin kelpoisena maana, turvallisena ja mielenkiintoisena niin maisemiltaan kuin kulttuuriltaan. Samalla toivotan tervetulleeksi myös sellaisen tilaston, jossa Suomi ei olekaan kärkikymmenikössä. Eräässä tuollaisessa voittajaksi tuli Ruotsi. Sijaluvut eivät sinällään ole tärkeitä, vaan se, toimiiko tuollainen listaus peilinä, ikään kuin yllykkeenä katsoa omaa maata, kansaa ja sen toimintatapoja rehellisesti ja kriittisesti.

Suomen brändiryhmä iloitsee, mutta yhtä oikeutettu kuin sen mielipide on, on myös jokaisen suomalaisen oma yksilöllinen, kokemuksellinen ja tunneperäinen suhtautuminen maahamme. Kaikki eivät ole nähneet Suomen ”armaita äidinkasvoja” yhtä aurinkoisina. Minä haluaisin tarkastella maamme kehittyneisyyttä ikään kuin keinusta käsin: samalla kun ihastelen ja kehun sitä, samalla hetkellä heilahtaa keinuni: tahdon miettiä myös sitä, mitä vielä olisi tehtävissä. Niin paljon on korjattavaa ja parannettavaa. Hyvinvointivaltion sisällä on liikaa pahoinvointia!

Tarvitaan siis suhteellisuudentajua. Hyvin suhteellisia ovat muun muassa väitteet, että suomalaiset ovat sulkeutuneita, että meillä on huono tai hyvä ilmasto, että suomalainen koulutus on maailman parasta, että olemme juoppo kansa tai että suomalaisten tuotteiden ja ruuan laatu on aivan erinomaista. Hyviä tai huonoja suhteessa mihin? Millä mittareilla mitattuna?

Olen siinä onnellisessa asemassa, että minulla on ollut tilaisuus asua Suomen lisäksi kolmessa muussa maassa. Se on opettanut suhteellisuutta. Se on tehnyt myös minusta hyvin suomalaismielisen, isänmaallisen. Ja kansainvälisen, kosmopoliittisen. Suomen rakastaminen mahtuu sydämessäni rinnakkain maailmankansalaisuuden kanssa. Jollakin tavalla uskon erään ajattelijan väitteen siitä, että ihminen viihtyy missä vain, jos hän on kotona itsessään, sovussa itsensä ja ympäristönsä kanssa.

Kysymys kaikille suomalaisille: jollet olisi syntynyt suomalaiseksi, minkä maan kansalaiseksi olisit halunnut syntyä? Silti suomalaisuus voi olla ykköstoiveesi. Minun vastaukseni on (-rummun pärrrrinäää-): RUOTSALAISEKSI!

Takaisin ruotuun?

2010-08-13T09:26:00.000+03:00

Tuovi Haikala

Töihin palaaminen loman jälkeen synnyttää kahdenlaisia tunteita. Joillekin iloa ja innostusta siitä, että aktiivinen tekeminen taas käynnistyy, näkee jälleen kaikki mukavat työtoverit ja asiakkaat. Mielenkiintoisia hankkeita on odottamassa, uutta oppimista tiedossa, odotukset korkealla uudesta. Kiitollisuutta siitä, että on mieluisia tehtäviä, joiden pariin palata.

Jotkut palailevat vähän laimeammissa tunnelmissa – ilo ja innostus eivät sovi ihan kuvailemaan niitä tunteita, jossain tapauksissa ollaan lähempänä niiden vastakohtia.
Samaan aikaan pieni haikeus hiertää sydäntä. Kello ja kalenteri pitää ottaa käyttöön, mahdollisuudet tehdä asioita sen mukaan kuin sattuu huvittamaan ovat rajoitetut. Ilmassa alkaa olla syksyn tuntu, illat viilenevät ja pimenevät, vaatekaapista pitää alkaa jo etsiä vähän kaupunkiympäristöön soveliaampia vaatteita ja vähän tuota työpersoonaakin kutsua esiin. Ruveta taas olemaan asiallinen ja tehokas.
Vai pitääkö –entä jos jotenkin vain jatkaisimme siinä rennossa läsnäolon tilassa, jossa istuimme kesän aikana laiturin päässä tai kuka missäkin kivellä. Riippumatta siitä, mikä on ollut tähänastinen suhtautumisemme työhön ja työpaikkaamme. Säilyttäisimme pääasiallisena olemisen tilana sen aidon ihmisyytemme, jonka loman aikana toivottavasti tavoitimme. Sen, joka elää ja on, eikä koko ajan suorita ja saavuta. Jospa meidän ei tarvitsekaan alkaa esiintyä pätevinä asiantuntijoina, päällikköinä, johtajina vaan olisimme ihan vaan oma viehättävä itsemme. Tekisimme kyllä työtä yhtä asiantuntevasti ja ahkerasti kuin ennenkin, mutta jotenkin rennommin? Mitä siitä sitten seuraisi?

Olisiko tuloksena uskottavuuden menetys, auktoriteetin rappio tai muu katastrofi? Vai syntyisikö siitä tila, jossa olisimme luovempia, tehokkaampia? Saisimme asiat tehdyksi yhtä hyvin tai paremmin ja samalla työ tuottaisi meille iloa, uutta energiaa, kiinnostusta paneutua entistä syvemmälle. Toiset ihmiset vaikuttaisivat entistä mukavammilta, yhteistoiminta onnistuisi kun kaikki olisivat rentoja ja ristiriidatkin ratkeaisivat helpommin, kun niistä ei tarvitse tehdä arvovaltakysymyksiä.

Rentous meille rohkeutta kysyä, mikä merkitys työllämme on itsellemme ja muille, olemmeko yleensä oikeassa paikassa, jossa meidän itsemme toteutuu, lahjamme ja taipumuksemme ovat parhaassa mahdollisessa käytössä. Toisin sanoen, olemmeko löytäneet kutsumuksemme? Tai jos emme, mistä se löytyisi? Se työ, joka antaa meille sen tunteen, että loman jälkeen innostus kuplii ihon alla kun pääsee takaisin yhteiseen toimintaan.

Utopiaa ja unelmointia? Ehkäpä, mutta kaikki suuret uudistukset ovat alkaneet haaveilusta. Mistä sinä haaveilet?

Kuluttajan ihana kesäpäivä

2010-06-04T15:20:00.002+03:00

Eeva Pitkänen
Ajatukset virtaavat kuin poutapilvet. Mukava istua tässä kivellä meren rannalla. Taidan potkaista kengät pois jalasta ja uittaa varpaitani meressä. On hyvä fiilis. Tässä voisi arvioida kulunutta kevättä, mitä sitä on saanut aikaiseksi.

Minun, kuluttajan, tarpeista ja painostuksesta lähtien saatiin läpi lakiehdotus, että kaupat ovat auki sunnuntaisin. Tähän kuluttajan tahtooni saivat sitten taipua myös elintarvikealan työntekijät, vaikka lakkoiluillaan yrittivät siihen vaikuttaa.

Kai he ymmärtävät minun kuluttajana haluavan tuoretta leipää ja leikkeitä heti aamusta ja myös sunnuntaisin. Ei minulla tosin nytkään ole tuoretta leipää mukanani, mutta kieltämättä lämmin patonki maistuisi tässä meren tuoksuja haistellessa, lokkien kirmaillessa ja sorsaperheen vieraillessa nuuskimassa varpaitani. Saisivat nekin reppanat jotain syötävää.

Lakosta tuli mieleeni bussilakot. Kansalaisena ja kuluttujana odotan saavani hyvää joukkoliikennepalvelua. Omalta osaltani olen yrittänyt vaikuttaa joukkoliikenteen kannattavuuteen käyttämällä aktiivisesti busseja ja metroa.

Tosin pieni ongelma kaihertaa mieltäni. Bussifirmoille on sitä kannattavampaa mitä vähemmän matkustajia on, sillä kaupunki ei sopimuskumppanina palkitse matkustajamäärien kasvamisesta. Nykyisellä sopimuksella olen bussifirmoille vain kuluerä, en maksava asiakas.

Kuljettajilla sentään on töitä. Toisin on naapurin rouvan kanssa. Hän menetti työpaikkansa, kun firma ei tuottanut tarpeeksi voittoa. Kyllä minä sijoittajana odotankin saavani sijoituksilleni korkoa. En tosin toivonut, että naapuri menettäisi työnsä. Sen minkä voitan sijoituksissa, joudun maksamaan työttömyyskorvausta veroina. Pitäisiköhän syksyllä siirtää rahat johonkin eettisesti sijoittavaan kohteeseen eikä pörssiyhtiöihin?

Samalla tavalla kuin työttömyys myös sairaspoissaolot rasittavat meidän kansalaisten yhteistä kassaa. Onneksi valtio ja kunnat tehostavat toimintaansa. Kyllä sitä äänestäjänä odottaa, että yhteistä rahaa ei laiteta hukkaan.

Periaate on hyvä, mutta tehostamistoiminnot tehdään useimmiten ihmistä epäkunnioittavalla tavalla. Suuri osa niistä, jotka eivät jää työttömäksi, uupuvat työssä, jäävät sairaslomalle ja niin pian kuin mahdollista eläkkeelle. Pieni kesäinen mieleni ei jaksa ymmärtää, miten tämä logiikka pelaa eläkeiän nostotavoitteen kanssa.

Lopuksi annan ratkaisuehdotukseni. Meillä tarvittaisiin ihmisministeri ajamaan inhimillisyyttä. Voisin tukea puoluetta, joka lähtisi ajamaan sellaista. Puutavarana pihalta löytyisi ylimääräinen motti halkoja, matkustuspuolelta voisin tarjota vaikka purjeveneajelun.
Moniin asioihin olen saanut vaikuttaa, ja aika moneen tietämättäni.

Niin tai näin, nostan varpaani vedestä ja menen grillaamaan makkaran ilman natrium glutamaattia, lihaliima Fibrimexia tai geenimuunneltuja juttuja. Käyn kaupassa edelleen arkipäivisin, kuljen bussilla, vaihdan sijoituskohteita ja toivon, että jonain päivänä Alkosta saisi perinteisellä tavalla valmistettua punaviiniä, ilman myrkkyä nimeltä sulfiitti tai kaikkia lisäaineita, joiden luettelemiseen etiketin tila ei riittää.

Kaikille kuluttajille toivotan hyvää kesää ja aikaa ajatella, mistä kaikesta me päätämmekään!

Maistiaisia maailmalta

2010-05-28T21:51:00.001+03:00

Markus Pessi

Minulla oli loistava mahdollisuus viettää kolme kuukautta Atlantin tuolla puolen paikallista elämänmenoa ihmettelemässä. Oma maa on toki edelleen ”mansikka”, mutta joitain kulttuurin piirteitä voisimme ”mustikastakin” ainakin maistella.

Yksi keskeinen, minua miellyttävä seikka on kontaktin ottaminen. On toki totta, että ”How do you do?” tai pikainen ”Hi!” harvoin johtaa syväluotaavaan sielujen kohtaamiseen, mutta ainakin minulle katsekontaktia seuraava pikainen kommunikointi tuntui hyvältä. Tästä seuraavaa tasoakin sain olla todistamassa. Ei ollut yksi tai kaksikaan kertaa, kun tuiki tuntematon vastaantulija pysähtyi kehumaan vaimoni leninkiä tai käsilaukkua tai takkia tai... Itselleni vastaavanlaatuisia kehuja ei sadellut, joten voin olettaa näissä olleen myös todelliset laatukriteerit taustalla, eli palaute oli myös rehellistä. Kuinka vähän aikaa tuollainen palautetuokio vaatiikaan ja minkälainen vaikutus sillä kuitenkin on paitsi välittömästi niin myös pidemmällä aikajänteellä. Puhumme paljon palkitsemisesta, kannustamisesta ja motivoinnista. Miksi sitten näiden aitojen arjen positiivisten havaintojemme ääneen lausumista, eli positiivista palautteenantoa, tapahtuu niin harvoin! Positiivisen palautteen positiivisesta vaikutuksesta on tutkimusnäyttöäkin saatavilla yllin kyllin, ja kokemuksellistakin tietoa toivottavasti meillä kaikilla.

Toinen mieltäni pohdituttanut seikka on itseluottamus. Itseluottamuksella, tai sen kulisseilla, on toki useita puolia ja ilmenemisasuja. Tapasin myös melkoisen arrogantteja, äänekkäitä lajinsa edustajia. Oliko kyseessä todellinen itsevarmuus, epävarmuuden raivoisa peittely-yritys vai ehkä narsistinen persoonallisuushäiriö, en osaa sanoa. Öykkäröintiä en toki olisikaan tuliaisiksi tuomassa. Sen sijaan minua innosti huomata eräänlainen roolista tai asemasta riippumaton itsekunnioitus tai -arvostus. Voisi ajatella, että kadun kulmassa rahaa pyytelevä henkilö olisi ”maan matonen”-asenteella liikenteessä. Sen sijaan törmäsin varsin itsetuntoisiin lähimmäisiin, jotka tervehdittyämme saattelivat matkaan ”Have a nice day! God bless!”-kehotuksin, vaikken olisi rahaa antanutkaan. Tämä toki on hieman äärimmäinen esimerkki, mutta samanlaisen ilmiön olin havaitsevinani hyvinkin erilaisissa konteksteissa. Vallalla tuntui olevan ajatus, että jokainen ihminen on jossain hyvä. Varovainen hypoteesini on, että tällä voisi olla jotain tekemistä tuon vallitsevan positiivisen palautteenannon kulttuurin kanssa.

Tilapäinenkin maisemanvaihto tekee aika-ajoin hyvää. En tiedä, mahdoinko paljon muuttua matkallamme, mutta ainakin tuota positiivisuutta ja kohtaavuutta aion yrittää vaalia. Jos metsä vastaa, saattaa muutoksesta tulla pysyvämpikin.

Nauttikaa, se kannattaa!

2010-05-21T08:14:00.003+03:00

Heikki Pajunen

Teetän toisinaan coaching-ryhmissä harjoituksen, jossa coachattaviani piirtävät fläppipaperille mielessään olevia asioita. Omituisen toukokuisen helleviikon aikana jokaiseen fläppiin on ilmestynyt valtava aurinko talvisten vakioaiheiden, kuten työn haasteita kuvaavien analyyttisten piirrosten, sijaan. Alkava kesä on ihmeellistä aikaa: elämästä halutaan nauttia täysin rinnoin.

Keväthuumasta huolimatta keskustelemme tuon tuostakin coachattavieni kanssa elämästä nauttimisen vaikeudesta. Suomalainen kesä kun on kaunis, mutta lyhyt, kuten sanotaan. Jokainen muistaa varmasti myös, että "Kel' onni on, se onnen kätkeköön." ja "Pidä kynttilä vakan alla.".

Omista onnistumista on oltava lupa nauttia. Käsi sydämelle, miten vastaat saamiisi kehuihin vaikkapa hyvästä työsuorituksesta? ”No eihän tuo nyt mikään ihmeellinen juttu ollut.” vai ”Kiitos, olen samaa mieltä. Satsasin tähän ja yritin keksiä uuden lähestymistavan. Tulos on kieltämättä onnistunut.”. Mielestäni nöyryys on kansanperinteessä vaalimisen arvoinen hyve, kunhan osaisimme yhdistää siihen myös tervettä ylpeyttä. Valmentajakollegallani Larilla on loistava tapa ottaa vastaan kehuja: ”Totta joka sana, kerro lisää!”. Saattaa kuulostaa leikkisältä, mutta on erinomaiseksi opiksi meille kaikille.

Positiivinen palaute lisää itsetuntoa ja antaa energiaa. Ennen kaikkea se antaa meille tietoa siitä, missä olemme onnistuneet. Ympäripyöreä positiivinen palaute, kuten ”Tosi hyvä!” ei kuitenkaan vielä paranna maailmaa, vaan asiassa pitää uppoutua syvemmälle. Mikä teki tosi hyvästä tosi hyvän?

Kun oivallamme, miksi oikeastaan onnistuimme, saamme välineitä myös onnistumisesta nauttimiseen. Onnistumisesta nauttiminen taas ohjaa huomiotamme siihen, miksi onnistuimme. Näin luomme onnistumisen kulttuuria. Energia lisääntyy ja uusissa haasteissa onnistuminen helpottuu, kun on voimaa ja uskoa uusiin onnistumisiin ja tuleviin yhteisiin ilon aiheisiin. Kun nautit onnistumisistasi, annat myös muille luvan samaan. Muistutan kuitenkin, että pelkällä itsekehulla ei pitkälle pötkitä, on osattava aidosti huomioida muidenkin onnistumiset ja osattava iloita myös niistä. Nöyryys yhdistettynä terveeseen ylpeyteen.

Onnistumisesta nauttiminen lisää omien vahvuuksiemme tuntemusta. Rohkeus käyttää vahvuuksia kasvaa. Lisäksi onnistumisista nauttiminen vahvistaa onnistumisen muistijälkeä. Muistijäljet ovat tärkeitä vastoinkäymisissäkin: ”There will always be sunshine after rain”. Niinpä keväisten lämpöaaltojen mukanaan tuomat hihkaisut ”Ihanaa kun on niin lämmintä!” saavat sydämeni hypähtämään ilosta.
Nauttikaa täysin rinnoin!

Don't worry, be Happy!

2010-05-14T09:57:00.006+03:00

Jari Ojasti

Bobby McFerrinin kappaleen nimi saattelee meidät positiivisuudellaan johtamisen kannalta olennaisen näkökulman luokse. Positiivisuus ja myönteiset tunteet vaikuttavat tutkitusti ihmisen terveyteen, kertoo YLEn uutinen (YLEn uutiset ). Johtajana sinä voit luoda työyhteisössäsi sellaista ilmapiiriä, joka saa ihmiset voimaan hyvin, olemaan tuottavampia sekä bonuksena elämään pidempään.

Eikä siinä vielä kaikki. Myönteiset tunteet ja kokemukset vaikuttavat tutkimusten mukaan myös merkittävästi menestymiseen. Organisaatioissa myönteiset kokemukset yhdistyvät laajempiin tiedonkäsittelyn strategioihin, suurempaan näkökulmien vaihteluun organisaation jäsenten välillä ja organisaation kestävyyteen haasteiden kohtaamisessa. (Sutcliffe & Vogus, 2003, yhteenveto Krisse Lipponen, Sutcliffe & Vogus, 2003)

Organisaatiokulttuuriin kannattaa siis ottaa mukaan positiivisuus. Se on asenne, näkökulma. Minä ainakin haluaisin organisaation ja työntekijöitä, joilla on kyky nähdä enemmän näkökulmia ja ratkaisuja ongelmiin, kyky nähdä suuria kokonaisuuksia sekä kestää vastoinkäymisiä. Tämähän on menestyvän yrityksen ja menestyksekkään johtoryhmän resepti.

Kankkulan kaivo

2010-05-06T08:51:00.001+03:00

Pentti Martiskainen

Sanonta ”Kankkulan kaivo” on meille kaikille hyvin tuttu. Se vilahtelee värikkäänä kielikuvana arkisessa puheessamme usein. Sen merkitys on varmasti hyvin tuttu kaikille meille. Urbaani sanakirja selittää ilmauksen seuraavasti: Pohjaton "kaivo," jonne hyvin usein heitetään yhteiskunnan varoja. Mutta olemmeko koskaan pysähtyneet miettimään, mistä tämä sanonta on saanut alkunsa? Onko jossain paikkakunta nimeltä Kankkula, vai olisiko kyseessä ollut vaikkapa Kankkulan tila, jolta pohjattomalta tuntunut kaivo oli tavattu. Tuskinpa monikaan meistä on Kankkulassa tullut käyneeksi. Vaikka siellä joku olisi käynytkin, tuskinpa sieltä tai muualtakaan pohjatonta kaivoa löytäisi. ”Kankkulan kaivo” on jäänyt puhtaaksi kielikuvaksi.

Nyt tilanne on kuitenkin muuttunut. Käsite on vahvasti konkretisoitumassa ja se on saanut myös maantieteellisen ulottuvuuden. Oikea ”Kankkulan kaivo” löytyy Välimeren koillisosasta alueelta, jonka tunnemme paremmin nimellä Kreikka. Löydetyn ”Kankkulan kaivon” (kreik. terástos pigádi) vetoisuuden määrittämiseksi on aloitettu EU:n virallinen koe. Alustavien arvioiden pohjalta kaivoon uskotaan uppoavan noin 135 miljardia euroa (135 000 000 000 euroa!), mutta tämä arvio saattaa osoittautua aivan liian varovaiseksi. Todellinen tilavuus saattaa olla jopa kymmenkertainen verrattuna tähän ensimmäiseen arvioon. Tähän asti suurimmat ”Kankkulan kaivon” tyyppiset esiintymät ovat olleet Yhdysvalloissa, jossa kaikki on tunnetusti suurta. Nyt Eurooppa on nousemassa eturiviin hankkeella, jonka voi hyvin nimetä maailman suurimmaksi yhteiskunnan varojen hukkaan heittämiseksi.

EU:n mallioppilaana Suomi on tietysti innolla mukana tässä hankkeessa. Ensimmäisten joukossa löimme pöytään oman tarjouksemme: 1,6 miljardia euroa (1 600 000 000 euroa!). On vain niin vaikea sanoa, onko se vähän vai paljon? Jos sen suhteuttaa vaikkapa terveydenhuollon menoihin, sillä kattaisi Helsingin kaupungin kaikki terveydenhuollon menot yhden vuoden ajan. Siis sekä perusterveydenhuolto että erikoissairaanhoito kaikkineen! Onko se sitten paljon? Ainakin Helsingin kaupunginisien ja sairastavien kaupunkilaisten mielestä se on tosi paljon.
Otetaan vielä toinen esimerkki: Summa riittäisi koko Lapin läänin asukkaiden terveydenhuollon menojen kattamiseen kolmen vuoden ajaksi. Ei ihme, että muutkin kuin lappalaiset ja perussuomalaiset ovat ihmeissään ja vihoissaan.

Onhan se tietysti jaloa, että kaveria autetaan. Tästähän meillä on kokemusta ja talvisodan henkeä on riittänyt moneen kohtaan. Mutta mitä sitten, kun autettava kaveri onkin jokseenkin epäluotettava roisto, joka on hurvitellut rahansa Välimeren lempeisiin tuuliin ja peitellyt tekonsa tilastoja vääristelemällä? Kovin tuntuu karvaalta, kuin kreikkalainen viini ikään.

Eikä tässä vielä kaikki sanoisi ostoskanavan lipevä kauppias. Muutkin maat Välimeren ympärillä ovat tulossa mukaan kilpaan ”Kankkulan kaivon” sijaintipaikasta. Olisiko seuraavana listalla espanjalainen versio (esp. inmenso pozo)?
Mutta mitä tähän sanoisikaan kreikkalainen taivaalle katsellessaan? Tietysti tähän tapaan: ”First came ash but then cash!”

Ash management

2010-04-28T10:01:00.002+03:00

Petri Lehtipuu

Eyjafjallan tuhkapilvestä on kirjoitettu ja puhuttu kaikki mahdollinen, mutta muutama syyllisyysasia on vielä ratkaisematta: kenen syytä kaikki on ja miksei kukaan ollut valmistautunut etukäteen tällaiseen riskiin?

Vuoden 2004 tapaninpäivän tsunamin jälkeen on osattu olla herkempiä merenpohjan värähtelymittausten poikkeaville anturitiedoille ja riskianalyyseihin kuuluu varautuminen tsunamivaaraan. Mutta mikään lentoyhtiö ei ollut ottanut huomioon, että on olemassa jokin todennäköisyys sille, että merkittävä osa maailman ilmatilasta suljetaan.

Johtamiseen siirrettävä oppi - jota kutsun nimellä Ash management – on ajatus siitä, että yleensä asiat ovat suunniteltavissa, mutta jonakin päivänä sattuu jotakin sellaista, jota ei ole voitu ennakoida. Mikä on syynä tilanteeseen, joka on luonnonlakien mukainen, mutta jota ei käsitellä liiketalouden perusopinnoissa?

Organisaatio voi käyttää aikaa etsimällä syyllisiä, joita ei löydy, mutta joita tarvittaisiin muiden ihmisten olon helpottamiseksi. Äsh-äännähdykset ja turhautumasta aiheutuvat kirosanat eivät kuitenkaan ole Ash managementin ytimessä.

Hyvä Ash manager on varautunut mahdottomien asioiden tapahtumiseen. Koska niitä ei yleensä tapahdu, sen enempää lottovoittoja kuin lottohäviöitä, niille ei kannata antaa kohtuuttoman suurta merkitystä. Ei kannata jättää perustehtävää siksi, että Bill Gatesin säätiö saattaa olla päättänyt lahjoittaa ennakko-odotusten vastaisesti juuri sinulle suurimman vuosittaisen lahjoituksensa. Eikä ole mieltä jännittää päivästä toiseen pyrstötähden liikeratojen yllättäviä muutoksia ja pyrstötähden iskeytymistä kaupunkiimme.

Mutta yllätykset kuuluvat elämään ja siitä seuraa kaksi johtopäätöstä: on mietittävä etukäteen sitä, mitä tehdään, jos jotakin mahdotonta sattuisi ja kaikki menisi tuhkaksi. Toiseksi on mietittävä, mitä tehdään, jos asiat ovatkin omien päätösten ja toimenpiteiden varassa. Kokemuksen mukaan jälkimmäinen tilanne aiheuttaa enemmän ongelmia työpaikoilla. Siksi aivan tavallisten asioiden kuntoon laittamisella alkaa olla kiire ennen kuin naapuritulivuori Katla purkautuu - vie se sitten viikon tai sata vuotta.

Juhlan jälkeen

2010-04-09T08:48:00.001+03:00

Lari Junkkari

Olen toisinaan sitkeä. Joistakin asioista jaksan puhua ja kirjoittaa uudestaan ja uudestaan, jos näen ne todella tärkeiksi. Marraskuussa kirjoitin adventista, valmistautumisen ajasta, ja siitä, miten joulun sanoman merkitys nähdään oikeastaan siinä, miten se vaikuttaa tammikuussa ja pitkin vuotta. Sama teema – juhlan jälkeinen aika – on mielessäni taas, pääsiäisen mentyä.

En pohdi näitä juhlia siksi, että haluaisin teksteissäni tarjota lukijoilleni jotain erityistä hengellistä antia, vaan siksi, että huomaan jatkuvasti suomalaisen kulttuurin ammentavan äärettömän paljon kirkkovuoden tarjoamasta aiheistosta. Syntymän ja kuoleman, hyvä ja pahan, oikean ja väärän, rakkauden ja anteeksiannon, kärsimyksen ja auttamisen, uskon ja toivon teemat ovat kaikille ihmisille ns. arkkiteemoja, perustavanlaatuisia kysymyksiä, joiden äärellä olemme aina. Siksi median eri välineet nostavat ne esiin suurten juhlien alla ja aikana; siis täydellä syyllä!

Mämmit ja munat on syöty, rairuoho ja requiem ovat taas takanapäin; on siis johtopäätösten aika. Mitä opittavaa meillä, uskovilla, agnostikoilla ja ateisteilla, on miehestä, joka epäonnistui ja tapettiin, mutta jonka vaikutus ihmiskunnan historiaan on suurempi kuin kenenkään tätä Tellusta tallanneen? Nasaretilaista voi arvioida lukemattomin eri tavoin. Joskus olen ajatellut, että hän oli hienolla tavalla juuri sellainen, jota toivoisin esimiesten ja johtajien olevan: yhtä aikaa joustava ja jämäkkä, kova ja kiva, lempeä ja luja.

Haluan nähdä sen, että työelämän organisaatioissamme on yhä enemmän niitä vastuunkantajia, kaikilla tasoilla, jotka kohtaavat oman työyhteisönsä ihmiset tähänastista herkemmällä ja oivaltavammalla tavalla. Välillä tarvitaan paimenen otetta, suojelemista, kantamista, välillä taas pyhää kiukkua tilanteissa, joista luisutaan vääryyteen. Johtaja, joka osaa pyytää anteeksi ja antaa anteeksi, on minun silmissäni komea johtaja! Esimies, joka osaa pitää pienten ja heikkojen ja muiden väheksymien puolta, on sankarini! Johtaja, joka haluaa kantaa johtamisen kipua, saa ihailuni!

Pääsiäisen jälkeisen ajan tärkein viesti on tämä: seuraa visiotasi, näkyäsi, kutsumustasi, sydämesi paloa! Jos se vie ristille, niin se vie, jos se vie uuteen alkuun, niin se vie. Tärkeintä on, että lähdet liikkeelle, sinua tarvitaan!

Coaching ja luovuus

2010-03-26T09:26:00.001+02:00

Tuovi Haikala

Yritykset ovat pyristelemässä irti lamasta mutta varsinainen nousu ei ole vielä alkanut. Koska kaikilla työpaikoilla tuntuu olevan kiire ja melkoinen paine, ei ratkaisu voi olla enää tehojen lisäämisessä. Sen sijaan että tehdään enemmän, meidän on opittava tekemään toisin. Tarvitaan kykyä synnyttää uusia ideoita, katsoa asioita toisesta näkökulmasta. Tarvitaan luovuutta ja innovaatioita. Luovuus on kuitenkin luonteeltaan vaikeasti ennakoitavaa ja hallitsematonta. Se pakenee organisaatiokaavioita ja hierarkioita eikä noudata aikatauluja, deadlinet istuvat huonosti sen luonteeseen. Mistä sitä saa lisää?

Luovuus elää ihmisten välillä eikä vain poikkeusyksilöiden luovassa kyvyssä. Osa innovaatioiden johtamista on kyky luoda sellaiset työolosuhteet ja toimintakulttuuri, joissa jokainen voi osallistua organisaatiossa käytävään dialogiin ja jokaisella on mahdollista löytää itsestään myös luova puoli.

Mitä tällä on tekemistä coachingin kanssa? Itse asiassa hyvin paljon – hyödyntämällä coachingia ja sen periaatteita valmentavana johtamisena, voidaan saada hyviä tuloksia.

Coaching on perusluonteeltaan luovaa dialogia, prosessi jolla yritetään löytää uusia tapoja tarkastella asioita ja tilanteita. Coaching on mahdollisuus irrottautua hetkeksi päivittäisestä rutiinista, ottaa etäisyyttä ja etsiä toisenlaisia ratkaisuja. Se tukee coachattavan omaa sisäistä pohdintaa, ajattelua. Hyvillä kysymyksillä coach voi auttaa löytämään täysin uudenlaisia ratkaisuja.

Coaching ei ole vain kahden henkilön välistä. Monissa organisaatioissa on alettu menestyksellä käyttää ryhmäcoachingia keinona uudistumiseen. Tämä kaikki on yksi tie kehittää valmentavan johtamisen kulttuuria ja sitä kautta luoda uutta innostusta ja innovatiivisuutta organisaatioon.

Hyvä esimies pyrkii tiiminsä kanssa keskusteluihin, joissa voidaan ja halutaan luoda uutta. Ajatusten jakaminen voi tapahtua vain vapaaehtoisesti, käskemällä ei tulosta luovassa työssä synny. Luovan prosessin edellytys on vapaus. Vapaus on tärkeää myös siksi, että emme voi etukäteen tietää mistä suunnasta ratkaiseva idea tulee. Näin ollen on hyvä katsoa maailmaa avoimin silmin ja välttää jumittumasta vain omaan kapeaan erikoisalaan. Joskus parhaat ideat tulevat täysin odottamattomista suunnista.

Jotta innovatiivisuutta tukevaa dialogia voitaisiin käydä, yrityskulttuurissa on hyväksyttävä myös uuden syntymiseen liittyvä kitka. Jos organisaatioissa ei uskalleta kyseenalaistaa vanhoja toimintatapoja, anneta lupaa kysyä ns. tyhmiä kysymyksiä ja haetaan vain pelkkää tehokkuutta, on vaikea käydä sellaista dialogia, josta syntyisi ratkaisevalla tavalla uutta.

Rakentava erimielisyys on hyödyllisempää kuin hymistelevä yksimielisyys. Tämä edellyttää vahvaa keskinäistä luottamusta ja arvostusta, jotta kyseenalaistamista ei koeta keskinäisenä henkilöiden välisenä kilpailuna vaan ainoastaan erilaisten näkökulmien tuomisena keskusteluun. Luonnollisesti erilaisille näkökannoille tulee osata löytää myös yhteinen ratkaisu, jotta innovaatiot voivat syntyä eikä keskustelu jää pyörimään hedelmättömään jankutukseen.

Jotta uutta syntyisi, sille täytyy myös tehdä tilaa – on uskallettava luopua vanhasta ja hyväksyttävä tilapäinen epävarmuus. Hyvä coach voi toimia näissä tilanteissa kanssakulkijana, jonka kanssa voi ajatella ääneen. Uutta ei voi tuntea etukäteen mutta riski on otettava ja silloin hyvä tuki on tarpeen.

Profeetta Himanen

2010-03-19T08:58:00.001+02:00

Tapio Aaltonen

Himasen kukoistusraportti jakaa kansan kahtia – jälleen uusi kahtiajako. Kriitikoiden ääni on jyrähtänyt. Jotkut taas ovat jo kannattaneet raporttia ja kulkevat nyt ei-intellektuellin leima pipossaan. Itse kävelin Akateemiseen hankkimaan kirjan kuultuani autoradiosta vartin verran kriitikon ivailua Himasen tilaustyöstä. Ajattelin ensin lukea kirjan ja ottaa vasta sitten kantaa.

Kirjan luettuani ilmoittaudun Himasen tekstin kannattajaksi. En välitä siitä, että Himanen erehtyy pitämään Suomea ikääntymiskysymysten edelläkävijämaana, vaikka kriitikon viiltävä kommentti kertookin Japanin olevan meitä edellä. Siitäkään en välitä, että Himanen tunnustaa kysyneensä ideoita lapsilta, jotka siis kuitenkin joutuvat tulevaisuuden kanssa tekemisiin pitempään kuin me vanhemmat. Enkä välitä siitäkään, että Himanen on naiivi ja esittää epärealistisia visioita.

Juuri siksi pidän Himasesta. Kyynikoita voidaan juhlia ahdistuneina ja niin ollen syvällisinä ajattelijoina. Mutta maailmaa he eivät ole uudistaneet. Kriitikoita tarvitaan, jotta visionäärit saisivat edes hitusen realismia puheisiinsa. Mutta visionäärit vievät maailmaa lopulta eteenpäin.

Himasessa on aineksia profeetaksi. Toisin kuin yleensä luullaan, profeetta ei ole ennustaja. Hän on pikemminkin näkijä, joka tunnistaa sekä vallitsevan tilanteen että edessä olevat mahdollisuudet. Hän puhuu ymmärrettävästi, on rohkea, unelmoi, visioi, panee persoonansa peliin, saa utopistin maineen ja luo tulevaisuudenuskon, joka lopulta ohjaa muutoksiin.

Muistettakoon sekin, että kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Himanen on luultavasti paljon isompi stara Piilaaksossa ja Bostonissa kuin Suomessa. Siis profeetta-ainesta näiltäkin osin. Ennen profeetat saatettiin karkottaa kotiseudultaan. Himanen pääsee vielä Suomeen, mikä minun mielestäni ei kuitenkaan ole raskauttava seikka ajatellen hänen profeetanuraansa.

Himanen puhuu arvoista, ihmisen arvokkuudesta, etiikasta, hyvästä elämästä. Tietenkin se on epärealistista. Mutta arvot ovat. Arvot ovat päämääriä, joiden arvo ei murene, vaikka niitä vastaan rikottaisiin. Aikoinaan puhe naisten ja miesten tasa-arvosta oli naiivia hömppää. Silti jotkut uskoivat siihen, ja muutamia läpimurtoja tapahtui. Nytkin tarvitaan arvoja ja unelmia, joita joku kutsuu halvaksi populaarifilosofiaksi. Minä kutsun niitä ainoaksi toivoksemme, sillä niin realisti olen. Jonkun pitää uskoa, uskaltaa ja panna itsensä peliin.

Kas, asia

2010-03-05T09:03:00.001+02:00

Ville Lähdesmäki

Katsominen ja näkeminen. Muistuttavat toisiaan, mutta eivät ole sama asia. Sanotaan, että vaikka katsoisi, ei välttämättä näe. Jotkut taas näkevät vaikkeivät katsoisi. Kiehtovaa.

Mitä tämä tarkoittaa?

On sanottu, että nykyään ihmiset haluavat tulla katsotuiksi. Olemaan kohteita, objekteja, joita ihaillaan ja jopa palvotaan. Kuitenkin monet psyykkeen ja ihmisyyden asiantuntijat sanovat, että parempi olisi, jos tulisimme ennemminkin nähdyiksi, ihmisinä, subjekteina. Objekteina teemme itsestämme asioita, joita voimme tuunata tarpeen niin vaatiessa . Subjekteina taas olemme ihmisiä, jotka ovat sellaisia kuin ovat.

Mitä tämä tarkoittaa?

Pitäisi olla niin, että näemme ihmisen, mutta katsomme asioita. Ihminen on lähellä, asiat kauempana. Ihmisiä ollaan, asioita tehdään. Valitettavasti aina ei näin ole. Monesti ja aina liian usein, me katsomme toisissamme asioita, kun pitäisi nähdä ihminen. Itse asiassa yhteiskunta rakentuu katsomiselle, ei näkemiselle. Televisiota katsotaan, potilaan suuhun katsotaan, lasten perään katsotaan ja silmiin katsotaan.

Mitä tämä tarkoittaa?

Yksinkertaisesti kait sitä, että ihmiset voivat huonosti. Entä jos näkisimme enemmän? Näkisimme televisiossa kuvan maailmastamme, potilaassa kipuilevat ihmisen, lapsessa tulevaisuuden ihmeen ja silmissä syvyyttä, joka kertoo välittämisestä ja yhteydestä. Näkisimme työssämme kumppaneita emmekä katsoisi toisiamme kuin hyödykkeitä, joita ostetaan, myydään tai vaihdetaan.

Mitä tämä tarkoittaa?

Puhumme toisin, aidosti. Asiakas ei ole ”kas, asia”, vaan ihminen nääs, ”nääsihminen”. Näiden nääsihmisten kanssa näkisimme toisiamme ja tekisimme yhdessä. Emme katsoisi sitä, mitä toisesta voimme hyötyä, vaan näkisimme sen, mitä voimme yhdessä saavuttaa. Näkisimme sinne asti, minne ei voi vielä katsoa, joskus tuskin koskaan! Asioita katsomalla sitä ei välttämättä näe milloinkaan, mutta ihmisen näkemisellä se on jo tässä ja nyt.

Tätä se tarkoittaa.

Kiusaamisia

2010-02-19T14:19:00.003+02:00

Eeva Pitkänen

Koulut ovat käyneet taisteluun koulukiusaamista vastaan Kiva-projektin avulla. Projektissa muutamat koulun opettajat koulutetaan käymään läpi Kiva-prosessi.

Kiva-opettajat saavat tiedon kiusaamistapauksista luokanvalvojalta. Kiusaaja haetaan sitten puhutteluun. Kiusaaja joutuu allekirjoittamaan lapun, jossa hän myöntää kiusaamisen ja lupaa olla kiusaamatta jatkossa. Käsittelyyn kuuluu, että kiusaaja ei saa puolustautua. Perusteluna on, että kiusaamista ei voi puolustella millään. Kiusaaminen ei ole sallittua missään olosuhteissa, piste.

Yksinkertaisuudessaan menetelmä kuulostaa loogiselta. Ikävä kyllä tilanteet eivät tosielämässä ole näin loogisia ja helposti tulkittavia.

Mitä jos kiusaaja olikin kiusattu? Esimerkiksi jos lapsi A ärsyttää tahallaan lapsi B:tä , B hermostuu ja alkaa nimitellä kaveria. A on huomannut, että hän saa äidiltään runsaasti huomiota kertoessaan tälle kiusaamisista. Niinpä A kertoo äidilleen ja opettajalleen B:n kiusanneen häntä. Kiva-projektin mukaan B:n pitää myöntää olevansa kiusaaja eikä hänen mielipidettään kysytä. B:n saa kertoa oman versionsa tapahtuneesta vasta, jos ilmoittaa A:n kiusanneen häntä.

Näin absurdin tilanteen ei pitäisi olla käytännössä mahdollista. Luokanvalvoja huolehtii, että kaikkia osapuolia kuullaan kiusaamissyytöksissä. Saattaa vain käydä niin, että luokanvalvoja syystä tai toisesta ei osaa, halua tai ehdi kuulla kaikkia tasapuolisesti. En uskoisi tällaista tapahtuvan, ellen itse olisi joutunut moista todistamaan.

Kiva-projektissa näytetään luotettavan prosessin yksinkertaisuuteen ja eri osapuolien kykyyn toimia oikein. Ala-asteikäiset lapset eivät vain välttämättä osaa erottaa, mikä on kiusaamista ja mikä ei. Aikuisten pitäisi osata, mutta ikävä kyllä kaikilla opettajilla ei ole aikaa, halua tai intoa syventyä lasten kiistoihin syvällisemmin.

Kiva-projekti kiinnittää huomion kiusaamiseen, ei kiusaamisen taustalla oleviin tekijöihin. Projekti yrittää poistaa oireen selvittämättä oireen alkuperää. Usein kiusaamisen takana on jokin lapsen täyttymätön tarve, oli lapsi sitten kiusaaja tai kiusattu. Kiusaamista tuskin saadaan loppumaan sillä, että syyllistetään jotkut kiusaajiksi.

Työelämässä tilanne on samankaltainen. Monissa tapauksissa on vaikea erottaa, kuka on kiusaaja ja kuka kiusattu. Ja vaikka muut tietäisivät, kiusaaja itse ei useinkaan tiedä tai tiedosta sitä.

Kiusaamista ei saada kitkettyä, jos todellisia ongelmia ei uskalletaan ottaa esiin. Taustalla olevat tekijät liittyvät työpaikoilla usein kätkettyihin valtarakenteisiin tai persoonallisuuden piirteisiin, joihin ei olla puututtu ajoissa.
Kiusaamiskeskustelun sijaan olisi hedelmällisempää keskittyä avoimen vuorovaikutuksen opettelemiseen, erilaisuuden tunnistamiseen sekä sen hyväksymiseen ja hyödyntämiseen. Se mihin keskityt, se lisääntyy.

Puhelinkeskustelu Hyvästä Johtamisesta

2010-02-08T15:43:00.002+02:00

Heikki Pajunen

Sain viime viikolla puhelun Taloussanomista. Outi Kokko soitti ja kertoi, että haluaisi tehdä jutun Taloussanomien verkkosivuille siitä, onko hyvällä johtamisella vaikutettavissa siihen, että ihmiset jaksaisivat pidempään työelämässä. Nyt erinomainen juttu on julkaistu ja löytyy Talous-Sanomien sivuilta (http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2010/02/07/pomon-huono-kaytos-vie-voimasi/20101828/139)

Tässä pieni kuvaus osasta keskustelua:

Outi: Voiko hyvällä johtamisella vaikuttaa jaksamiseen?
Hessu: Totta kai voi. Masennussairaudet ovat yleisin syy työkyvyttömyyseläkkeisiin. Miksi ihminen masentuu? Syitä on varmasti monia, mutta yksi syy lienee se, että ihmisellä ei ole enää mitään mikä motivoi häntä. Esimiehellä on ainakin mahdollista toimia niin, että motivaatio kasvaa.

Outi: Miten se sitten tapahtuu?
Hessu: Yksi tärkeimmistä asioista on se, että johtajan on pohdittava työmme merkitystä. Mikä on eri projektien merkitys ja eri tavoitteiden merkitys. Mutta vielä tärkeämpää on se, miten työntekijät saadaan itse pohtimaan ja kertomaan oman työnsä merkityksestä myös muille. Yhtä tärkeää on saada kaikki miettimään omia unelmiaan ja tavoitteitaan työssä ja joskus elämässäkin.

Outi: Tuohan tarkoittaa myös sitä, että johtajan pitää käyttää aikaa tällaiseen keskusteluun?
Hessu: Toki niin tarkoittaakin. Jos haluaa olla hyvä johtaja, johtamiseen pitää satsata. Toisaalta, jos asiaa pitää tärkeänä, siihen kyllä löytää aikaa. Ihmiset käyvät lounaalla ja kahvilla. Silloin voi aina välillä esittää tämän tyyppisiä kysymyksiä: Millainen olisi meidän unelmiemme työpaikka? Mikä tekisi sinun työpäivästäsi huomenna vähän mukavamman kuin tästä päivästä? Mikä on tärkein asia, mitä työpaikallamme pitäisi muuttaa? Mikä on tärkein asia, mitä työpaikallamme tulisi säilyttää? Tärkeää on saada työntekijät itse miettimään sitä, miten heidän työnsä voisi kehittyä.

Outi: Tämähän tarkoittaa sitä, että johtajan pitää olla myös hyvä lukemaan erilaisia tilanteita? Miten eri tilanteissa ja eri ihmisten kanssa toimitaan? Miten osata kysyä juuri oikeita kysymyksiä juuri oikeilta ihmisiltä?
Hessu: Juuri niin. Hyvän johtajan tulee osata lukea peliä ja nähdä, milloin hänen tehtävänsä on suunnata työpaikan keskustelua työn hyviin puoliin. Yksi hyvien johtajien elementeistä on se, että he osaavat auttaa ihmisiä näkemään omia vahvuuksiaan. He suuntavat ajatuksen ennen kaikkea siihen, mitä ihmiset ovat osanneet. Ei siihen, mitä ihmiset eivät ole osanneet. Edelleen ajatukset pitää osata suunnata työn hyviin puoliin, eikä jatkuvasti siihen, mikä on huonosti. Lisäksi hyvä johtaja tarvitsee esimerkiksi taitoa nähdä, mitkä asiat sopivat kenenkin ihmisen kanssa keskusteltavaksi. Sitä taitoa oppii, jos haluaa. Hyvä johtaja osaa ja haluaa asettautua työntekijän asemaan ja miettii, miltä asiat näyttävät eri näkökulmista. Paras puoli tässä on se, että yleensä työntekijät haluavat niitä samoja asioita kuin johtaja itsekin olisi halunnut. Kun työntekijät ovat itse keksineet ideat, he ovat myös sitoutuneita kehittämiseen.

Outi: Monet ihmiset sanovat käyvänsä töissä vain siksi, että saavat palkkaa. Mitkä mahdollisuudet johtajalla on, jos alaiset eivät ole ollenkaan vastaanottavaisia, vaan lähinnä jurnutusmielellä?
Hessu: Tällainen työyhteisö on toki suurempi haaste, mutta ei mahdoton. Yhdessä työhyvinvointiprojektissa törmäsimme työntekijöihin, jotka olivat juuri sitä mieltä, että työssä ei voi olla mitään innostavaa. Projektin lopussa he tajusivat, että heille on erityisen tärkeää se, että he saavat tehdä työtään heille tärkeiden ihmisten kanssa. Heille oli tärkeää saada jutella ja jakaa asioita työpaikalla rutiininomaisen työn ohessa. Samoin he eivät olleet koskaan kertoneet toisilleen sitä, kuinka tärkeinä he pitivät työkavereitaan.

Outi: Onko tällaiselle johtamiselle mahdollisuuksia, vai ajattelevatko johtajat vain tulosta ja rahaa?
Hessu: Näitä asioita ei onneksi tarvitse asettaa toinen toistensa vastakohdiksi. Innostavalla johtamisella saadaan ihmiset tekemään paremmin töitä ja parempaa tulosta. Lisäksi esim. henkilökohtaisissa coaching-projekteissa törmään jatkuvasti siihen, että johtajat haluavat löytää näitä keinoja. He haluavat osata motivoida ihmisiä paremmin ja he haluavat ihmisille hyvää. Se ainakin antaa minulle itselleni uskoa siihen, että olemme ylittäneet sen kynnyksen, että näistä asioista ei enää välitettäisi.

Outi: Oletko siis sitä mieltä, että johtajat haluavat olla hyviä johtajia?
Hessu: Suurin osa kyllä. Toki voidaan kysyä, että ovatko tapaamani esimiehet jotenkin valikoitunut joukko? Varmasti osaksi niinkin. Olen kuitenkin tehnyt töitä monenlaisissa työyhteisöissä ja kaiken kaikkiaan ihmiset lähtökohtaisesti haluavat onnistua ja haluavat iloita myös muiden onnistumisista. Ei kukaan tule työpaikalle mielessään, että voi kun tänään olisi taas tosi surkea päivä. Kysymys johtajien halusta on kuitenkin oikeastaan koko ajatuksen ydin: hyvä johtaja todella haluaa olla hyvä johtaja. Sen halun jälkeen keinot kyllä löytyvät tavalla tai toisella.

Haastattelu oli kiva. Oli mukavaa kertoa omia käsityksiään hyvästä johtamisesta. Hetkeksi tuli olo, että kerroinko varmasti tärkeimmät asiat? Olisiko mukaan pitänyt saada vielä joitakin lisäasioita sytyttävästä johtamisesta? Samalla olin tyytyväinen siitä, että moni tärkeä asia tuli sanotuksi.

Hyvässä johtajuudessakin on se puoli, että on osattava nauttia kaikista onnistumisista, jotka itse on saanut aikaan johtajana. Samoin on osattava olla tyytyväinen siitä, mitä työntekijät ovat saaneet aikaan. Kun keskitämme huomion niihin osiin mitä osaamme, tulemme samalla automaattisesti miettineeksi sitä, missä olemme hyviä. Sen tiedon sisäistäminen antaa meille aina mahdollisuuden rakentaa tulevat onnistumisemme tukevalle pohjalle.

Johtaja, ole läsnä!

2010-01-29T16:04:00.001+02:00

Jari Ojasti

Johtamisesta ja johtajuudesta puhutaan kuin yksisuuntaisesta kadusta. Vuoden-parin välein esiin pulpahtaa johtamisen ismejä. Ismit otetaan käyttöön ja vyörytetään läpi organisaation yhtä tehokkaasti kuin talvisodassa vyörytettiin juoksuhautoja. Viimeaikainen kirjoittelu kehityskeskustelukäytännöistä näyttää käytännön esimiehen soolona eikä tasavertaisena duettona. Entä jos olisit läsnäoleva johtaja?

Läsnäolevana johtajana saavut aamulla työnteon paikalle, huikkaat hyvän huomenen aulan vastaanottovirkailijalle ja vaihdat kuulumiset osastoassistentin kanssa. Ehdit myös kuunnella naapurihuoneessa istuvan Smithin perheen kuulumiset viikonlopulta. Aamun ensimmäisen vartin aikana jo kolme ihmistä on kokenut tulleensa kuulluiksi ja johtajansa olleen läsnä. Ei paha.

Kello yhdeksän palaverissa olet luonnollisesti läsnä ajoissa, esimerkkinä muille. Mattimyöhäselle annat tehtäväksi miettiä, mikä olisi se pieni askel, joka saisi hänet ensi kerralla tulemaan ajoissa paikalle. Aloitatte agendan läpikäymisen. Kuuntelet intensiivisesti muiden puheenvuoroja sekä havainnoit tapaamisen tunnelmaa ja kunkin eleitä ja ilmeitä. Muutamilla valmentavilla kysymyksillä autat kokouksen osallistujia oivaltamaan uusia näkökulmia keskusteltaviin aiheisiin.

Ennen lounasta käyt läpi päivän sähköposteja. Alaisesi keskeyttää sinut kysymyksellä tulevasta kehityskeskustelusta. Pyydät häntä odottamaan pari minuuttia sähköpostiviestisi viimeistelemiseksi. Viestin lähetettyäsi keskityt intensiivisesti hänen asiaan. Muistutat häntä viimevuotisesta hyvästä suorituksesta kehityskeskustelun ohjaajana, kehut ja rohkaiset. Rohkaistuneena alaisesi palaa työhönsä.

Lähdet lounaalle naapuriosaston vetäjän kanssa, tavoitteenasi on parantaa osastojen välistä yhteistyötä sekä tutustua häneen paremmin. Keskustelette lounaalla ristiriidasta, joka on syntynyt alaisesi ja toisen osaston työntekijän välillä. Päätätte, että sinä hoidat asian kutsumalla molemmat työntekijät yhteiseen kahvihetkeen, jossa keskustelette työtä häiritsevästä ilmiöstä. Lopputuloksena työntekijät toteavat kyseessä olleen väärinymmärryksen.

Lounaan jälkeen pidät toisen viikottaisista vastaanottoajoistasi, vain alaisillesi pyhitetystä keskusteluajasta. Tiimisi on jo oppinut, että tuolloi sinulla on aikaa heille ja heidän työlleen. Autat ratkomaan työn haasteellisia tilanteita. Tarvittaessa annat selkeitä ohjeita uusille tiimisi jäsenille ja opetat tiimiläisiäsi valmentamaan toisiaan.

Päivän päätteeksi keskityt pariin puheluun sekä seuraavan päivän suunnitteluun. Kotiinlähtiessäsi vaihdat muutaman ystävällisen sanan parin tiimiläisesi kanssa, joita et ole kuluneella viikolla jututtanut. Samalla kyselet heidän työkuormastaan sekä yleisestä fiiliksestä.

Kuulostaako edelläoleva vieraalta ja epärealistiselta? Entä jos todella olisit tällainen? Läsnäoleva johtaminen olisi intohimosi ja ammattisi, ei pakkopulla muun työn ohessa. Ihmiset ansaitsevat johtamispalvelunsa ja sinä ansaitset ajan johtamiseen.

Kehityskeskustelujen lupaava menneisyys

2010-01-22T09:10:00.000+02:00

Pentti Martiskainen

Lehtien palstoilla on viime päivinä kirjoitettu paljon kehityskeskusteluista, niiden menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Aiheesta kirjoittaneet voitaneen jakaa ainakin kolmeen ryhmään: Puolustajat, vastustajat ja realistit. Itseni luokittelisin realistien ryhmään. Siihen olen ajautunut nähtyäni kehityskeskustelukäytäntöjä useissa kymmenissä organisaatioissa.

Ne panostukset, jotka viimeisten vuosikymmenten aikana on uhrattu kehityskeskustelujen edistämiseen, ovat epäilemättä huikeat. Periaatteena on usein ollut ”käärmettä pyssyyn” -toimintatapa. Mitä näillä panostuksilla on sitten saatu aikaan? Varmaankin vaihtelevia käytäntöjä ja vaihtelevia tuloksia.

Tiedän hyvin johdettuja ja menestyviä organisaatioita, joissa vuosittaisia kehityskeskusteluja ei käydä. Tiedän vielä useampia organisaatioita, joissa vuotuiset keskustelut ovat väkinäistä pakkopullaa, lähes kaikkien mielestä pelkkä maanvaiva. Tiedän kyllä muutamia organisaatioita, joissa tämä osa-alue hoidetaan hyvin ja jopa menestyksellisesti.

Mikä tässä sitten mättää?

Matalissa nykyorganisaatioissa vuotuisen kehityskeskustelukierroksen suorittaminen suuren alaisjoukon kanssa vie paljon esimiesten työaikaa. Jos konkreettiset hyödyt eivät tunnu olevan suhteessa käytettyyn aikaan, innostus väistämättä laskee. Alaisten puuttuva innostus tai suoranainen vastustus tekevät tilanteen vielä vähemmän innostavaksi. Jos organisaation kulttuuri ei tue avoimuutta ja kaksisuuntaista vuorovaikutusta, hyvät tulokset kehityskeskusteluista ovat tiukassa.

Työntekijöiden näkökulmasta määrämuotoiset ja ulkokohtaisesti toteutetut keskustelut sammuttavat innostuksen asiaan. Jos painotus on negatiivisen palautteen antamisessa vuoden ajalta sekä olemattomien palkankorotusten ja saavuttamattomien bonusten selittelyssä, hyödyt vaihtuvat haitoiksi. Esimiehelle annettavan palautteen mahdollisuuden puuttuminen tekee keskusteluista yksisuuntaisia. Jos näin käy, on pikkujoulujuhla monille ainoa mahdollisuus antaa palautetta pomolleen. Ei siis ihme, että keskivertotyöntekijä toivoo lyhyttä kehityskeskustelua ja nopeaa pääsyä takaisin oikeisiin töihin. Kaikki osapuolet siis huokaavat helpotuksesta, kun vuosittainen kierros on ohi.

So what?

Lopetetaanko siis koko revohka? Aikaa ainakin säästyisi huikeasti. Kuulen jo mielikuvitukseni korvilla voimakkaan hurraa-huudon kautta koko Suomen. Sen taustalta kuuluu kyllä pieni ääni, joka kehottaa miettimään vielä kerran. Jos sittenkin parannettaisiin vain käytäntöjä.
Mutta miten?

Realistina ja pragmaatikkona uskon jatkuvaan avoimeen vuorovaikutukseen johdon ja työntekijöiden välillä. Jos esimiesten johtamistyökalupakista löytyy neljä K-työkalua, homma hoituu niin kehityskeskusteluissa kuin niiden ulkopuolellakin. Nämä K-kalut ovat KIINNOSTUS, KANNUSTUS, KIITOS ja KORJAAVA PALAUTE. Niiden pitäisi olla meidän kaikkien käytössä viikoittain, kuukausittain, vuosittain. Eli siis aina!

Miksi odottaa vuosittaista kehityskeskustelua (tai pikkujoulua), kun voit puhua alaisesi tai esimiehesi kanssa nyt heti. Ja vaikka ihan kaikista asioista.

PM/22.1.

Kieltä en käy kieltäen

2010-01-14T15:00:00.000+02:00

Ville Lähdesmäki

Eräänä päivänä kävellessäni töihin huomasin vaateliikkeen ikkunassa mainoksen. Siinä sanottiin, että ”pikkutakkeja isoille miehille”. Jostain oudosta syystä tämä mainos sai minut pohtimaan kielen vaikutusta mielikuviin, ajatteluun ja käsityksiin. Olematta kielitieteilijä minusta on hauskaa pohtia kielen eri puolia ja sitä, miten kieltä käytetään.

Minusta kieli kertoo ajattelutavoista. Esimerkiksi: mitä kertoo se, että englanninkielessä totuudella on määräinen artikkeli (the truth), kun taas valheella epämääräinen (a lie)? Johtuuko tämä siitä, että toisin kuin valheita totuuksia voi olla vain yksi ja määrätty? Jos näin on, mitä tarkoittaa se, että maailman valtakielellä maailma on yksitotuuksinen. Kieli asettaa meille näin ajattelun rajat. Nämä rajat taas ohjaavat mielikuviamme ja käsityksiämme.

Luin mielenkiinnolla Helsingin Sanomissa olleen Vieraskynän (HS 31.12.2009). Siinä Jakke Holvas väitti, että nykyään kaikki selitetään talouden termein. Talousmetafyysikon mukaan tällainen talouskäsitteisiin turvautuva ”on kuin ihminen, joka etsii hukkaamiaan avaimiaan katulampun valaisemalta alueelta, koska vain sieltä hän voi ne löytää”. Lisäksi ilmiöt saavat hänen mukaansa nimiä, jotka eivät kuvaa ilmiötä: kansalaisia kutsutaan asiakkaiksi, jotka ovat vapaita kuluttajia.

Ottamatta kantaa siihen, onko tutkija oikeassa vai väärässä - ehkäpä sekä-että, niin esimerkkimme kertoo siitä, kuinka kieli ohjaa ajatteluamme, mutta myös rajoittaa sitä. Tulisiko tästä ilmiöstä olla huolissaan. Mielestäni aina kun kieltä ja sen käyttöä pyritään kaventamaan, ohjaamaan tai supistamaan tulisi olla varuillaan: sanovathan monet filosofitkin, että totuus on kielen ominaisuus. Tarkemmin määriteltynä väitelauseen ominaisuus. Eli kun käytämme kieltä, niin määritämme omaa totuuttamme väitteiden ja käsitteiden avulla.

Onkin ollut ilahduttavaa huomata myös yritystä käsitteiden uudelleen tulkintaan ja laajentamiseen. Esimerkiksi ystäväni Antti Kylliäinen on viime aikoina – runsaasti myös mediassa – pyrkinyt avaamaan sitä, mitä armo riisuttuna hengellisestä viitekehyksestä voisi tarkoittaa työelämässä. Antti on oikealla asialla. Hän ei pyri hengellistämään työelämää (silloin hän olisi kait uskontometafyysikko?), vaan purkamaan käsitteen merkityksen osiin ja sanoittamaan sen ydin työelämän terminologialla. Tässä tapauksessa kielen tehtävänä on välittää vanha informaatio uudella kielellisellä tavalla.

Olisi toivottavaa, että kielenkäyttömme säilyisi elävänä. Erityisesti työhaasteiden keskellä. Olen kehitellyt itselleni muutamia harjoituksia, jolla treenaan tätä omassa työssäni: 1) Selitän asian itselleni kuten selittäisin sen 10-vuotiaalle lapselle, 2) Erottelen ydinkäsitteet ja pyrin selittämään asian itselleni ilman näiden käyttämistä sekä 3) pyrin välttämään sivistyssanoja, ammattisanastoa ja sanahelinää. Tiedän, etten ole onnistunut näissä kovin hyvin, mutta jatkan harjoituksia.

Ps. Hauska artikkeli, joka sivuaa teemaa: http://www.economist.com/opinion/displaystory.cfm?story_id=15213613

Valmistautumisen ja valmentautumisen aikaa

2009-11-29T11:50:00.001+02:00

Lari Junkkari

Ystäväni lähetti minulle adventin ajan tervehdyksen; adventtiinhan me juuri olemme siirtyneet. Hän kertoi viestissään minun joskus -90-luvulla puhuneen innostuneesti adventin ja muun henkisen valmistautumisen merkityksestä. En muista tuota, mutta näin varmasti on ollut. Kuulun niihin ihmisiin, jotka haluavat viettää joulunalusajan ilman joulun ennakkoviettämistä, jotta joulu sitten olisi se juhla. Oikeastaan joulusta haluaisin puhua ja sitä pohtia vasta pitkin tammikuuta: miten joulun viestit vaikuttavat minun arkeeni?

No, kukin meistä tyylillään ja oman näkemyksensä mukaisesti! Jos pikkujoulut ja muut ennakoivat jouluvirityksen tuntuvat hyviltä, niin siitä vaan! Pohdintani kohdistuu tässä siihen, että onko meillä enää oikeaa, syvällisemmän henkisen valmistautumisen ja valmentautumisen mieltä missään asiassa? Tuntuu olevan niin jumalaton kiire, että tilanteisiin on heittäydyttävä improvisoiden ja intuitiolla. Toki tuokin on hyvä taito ja toimii joskus mainiosti. Silti vanhan kansan toteamus, että hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty, pitää paikkansa.

Melkoisen puhuttelevaa on se, että vanhan perinteen mukaan jouluun ja pääsiäiseen valmistaudutaan paastolla. Siis keventämällä: vähentämällä ruokaa, juomaa, pinnallista viihdettä, turhaa sälää mielestä; puhdistamalla kehoa ja sielua. Hyvin hapuilevasti siirrän tätä työorganisaatioidemme arkeen. Mitä se olisi, jos valmistelisimme isot ja tärkeät päätökset viisaammin, pohtivammin, vähemmällä hätäilyllä, joskus hitaamminkin? Koetellen enemmän motiivejamme, vaikuttimiamme, tarkoitusperiämme? Antaen talouden ja tehokkuuden näkökulmien lisäksi tilaa myös inhimillisyydelle, jopa rakkaudelle?

Kyllähän me työelämässä näin teemmekin: meillä on aivoriihtä ja brainstormingia ja johtoryhmän vetäytymistä korpihotellin strategiaväännätykseen ja muuta ennakointia, mutta silti on vielä tilaa monille isoille kysymyksille: mitä me nyt olemme tekemässä ja mitkä ovat sen seuraukset? Kuka minä olen ja keitä me olemme näiden päätösten ja ratkaisujen tekijöinä? Ystävät, kaiken hilpeyden keskellä me elämme myös vakavia aikoja! Tarvitaan keskittynyttä katsomista siihen, mihin mennään.

Pelkkää puhetta vai eikö sittenkään

2009-11-19T16:46:00.001+02:00

Tuovi Haikala

”Ne puhuu vaan eikä tee mitään” on syytös, jonka saattaa kuulla useinkin. Sinänsä ei kumma, kuluuhan joidenkin tutkimusten mukaan 80 % johdon ja esimiesten ajasta erilaisissa keskusteluissa. Eri asia on, välittyykö niissä keskusteluissa jotain ja syntyykö jotain uutta – oivalluksia, ideoita, uusia tapoja hahmottaa matkaa eteenpäin.

Johtuuko puhumisen vähättely perinteisestä uskostamme vaikenemisen suureen arvoon vai siitä, että koetaan, etteivät puhujat sitoudu sanoihinsa vaan käyttävät löysää kieltä, trendikkäitä ilmauksia ilman syvempää merkitystä vain tehdäkseen vaikutuksen tai ollakseen osa jotain ryhmää? Tekojen täytyy seurata sanoja, mutta se mitä sanomme ja miten sanomme ei ole samantekevää.

Puhumiseen ja kielenkäyttöön on syytä kiinnittää enemmän huomiota. Puhe tai kieli on vahva työkalu, jolla me rakennamme maailmaa. Puhumalla selvitämme asioita, luomme ymmärrystä, teemme sopimuksia. Jotkut kielelliset ilmaisut ovat sinänsä tekoja: hyväksyn, palkkaan, erotan, vahvistan, toisilla taas ilmaisemme ja vahvistamme keskinäisiä suhteita tai ilmaisemme arvostuksemme, ajatuksemme ja kantamme.

Kannanotto ihmisten välisten suhteiden laatuun on myös puhumattomuus – kahvipöytäkeskusteluissa ei välttämättä jaeta sen kummempaa tietoa, mutta arkipäiväinen rupattelu kertoo, että välit ovat kunnossa. Aika pahaksi on päässyt tilanne silloin kun puhevälit ovat katkenneet.

Sanojen valtava voima näkyy erityisen hyvin coachingissa – kysymysten muotoilulla huomio kiinnittyy eri asioihin. Voin kysyä coachattavalta, onko sinulla vaihtoehtoja tai mitä vaihtoehtoja sinulla on. Toinen näistä ohjaa ajatuksen siihen, että vaihtoehtoja joko on tai ei, toinen lähtee perusolettamuksesta, että aina niitä jotain on. Kumpi on innostavampi näkymä haasteellisessa tilanteessa ja saa ohjattavan aidosti miettimään?

On myös hyvä tiedostaa, miten jotkut kysymykset saavat meidät puolustuskannalle kun taas toiset luovat tunteen arvostuksesta. Ajatellaan vaikka tilannetta, että joku kysyy kollegalta miksi hän teki niin kuin teki – välitön reaktio tähän sinänsä neutraaliin kysymykseen on epäilys, että asiassa on jotain vikaa tai kyseenalaistettavaa. Jos taas kysymme, miten hän sen teki, on reaktiona tunne siitä, että on saanut aikaan jotain hyvää ja mielenkiintoista.

Hyvä on muistaa, että elämänkokemuksemme muokkaa tapaa miten ymmärrämme sanat. Yhteistyö, luottamus, ystävyys – kaikki positiivia ilmauksia, mutta jos pienessäkin ryhmässä yrittää määritellä sitä, mitä ne tarkkaan ottaen tarkoittavat, niin syntyy pitkiä tulkintoja. Nämä tulkinnat ohjaavat meidän odotuksiamme ja teot jotka poikkeavat niistä, aiheuttavat kaikenlaista hämminkiä. Siksi tärkeistä asioista pitää puhua riittävän pitkään ja syvään ainakin kerran, jotta yhteinen toiminta onnistuu. Saivartelu on sitten asia erikseen – kuka nyt mitäkin saivarteluksi nimittää.

Henkinen johtajuus - haastattelu McReads.com

2009-11-18T08:07:00.003+02:00

Ville Lähdesmäki

Lukeminen kannattaa aina, joskus voi jopa päästä haastatteluun!

Katso haastattelu McReads.com sivulta tai suoraan alla olevista linkeistä

Osa I: http://mcreads.com/library/haastattelu-ville-lahdesmaki-part-1/

Osa II: http://mcreads.com/library/haastattelu-ville-lahdesmaki-part-2/

Anthony Robbins

2009-10-12T07:45:00.000+03:00

Heikki Pajunen

Viikko sitten olin kouluttamassa itseäni Anthony Robbinsin seminaarissa Roomassa. Robbinsia monet pitävät maailman parhaimpana valmentajana. Ja hän onkin coachannut Bill Clintonia, Nelson Mandelaa, Andre Agassia ja monia maailman eri huippuja. Ja heitä ei varmaan ihan kaikki pääse valmentamaan…Toiset taas pitävät häntä lähinnä karismaattisena ja taitavana puhujana, ilman sen suurempaa sisältöä. Joka tapauksessa Robbins on valmentanut tuhansia (omien sanojensa mukaan n. 3,5 miljoonaa) ihmistä erilaisissa seminaareissa ja valmennuksissa. Roomassakin oli paikalla 6500 ihmistä.

Joka tapauksessa monet Robbinsin seminaareissa käyneet ovat todella innostuneita hänen seminaareistaan. Kertojien tuntemukset vaihtelevat suuresta innostuksesta lähes uskonnolliseen hurmioon. Niinpä päätin, että haluan myös itse nähdä miten tällaiset tapahtumat oikein järjestetään ja mikä niissä oikein tenhoaa. Ja kannatti käydä, tapahtuma oli hyvin opettavainen monessakin eri mielessä.

Kaiken kaikkiaan seminaari oli todella mielenkiintoisesti järjestetty. Musiikin, videoiden, valojen ja muun oheistoiminnan käyttö liippasi täydellisyyttä. Ne olivat todella hyvin yhteensopivia sekä viestin, että ihmisten tunnetilojen kanssa. Seminaarin intensiteetti oli lähes maaginen. Sunnuntaina oli ehkä voimakkain päivä. Päivä alkoi klo 9.00 ja Robbins piti ensimmäisen tauon klo 19.00. Eli hän oli lavalla 10 h putkeen ilman yhtäkään taukoa. Tunnin tauon jälkeen jatkettiin kahteen saakka yöllä. Energiaa riitti niin Robbinsilla kuin yleisölläkin. Suomalaiseen tyylin aika poikkeava tapa. Jokainen meistä on ollut erilaisissa seminaareissa, joissa tunnin istumisen jälkeen on täysin puuduksissa ja odottaa vain pääsyä tauolle. Roomassa näin ei käynyt. Ihmiset juhlivat, tanssivat, riehuivat ja huusivat päivät aamusta iltaan tyyliin, jota tapahtuu Suomessa lähinnä silloin jos lätkäjengi voittaa maailmanmestaruuden. Ja kuten kaikki tietävät, siis yhden kerran historiassa. Mutta miten se kaikki oikein saadaan aikaan?

Ensinnäkin on tietysti Robbinsin oma persoona. Hän on erittäin karismaattinen, energinen ja voimakastahtoinen. Mies suorastaan puhkuu taikaa, josta muiden on helppoa ajatella, että tuossapa on mies, joka tuo pelastuksen elämääni. Vertaus uskonnollisuuteen ei ole kaukaa haettu. Koko seminaari on rakennettu täysin samalla kaavalla kuin uskonnollisten herätysliikkeiden tapahtumat. Kaikessa puheessaan Robbins käyttää ns. Uskonnollisen puheen kaavaa. Ja ennen kaikkea kaikessa puheessa tuodaan koko ajan esille elämäntapauskonto joka pelastaa ja muuttaa elämäsi: Robbins, hänen neuvonsa ja seminaarinsa. Erilaisten jaksojen jälkeen, ihmiset hyppivät lavan reunaan päästäkseen vain koskettamaan Tonya. Ja hän itse oli täysillä mukana vahvistamassa kulttiasemaansa suodessaan pienen kättelyn kaikkein innokkaimmille. Hetki, jota kohtaan olin itse kaikkein kriittisin koko seminaarissa oli juuri tällaisen tanssikohdan jälkeen. Robbins oli juuri pitänyt todella innostavan puheen siitä, mikä ero on voittajilla ja luovuttajilla. (Voittajat tietävät että takaiskuja tulee, hakevat apua päästäkseen niistä yli eivätkä luovuta) Se oli päättynyt raivoisaan rock-konsertin omaiseen biletysvaiheeseen, jonka lopuksi Tony rupesi leikkimään vesisotaa yleisön ja yleisön joukossa vesipyssyineen mukana olleiden järjestäjien kanssa. Kun Tonyn vesipyssy ampui 20 vuotiaiden tyttöjen valkoiset teepaidat litimäriksi ja läpinäkyviksi, tunnelma alkoi kohota jo tosi kiihkeäksi. Sen jälkeen kaikki paikoilleen ja tärkeä kysymys: Oletko koskaan tehnyt (hyviä) päätöksiä, joista olet seuraavana päivänä lipsunut ja oletkin ruvennut miettimän oliko päätös oikea? 6000 ihmistä huutaa raivoisasti Yes!!! – Seuraavaksi Tony kertoo kuinka he ovat nyt päättäneet auttaa yleisöä siinä , että he voivat tehdä päätöksen nyt, eikä sitä tarvitse enää murehtia sen jälkeen. Yleisö odottaa innokkaana mitä tulee. Ja valkokankaalle alkaa tulla Tonyn seuraavien seminaarien sisältöjä, joista Tony kertoo kauniiden sanakäänteiden kera kuinka hyviä ne ovat. Hinnat 3995,-, 4995,- jne. Mutta nyt, jos tänään päätät, saat ne kaikki yhteensä 9995,-. Ja jos maksat ne luottokortilla juuri tänään, siitä vielä pari tonnia pois. Ja ihmiset ryntäävät yöllä puoli yksi maksamaan tuhansien eurojen seminaarit… no yksi seminaareista oli nimeltään myyntikoulutus, ja ainakin he osoittivat käytännössä että myynnin he osaavat…Mutta hehän vain auttoivat ihmisiä tekemään hyvän päätöksen, jota ei turhaan tarvitse perua enää huomenna…

Mutta Robbins on varmasti yksi maailman parhaista suurelle yleisölle puhujista ja esiintyjistä. En voinut kuin ihailla sitä taitoa, tarinoiden elävyyttä, näyttelijän lahjoja ja puheen vaikuttavuutta. Sen lisäksi Tonyn puheessa oli yksi elementti, joka puuttuu todella monelta. Hän oli erittäin uskottava siksi, että hän selvästi elää itse sitä, mitä opettaa. Oman itsensä muuttamisessa otetaan huomioon todella kaikki puolet monipuolisesti. Ehkä vaikuttavinta oli se, kuinka hyvin hän toi fyysisen olon muuttamisen mukaan oman toimintansa ja omien tunteiden kehittämiseen. Yksi perusviesti kuuluikin; jos on paha olo, muuta oma fyysinen tilasi jotenkin. Seminaarissa opeteltiin paljon ankkurointia, jossa sinänsä sisällöllisesti ei ollut mitään uutta. Sitähän esim. esiintyjien ja huippu-urheilijoiden kanssa tehdään jatkuvasti. Mutta se, miten erilaisiin tilanteisiin Tony käytti sitä, oli ihailtavaa.

Yksi parhaista hetkistä seminaarissa oli yksi coaching-tyyppinen tapaus koko seminaarin edessä. Siinäkin hän käytti ”Break the Pattern” tyyppisesti niin yllättäviä kysymyksiä, että nuori nainen, joka oli täynnä tuskaa, nauroi täyttä päätä ja lopulta tanssi lavalla kaiken kansan edessä riehakkaasti. Mutta miten hän sen teki? Kysymykset vaihtelivat täysin yllättävistä todella loogisiin. Paras oivallus naiselle syntyi siitä, että hän tajusi, että kaiken tuskan säilyttäminen oli ollut hänelle tosi merkitsevää: Se loi turvallisuutta, koska siihen hän oli tottunut. Se toi vaihtelua, koskaan ei tiennyt, missä tuntui tuskaa ja miten paljon. Se loi yhteyttä, kaikki ystävät olivat aina tukemassa, koska hänellä oli niin paha mieli. Se loi merkitystä, koska se kautta hän koki kuinka juuri hän oli poikkeuksellinen, koska kellään muulla ei ollut samaa tuskaa. Eli siis erittäin hyviä syitä siihen, että tuskasta ei kannata luopua. Ja Tony sai tämän Linnien näkemään siinä lavalla, että samoja merkityksellisiä asioita elämään kannattaa hakea positiivisemmalla itselleen kestävämmällä tavalla. Kuten vaikka tanssimalla 6500 ihmisen edessä J.

Tony myös käytti ihmisten joukkoenergiaa mielettömän taitavasti hyödyksi. Seminaarissa hierottiin, tanssittiin ja saatiin kaikki tuntemaan, että kannattaa olla mukana riehumassa, koska täällä on niin hauskaa. Ja oikeat kysymykset oikeaan aikaan. Jos tuhat ihmistä huutaa samaan aikaan ”Yes”, se kuulostaa kovalta. Ja saa tuntemaan, että koko sali huutaa. Ja seuraavalla kerralla huutaakin jo 1500…

Huolimatta kritiikistäni, arvosta Robbinsia paljon. Hän oli ensimmäinen tämänkaltainen puhuja, jonka alue ulottui maailman muuttamisesta terveelliseen ruokavalioon niin, että kaikki osa-alueet olivat kiinteästi toinen toisensa tukena. Oli aika mielenkiintoista kuinka sama henkilö puhui oman elämänsä taloudellisten tavoitteiden saavuttamisesta ja siitä, miten sinun tulee liikkua ja syödä. Joku voisi tietysti kyseenalaistaa sen, että milläköhän asiantuntemuksella voi olla kaiken erikoisasiantuntija. Mutta omasta mielestäni viesti toimi. Ja koska se oli hyvin yksinkertainen, se tuntui uskottavalta. ”Mieti mitä haluat, ja keskity siihen. Tee se täydestä sydämestäsi ja äläkä tyydy mihinkään ok tasoon oman elämäsi kanssa. Ja kun olet saavuttanut sen, mitä haluat, auta muita, opeta muita ja tee hyvää muille ja ole mukana muuttamassa maailmaa sellaiseksi missä jokainen voi elää unelmiensa elämää”.

Tätä samaa viestiä kerrotaan tietysti monissa filosofioissa ja kaikki maailman valmentajat yleensä vievät samaa viestiä eteenpäin. Mutta Roomassa Tony teki sen tavalla, jolla tuhannet ihmiset lähtivät tekemään sitä voimakkaamman tunnekokemuksen myötä, mitä he ehkä koskaan olivat kokeneet.

Ja siitä lähetän Tonylle sekä onnittelut, että kiitokset. Ja siinä veneessä haluan olla mukana soutamassa samaan suuntaan. Muuttamassa maailmaa paremmaksi paikaksi, jossa jokainen voi löytää oman syttymisensä peruskivet.

Elämä on ihanaa

2009-10-02T18:43:00.004+03:00

Markus Pessi

Syksyinen ilta-aurinko paistaa, Jacqueline du Pré:n tulkitsema Elgarin sellokonsertto pauhaa stereoista, suloinen kissa kehrää sylissä hetkittäin huomiota vaatien… Ei hassumpaa! Jos hakemalla hakee huonoja puolia, niin onhan minulla syysflunssa, tämän blogin piti valmistua jo aamulla, ja nälkäkin on alkanut jo kaihertaa. Muutakin keksisin, mutta enpä taida mennä sille tielle. Kaikenhan voi nähdä joko tilanteen, asian ominaisuutena tai ongelmana - feature versus issue.

Jokin aika sitten uudelle uralle siirtyneenä voin todeta, että muutos silloin tällöin tekee hyvää. Olen pyrkinyt tietoisesti hidastamaan ja tekemään asioita levosta käsin. Kuulostaa helpolta, mutta lähes yhdeksän kuukautta sitä olen harjoitellut ja vieläkin tahtoo tehokkuusvaade hiipiä mieleen harva se päivä. Tuloksiakin on tosin alkanut jo syntyä: olen paremmalla tuulella, ainakin noin keskimäärin. Liikunta, lepo ja ravinto ovat asettuneet varsin hyvään balanssiin suuremmin rypistämättä. Koen, että minun on helpompi olla aidosti läsnä vuorovaikutustilanteissa. Ajattelun laadun paranemisen tähän myös kernaasti lisäisin, mutta sitä on kovin vaikea mitata. Innostumista ja ideoita on ehken pulppuillut aiempaa enemmän. Fysikaalinen totuus - liike lähtee levosta - tuntuu todella toimivan, kun jaksaa kärsivällisesti ja armollisesti itseään kuunnella.

Välillä on aika optimoida, tehostaa ja tsempata; tähän saamme runsaasti kannustimia joka puolelta. Aina sen sijaan on hyvä aika panostaa itseen ja omaan hyvinvointiin, lähimmäisiämme ja ympäristöämme toki kunnioittaen. Tähän tarve lienee sisäsyntyinen. Inhimillinen kasvu on huikea ja haastava prosessi, jossa tarvitsemme vuorovaikutusta, inhimillisiä peilejä. Lopputulos on varmasti haasteen arvoinen, niin työ- kuin yksityiselämänkin kannalta.

Niin - ja parhaiten kai muutosta voisi toteuttaa pienin askelin, ihan siinä omassa arjessa. Kaiken, edes muutoksen, ei tarvitse olla suureellista ja dramaattista. Edetään pienin askelin – ihmiskulma edellä.

Valta, vastuu ja vapaus johtamisessa

2009-09-29T19:45:00.000+03:00

Tuovi Haikala

Julkista keskustelua seuratessa nousee mieleen kysymys, mikä on johtoasemissa olevien syvin motivaatio. Onko kyseessä vain tarve olla näkyvässä asemassa vai aito pyrkimys käyttää aseman antamaa valtaa ja vapautta yhteisen edun rakentamiseksi – toisin sanoen, haluaanko olla johtajia vai johtaa. Mikä on itse kunkin suhde siihen valtaan mikä johtamistehtävään liittyy, mitä vapautta se minulle antaa ja mitä rajoittaa, haluanko kantaa tehtävään liittyvän vastuun? Tämä kysymys on tärkeä niin yhteiskunnan kuin yritysmaailman kannalta, koska johdon asenne näihin kysymyksiin määrittää ratkaisevalla tavalla koko toimintakulttuuria. Mitä isot edellä sitä pienet perässä, kuten ns. vanha kansa sanoo.

Vallasta ja vallankäytöstä puhuminen koetaan joskus hankalaksi, kun halutaan korostaa yhteisöjen tasavertaisuutta. Avoimen keskustelun puute ei kuitenkaan poista sitä, että valtaa käyttää aina joku: päätösvaltaa, arvovaltaa, vaikutusvaltaa. Tehtävästä, asiantuntijuudesta, verkostoista, persoonasta nousevaa valtaa. Yhteisössä käytettävä kieli kertoo paljon sen suhteesta vallankäyttöön – saako asioista puhua niiden omilla nimillä vai pitääkö pysyä ”virallisessa totuudessa”. Manipuloiva kielenkäyttö saa nopeasti innostuksen kuihtumaan. Kehittyminen on vaikeaa, jos kritiikkiä ei haluta kuulla. Esimerkkejä löytyy niin poliittisesta maailmasta kuin yrityksistä. Kirjallisuudessa joko Orwellin Vuonna 1984 uuskielineen tai Eläinten vallankumous ovat loistavia kuvauksia siitä. Innostusta ja sitoutumista tukeva, suora ja aito dialogi on mahdollista vain avoimessa ja luottamuksellisessa ilmapiirissä. Luottamus taas puolestaan syntyy vain aidon kohtaamisen kautta, johon eivät valtapelit istu.

Vastuullisuudesta puhutaan paljon. Viime aikojen puoluerahoitukseen liittyvät lehtijutut tosin saavat ihmettelemään, miten vastuuta kannetaan. Voi kysyä, onko vastuun kantamista näyttävästi luopua tai suunnitella luopuvansa jostain tehtävästä tai palautella rahoja siinä vaiheessa, kun on jostain kärähtänyt vai olisiko ollut aidompaa vastuullisuutta olla esim. ottamatta vastaan etuja ja tukia, joiden alkuperä on kyseenalainen? Todellista eettisyyttä on toimia oikein myös silloin kun kiinnijäämisen vaaraa ei ole.

Yksi näkökulma vastuullisuuteen on myös aktiivinen kehittäminen ja epäkohtiin puuttuminen. Se vaatii rohkeutta, sillä vallankäyttäjät eivät aina pidä kyseenalaistajista. Mutta eikö vastuun kantaminen siitä huolimatta ole yksi johtajuuden mitta?
Entä kolmikon viimeinen jäsen, vapaus. Vapautta on kahdenlaista, vapautta jostakin tai vapaus johonkin. Johtajan vapaus on vapautta tehdä valintoja, päättää suunnasta, siitä kenet haluaa mukaan päätösten valmisteluun, miten huomioi oman yhteisönsä. Samat asiat ovat myös hänen vastuutaan, päätöksiä ja valintoja pitää tehdä, näkemys pitää olla. Hyvä johtaja käyttää tätä vapautta harkiten, vastuunsa muistaen. Johtajan vapaus jostakin on kuitenkin toinen kysymys. Johtamisessa esimerkki ratkaisee, joten vapauksien ottamisessa on hyvä muistaa vanha periaate noblesse oblige, aateluus velvoittaa. Johtajan tehtävä on johtaa esimerkillään – mieluiten viisaasti.

Työhyvinvointi neurologin ja filosofin silmin

2009-09-25T18:52:00.005+03:00

Eeva Pitkänen

Henkilöstön jaksamisen tärkeyden puolestapuhujiin ovat näkyvämmin tulleet mukaan aivotutkijat ja filosofit. Tästä sain antoisaa ja tärkeää tietoa eilen päättyneillä Uudista ja uudistu – messuilla.

Tähän asti hyvinvoinnin ja jaksamisen puolestapuhujina ovat olleet pääasiassa psykologit, kasvatustieteilijät ja muut henkilöstöalan ammattilaiset. Vaikka heidänkään (siis meidänkään) puheita ei enää yksioikoisesti pidetä pehmoiluna, on kiinnostavaa nähdä, otetaanko asia vakavammin nyt, kun pystytään tieteellisesti ja kvantitatiivisesti todistamaan järjen ja tunteiden liiton tärkeys sekä mielen ylirasituksen vaarat.

Kysymys, kuuluvatko tunteet työpaikalle, menettää neurologin luennon jälkeen merkityksensä. Tiedon tallentamiseen meillä on säilömuisti hippokampus ja tunteet tallentuvat tunnemuisti amygdalaan. Käytännössä emme pysty valitsemaan kumpaa muistia käytämme, tunteet ja järki ovat päällä koko ajan. Tunteet siis sittenkin tulevat työpaikalle, halusimmepa tai emme. Järjen ja tunteiden on oltava tasapainossa, ja aivojen tasapainolla on suora yhteys työskentelykykyyn todistaa aivotutkimus.

Opin myös, että aivoja ei saa käyttää koko ajan täydellä teholla. Ne voivat ylikuumeta, niin kuin koneetkin, ja sitten pimahtaa. Ongelma yksilön näkökulmasta vain on, että emme itse huomaa, milloin aivomme käyvät ylikierroksilla. Aivot ryhtyvät pitämään ylikuumentunutta tilaa normaalina, ja muu elimistö sopeutuu siihen. Enää ei väsytä, ei ole nälkä, ja kohta mikään muukaan ei huvita. Neurologi todisti, että ylitöiden tekeminen on paitsi tyhmää, se myös tyhmentää ihmistä. Aivojen ylikäymistilassa kognitiivinen suoritustaso laskee.

Pitäisiköhän meidän hankkia työpaikoille aivojen sähkökäyrämittari, jotta lisätöitä tarjottaessa ei tarvitsisi vedota ylipursuavaan työkuormaan, vaan pystyisi suoraan näyttämään aivojensa ylikäymisasteen?

Tilaisuuden seuraavan filosofisen puheenvuoron mukaan tähän ei ole tarvetta. Meillä on lupa ja velvollisuus itse määrittää, mikä on riittävästi ja mitä jaksamme. Puheenvuoro oli muuten tilanteena herkullinen. Filosofi/teologi perusteli loogisesti yritysmaailman edustajille, että ihminen itsessään on tärkeä, että työ on ihmistä varten eikä ihminen työtä. Tämä on päässyt monelta unohtumaan.

Mistä johtuu, että meillä on jo antiikin ajoista ollut tietoa työhyvinvoinnista emmekä siltikään osaa toimia oikein? Ehkä vastauskin löytyy antiikin filosofiasta.

Platonin Valtio-dialogissa Sokrates pyrkii todistamaa, että oikeudenmukainen sielu on aina onnellisempi kuin epäoikeudenmukainen. Sielun ja valtion olemuksen teoriassa valtiossa on kolme yhteiskuntaluokkaa: johtajat, sotilaat ja tuottavan työn tekijät. Filosofijohtajien viisaita ohjeita tottelevat urheat sotilaat ja kohtuuteen tyytyvät ruumiillisen työn tekijät. Sokratesin mukaan ylhäältä johdettu, sopusuhtainen valtio on onnellisin.

Sokrates jatkaa, että vastaavasti sielussa on kolme osaa: järkisielu, intosielu ja halusielu. Hyvässä, onnellisessa sielussa hallitsee järki. Halut ovat kyltymättömiä, joten ihminen ei voi olla onnellinen, jos halusielu ohjaa.

Oikeudenmukaisuus on sitä, että jokainen kokonaisuuteen kuuluva tietää paikkansa ja tehtävänsä. Oikeudenmukaisuus luo sopusoinnin ja tekee kokonaisuudesta onnellisen.

Miten on, antavatko johtajat tänä päivänä viisaita ohjeita ja tyytyvätkö ruumiillisen työn tekijät kohtuuteen? Ohjaako minua ja sinua järkisielu vai olemmeko antaneet ylivallan halusielulle? Haluamme lisää palkkaa, enemmän palveluja, nopeampia yhteyksiä, parempaa palvelua 24/7, isomman asunnon, enemmän vaatteita, uusia laitteita, matkoja, autoja…

Me olemme se muutos mitä maailmalta haluamme, sanoi Gandhi. Tyydyn vähempään, otan vallan pois halusielultani. Oman toiminnan muuttaminen olisi helpompaa, jos johtajat toimisivat samoin. Viime päivien vaaliavustusselostuksia kuunnellessa on tullut mieleen, mikä sielu maamme päättäjiä ohjaa tai saammeko viisaita ohjeita, joita voimme noudattaa urheasti ja kohtuudella. Tai mikä sielu ohjaa vielä vaikutusvaltaisempia ihmisiä, esimerkiksi Berlusconia…

P.S. Kaikki asiavirheet tässä blogissa johtuvat kirjoittajan tulkinnasta ja kannan niistä täyden vastuun. En kuitenkaan lupaa tallentaa saamaani palautetta amygdalaani, en ehkä hippokampukseenkaan.

Motivaation, innovaation ja tilan suhdekuvioita

2009-09-18T14:09:00.001+03:00

Jari Ojasti

Monet ajattelevat, että palkitsemalla saa työntekijän tekemään työtä enemmän tai laadukkaammin tai nopeammin. Näin asia varmaan onkin yksinkertaisissa tehtävissä. Entä sitten vaativassa asiantuntijatyössä, jossa samaan lopputulokseen voi päästä monta eri reittiä tai kysymyksissä, joihin ei ole olemassa yksinkertaisia vastauksia?

Daniel Pinkin puheenvuoro aiheesta on hyvin valaiseva. Hän on tehnyt aiheesta tutkimusta sekä referoi puheenvuorossaan mm. MIT:n tutkimuksia, joissa on todettu, että perinteinen palkitseminen ei aina toimi tai tuottaa esim. vaativassa asiantuntijatyössä suorituskyvyn laskun. Niinkuin Dan sanoo, ”There is a mismatch between what science knows and what business does.”

Mistä tässä sitten on kysymys? Luovuutta ja uusien näkökulmien tarkastelua vaativaa tehtävää tekevä henkilö itse asiassa rajoittaa näkökulmiaan ja kekseliäisyyttään, kun tehtävässä onnistumiseen lisätään esim. rahallinen palkkio. Mielenkiintoinen väite. Ja vanha totuushan on, että innovaatioita ei synny pakottamalla.

Viimeiset vuodet myös Suomessa on paljon kirjoitettu ja keskusteltu innovaatiojohtamisesta. Meidän suomalaisten onneksi näissä puheenvuoroissa on muistettu tuoda esille myös työkulttuurin ja tilan merkitys innovaatioiden syntymiseen. Viihtyisissä, erilaisia työtapoja tukevissa tiloissa, ajatus lentää.

Työkulttuuri ja tila eivät yksin riitä vaan myös muut olosuhteet ja rakenteet tulisi miettiä työskentelytapaa tukeviksi, unohtamatta johtamisen rakenteita ja periaatteita. Jo hieman kulunut esimerkki Googlesta ja heidän 20% säännöstään osoittaa miten johtamisella voidaan luoda sellaista ilmapiiriä, joka tukee tuloksellisuutta ja uusien ideoiden syntyä ja tuotteistamista.

Mitä jos tänään tekisit asioita hieman toisin? Kehityskeskustelun voi aivan hyvin pitää kävelemällä työpaikan lähipuistossa, aivoriihen kahvipöydän ympärillä, raportoinnin ilman kalvosulkeisia tai vaikkapa tiimipalaverin täysin avoimessa tilassa ilman tuoleja, pöytiä ja muuta rekvisiittaa.

Idearikasta työpäivää!

Uskonvarainen maailmamme

2009-09-11T11:41:00.000+03:00

Pentti Martiskainen

”Uskotko laman olevan ohi?” Kysymys, joka esitetään päivittäin analyytikoille, ekonomisteille ja talousasiantuntijoille. Heidän usein hyvin ympäripyöreiden vastaustensa pohjalta luomme omaa maailmankuvaamme ja haemme perusteita omalle uskollemme. Kun riittävän moni asiantuntija uskoo, usko luo luottamusta ja luottamus johtaa toimintaan ja oikeanlainen toiminta saa pörssit nousuun. Tämä nostanee meidät aikanaan ylös tästä taloudellisesta kurimuksesta.

Ilman uskoa ei ole luottamusta, ilman luottamusta ei ole toimintaa. Usko on siis liikkeelle paneva voima myös maailmantaloudessa. Usko uuteen ja parempaan johtaa myös yksilötasolla toimintaan ja eteenpäin kulkemiseen. Ilman uskoa homma hyytyy ja pysähdymme, ilman uskoa jäämme tuleen makaamaan.

Mitä usko sitten oikein on? Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy sanoo Raamattu. Me siis toivomme, että lama on ohi ja ojentaudumme toimimaan sen mukaisesti, mitä emme vielä näe luottaen että näin se menee. Tämä lienee totta myös pörsseissä ja taloudessa. Ilman uskoa pörssikurssit sukeltavat ja talous hyytyy.

Suomalainen ei usko ennen kuin näkee, toteaa vanha sanonta. Kun suomalainen sitten näkee, hän toteaa, ettei voi uskoa silmiään. Tällä uskon määrällä ei pörssejä saada nousuun. Meistä monet uskovat talouden nousevan vain ahkeralla työllä, kovalla yrittämisellä ja sisukkaalla ponnistelulla. Niitäkin varmaan tarvitaan, mutta ilman uskoa, toivoa ja luottamusta harva jaksaa ponnistella loputtomiin. Herkät markkinavoimatkin tuntuvat usein liikkuvan helpommin uskon tai epäuskon ajamina.

Miten siis käännämme talouden uudelle nousu-uralle? Oikea vastaus tähän ikuisuuskysymyksen voisi olla kultaakin kalliimpi. Ilman tätä lopullista vastausta voimme vain yhdessä ponnistella eteenpäin ja uskoa ja luottaa sen jonain päivänä tuottavan hyvän lopputuloksen.

Uskotko sinä?

Kaiken tulee olla suhteellista

2009-09-04T10:25:00.002+03:00

Ville Lähdesmäki

Muistan erään keskustelun vuosien takaa elävästi. Tai siis muistan oikeastaan vain kenen kanssa sen kävin ja vain hieman siitä, mistä puhuimme. Itse asiassa puheesta muistan vain tämän:

- Kaikki on suhteellista, minä sanoin.

Keskustelukaverini katsoi minua hieman oudosti ja sanoi lopulta:

- Ei voi olla, se on täysi mahdottomuus.
- Miten niin? Minä kysyin.
- No, jos kaikki olisi suhteellista, niin myös lauseen ”kaikki on suhteellista” sana kaikki olisi myös suhteellinen. Tämä vesittäisin kaikki –sanan sisällön, jolloin sen absoluuttinen kaikenkattava ja sisäänsä sulkeva merkitys katoaisi. Tämä tarkoittaisi, että ei voitaisi sanoa kaiken olevan suhteellista koska tämä kaikenkattava ja sisäänsä sulkeva lause olisi mieletön; itsensä kanssa ristiriitainen ja itsensä kumoava, keskustelukumppanini todisti.

Ottamatta kantaa sen enempää kielifilosofisiin metalauseisiin tai loogisiin kuperkeikkoihin edellä esitetty keskustelu palasi mieleeni hiljattain. Olen nimittäin miettinyt kohtaamista, vuorovaikutusta ja dialogia osana johtamista, erityisesti Y-sukupolven johtamista ajatellen. Miten tulisi johtaa niin, että nuori työntekijä ja hieman iäkkäämpi esimies puhuisivat samaa kieltä ja tarkoittaisivat sanoilla samaa – eihän tällaisissa asioissa saisi olla suhteellisia merkityksiä? Vai saisiko?

Viestin välityksen kannaltahan on olennaista, että lähettäjä ja vastaanottaja ensinnäkin ymmärtävät toisiaan ja toiseksi jakavan saman merkitysmaailman. Muuten voi käydä kuten eräälle ystävälleni, joka oli yrittänyt tavoittaa ystäväänsä puhelimitse. Kun ei ollut tässä onnistunut, hän oli kirjoittanut tekstiviestin, jossa kirjoitti: ”Immanentti transendentti kommuunio substanssiisi ei aktualisoitunut, joten partisipoisitko diskurssia lihan kilvoitusta kontemploiden?” En tiedä saiko hän koskaan mitään järkevää vastausta. Dialogi jäi oletettavasti syntymättä!

Ystäväni ja kollegani Tapio Aaltosen mukaan kreikankielen sana dia tarkoittaa sitä, että jotakin tarkastellaan jonkun läpi tai jotain kautta. Puolestaan logos tarkoittaa järkeä. Siksi hänen mukaansa dialogissa luomme yhdessä ajattelemisen taitoa: ajattelemme läpinäkyvästi, vilpittömästi, ilman taka-ajatuksia ottaen huomioon keskustelukumppanin parhaat argumentit. Toisin sanoen dialogissa luomme yhdessä jotakin jostakin. Muodostamme jotain, mitä ei aikaisemmin ollut edes olemassa. Dialogissa luomme suhteen kahden välille.

Dialogi on siis jotakin muuta kuin käsitteeseen toisinaan sekoittuva keskustelu, väittely tai johdon monologi. Risto Säntin mukaan dialogissa sen sijaan keksitään ja paljastetaan valintojen luonne ja taustatekijät. Siihen sisältyy pyrkimys ymmärtää toisen ihmisen näkemystä hänen näkösuunnasta katsoen. Siksi se on tehokkaimpia vuorovaikutuksen ja uudistumisen keinoja. Dialogi on lähestymistapa, joka mahdollistaa yksilön ja organisaation merkittävän muutoksen. Siis, jos olen ymmärtänyt oikein, dialogilla on muutoksia aikaansaava luonto, mutta toisaalta sen edellytyksenä on muuttunut organisaatio.

Siksi P.M. Sengeä mukaillen onkin perusteltua kysyä, voiko hierarkkisissa organisaatiossa ylipäätään syntyä aitoa dialogia esimiesten ja alaisten välille. Hänen mukaansa se on mahdollista vain tietoisen pyrkimyksen avulla: dialogia on hänen mielestään haluttava enemmän kuin aseman tuomaa valtaa ja etuoikeuksia. Samalla rooleihin liittyvistä ennakko-olettamuksista on pystyttävä luopumaan. Siksi onkin ymmärrettävää, että hän nimesi ensimmäisten joukossa oppivan organisaation esimiehen juuri palvelijaksi. Palvelijan rooli on hänen mukaansa ennen kaikkea asenne, palveluasenne.

Dialogissa on siis kyse suhteesta kahden ihmisen, persoonan, välillä. Onnistuessaan sillä on valtava voima muuttaa asioita ja uudistaa ymmärrystämme. Se on allerginen vallanhalulle, itsensä korostamiselle ja oman ajattelun omahyväisyydelle. Juutalainen ajattelija Martin Buber on kirjoittanut juuri tästä – hienolta nimeltään dialogisesta personalismista. Hän, pääteoksessaan Ich und Du (Minä ja Sinä, 1927), teki perustavan eron kahdenlaisten suhteiden välille. Hänen mukaansa Minä-Sinä –suhteet ovat persoonallisia kun taas Minä-Se –suhteet ovat epäpersoonallisia. Kun Minä-Sinä –suhde pitää sisällään kahden molemminpuolisesti aktiivisen subjektin kohtaamisen, niin Minä-Se –suhteessa aktiivinen subjekti etsii ja tutkii passiivista objektia.

Teologi Alister McGrathin mukaan Buber puhuessaan subjektien ja objektien välisistä suhteista, hän tarkoittaa Minä-Se –suhteita. Esimerkiksi ihmisen ja kynän välinen suhde on tällainen. Siinä vain ihminen on aktiivinen ja kynä puolestaan vain passiivinen. Tässä suhteessa aktiivinen subjekti on suhteessa epäaktiiviseen objektiin, jolloin subjekti toimii Minänä, objektin ollessa Se.

Sen sijaan Minä-Sinä –suhde vie meidät Buberin filosofian ytimeen. Minä-Sinä –suhde on olemassa vain kahden aktiivisen subjektin, persoonan, välillä. Se on suhteena molemminpuoleinen ja vastavuoroinen. Tässä suhteessa minä tulee esille persoonana ja samalla tietoiseksi itsestään. Siksi ihmisten väliset persoonalliset suhteet ovat esimerkkejä Minä-Sinä –suhteen olennaisimmista piirteistä. Juuri tuo suhde itse, joka on ihmisiä yhteen liittävä murtumaton ja näkymätön side, on Buberin Minä-Sinä –suhteen ydin.

Kun Minä-Se –suhde on luonteeltaan epäsuora, joka välittyy objektin kautta ja sillä on tietty sisältö, niin Minä-Sinä –suhde on suora ja välitön ilman määrättyä sisältöä. Tämä objekti Se voidaan tunnistaa tiettyjen tuntomerkkien kuten pituuden, painon tai värin perusteella ja sitä voidaan kuvata fyysisesti. Sen sijaan Sinän me pystymme tuntemaan suoraan.

Samoin vaikka tiedämme monia asioita Siitä, niin Sinän me tunnemme itse ja Sinä tuntee meidät. Siksi, jos tiedämme jostain, voimme kertoa toisille nuo tiedot. Jos taas tunnemme jonkun, niin ei tällä tuntemisella ole varsinaista tiedollista sisältöä, sillä tuntemiseen sisältyvää tietoa on mahdotonta ilmaista sanoin. Siksi Buberin mielestä Minä-Sinä –suhde onkin siis molemminpuolinen, vastavuoroinen, symmetrinen ja sisällyksetön, jolloin kahden persoonan kohtaamisessa aina molemmat säilyttävät subjektiivisuutensa.

Siksi toisen persoonan on oltava aina kohtaamisessa subjekti, ei ikinä objekti. Tämä on se suhde, jossa dialogi elää ja voi hyvin – kahden tasa-arvoisen ihmisen kohtaamisessa, jossa tahdomme palvella emme tulla palvelluksi. Siksi suhde on kallisarvoisen tärkeä johtamisessa kuin elämässä yleensä – lisäksi se on kaiken dialogin perusta. Kahden persoonan välinen suhde itse on persoonallisen vuorovaikutuksen todellinen päämäärä. Siinä ei ole sisältöä, mutta se on silti olemassa.

Siksi kaiken ihmisten johtamisen tulee olla suhteellista; Minä-Sinä –suhteellista. Buberia lainatakseni tällaisella suhteella ”ei ole tiettyä sisältöä, vaan se on läsnäolo.”

Luova luokka? Sinä ja minä!

2009-06-25T10:47:00.004+03:00

Lari Junkkari

Bloginpitäjien ja kolumnistien mieliaihe tähän aikaan vuodesta on kuvailla niitä ajatuksia ja tunteita, jotka liittyvät työkauden vaihtumiseen lomakaudeksi. Mikäpä siinä, se koskettaa tavalla tai toisella jokaista. Ajan rytmisyys, asioiden vuorottelu on välttämätöntä: päivä- yö, työ-lepo, arki-juhla, arkinen-pyhä jne. Vanha myyttinen tarina maailman luomisesta korostaa Jumalankin levänneen kuuden luomispäivän jälkeen.

Luovan työn problematiikka kiinnostaa minua monella eri tavalla. Jo pelkkä käsite 'luova työ' saa aikaan pitkänkin pohdiskelun. Viime aikoina sillä näytetään tarkoitettavan ennenkaikkea taiteellista ja tieteellistä, suurta henkistä ponnistusta vaativaa työtä; puhutaan suorastaan luovasta luokasta, johon ihmisistä kuuluu suhteellisen pieni vähemmistö.

Purkaessani viime viikkoina isäni jäämistöä olen päässyt ihailemaan sitä luovuutta, jota hän - olematta mikään puuseppä - oli osoittanut itse rakentamissaan huonekaluissa. Näen hänet vieläkin lapsuuteen vievissä muistikuvissani otsa rypyssä pohtimassa parasta tapaa liittää puukappaleita yhteen. Käsityöläisyys onkin luontevaa liittää luovan työn käsitteeseen.

Haluan kuitenkin sitkeästi helliä minulle tärkeä ajatusta siitä, että jokainen ihminen on luova, jos hän haluaa nähdä itsensä niin ja jos hän haluaa toteuttaa luovuuttaan. Ihmiseksi syntyminen merkitsee luovaksi syntymistä! Ongelma vain taitaa olla siinä, että useimmat ihmiset eivät usko omaan luovuuteensa. Vai onko kysymys siitä, että totunnaisuudet, tyytyminen tavanomaisiin ratkaisuihin ja muiden miellyttämisent tarve kuristavat idulle nousevat uudet luovat ratkaisut.

Olen sitä mieltä, että ihmissuhteisiin liittyvissä asioissa tarvitaan mitä suurimmassa määrin luovuutta. Vanhemmuus, siis lasten kasvattaminen tai lastten kasvamisen tukeminen, on todella intuitiivista, monipuolisen suurta luovuutta edellyttävä tehtävä. Luovat ratkaisut ovat tarpeen myös parisuhteessa elämisessä, yhteisten asioiden hoitamisessa eli politiikassa sekä organisaatioiden johtamisessa ja esimiestyössä.

Jotkut sanovat, että parasta vuosilomassa on se kun saa jättää aivot narikkaan ja olla ajattelematta mitään, "saa vain olla". Meillä kaikilla on varmasti ymmärrystä noihin ilmaisuihin, mutta samalla haluan kuitenkin kääntää esiin lisänäkökulmia. Levon merkitys suorituspaineiden poistamisessa on kiistämättä suuri, mutta se ei mielestäni saisi merkitä luovan ajattelun kääntämistä off-asentoon. Lepo on rentouttaja ja juuri rentous on yksi suurimpia edellytyksiä uuden luomisprosessin alkamiselle. Hiljaisuus, kiireettömyys, näyttämispaineiden puuttuminen ja omasta olemisesta iloitseminen ovat eräitä oleellisia rakennusaineksia luovuudelle. Tarvitaan myös piilotajunnan heikkojen signaalien ja unien kuuntelemista, intuitiivisuutta ja hulluutta sekä vielä luonnon kuten kasvien, eläinten, veden ja maaperän tarkkailemista.

Siispä: luovaa kesäaikaa! Sato kypsyy aikanaan, itsestään!

Unelmat kehittämisen moottorina

2009-05-19T09:13:00.005+03:00

Eeva Pitkänen

Organisaatioita ja työviihtyvyyttä on tutkittu valtavasti. Meillä on käytössä metri- tai paremminkin kilometrikaupalla tutkimuksia ja selvityksiä siitä, mikä vaikuttaa työntekijöiden jaksamiseen ja työssäviihtymiseen. Vaikka tiedämme niin paljon, niin miksi ihmeessä niin moni voi työpaikalla niin huonosti? Käytäntö ja tieto eivät kohtaa.

Paljon hyödynnetty Maslachin tutkimus osoittaa, että työntekijä uupuu töissä, jos hän ei koe riittävää yhteisöllisyyttä, saa palautetta työstään tai ei voi vaikuttaa työtään koskeviin päätöksiin. Tästä voi johtaa kehittämisehdotukset, joiden mukaan tavoitellaan yhteisöllisyyttä, kuullaan työtekijöitä päätöksenteossa, ja esimiehet valmennetaan antamaan enemmän palautetta. Tuloksena olisi todennäköisesti, että kokemukset työviihtyvyydestä eivät muuttuisi. Töitä olisi edelleen liikaa eikä yhteistyö sujuisi sen paremmin kuin ennenkään. Ja monella olisi edelleen kokemus siitä, että omilla mielipiteillä ei olisi vaikutusta päätöksentekoon, vaikka niitä kysyttiin.

Niin kauan kun organisaatiota yritetään muuttaa, monikaan asia ei muutu. Ihmiset muuttuvat. Yksilöt muuttuvat. Minä muutun. Organisaatio ei ole kukaan, eikä se siis muutu. Kun asia kolahtaa minuun yksilötasolla, koskettaa tunteitani, niin toimin toisin. Kun sisäinen täyttymätön tarpeeni tulee huomioonotetuksi, niin kykenen huomaamaan ja arvostamaan muidenkin täyttymättömiä tarpeita. Tästä alkaa tyytyväisyyden ja kehittämisen kierre.

Tämän kierteen alkaminen on hankalaa, koska se vaatii itseltä aktiivista osallistumista. Minun täytyy ensin ryhtyä tutkimaan omaa ajatusmaailmaani, omaa tyytyväisyyttäni ja omaa elämääni. Kun alan ymmärtää, kuka olen, mitä tahdon tehdä ja mitä en tahdo, alan myös toimia haluamaani suuntaan. Oman itsen arvostaminen, omien oikeuksien puolustaminen, rajojen asettaminen ja muiden kannustaminen näkyy. Tosin tämän harjoitteluun saattaa mennä vuosia – so not? Matkalle kannattaa lähteä, ja sanoa ’tahdon’ elämälleen ja unelmilleen.

Organisaation kehittäminen näin yksilökohtaisista lähtökohdista vaikuttaa mahdottomalta. Lue: pitkältä ja kalliilta. Mutta uskallan väittää, että jos työnantaja tarjoaa valmennusta, jossa ollaan aidosti kiinnostuneita työntekijästä ihmisenä, ei se jätä ketään kylmäksi. Ja mitä useampi osaa kytkeä tehtävänsä edes jollakin tavalla omaan unelmaansa, sitä enemmän organisaatiolla on käytettävissään motivoitunutta henkilökuntaa.

Unelmaa etsimässä

2009-05-11T23:39:00.003+03:00

Markus Pessi

Järjestämämme asiakastapahtuman innoittamana olemme kollegojen kanssa pohtineet unelmia ja niiden merkitystä – mielenkiintoinen ja monitahoinen teema.

Siitä olemme yhtä mieltä, että kaiken kiireen keskellä unelmointi helposti unohtuu. Vai liekö syynä järjen ylivalta tai peräti aikuistuminen? Vai onko tämä tulkittava näköalattomuudeksi, ehken masennuksen ensioireeksi? Haasteellinen taloustilanne madonlukuineen tuskin asiaa ainakaan parantaa.

Organisaatioissa unelmointi usein systematisoidaan. Laaditaan visioita, kehitetään luovia suunnitelmia osana strategiaprosessia, innovoidaan tuotekehityksessä… Rikotaanko tässä jotain unelmoinnin luonteesta? Luodaanko näin mitään todella uutta? Mihin prosessissa katoaa suloisesti todellisuudesta vieraantunut ”entäpä jos”-ajattelu?

Unelmointi on lähtökohtaisesti yksilölaji – ilman yksilön unelmia ei ole unelmia jaettaviksi toisten kanssa. Itse ainakin haluan elvyttää unelmointiosaamistani. `Erityisydin-osaamisalueeksi´ olen nimennyt pienet unelmat. Entäpä jos sen pienen ärsyttävän arkiasian tekisi toisin, tai jättäisi tekemättä? Tai entäpä jos tekisin enemmän niitä pieniä asioita, jotka tuottavat iloa? Pieni ehkä todella on kaunista.

Tavoitteena voisi olla ihmisen näköinen ja kokoinen, onnellisempi elämä. Tältä pohjalta voisi niitä suuria ammatillisiakin unelmia kehitellä.

Niin ja jos haluat mukaan unelmoimaan, ota yhteyttä. Prosessi jatkuu huipentuen Unelman päivänä 2.12.

Toistensa kannustamisella tuloksiin

2009-04-30T15:40:00.002+03:00

Heikki Pajunen

Nykypäivän maailmassa puhutaan paljon siitä, että maailma on nykyään niin individualistinen. Enää ei ole olemassa samanlaista yhteisöllisyyttä kuin ennen. Samassa yhteydessä puhutaan siitä, että yhteisöllisyys ja yksilöllisyys olisivat jotenkin vastakkaisia toisilleen. Kumpikin näistä ajatuksista herättää minusta myös vastakkaisia ajatuksia.

Kun kollegamme Vesa haastoi joulukuussa minut valmentamaan kaksi coachattavaani puolimaratonille toukokuussa, oli kummankin valitun valmennettavan (Esa ja Nicke) sanat suurin piirtein seuraavat: ”Okei, voin lähteä tähän, mutta mitään aikatavoitteita en sitten aseta itselleni.”

Projekti alkoi yhteisillä suunnitelmilla jo joulukuun puolella. Jokainen meistä teki oman Syttymisen kierteensä, jossa kävi läpi oman motivaationsa olennaisia asioita. Tätä yhteenvetoa olemme päivitelleet koko kevään ja arvioineet, mitkä asioista olemme jo saaneet toteutettua. Ja yllätys yllätys: lähes kaikki tehdyt päätökset ja tavoitteet ovat isossa kuvassa saavutettu.

Parasta koko projektissa on ollut se, että olemme kaikki olleet toinen toistemme tsemppaajia. Joka viikko lähetettävät harjoituspäiväkirjat ovat tietysti pitäneet asian koko ajan mielessä. Ja kun tietää, että muut ovat a) tehneet päiväkirjan b) tehneet myös ne harjoitukset siellä päiväkirjassa, se kummasti saa myös jokaisen itsensä skarppaamaan. Kun jokaisen on pitänyt huomata, kirjoittaa ja kertoa muillekin omista onnistumisistaan, se kummasti kannustaa myös muita onnistumaan. Ja on ollut tosi helppo olla iloinen toisten etenemisestä.

Hauskimpia tarinoita matkalla on se, kun Nicke pari viikkoa siten lauantaina laittoi aamulla viestin meille:
”Nyt se on sitten tehty. Eli lähdin aamulla lenkille kun tuli pikkasen lunta vielä, mutta noin 1h myöhemmin aurinko alkoi paistaa. Hyvä fiilis joten jatkoin juoksemista ja stoppasin 21,25km kohdalle ajalla 2.04. Pitihän se kokeilla että mille tuo puolimaraton tuntuu, vaikka hieman paikat kolottaa ja pistelee. Hyvin meni kuitenkin ja nyt on ihan upee fiilis. Halusin jakaa hyvää oloani kanssanne. Hyvää wiikonloppua! -Nicke”

Ja sitten Esa vastaa sunnuntaina: ”Moi, tiimikaverit. Niklaksen huippuvedon innoittamana minäkin vaihdoin päivän treenin puokkimaratoniin. Noin 21,5 km ja aikaa meni 2 h 22 min. Nyt hymyilyttää. Kiitos teille kannustuksesta. t. Esa”

Ja tämä siis miehiltä, jotka kyselivät joulukuussa, että mahtaakohan puolimaraton onnistua näin lyhyellä valmistautumisella. Nyt he sitten ex-tempore kokeilivat niitä ohimennen treenien ohessa.

Maanantaina olimme juoksemassa viimeisen tiukemman yhteisharjoituksen. Siinä venytellessä puheet kulki seuraavasti: Kun ensi vuonna juoksemme puolimaratonin, niin aika voisi sitten olla 2 h ja Cooperissa mennä 2800m. – Ja toinen; Minä kyllä juoksen 3000 m Cooperissa jo tänä kesänä…

Tällaista siis tapahtuu porukassa, joka uskaltaa, haluaa ja osaa kannustaa toinen toisiaan. Ja koska se ei ole keneltäkään pois, niin jokainen kehittyy samalla myös yksilönä itse.

Tämäkin tarina on jo nyt (pojathan ovat jo tavoitteensa saavuttaneet – ja kirkkaasti) osoittanut minulle, että asiat, joita pidämme alussa mahdottomina, ei myöhemmin välttämättä tunnu enää mitenkään ihmeellisiltä. Nyt voimme vain nautiskella tämän lopun kevyen virittäytymisajan. Ja mennä iloisina ja itsevarmoina kannustamaan toinen toisemme 9.5. tapahtuvaan H-hetkeen, Helsinki City Runiin, jossa puolimaraton siis juostaan.

Olin viime marraskuussa Lontoossa huippuvalmentaja Joseph McClendonin valmennuksessa. Lopuksi yksi hänen lauseensa muistuttamaan siitä, mitä meidän pitää muistaa, kun saavutamme uusia upeita asioita yksin ja yhdessä.
”Kun ihmeitä tapahtuu elämässäsi 10 metriä lähempänä sinua (sinä itse mukaan lukien), sinun on otettava vastuu niistä ihmeistä”.

Susan Boyle:n tapaus

2009-04-24T08:04:00.004+03:00

Pentti Martiskainen

Kuulut todennäköisesti niiden joukkoon, jotka ovat käyneet YouTube-palvelussa katsomassa videopätkän Susan Boyle:n lauluesityksestä. Tämä skotlantilainen täti-ihminen yllätti Britannian kykyohjelman kovapintaiset tuomarit ja paikalla olleen yleisön laulullaan totaalisti. Sen jälkeen viesti hänestä on levinnyt kulovalkean tavoin läpi koko maailman ja em. videopätkää on käyty katsomassa jo yli 100 miljoonaa (!) kertaa. Siis varmaan sinäkin. Jos kuulut vielä siihen pienenevään vähemmistöön, joka ei ole vielä Susania nähnyt, käy äkkiä katsomassa.

Mitä tämä kummallinen tapahtumaketju kertoo meillä meistä itsestämme ja ajasta, jossa elämme. Asiaa voi tulkita monella tavalla. Itse näen tämän hieman homssuisen tädin nopean suosion takana jonkinlaista yksinkertaisten perusarvojen, vaatimattomuuden, hyvyyden ja inhimillisyyden kaipuuta. Myös unelmat ja niiden totetumisen mahdollisuus saavat ihmiset kiinnostumaan. Tämä voi olla myös hyvyydyn voitto kyynisyydestä, kovuudesta, itsekkyydestä ja pinnallisuudesta, joita nämä tosiTV-kilpailut arrogantteine tuomareineen edustavat.

Opetus, jonka me kaikki yhdessä kykykilpailun tuomareiden kanssa saimme on se, ettei ulkonäkö ole kaikki se mitä ihminen on, eikä sen saisi antaa pettää meitä. Osa Susanin tapauksen vetovoimasta tulee hänen ulkonäkönsä luomasta odotuksesta ja sen ristiriidasta lauluäänen kanssa.

Voimme vetää johtopäätöksiä myös osaamisen suuntaan. Jos joku meistä osaa jotain, se on arvokasta, kunhan sen tuo esiin. Kaikilla ei vaan ole mahdollisuuksia osaamisensa esille tuomiseen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Neiti Boyle oli laulanut vuosikymmeniä Skotlannin takamailla, mutta yksi laulu oikeassa paikassa muutti koko hänen elämänsä. Toivottavasti hyvään suuntaan.

Onko Susan Boyle jo nyt muuttanut maailmaamme? Ehkä on, ainakin hän on hetkeksi vienyt meitä miettimään omaa suhtautumistamme asioihin. Jos keski-ikäiset suomalaismiehet kertovat keskustelupalstoilla katsoneensa videopätkää kyyneleet silmissä, johonkin on osunut ja uponnut. Toivottavasti hyvin seurauksin.

Yksi avoimista kysymyksistä, jonka tapaus jättää jälkeensä on, mitä olisikaan tapahtunut, jos Susan olisi ollut huono laulaja?

PainoVoima on laki!

2009-04-17T10:29:00.004+03:00

Ville Lähdesmäki

Mitä yhteistä on fysiikalla sekä hyvällä johtamisella ja johtajuudella? Voisiko fysiikan peruslakien tuntemuksesta olla apua hyvään johtamisajatteluun?

Fysiikassa painolla tarkoitetaan aineen massaa. Massa taas on perussuure, jolla kuvataan ainetta, jolla on määrä ja voiman vaikuttama hitaus.

Voima puolestaan on vuorovaikutuksen voimakkuutta kuvaava suure, jolla on suunta ja suuruus.

Fysiikan mukaan siis paino on aineen massaa, joka on voimaa, joka taas on vuorovaikutusta. Tämä tarkoittaa siis sitä, että paino, aineen massa, voima ja vuorovaikutus ovat toisiansa eli yksi ja sama asia. Paino on voimaa!

Kuitenkin näistä kaksi ensimmäistä vaikuttaisi olevan maallikolle hyvin konkreettisia asioita kun taas kaksi viimeksi mainittua vaikuttaisi olevan enemmänkin henkisiä ulottuvuuksia. Hämmennystä lisää vielä se, että perinteisesti filosofiassa hengellä on tarkoitettu aineen vastakohtaa. Hengellä viitataan silloin ajatteluun, (itse)tietoisuuteen, aktiivisuuteen ja luovuuteen. Useasti hengellä tarkoitetaan inhimillistä tietoisuutta tai ihmisen kulttuuria.

Johtamiskirjallisuudesta ja -ajattelusta on löydettävissä samanlainen jaottelu konkreettisten asioiden johtamisen ja henkisten ulottuvuuksien johtajuuden välillä. Johtamisajattelun ”painoa” edustaa transaktionaalinen johtaminen, joka pyrkii vaikuttamaan ihmisten toimintaan heitä palkitsemalla ja/tai rankaisemalla. Johtaminen perustuu valvontaan ja ulkoiseen motivointiin, ja se korostaa suunnittelua, organisointia ja kontrollointia. Johtaminen on välineellistä ja se kohdistuu konkreettisiin asioihin (management).

Puolestaan johtamisajattelun ”voimaa” kuvaa transformationaalinen johtajuus, joka pyrkii muuttamaan kaikkia prosessiin osallistuvia ihmisiä parempaan suuntaan. Johtajuus perustuu henkilökohtaiseen johtamistapaan ja sisäisen motivaation sytyttämiseen, ja se korostaa avoimuutta, unelmointia, osallistamista, innostamista ja kannustamista. Johtajuus on karismaattista ja se kohdistuu henkisiin ulottuvuuksiin, erityisesti ihmisiin (leadership).

Monesti nämä kaksi johtamisajatusta on nähty toistensa vastakohtina, vaikka ne enemmänkin ovat toisiansa eli yksi ja sama asia. Innovatiivisuus tarvitsee molempia, painavia asioita ja voimakasta henkisyyttä. Innovatiivisuus vaatii jopa hitautta, jotta ehditään katsoa, minne ollaan menossa. Toisaalta se vaatii suuntaa antavaa kulttuuria ja suurta luovuutta. Tarvitaan siis sekä painoa että voimaa; tai jopa painovoimaa ja sen lakia, joka vetää näitä toinen toistaan kohti.

Kun tavoitteena on motivoida ihmiset luopumaan oman edun tavoittelusta yhteisen päämäärän ja unelman vuoksi tai saada asiat hoidetuksi oikein ja ajallaan, niin helposti unohtuu, että ne ovat toisiansa eli yksi ja sama. Tällöin toinen nousee toisen yli pysyvästi. Tästä seuraa, että painon ja voiman yhteys katkeaa sekä lumous raukeaa. Ne kääntyvät toisiaan vastaan eivätkä enää ole toisiansa eli yksi ja sama. Jos et usko, niin ajattele: Ylipaino ei ole ylivoimaa! Ja ylivoimaa ei voida saavuttaa, jos on ylipainoa!

Suren, olen siis elossa

2008-04-13T13:45:00.000+03:00

Lari Junkkari

Aurinko paistaa yhä korkeammalta. Väkevästi työntyy elämä esiin maaperästä, määrätietoisesti lintujen siivet vievät kohti pohjoista. Elämä monissa eri muodoissaan on ilmiselvästi esillä. Kaiken tuon keskellä olen myös vanhenemisen ja kuoleman mietteissä.

Tätä kirjoittaessani on yhdeksän päivää siihen kun täytän 60 vuotta. Iän karttuminen ei tunnu pahalta, pikemminkin päinvastoin. Vuodet ovat tuoneet mukanaan jotain oikein hyvää: elämän monimuotoisen mysteerin tutkimista ja siihen liittyvää rauhaa. Kuolema on tullut lähelle kollegan äkillisen lähdön muodossa. Uudelleen ja uudelleen hämmästyttää tuo äkillisyys ja peruuttamattomuus. Aivan äsken hän oli vielä tuossa, keskellämme, ja nyt hän ei olekaan siinä; emme voi koskettaa, emme voi puhua; katse ei enää tavoita katsetta.

Minulle tärkeän maailmankatsomukseni mukaan ajattelen kollegani siirtyneen toiselle tasolle, toiseen ulottuvuuteen, toiseen todellisuuteen. Sinne esteettömään näkemiseen ja kiireettömään oivaltamiseen. Elämä ei lopu kuolemassa, vaan se kypsyy lopulliseen muotoonsa.

Oma työyhteisöni on joutunut miettimään, miten me yhdessä kohtaamme kollegamme poismenon. Olemme löytäneet toimintoja, joiden kautta voimme ilmaista ajatuksiamme ja tunteitamme. Olennaista on kysyä itseltään, kuka tuo henkilö oli ja on minulle ja millä tavalla häntä suren. Suru on yksi ihmisen perustunteista. Murheen ja surun kokeminen on ihmisen normaali reaktio hänen kokiessaan ikäviä asioita kuten menetyksiä. Surun läsnäolo ei kuitenkaan sulje pois muita tunteita kuten ilon ja kiitollisuuden tunteita. Meille tärkeän ihmisen kohdalla juuri nämä tunteet voivatkin olla päällimmäisiä. Kiitämme hänestä ja hyvillä mielin muistamme niitä iloisia asioita, joita hänen kanssaan koimme.

Erilaisissa suomalaisissa organisaatioissa on viime vuosina laadittu monenlaisia kriisisuunnitelmia ja hätätilaohjeistuksia. Julkishallinnossa ne alkavat olla jo suorastaan pakollisia. Myös yksityisellä puolella on tajuttu, että yhteisö tarvitsee selkeän näyn siitä, miten edetään, kun jotain odottamatonta ikävää tapahtuu.

Olettamukseni on, että useimpia työyhteisöjä varten ei kuitenkaan ole olemassa suunnitelmaa siitä, miten eri tahot toimivat suru-uutisen tullessa. Useimmiten varmasti osataan toimia hyvin, koska myötätunto, yhteinen ihmisyys, työtoveruus ja yleiset käytöstavat antavat hyvän pohjan surutyöskentelyyn. Silti on tarvetta kirjata hyviä käytäntöjä: mitä toimitusjohtajan tulee tehdä, mitä hallituksen, mitä HR-osaston, mitä lähiesimiehen, mitä tiimin tai muun työntekijäryhmän? Miten lähestymme omaisia, miten olemme läsnä hautajaisissa, miten puramme tunteitamme ja hoidamme de-briefingin?

Elämä on arvaamaton ja hauras, ihminen on pieni. Suru on lähempänä kuin luulemmekaan. Surun kokeminen ja sen ilmaiseminen kertoo yhden tärkeän asian: olen elossa, voin ja saan surra!

Lari Junkkari

Omnipotenssin ja impotenssin välillä

2008-02-18T19:30:00.002+02:00

Petri Lehtipuu

Otsikko ei viittaa sen kummemmin matematiikkaan kuin urologiaan, vaan alueeseen, josta käytetään nimityksiä elämän hallinta tai elämänhallinta. Voiko elämää hallita, omaa elämäänsä? Tai edes omaa puhelintaan?

Eräälle insinöörille kävi taannoin sitten sellainen mielenkiintoinen tapahtuma, että kännykkä, joka oli jonkin aikaa osoittanut dementian oireita, päätti ruveta taskulampuksi! Kun painoi mitä tahansa näppäintä, niin se jäi jumiin ja näytti pelkkää valkoista valoa koko ruudun täydeltä.
Näppärä insinööri päätti korjata ongelman itse. Ensin hän päivitti netin kautta PC Suite -ohjelman uuden version sekä tallensi nimet ja kalenterin muistikortille. Sitten hän kytki kaapelin kännykästä tietokoneeseen ja rupesi päivittämään uutta ohjelmaversiota. Se ei oikein toiminut ja lopulta tuli tieto, että kännykässä on jo uusin versio. Jumiutumisongelma jatkui ja insinööri valitsi vaihtoehdon: poista ohjelma ja lataa se uudelleen. Näin tapahtui ja erinäisten vaiheiden jälkeen ruudulle tuli lopulta teksti: valmis.

Puhelin meni pimeäksi ja pysyi mustana eli taskulamppuongelma oli kyllä poistunut, mutta sitä ei enää saanut päälle. Lopulta siihen tuli ainoastaan teksti, jossa käskettiin viedä puhelin jälleenmyyjälle.

Koska kaikki tapahtui klo 23 jälkeen, puhelinta ei tietysti voinut viedä huoltoon. Mutta se ei ollut varsinainen ongelma vaan se, että kännykkä oli ainoa insinöörin ainoa herätyskello. Ja hänellä piti olla aikaisin seuraavana aamuna puhelinpalaveri. Ainoa mahdollisuus soittaa olisi siis herätä aikaisin ilman herätyskelloa ja mennä soittamaan jonnekin, jossa on toimiva puhelin. Tarina päättyi hyvin. Mies heräsi itsekseen ennen kuutta ja ehti soittamaan tärkeän puhelun.

Viime viikolla olin mukana kahdessa keskustelussa, jossa sivuttiin elämän hallinnan aihepiiriä: ensin koko yhteiskunnan tasolla ja sitten yksilön näkökulmasta.

Eettisen johtamisen valmennukseen osallistuva Mikko, viisas ja asioita rationaalisesti pohtiva mies, pohti erään tauon aikana, miten pienestä yhteiskunnan toiminnat ovat kiinni. Jos Etelä-Suomi olisi kovalla pakkasmyrskyllä kolme päivää ilman sähköä ja tietoliikenneyhteyksiä, käsillä olisi katastrofi. Suurimmassa osassa asunnoista ei ole varalämmitysmahdollisuuksia, lankapuhelimet ovat katoamassa kovaa vauhtia ja kännykkäverkkojen tukiasemien varavoima ei riitä monen päivän sähköttömyyteen toisin kuin sairaaloiden. Lento- ja meriliikenteen ohjaaminen olisi suurissa vaikeuksissa. Tiedotteita saataisiin parhaiten perille paristokäyttöisten radioiden tai autoradioiden välityksellä.

Olemmeko tulleet niin riippuvaiseksi sähköstä, netistä ja fossiilisista polttoaineista, että jos niitä ei ole saatavilla, yhteiskunta lamaantuu muutamassa päivässä toimintakyvyttömäksi. Omakotitaloissa, kesämökeillä ja muissa erillisissä rakennuksissa on sentään takkoja ja mahdollisuuksia selvitä puulämmityksellä. Mutta voiko ostaa tai myydä mitään, jos ei ole sähköistä kassajärjestelmää, luottokortin varmennemahdollisuksia ym.? Käteistähän pidetään suurena riesana kaupalle ja Otto-automaatteja kalliina kulueränä. Osaavatko myyjät kirjoittaa manuaalisesti kuitin, jossa arvonlisäverot ovat kohdallaan ja voiko suuri kauppaketju myydä tuotteita ilman, että myynti päivittää samalla varastojärjestelmää?

Luotamme niin suuresti yhteiskuntaan ja sen organisoituihin toimintoihin, että meillä ei juuri ole tarvetta ylläpitää henkilökohtaisia valmiuksia poikkeustilanteita varten. Kunnalliset palo- ja pelastuslaitokset, väestönsuojat ja monet viranomaistoimet vahvistavat mielikuvaa siitä, että asiat ovat hallinnassa. Lisäksi vapaaehtoisille järjestetään luonnossa selviytymisen kursseja ja hyvin monet liikkuvat mielellään vapaa-aikana luonnossa. Mutta osammeko me kaupungissa asuvat tiukan paikan tullen toimia luonnon ehdoilla? Ainakin ääriolosuhteissa, kuten tsunamin yhteydessä kävi ilmi, ihminen on hyvin avuton.

Yksilötasolla kysymys omista voimavaroista on mielestäni vastaava. Erään viisauden mukaan pinnalliset ratkaisut kelpaavat niin kauan kuin itse on pinnalla. Menestys ja valta tuovat mukanaan käsityksen siitä, että elämä on perusolemukseltaan huoletonta ja helppoa ja perustuu omiin ansioihin. Vastaavasti köyhyys ja sairaus ovat jollakin tavalla niiden ihmisten oma syy, jotka kärsivät niistä. Entä sitten, kun yllättävä vakava sairaus iskee omalle kohdalle tai jokin henkinen tsunami vie pohjan pois kaikelta, minkä varaan on laskenut perustansa? Joskus niin pieni asia kuin kännykän tai tietokoneen katoaminen tai hajoaminen muodostaa hetkellisen henkilökohtaisen katastrofin: puuttuvat virtuaaliyhteydet tuntuvat silloin todellisemmilta kuin inhimilliset yhteydet. Läheisen ihmisen kuoleman yhteydessä puolestaan kännykkäongelmat tuntuvat täysin merkityksettömiltä.

Eri ihmisillä kipukynnys on erilainen. Joku kokee itsensä toimintakyvyttömäksi pienenkin vastoinkäymisen jälkeen, kun toinen vain sisuuntuu vaikeuksien keskellä. Miten tämä otetaan huomioon muuttuvissa työoloissa, joissa jokaisen panos on tärkeä. Mitä esimies voi tehdä ja mikä on jokaisen työyhteisön jäsenen oma vastuu?

Jälkiviisautta ja viisausjälkiä

2008-02-08T23:13:00.000+02:00

Petri Lehtipuu

Kaikista viisauden lajeista jälkiviisaus on parasta: se on suloisen makeaa ja aina oikeassa, vähän samalla tavalla kuin vahingonilo on spontaanisti vilpitöntä. Usein nämä kaksi kulkevat sujuvasti käsi kädessä, "enkös minä tuota jo silloin sanonutkin, että itku pitkästä ilosta...".

Perjantain 8.2. Talouselämä aloitti jälkiviisauden etusivullaan muistuttaessaan kahta yritystä: "Irtisanokaa edes oikein. StoraEnso ja Nokia tuhrivat maineensa turhaan". Itse artikkeli kertaa globaalitalouden vaikutuksia yritysten ratkaisuihin ja niistä seuranneita tapahtumaketjuja. Vaihtoehdot, miten olisi voinut toimia, toiminevat muiden yritysten johdolle opiksi maineenhallinnan parantamiseksi ja kuluttajaboikottien välttämiseksi.

Aika on kova ja keinot sen mukaiset. Hyvä on kuitenkin miettiä tekojen seurauksia eri sidosryhmien näkökulmasta. Jopa omien tekojen eikä vain muiden. Riskinä toisten arvostelemisesta on nimittäin se, että joutuu itse mitatuksi samojen kriteerien mukaisesti. Kenties siksi monet kokevat paremmaksi olla arvostelematta ketään.

Jälkiviisaudesta bisneksessä jää ikävä jälkimaku. Jos olisin tajunnut joskus menneisyydessä investoida johonkin, jonka arvo on nyt noussut merkittävästi, olisin toki nyt rikkaampi, mutta toisaalta, mikä estäisi minua tekemästä juuri nyt sellaisia päätöksiä, joista sitten joskus 5 tai 10 vuoden päästä voin sanoa, että tein aikanaan hyviä investointeja.

Hyvä investointi on panostaminen viisauteen, erityisesti ennakoivaan viisauteen. Siksi tuntuu erityisen hyvältä kun joku osaa kiteyttää sanomansa niin, että kuulija paitsi ymmärtää sen ja on halukas ottamaan siitä opiksi. Kuluneen viikon innostavimpia hetkiä oli Finnish Business & Societyn järjestämässä tilaisuudessa kuulla kaksi erinomaista puheenvuoroa, joiden pohjalta käytiin keskustelua pienten ja keskisuurten yritysten vastuullisesta liiketoiminnasta.

Dosentti Minna Halme (HKKK) kertoi useita esimerkkejä yrityksistä, joiden innovatiivisten tuotteiden avulla saavutetaan sosiaalisia tai ympäristöön liittyviä hyötyjä ja samalla kilpailuetua. Tällaisia tuotteita ovat esimerkiksi LifeStraw-juomapilli, joka estää juomaveden välityksellä leviäviä tauteja kehitysmaissa sekä Clewer-bioreaktori , joka on sekä tehokkaampi että vähemmän energiaa kuluttava ratkaisu kuin perinteiset jäteveden puhdistusmenetelmät.

Markkinoinnin moniottelija Marko Parkkinen (Seedi/News to Screen Oy) puolestaan kuvasi aristotelisten hyveiden (hyvä + hyöty => onnellisuus) avulla, miten ihmisillä on tarve tehdä hyvää ja tavoitella onnellisuutta ja miten pelkkä rahan tavoittelu ei tue kumpaakaan asiaa kunnolla. Parkkisen mukaan kasvu tarkoittaa sitä, että useammat ihmiset haluavat käyttää enemmän rahaa asioihin, jotka lisäävät onnellisuutta. Hän kysyi, onko sinun yrityksesi niiden joukossa, joiden palveluihin ihmiset ovat halukkaat käyttämään enemmän rahaa ja aikaa? Kasvun vaihtoehto niin luonnossa kuin liike-elämässä on kuihtuminen ja kuolema. Raha on kuitenkin onnistumisen mittari, ei päämäärä, ja innostus ja halu auttaa ovat ahneutta parempi motiivi toimintaan.

Viikon saldona koetan opetella jälkiviisauden sijasta jättämään viisausjälkiä, eli tuomaan esille sitä, mikä on hyvää ja kestävää pitkällä aikavälillä. Aikaa opetteluun jättäisin mieluiten itselleni ja muillekin koko loppuelämän, joten jos vähään aikaan ei ala mitään tapahtua, se johtuu vain systeemisyistä eli oppimisen hitaudesta. Muiden viisaudesta aion kyllä nauttia niin lusikka- kuin kauha-annostelulla.

2007-12-21T12:53:00.001+02:00

Arjen juhlaa!

Lari Junkkari

Juuri joulun juhla-ajan kynnyksellä ajattelen arkea. Uskon meidän kaikkien kaipaavan sekä juhlaa että lepoa, mutta suurimman osa elämästä me elämme arkea ja juuri siihen liittyy myös työnteko. Työn tekemisen keskelle tarvitsemme joulun sanomaa: ”Älkää pelätkö… ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle… maan päällä rauha ihmisillä…”

En ole koskaan ollut viehtynyt viettämään joulua etukäteen, marraskuusta alkaen, vaan minua kiinnostaa enemmän se, mitä joulun ydinsanoma voisi merkitä tammikuussa tai jonain muuna vuoden kierron ajankohtana. Perusoletus on se, että voimme tehdä työtämme rauhassa, jopa iloisesti, ilman pelkoa ja ahdistusta. Näin varmasti suurelta osalta tapahtuukin, mutta samalla on myös kovin totta se, että ahdistuneita ihmisiä löytyy työpaikoilta aivan liikaa. Työhyvinvointi näyttää tilastojen mukaan lisääntyneen. Se on erinomaista ja juuri tuon tiedon tulee lisätä määrätietoisuuttamme toimia niin, että tuo suuntaus jatkuu.

Juhlan ja arjen vuorotteluun liittyy myös havainto, että kaikki toistuu vuodesta toiseen. Ajan rytmi on hieno asia! Ihmiskunta on todennut tuon jo kauan, kauan sitten: Kaikella on aikansa. Ei ole mitään uutta auringon alla. Nämä kaksi totuutta ovat olleet ihmisten yhteistä tietoisuutta jo tuhansia vuosia ja ne löytyvät eri kulttuurien viisauskirjallisuudesta.

On aika purkaa ja aika rakentaa, aika on säilyttää ja aika viskata menemään. Aina on ollut organisaatiomuutoksia, fuusioita, vapaaehtoisia tai pakotettuja. Aina on uudistuksilla haettu tyytyväisyyttä, milloin kenenkin tyytyväisyyttä, ja aina on voinut olla niitäkin, jotka ovat jääneet tyytymättömiksi.

Auringon alla on oltava ajatus eteenpäinmenosta, liian pitkä pysähtyminen merkitsee taantumista. On oltava tilaa ja sijaa ja mahdollisuus kritiikille, arvioinnille. Monesti syntyy myös konflikteja, ristiriitoja, mutta ne ovat kuin synnytyskipuja. Niitäkin tarvitaan ennen kuin uusi voi syntyä.

Joulun aika on tarpeellisen pysähtymisen, reflektoinnin, aikaa. Liike on mielekästä vain silloin, kun se nähdään suhteessa pysähtymiseen ja paikallaan oloon. Vauhdin arvon näkee vain rinnastuksessa hitauden merkitykseen. Me katsomme nyt taaksepäin, kuluneeseen vuoteen, katsomme ympärillämme olevia ihmisiä tässä hetkessä ja katsomme eteenpäin. On syytä pohtia tarkoituksia, merkityksiä ja mielekkyyksiä.

Arki on arvokasta! Kaikella on aikansa! Ei ole mitään uutta auringon alla! Eteenpäin on elävän mieli!

Talvipesiä, kohtuja ja pedon vatsoja

2007-11-18T18:01:00.001+02:00

Lari Junkkari:
Kun minulta kysytään, mikä olisin, jos olisin eläin, niin tavallisesti vastaan: KARHU. Pidän sitä sympaattisena, uljaana ja tärkeänä eläimenä, johon liittyy hyvällä tavalla ikivanhaa mytologiaa. Näin talven tullen ajattelen usein noita mesikämmeniä talvipesissään. Tunnen melkeinpä kateutta: minunkin tekisi mieli kellahtaa pitkille unille!

Viime vuosina olen alkanut harjoittaa jotain sellaista, joka etäisesti muistuttaa tuollaista talvilepoa. Annan nimittäin pimeän ja lumen kietoutua ympärilleni, hidastaa vauhtiani. Marraskuusta helmikuuhun yritän tahdistaa sisäistä kelloani luonnon rytmin mukaiseksi. Valoisan ja lämpimän ajan vauhti saa vähentyä. On aika mennä ajatusten, miettimisen, pohtimisen kohtuun. Siellä voin kysellä asioiden olemusta, tarkoituksia, merkityksiä ja mielekkyyksiä. Siitä kohdusta voi sitten syntyä jotain uutta. Uutta tietoisuutta.

Talvipesän ja kohdun mielikuvien rinnalle on viime viikkoina tullut kolmaskin onkalo: meripedon vatsa! Tuo hurja mielikuva sisältyy Richard Rohrin kirjaan Suostu elämään. Siinä hän kertoo vanhan tarinan Joonasta, joka ei halua ottaa vastaan hänelle annettua tehtävää, vaan pakenee laivalla. Syylliseksi hirmumyrskyyn epäiltynä hänet heitetään mereen ja suuri vesipeto nielaisee hänet. Kolmantena päivänä peto sylkäisee Joonan suustaan ja asioita uudelleen miettineenä tämä lähtee suorittamaan tehtäväänsä.

Rohr kirjoittaa: ”Meidän on mentävä joksikin aikaa valaan vatsaan. Silloin ja vain silloin meidät syljetään uudelle rannalle ja ymmärrämme kutsumuksemme.” Tämä on puhutteleva lause, jota olen paljon miettinyt. Hyvin harvoin me suostumme pedon vatsaan vapaaehtoisesti. Usein meidät heitetään sinne. Jokin elämämme rankka tilanne työntää meidät sinne. Nuo pimeät jaksot eivät tunnu hyviltä ja kuitenkin me joudumme myöntämään, että juuri niiden kautta olemme oppineet tärkeimmät oppimme.

Nuo ’valaanvatsa’ –kokemukset voivat olla yksilön kokemuksia, perheen tapahtumia, yhteiskunnallisesti vaikeita aikoja tai koko ihmiskunnan koettelemuksia. Tämän ajan vaativa työelämä tuottaa noita ahtaita, pimeitä hetkiä, Jokelan tragedian kaltaiset tapahtumat työntävät perheitä ja kokonaista kansakuntaa uudelleenarvioinnin paikalle, ilmastomuutoksen uhka on valtavan pedon vatsa koko ihmissuvulle. Millaiselle uudelle rannalle meidät sylkäistään? Millaisen uuden ymmärryksen sinä ja minä saamme? Millä tavalla kutsumuksemme nyt näyttäytyy?

On aika tehdä hyviä kysymyksiä.

Lari Junkkari