On vaikeaa ottaa ja kantaa vastuuta

Lari Junkkari

Tuskinpa kukaan meistä jaksaa enää kovin paljon pohtia Euroopan talouskriisiä. Väsyttää. Ja kuitenkin, juuri nyt, kaiken väsymyksen keskellä on tehtävä se mikä on tehtävissä; huonoista vaihtoehdoista on valittava vähiten huonoja. On rohkeasti katsottava matkan päähän ja yritettävä nähdä niitä hetkiä, jolloin asiat ovat huomattavasti paremmin. Tuo matka on ilmeisesti kuljettava vaivalloisesti: kaksi askelta eteenpäin ja yksi askel taaksepäin, kaksi askelta eteenpäin…

Kun pikkuhiljaa eri maissa päästään oikeaan tekemiseen, on syytä myös lisätä sen analysoimista, mitä tässä oikein nyt tapahtuikaan. Melko selkeä kuva laiminlyönneistä ja virhearvioinneista on jo saatukin kokoon. Liian vähän on kuitenkin puhuttu niistä yksilöllisistä ja kollektiivisista psykologisista seikoista, jotka ovat olleet mukana menneissä ja nykyisissä ratkaisuissa. Jonkin verran sentään on raaputettu kulttuuristen erojen merkitystä erilaisissa talousajatteluissa.

On olemassa pari tekijää, jotka ovat samoja koko Euroopassa ja kaikkialla maailmassa; toisaalta halu elää kuvitelmissa ja illuusioissa ja toisaalta haluttomuus ottaa vastuuta tehdyistä päätöksistä. Halutaan yhtä, mutta ei haluta toista. Tässä astumme nyt siihen, missä tunnistamme näitä käyttäytymisen piirteitä yksilöissä, myös itsessämme, ja organisaatioissamme. Toivepuhetta on paljon, järkevää suunnitelmallisuutta ja siihen liittyvää vastuunkantoa vähemmän.

Joku minut hyvin tunteva sanoisi jo tässä vaiheessa: ”Mitä kummaa, Lari pohtimassa vastuunkantamista?” Kyllä, kyllä, niin juuri teen. Olen hyvin vastuullinen monissa asioissa ja välillä yllättävän vastuuton toisissa asioissa.

Juuri siksi olen yksi hyvistä asiantuntijoista tunnistamaan sen, milloin lennokas toiveajattelu ja laiska viitsimättömyys saavat aikaan epärealistisen, silmien ummistamiseen perustuvan harhamaailman. Olen myös tuntenut sen, miten kipeää on nähdä totuus omasta itsestä tuossa harhamaailmassa ja ryhtyä korjaustoimiin.

Olipa kyseessä valtio, pankki tai muu yritys, jokaisen johtajan, jokaisen kansalaisen ja työntekijän olisi syytä lukea uudestaan kreikkalaisen (sic!) Aisopoksen satu heinäsirkasta ja muurahaisesta. Kyllä on hyvä soitella auringonpaisteessa, mutta kylmän tullen on parempi, että on valmistauduttu järkevästi. Toisin sanoin sanoen; jokaisella sanalla, tekemisellä ja tekemättä jättämisellä on vaikutuksensa ja seurauksensa. Viisautta on pyrkiä jo etukäteen näkemään mahdollisimman monipuolisesti eri seurausvaihtoehdot.

Tämän sanominen ei suinkaan ole mitään jälkiviisautta, vaan ennakkoviisautta, jolla voidaan estää virhetoistot. 

Matka vai määränpää?

Jan Holst

Juoksen pimeässä metsässä. On koleaa, vettä vihmoo ja tuuli työntyy luihin asti. Maasta työntyvät mustat juuret kurottavat jalkoihini kaataakseen minut. Väistelen liukkaita mustia kiviä ja kasvojani uhkaavia oksia. Raajojani pakottaa ja keuhkoni kaipaavat kipeästi lisää ilmaa. Pakotan itseni tiheämpään askelrytmiin polun kaartaessa jälleen yhteen jyrkkään nousuun.

Mikä ihme saa minut sateeseen rääkkäämään itseäni? Onko maratonin juokseminen yhä uudestaan ja uudestaan minulle pakkomielle? Vai onko se minulle miehisyyden mitta? Juoksenko todistaakseni itselleni tai muille jotakin? Että olen yli nelikymppisenäkin vielä kuitenkin nuori ja voimissani?

Juoksenko ollakseni iskussa taas ensi kesän maratoneilla? Seuraavaan maratoniin on kuitenkin vielä kahdeksan kuukautta. Tiedän, että maratonille valmistautuminen on minulle vain tekosyy juosta sateisessa metsässä pimeänä marraskuun iltana.

Tunnen kuinka vauhtini kiihtyy lähestyessäni huippua. Nousen laelle ja syöksyn alamäkeen. Voitin taas yhden mäen ja samalla itseni. Askeleeni tuntuu jälleen kevyeltä ja tunnen adrenaliinin juovuttavan vaikutuksen. Nautin joka askeleesta ja hengen vedosta.

Nyt tiedän, en luule.

Juoksen, koska nautin siitä. Juoksen, koska saan siitä tyydytystä. Juoksen, koska se tekee minusta paremman ihmisen. Juoksen, koska se saa hapettuneen veren syöksymään aivoihini aiheuttaen mielihyvää ja poistaen stressiä. Juoksen, koska se tekee minusta onnellisen.

Juoksen, koska nautin juoksemista. Nautin siis matkasta maratonille. Nautin itse matkasta huomattavasti enemmän kuin itse maraton-suorituksesta. Matka on määränpäätä tärkeämpi.

Millainen rooli dialogilla on organisaatiossa?

Tapio Aaltonen

Entä jos organisaatio olisi olemassa käydäkseen dialogia? Reunaehtona olisi, että organisaation missio, olemassaolon tarkoitus, olisi tunnistettu. Sen jälkeen onnistuminen olisi kiinni dialogin tasosta.

Organisaatioiden toiminnan ytimessä on rationaalinen malli: varsin tarkoin kuvattu visio, mitattavat tavoitteet, täsmällisesti määritelty strategia, laatikoiden, viivojen ja nuolien avulla kuvattu organisaatio, numeeriset mittarit sekä tavoitteiden toteutumiseen sidottu palkitseminen. Kuka kuvittelee, ettei sadan vuoden takainen konemalli olisi yhä voimissaan?

Parhaissa organisaatioissa johtoryhmät keskustelevat ja ehkä väittelevätkin, kun käydään strategiakeskustelua. Hallitus dialogisoi vain harvoin. Jory suorittaa toimenpiteen, joka vastaa herätyskellon vetämistä (jotkut meistä muistavat ajan, jolloin kellojen vieteri piti kiristää). Kello pannaan raksuttamaan, kaikki muu on mekaanista seuraamusta – kunnes kello pitää vetää uudelleen.

Entä jos pitkin matkaa harjoitettaisiin dialogia? Organisaation jokainen jäsen olisi täysi-ikäinen ajattelija. Kyseenalaistaminen olisi hyve. Konsulttien sijaan palkattaisiin kysymyksen esittäjiksi muusikoita, kirjailijoita, torikauppiaita ja maahanmuuttajia.

Tiedän tiedän: tämä olisi ruotsalaista diskuteeraamista ja johtaisi kaaokseen.

Dialogin ytimessä on kyky hyväksyä epävarmuus ja kaaos, ymmärrys siitä, että uudet kysymykset voivat synnyttää ennakoimattomia vastauksia. Jos vastaus on etukäteen tiedossa, dialogi on parhaillaankin vain koreografiaa. Kyky heittäytyä tuntemattomaan, kysymisen ja kyseenalaistamisen taito, siinä piilee organisaatioiden ongelma ja samalla mahdollisuus.