tiistai 31. toukokuuta 2011

Kansakunnan loistava tulevaisuus

Markus Pessi

Nyt jo historiallinen megatapahtumaviikonloppu Euroviisuineen ja MM-kultineen vahvisti suuresti uskoani Suomen tulevaisuuteen.

Vaikka kultamitali on monin tavoin kansallinen odotusten täyttymys, silti vaikutuin ja liikutuin erityisesti perjantaina katsellessani Paradise Oskarin semifinaaliesitystä. Miksi tämä oli niin huikeaa? Minulle Axelin esitys oli valtava lisätodistus suomalaisen tunneilmaston lämpenemisestä – suoranaisesta häpeäkadosta.

Kuvitellaan nuori mies, jolla on hiukan musiikkikoulutusta takana, vain ihan vähän. Hänellä on vanha, nailonkielinen Landola-kitara, joka ei ole erityisen rock-uskottava soitin, mutta hän pitää siitä. Hän on asiasta innostunut ja säveltää ja sanoittaa laulun itselleen tärkeästä teemasta, eli avaa sisintään. Hän jopa nauhoittaa sen vanhempiensa kellarissa.

Tässä kohtaa tapahtumien kulku muuttuu dramaattisesti. Tämä nuori mies EI kantaesitä kappalettaan sydän kritiikin pelosta väristen tyttöystävälleen kuuden vuoden seurustelun jälkeen, mikä sitten jääkin hengentuotteen ainoaksi esitykseksi. VAAN hän laittaa sen Internetiin ja päätyy valtavalle lavalle, valojen välkkeeseen, satojen miljoonien katsojien eteen, mies ja kitara-otteella, suuri-egoista esittävien diivojen pyroteknisten spektaakkeleiden lomaan. Ja mitä hän tekee? Kompastuu mennessään lavalle, kaataa mikrofonin, aloittaa väärältä korkeudelta vain huomatakseen äänenmurroksen iskeneen - taas kerran? Ei, hän loistaa tyytyväisyyttä ja levollisuutta, flirttailee kameran kanssa luontevasti ja nauttii silminnähden hetkestä vailla epäonnistumisen ja häpeän pelkoa!

Katsojana tunnen, en kateutta tai halua arvostella, vaan liikutusta siitä, että saan todistaa tämän nuoren miehen suurta hetkeä ja huikeaa onnistumista, myötäiloita siitä ja huomata, minkä ajatus- ja tunnevyöryn se itsessäni aikaansaa. Valtava elämys!

Miten tämä liittyy kansakunnan tulevaisuus-pohdintoihini? Varsin usein työskennellessäni työyhteisöjen kanssa päädymme työstämään vuorovaikutuksen teemoja: viestit eivät tunnu menevän perille, tulee väärinkäsityksiä, konfliktejakin, ihmiset eivät osallistu, ilmapiiri on negatiivinen… Teemat näyttäisivät olevan samansuuntaisia myös eri kulttuureissa, mutta jotenkin tuntuu, että me täällä härmässä lähdemme tässä asiassa hieman takamatkalta. Ylpeyshän voi käydä lankeemuksen edellä, mutta olisiko käynyt niin, että varoessamme toistemme ylpistymistä olemme samalla minimoineet positiivisen, rakentavan vuorovaikutuksen, jota väistämättä tarvitaan terveen itsetunnon rakentamiseen. Heikko itsetunto näyttäytyy usein muita alaspainavana egoiluna, jonka taas voi tulkita ylpeydeksi. Ylpeyteen on luontevaa vastata haastavalla kritiikillä ja kehä on näin valmis. Jotenkin minusta tuntuu, että tämä kehä on katkeamassa yhä kiihtyvällä vauhdilla.

Kehitys ”joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan”-ajattelusta ylpeyden varomisen kautta nykytilaan on ollut huikea. Juuri tästä uudenlaisesta positiivisuudesta, jossa onnistumisen mahdollisuus voittaa epäonnistumisen pelon, olen näkevinäni todisteita näiden nuorukaisten edesottamuksissa. He pystyvät aidosti parhaimpaansa painetilanteessakin ja se riittää heille, ja monesti se riittää vielä huikeaan tulokseen ja kansalliseksi ylpeydenaiheeksi meille kaikille.

Toki tämä kehitys tuo haasteitakin – erot ikäpolvien ja yksilöiden välillä lisääntyvät. Nuorten kiekkoleijonien vaivoin pidätelty innokkuus ja ei-niin-nuorten kisakommentaattoreiden hymytön nöyryys–johtajuus-keskustelu ovat tästä hyvä esimerkki. Koulussa opettajat tuskailevat kurinpidon kanssa häpeärangaistusten menetettyä tehonsa – rehtorin puhuttelu onkin mielenkiintoinen mahdollisuus ajatusten vaihtoon. Y-sukupolven saapumista työelämään seurataan mielenkiinnolla ja sen vaikutuksia johtamiseen tutkitaan odottavaisina.

Arvostusta ja auktoriteettia ei enää anneta, se pitääkin ansaita. Innostaminen ja motivoiminen perustuvatkin ihmisten yksilöllisten arvojen ja motiivien huomioimiseen. Perinteinen titteliin, ikään, meriitteihin ja vastaaviin perustuva logiikka menettää tehoaan. Tilalle tulee rakentavassa vuorovaikutuksesta syntyvä luottamus ja kunnioitus. Tarvitaan läsnäoloa, kohtaamista, kykyä tunneilmaisuun, kuuntelemista ja kuulluksi tulemista.

Muutos on varmasti haaste, mutta myös mahdollisuus meille kaikille ikäluokasta riippumatta. Kukapa ei haluaisi tervettä, hyvää itsetuntoa. Kaikki merkit viittaavat siihen, että tulevaisuudessa on tarjolla enemmän mahdollisuuksia rakentavaan vuorovaikutukseen, jota tarvitaan itsetunnon rakentumiseen. Toiset meistä ovat pidemmällä kuin toiset, joten kärsivällisyyttä ja ymmärtämystä tarvitaan. Mutta nämä haasteethan ovat jälleen niitä vuorovaikutuksen kehittämismahdollisuuksia.

Edessä loistava, ihmislähtöisempi tulevaisuus!

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Leijonat tuli takaa uudestaan ja uudestaan

Heikki Pajunen

Suomen jääkiekkojoukkue teki sunnuntaina historiaa. Toki tämä oli jo toinen kerta, mutta jotakin erityislaatuista tässä mestaruudessa oli. Suomi oli monessa ottelussa häviöllä, mutta sieltä se nousu kuitenkin tuli uudestaan ja uudestaan. Ja senpä takia tapahtui ensimmäistä kertaa se, että Suomi tiukassa ja tärkeässä ottelussa tuli takaa tappion jälkeen Ruotsia vastaan voittoon.

Miksi voitto tuli juuri nyt? Miksei taas käynyt niin kuin monesti aikaisemminkin? Venäjä-ottelun jälkeen ei matkaa tietenkään ollut enää kuin yksi ottelu, mutta sen pelin jälkeen Suomen voiton puolesta olisi voinut lyödä vaikka kuinka paljon. Ensinnäkin tietysti Suomen peli oli varmaan MM-kisahistorian paras peli Suomelta. Kaikki oli tasapainoista, jokainen pelaa täytti oman roolinsa ja ennen kaikkea: Jokainen pelaaja pelasi omilla vahvuuksillaan, keskittyi siihen, eikä lähtenyt sooloilemaan mitään muuta. Ja pisteenä i:n päälle pieni ihme: Mikael Granlundin huikea maali, jonka muistavat loppuelämänsä kaikki sen nähneet.

Tärkein takuu Suomen voitosta saatiin pelaajien kommenteista, joista huokui kaksi olennaista asiaa:

  1. Kukaan pelaajista ei sanonut menevänsä finaaliin vain yrittämään parastaan. Vaikka toimittajat yrittivät tunkea ajatuksia "Eikö mitali olekin hieno saavutus?" pelaajien suuhun, kaikki näkemäni haastateltavat vastasivat yksitoikkoisen selvästi. Me olemme menossa voittamaan MM-finaalia, ja yksi ottelu on jäljellä. Tavoite oli selvä, sitä kohti mennään.
  2. Pelaajat osasivat nauttia voitostaan Venäjää vastaan. Se kertoo hyvin siitä, että he tunsivat oman psyykkisen tilanteensa. Vaikka finaali olikin edessä, myös jokaisesta välitavoitteesta pitää osata nauttia oikean pituinen hetki. Raskaan pelin jälkeen ei ole oikea hetki miettiä finaalia, vaan nauttia kovan työn jälkeen hienosta voitosta. Ja nauttiminen ei tässä kohtaa tarkoita ryyppäämistä tai muuten asian lekkeriksi heittämistä, vaan tunteen kokemista: miltä tuntuu, kun on juuri pelannut Suomen kaikkien aikojen kovimman pelin. Ja sitten taas seuraavana aamuna käännetään katse kohti finaalia. Tämä asenne heijastui jokaisen pelaajan suusta Venäjä-ottelun jälkeen.

Vasta pelin jälkeen tuli esille yksi Leijonien loistava käytännön työkalu. Maailman kartta, mihin liimattiin Leijona-tarra kaikkien voitettujen maiden päälle, oli loistava esillä oleva esimerkki siitä, että näkyvissä oli samaan aikaan kaksi olennaista asiaa. Kaikki ottelut finaaliin saakka, eli visio oli kirkas jo heti aluksi. "Näissä kisoissa voitetaan myös finaali". Lisäksi kisojen edetessä jokainen pelaaja näki (ja muisti) koko ajan kaiken sen, mikä oli jo saavutettu. Konkreettisesti visuaalisena mallina!

Itse finaalihan oli leijonien taisteluhengen ruumillistuma. Ruotsin johtomaali ei muuttanut pelissä mitään, vaan vastustajaa haastettiin edelleen samalla tavalla. Granlundin loistelias (taas) haastaminen johti jäähyyn, jonka aikana Suomi tasoitti. Ja miten – sitten että joukkueen todellinen johtaja Mikko Koivu taistelee maassa maaten jalalla syötön, josta syntyi ottelun kääntänyt 1–1 maali.

Viimeinen erä oli vain näytöstä. Suomen johtaessa 3–1 tapahtui se, minkä olisi voinut tehdä jo monet kisat sitten: Suomi ei muuttanut pelissään mitään, vaan kävi päälle kuin herhiläiset, jatkaen samaa omaa loistavaa pelitapaansa.

Mestarit eivät ole niitä, joille ei koskaan tapahdu yhtään epäonnistumista. Näissäkin kisoissa Norja-ottelun ensimmäinen erä tuskin kuuluu Suomen parhaimpiin. Mestarit ovat niitä, jotka takaiskun tapahtuessa nousevat nopeimmin ylös ja jatkavat omilla vahvuuksillaan eteenpäin. Kuten Leijonat teki – uudestaan ja uudestaan.

6–1. Siitä kelpaa suomalaisten nauttia monet monet kerrat.

perjantai 6. toukokuuta 2011

Meritähti vai hämähäkki, kumpi voittaa?

Jari Ojasti

Muutama päivä sitten tajuntaan iskeytyi uutinen Pakistanista. Al-Qaida terroristiverkoston johtaja ja nokkamies Osama bin Laden oli yhdysvaltalaislähteiden mukaan kuollut. Poliitikot ryntäsivät julistamaan maailman olevan nyt turvallisempi kun yksi terroristijohtaja on poissa ja Al-Qaida ilman johtajaa. Onkohan näin?

Ori Brafman käsittelee kirjassaan The Starfish and the spider verkostomaisia organisaatioita ja niiden kilpailuetua perinteisiin hierarkisiin organisaatioihin nähden. Kirja tutkii mm. sellaisten menestyneiden ilmiöiden, kuten Al-Qaida, Napster ja AA-kerho, rakenteita ja johtajuutta.

Miksi meritähti ja hämähäkki? Kirjoittajien mukaan meritähti (verkosto) on vaurioista toipuvaa lajia, yhden katkenneen jalan tilalle tulee kaksi uutta. Hämähäkki (pyramidiorganisaatio) taasen päättömänä on kuollut hämähäkki.

Voidaan siis odottaa että Al-Qaida palaa entistä aktiivisempana areenalle, valitettavasti. Toisista riippumattomasti toimivia pieniä terroristisoluja eri puolilla maailmaa yhdistää oikeastaan vain aate ja mahdollisesti yhteinen oppihistoria jossain terroristijärjestön koulutuskeskuksessa. Muuta yhteistä ei ole. Solut ovat itseorganisoituvia, voivat päättää itsenäisesti kohteistaan ja operoivat erinomaisen piilossa suurten valtioiden hierarkkisilta tiedustelupalveluilta ja armeijoilta.

Johtamisen tämä asettaa mielenkiintoiseen valoon. Onko suuryritysten ja hierarkkisten organisaatioiden aika ohi? Onko tulevaisuuden kilpailuetu solumainen rakenne, joka mukautuu muuttuviin tilanteisiin "automaattiohjauksella"? Ainakin johtamisen funktio muuttuu. Johtamisesta tulee aatteen (visio & strategia) kirkastamista ja vapauden antamista verkoston toimijoille. Luottamus on kovaa valuuttaa. Vastuunottajia kaivataan. Ja uskoa onnistumiseen.

Meillä suomalaisilla on pari omaakin menestystarinaa verkoston voimasta. Linux käyttöjärjestelmä ja MySQL tietokanta syntyivät yhden ihmisen intohimosta, mutta hyvin pian kehitystyö tapahtui vapaaehtoisten tekemän työn tuloksena. Miten näitä "organisaatioita" johdettiin vai johdettiinko? Mikä sai ihmiset tekemään vapaaehtoisesti satojatuhansia tunteja työtä yhdessä yhteisen tuotteen hyväksi? Ei liene sattumaa, että kaupalliset toimijat olivat helisemässä kun Linux ja MySQL aikanaan valtasivat markkinaosuuksia. Miten kilpailla ilmaista tuotetta vastaan...

Liike-elämässä on jo vuosia puhuttu verkostoista, strategisista liittoutumista, toimittaja- ja alihankintaketjujen hallinnasta, ketjuohjauksesta, ja kumppanuuksista. Yhteistä näille kaikille on kuitenkin hierarkia. Väitän, että kumppanuuksissakin on epätasapainoa, jompikumpi johtaa ja toinen peesaa. Rakenne on meille niin tärkeä, että verkostoakin me yritämme hallita vanhan ajatusmallin mukaan. Olisiko aika vaihtaa paradigmaa ja miettiä miten ja mitä uudella vuosituhannella johdetaan?