torstai 30. huhtikuuta 2009

Toistensa kannustamisella tuloksiin

Heikki Pajunen

Nykypäivän maailmassa puhutaan paljon siitä, että maailma on nykyään niin individualistinen. Enää ei ole olemassa samanlaista yhteisöllisyyttä kuin ennen. Samassa yhteydessä puhutaan siitä, että yhteisöllisyys ja yksilöllisyys olisivat jotenkin vastakkaisia toisilleen. Kumpikin näistä ajatuksista herättää minusta myös vastakkaisia ajatuksia.

Kun kollegamme Vesa haastoi joulukuussa minut valmentamaan kaksi coachattavaani puolimaratonille toukokuussa, oli kummankin valitun valmennettavan (Esa ja Nicke) sanat suurin piirtein seuraavat: ”Okei, voin lähteä tähän, mutta mitään aikatavoitteita en sitten aseta itselleni.”

Projekti alkoi yhteisillä suunnitelmilla jo joulukuun puolella. Jokainen meistä teki oman Syttymisen kierteensä, jossa kävi läpi oman motivaationsa olennaisia asioita. Tätä yhteenvetoa olemme päivitelleet koko kevään ja arvioineet, mitkä asioista olemme jo saaneet toteutettua. Ja yllätys yllätys: lähes kaikki tehdyt päätökset ja tavoitteet ovat isossa kuvassa saavutettu.

Parasta koko projektissa on ollut se, että olemme kaikki olleet toinen toistemme tsemppaajia. Joka viikko lähetettävät harjoituspäiväkirjat ovat tietysti pitäneet asian koko ajan mielessä. Ja kun tietää, että muut ovat a) tehneet päiväkirjan b) tehneet myös ne harjoitukset siellä päiväkirjassa, se kummasti saa myös jokaisen itsensä skarppaamaan. Kun jokaisen on pitänyt huomata, kirjoittaa ja kertoa muillekin omista onnistumisistaan, se kummasti kannustaa myös muita onnistumaan. Ja on ollut tosi helppo olla iloinen toisten etenemisestä.

Hauskimpia tarinoita matkalla on se, kun Nicke pari viikkoa siten lauantaina laittoi aamulla viestin meille:
”Nyt se on sitten tehty. Eli lähdin aamulla lenkille kun tuli pikkasen lunta vielä, mutta noin 1h myöhemmin aurinko alkoi paistaa. Hyvä fiilis joten jatkoin juoksemista ja stoppasin 21,25km kohdalle ajalla 2.04. Pitihän se kokeilla että mille tuo puolimaraton tuntuu, vaikka hieman paikat kolottaa ja pistelee. Hyvin meni kuitenkin ja nyt on ihan upee fiilis. Halusin jakaa hyvää oloani kanssanne. Hyvää wiikonloppua! -Nicke”

Ja sitten Esa vastaa sunnuntaina: ”Moi, tiimikaverit. Niklaksen huippuvedon innoittamana minäkin vaihdoin päivän treenin puokkimaratoniin. Noin 21,5 km ja aikaa meni 2 h 22 min. Nyt hymyilyttää. Kiitos teille kannustuksesta. t. Esa”

Ja tämä siis miehiltä, jotka kyselivät joulukuussa, että mahtaakohan puolimaraton onnistua näin lyhyellä valmistautumisella. Nyt he sitten ex-tempore kokeilivat niitä ohimennen treenien ohessa.

Maanantaina olimme juoksemassa viimeisen tiukemman yhteisharjoituksen. Siinä venytellessä puheet kulki seuraavasti: Kun ensi vuonna juoksemme puolimaratonin, niin aika voisi sitten olla 2 h ja Cooperissa mennä 2800m. – Ja toinen; Minä kyllä juoksen 3000 m Cooperissa jo tänä kesänä…

Tällaista siis tapahtuu porukassa, joka uskaltaa, haluaa ja osaa kannustaa toinen toisiaan. Ja koska se ei ole keneltäkään pois, niin jokainen kehittyy samalla myös yksilönä itse.

Tämäkin tarina on jo nyt (pojathan ovat jo tavoitteensa saavuttaneet – ja kirkkaasti) osoittanut minulle, että asiat, joita pidämme alussa mahdottomina, ei myöhemmin välttämättä tunnu enää mitenkään ihmeellisiltä. Nyt voimme vain nautiskella tämän lopun kevyen virittäytymisajan. Ja mennä iloisina ja itsevarmoina kannustamaan toinen toisemme 9.5. tapahtuvaan H-hetkeen, Helsinki City Runiin, jossa puolimaraton siis juostaan.

Olin viime marraskuussa Lontoossa huippuvalmentaja Joseph McClendonin valmennuksessa. Lopuksi yksi hänen lauseensa muistuttamaan siitä, mitä meidän pitää muistaa, kun saavutamme uusia upeita asioita yksin ja yhdessä.
”Kun ihmeitä tapahtuu elämässäsi 10 metriä lähempänä sinua (sinä itse mukaan lukien), sinun on otettava vastuu niistä ihmeistä”.

perjantai 24. huhtikuuta 2009

Susan Boyle:n tapaus

Pentti Martiskainen

Kuulut todennäköisesti niiden joukkoon, jotka ovat käyneet YouTube-palvelussa katsomassa videopätkän Susan Boyle:n lauluesityksestä. Tämä skotlantilainen täti-ihminen yllätti Britannian kykyohjelman kovapintaiset tuomarit ja paikalla olleen yleisön laulullaan totaalisti. Sen jälkeen viesti hänestä on levinnyt kulovalkean tavoin läpi koko maailman ja em. videopätkää on käyty katsomassa jo yli 100 miljoonaa (!) kertaa. Siis varmaan sinäkin. Jos kuulut vielä siihen pienenevään vähemmistöön, joka ei ole vielä Susania nähnyt, käy äkkiä katsomassa.

Mitä tämä kummallinen tapahtumaketju kertoo meillä meistä itsestämme ja ajasta, jossa elämme. Asiaa voi tulkita monella tavalla. Itse näen tämän hieman homssuisen tädin nopean suosion takana jonkinlaista yksinkertaisten perusarvojen, vaatimattomuuden, hyvyyden ja inhimillisyyden kaipuuta. Myös unelmat ja niiden totetumisen mahdollisuus saavat ihmiset kiinnostumaan. Tämä voi olla myös hyvyydyn voitto kyynisyydestä, kovuudesta, itsekkyydestä ja pinnallisuudesta, joita nämä tosiTV-kilpailut arrogantteine tuomareineen edustavat.

Opetus, jonka me kaikki yhdessä kykykilpailun tuomareiden kanssa saimme on se, ettei ulkonäkö ole kaikki se mitä ihminen on, eikä sen saisi antaa pettää meitä. Osa Susanin tapauksen vetovoimasta tulee hänen ulkonäkönsä luomasta odotuksesta ja sen ristiriidasta lauluäänen kanssa.

Voimme vetää johtopäätöksiä myös osaamisen suuntaan. Jos joku meistä osaa jotain, se on arvokasta, kunhan sen tuo esiin. Kaikilla ei vaan ole mahdollisuuksia osaamisensa esille tuomiseen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Neiti Boyle oli laulanut vuosikymmeniä Skotlannin takamailla, mutta yksi laulu oikeassa paikassa muutti koko hänen elämänsä. Toivottavasti hyvään suuntaan.

Onko Susan Boyle jo nyt muuttanut maailmaamme? Ehkä on, ainakin hän on hetkeksi vienyt meitä miettimään omaa suhtautumistamme asioihin. Jos keski-ikäiset suomalaismiehet kertovat keskustelupalstoilla katsoneensa videopätkää kyyneleet silmissä, johonkin on osunut ja uponnut. Toivottavasti hyvin seurauksin.

Yksi avoimista kysymyksistä, jonka tapaus jättää jälkeensä on, mitä olisikaan tapahtunut, jos Susan olisi ollut huono laulaja?

perjantai 17. huhtikuuta 2009

PainoVoima on laki!

Ville Lähdesmäki

Mitä yhteistä on fysiikalla sekä hyvällä johtamisella ja johtajuudella? Voisiko fysiikan peruslakien tuntemuksesta olla apua hyvään johtamisajatteluun?

Fysiikassa painolla tarkoitetaan aineen massaa. Massa taas on perussuure, jolla kuvataan ainetta, jolla on määrä ja voiman vaikuttama hitaus.

Voima puolestaan on vuorovaikutuksen voimakkuutta kuvaava suure, jolla on suunta ja suuruus.

Fysiikan mukaan siis paino on aineen massaa, joka on voimaa, joka taas on vuorovaikutusta. Tämä tarkoittaa siis sitä, että paino, aineen massa, voima ja vuorovaikutus ovat toisiansa eli yksi ja sama asia. Paino on voimaa!

Kuitenkin näistä kaksi ensimmäistä vaikuttaisi olevan maallikolle hyvin konkreettisia asioita kun taas kaksi viimeksi mainittua vaikuttaisi olevan enemmänkin henkisiä ulottuvuuksia. Hämmennystä lisää vielä se, että perinteisesti filosofiassa hengellä on tarkoitettu aineen vastakohtaa. Hengellä viitataan silloin ajatteluun, (itse)tietoisuuteen, aktiivisuuteen ja luovuuteen. Useasti hengellä tarkoitetaan inhimillistä tietoisuutta tai ihmisen kulttuuria.

Johtamiskirjallisuudesta ja -ajattelusta on löydettävissä samanlainen jaottelu konkreettisten asioiden johtamisen ja henkisten ulottuvuuksien johtajuuden välillä. Johtamisajattelun ”painoa” edustaa transaktionaalinen johtaminen, joka pyrkii vaikuttamaan ihmisten toimintaan heitä palkitsemalla ja/tai rankaisemalla. Johtaminen perustuu valvontaan ja ulkoiseen motivointiin, ja se korostaa suunnittelua, organisointia ja kontrollointia. Johtaminen on välineellistä ja se kohdistuu konkreettisiin asioihin (management).

Puolestaan johtamisajattelun ”voimaa” kuvaa transformationaalinen johtajuus, joka pyrkii muuttamaan kaikkia prosessiin osallistuvia ihmisiä parempaan suuntaan. Johtajuus perustuu henkilökohtaiseen johtamistapaan ja sisäisen motivaation sytyttämiseen, ja se korostaa avoimuutta, unelmointia, osallistamista, innostamista ja kannustamista. Johtajuus on karismaattista ja se kohdistuu henkisiin ulottuvuuksiin, erityisesti ihmisiin (leadership).

Monesti nämä kaksi johtamisajatusta on nähty toistensa vastakohtina, vaikka ne enemmänkin ovat toisiansa eli yksi ja sama asia. Innovatiivisuus tarvitsee molempia, painavia asioita ja voimakasta henkisyyttä. Innovatiivisuus vaatii jopa hitautta, jotta ehditään katsoa, minne ollaan menossa. Toisaalta se vaatii suuntaa antavaa kulttuuria ja suurta luovuutta. Tarvitaan siis sekä painoa että voimaa; tai jopa painovoimaa ja sen lakia, joka vetää näitä toinen toistaan kohti.

Kun tavoitteena on motivoida ihmiset luopumaan oman edun tavoittelusta yhteisen päämäärän ja unelman vuoksi tai saada asiat hoidetuksi oikein ja ajallaan, niin helposti unohtuu, että ne ovat toisiansa eli yksi ja sama. Tällöin toinen nousee toisen yli pysyvästi. Tästä seuraa, että painon ja voiman yhteys katkeaa sekä lumous raukeaa. Ne kääntyvät toisiaan vastaan eivätkä enää ole toisiansa eli yksi ja sama. Jos et usko, niin ajattele: Ylipaino ei ole ylivoimaa! Ja ylivoimaa ei voida saavuttaa, jos on ylipainoa!